Kivusta kipuun

Mitä minä teen, millekkään, mihin menen, missä olen.
Kaikkialla on vaikeaa.
Toivoisin että voisin kuvitella pahan oloni möykyksi ja leikata sen pois. Tätä ei voi leikata, tämä on minussa, juurtunut sieluuni, sisimpääni, kaikkeen minussa.
Haaveilen jostain aineesta joka saisi hetken tuntemaan jotain muuta. Ei sellaista ainettakaan ole. Mikään ei vie tätä kipua enää pois.
En pysty enää olemaan, en halua olla.
Olen juurtunut paikoilleni taas.
Ei minulla ole vastauksia mihinkään.

Puhelin ei soi vaikka ollaan luvattu soittaa. Onneksi ei soi. Ja helvetti kun ei soi.
Kukaan ei välitä missään, olen yksin omassa pimeässä huoneessa poissa kaikkialta koska olen vääränlainen kaikkialle. En sovi mihinkään, ei mistään tule mitään. Ei koskaan ole tullut, ei koskaan tule.

Tein virheen. Katsoin äsken valokuvia ajoilta kun vielä tunsin jotenkin eläväni. Kun humala tai joku muu olotila sai minut pois tästä helvetistä edes hetkeksi. Kun olin jonkun sylissä, poski poskea vasten, huulet huulia vasten, iho ihoa vasten.
Nyt ei ole enää mitään. Hukun näihin päiviin enkä pääse minnekään.

Fyysinen ja henkinen helvetti samaan aikaan. Koskee eikä siihen auta mikään. Ei mikään lääke helpota tätä enää. Juon kuppitolkulla teetä ja niistän ja vedän pilleriä toisen perään. Haaveilen lääkekoomasta josta en enää heräisi koskaan.

 

Minulla oli joskus elämä. Se vietiin pois enkä saanut tilalle mitään. En tunne enää eläväni. Teinkö itse liikaa virheitä vai mitä tapahtui. Hengitän mutta siinä kaikki.
Ja jumalauta että haluan hengitykseni loppuvan. En jaksa enää hengittää. Tappakaa minut, viekää kaikki pois ! Minä en osaa itse viedä, en lopettaa, en lähteä.

Tätä samaa umpikujaa. Samoja sanoja vuodesta toiseen koska en jaksa keksiä enää uutta eikä ole enää mitään uutta. En osaa sanoittaa enää tätä kipua kuvaavimmilla sanoilla koska tämä ei ole enää sanoitettavissa. Jotain kipeämpää kuin sanat.

Kyyneleet kuivuneet poskille enkä välillä tunne enää yhtään mitään. En jaksa yrittää, en koskaan enää, mitään, missään. Ja se on kuolema. Loppu. Loppuni on sinetöity.

Tämän kaiken keskellä haluaisin vielä edes kerran olla jotain jossain ihan pienen hetken jonkun lähellä. Ketään ei ole enkä minä ole kenellekkään mitään enkä pysty olemaan.

"Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee, kun siipi ei enää kanna, ja alla on meren hauta."

Niin monta kertaa yritin lähteä enkä pystynyt.
Ehkä se sinetöi elämäni tarkoituksen.
Vasten tahtoaan lopun elämäänsä.
Eikä silloin voi tuntea enää mitään muuta kuin ikuista kipua.

Palaan aina sinne mistä lähdin

Tämä ei koskaan lopu. Tämä sama kehä jatkaa kulkuaan eikä ole enää pysäytettävissä. Tuhon ja sairauden kehä. En pääse pois, en osaa elää sen sisällä. Ikuinen umpikuja.

Kun täytin kaksikymmentä, olin sairaalassa. Kun täytin kolmekymmentä, olin liian väsynyt ollakseni edes siellä. Vietin sen päivän (eilisen) peiton alla piilossa itkien menetettyä nuoruuttani, loputonta kivun ja tuskan tulevaisuutta, tätä helvetillisten olojen kehää.

Olin minä sairaalassakin. Taas. Kaksi yötä. Kahdessa eri sairaalassa. Tai kolmannessakin käväisin, mutta vain arviossa.
Ja kuinka minä osaan sen saman systeemin ulkoa. Minä tiedän sen niin hyvin miten kaikki tapahtuu että kerron sen viranomaisillekkin, kun he ei tiedä.
En kauhistu enää siitäkään että tullaan omin avaimin, jonka jälkeen tullaan huutaen  Kädet näkyville ! , ei kai he voi muutakaan. Minä olen kuullut sen niin monta kertaa etten ole aikoihin pysynyt enää laskuissa. Vaikka minun oli vain paha olo. Ei olisi pitänyt vastata puhelimeen jossa minun oloistani kyseltiin. Tiesin senkin, että odotellessani ambulanssia, he kulkevat perässäni parvekkeelle tupakalle, vessaan, jääkaapille.
Ja siinä vaiheessa kun he saavat puhelimitse tiedon että heillä on lääkärin kirjoittama virka-apupyyntö, tiedän mitä se tarkoittaa. On lähdettävä. Joko itse omin jaloin käveltävä tai muiden kannettavana huutaen ja potkien. En jaksa enää huutaa ja potkia, kävelin omin jaloin ja ambulanssin ikkunoista näin samat kadut ja talot kyynelten lävitse. 

Ja taas saman tarinan toistoa. Koska heidän informaatiokatkoksetkin ovat niin tuttuja. Heidän papereissaan tarinani muuttuu koko ajan ennenkuin jouduin korjaamaan jokaista asiaa. Ja uskooko minua aina kukaan ? Ei.
Ja samat hoitajat, samat lääkärit, yhtä samaa kaikki. Odottelua, odottelua, odottelua.
Yhteen sairaalaan, toiseen sairaalaan ja toisessa sairaalassa vielä toiselle osastolle. Suljettujen ovien taakse. Samaan huoneeseen missä olin vuosia sittenkin.
Ja aamulla taas samat keskustelut. Ainoana poikkeuksena se että ensimmäistä aamutupakkaa polttaessani minut haukuttiin toisen potilaan toimesta. Ja ei, siinä ei helpottanut se ettei kyseinen potilas ehkä ollut täysissä järjissään. Loukkaaminen on aina loukkaamista.
Eikä kukaan kuunnellut. Eivät antaneet kun kaksi vaihtoehtoa. Tuntui siltä että huudan sisässäni tyhjille seinille. Ymmärtäkää ymmärtäkää ! Te ette voi auttaa minua. Minä tiedän tämän. Minä en jaksa tätä enää.
Mutta ei. Koska he haluavat vain pelastaa oman työpaikkansa, he toimivat kuten toimivat. Eivät ota riskejä että joutuvat vastaamaan siitä että tapan itseni. Vaikka sekin on jokaisen oikeus.

Ja toiseen sairaalaan, avoimien ovien taakse. Koska halusin valita sen. Koska tiedän suljetut ovet ja niiden sisäpuolella olevan levottoman elämän, jos edes elämän. Tiedän sen liian hyvin. Tiedän lakipykälät ja tarkkailu-ajan jossa ei auta vaatia pois, koska ovet pysyvät lukossa. Minulle. Ei heille.
Ja siellä samat naamat. Samat systeemit. Sama huone. Kaikki samaa. Sama paha olo ja ensimmäisten tuntien pakokauhu. Samat keskustelut tupakkapaikoilla jotka osaan jo ulkoa. Kaikki niin samaa että huomasin jo tietäväni seuraavan lauseen jonka sanovat. Siinä kohti tajusin että ei enää. Minä en jaksa tätä samaa enää. Jaksoin vielä hetken, hengitin syvään.
Mutta sitten tulee aina se viimeinen juttu joka ajaa minut tilaan jossa on paettava. Ei ehkä niin näkyvästi enää kuin ennen, koska se ei tiedä muuta kun samoja sinipukuisia ja valkotakkisia taas yhä uudelleen.

Ja se viimeinen juttu oli tällä kertaa se, kun piti täyttää ketjuanalyysi kahden päivän takaisesta ja antoivat siihen päälle saman nivaskan jotka tiedän nekin ulkoa. Samat kaavakkeet joihin en millään saa mahdutettua pahaa oloani. Vastausvaihtoehdot jotka ovat liian yksinkertaisia selittämään ikuisen umpikujani. Samat saatanan rastiruutuun-paperit joita en enää jaksa. Ja siihen päälle sama ahdistuksenhallinta-nivaska joka on jo kuluneeksi asti luettu. Ja juuri vasta kesällä kaikki paperit täytettynä. Ei, ei helvetti enää ! Tiedän ja ymmärrän, että psykiatriassa ei ole kehitelty muita tapoja tutkia potilaan vointia kuin nuo kaavakkeet ja keskustelu. Mutta kaksitoista vuotta niitä täytettyäni ne ei enää aja asiaa. Ja he ei sitä ymmärrä. Siihen päälle chilikarkkien tyrkyttäminen tuskaiseen olooni ja juttu oli taas sinetöity. Koska tiesin senkin, mikä on vaarana jos lähtee ovet paukkuen, hillitsin itseni ja selitin asiallisesti mielipiteeni jotta pystyin välttämään päivystävän lääkärin tuntikausien odottelun. Ja selitin ja lähdin. Joka kerta toivoen että viimeistä kertaa mutta samalla tietäen että sinne palaan aina. Ja lähden yhä nopeammin.

Ja vielä viides lääkäri kahden vuorokauden sisään soitti matkalla kotiin, tällä kertaa se oma lääkärini jota olin yrittänyt tavoittaa jo ennen koko rumbaa. Olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, etten jaksanut enää kertoa miten raivoissani olen, vaikkakin mainitsin että olen niin pettynyt tähän kaikkeen. Siihen että jouduin taas käymään tämän läpi, kun en saanut apua viikkokausiin vaikka sitä olisin tarvinnut. Hän kyllä totesi itsekkin että tässä on ollut liian pitkä tauko ja heillä kyllä on lomien ajoille korvaavia hoitajia, mutta yllätys minulle niistä ei koskaan kerrottu.

Ja se väsymys mikä tulee tuollaisen jälkeen, on valtavaa. Voisi vain nukkua ja nukkua.
En tiedä mitä enää tehdä. Tiedän vain sen etten jaksa tätä enää. En jaksa sairaalaympyröitä, en sänkyäni. Mutta en jaksa yritystäkään. En uusia ympyröitä missä pitää jaksaa.
En tosiaan tiedä mitä tehdä. Kaikki on vielä avoinna. Ne mahdollisuudet joihin lähdin ja jossa väsyin jo ensimmäisillä metreillä, siellä ne vielä odottavat. Ehkä ikuisesti odottavat että minä jaksan, enkä minä taida jaksaa.
Mistä helvetistä revin voimat, revin kiinnostuksen ja jaksamisen. Kun en jaksa ottaa vastaan enää mitään. En vanhaa, en uutta. Mutta tässäkin olo on suoraa helvettiä joka ei tarjoa enää mitään muuta. Ei mitään pakokeinoja tai hengähdystaukoja. Tämä vain on. Pysyy samana kauheutena ja käskee juoksemaan pakoon. Minne minä juoksen kun jalkani ei enää kanna ?

Haluaisin löytää vastauksia, mutten löydä. Kaikkein vaikeinta on tajuta että kukaan ei voi löytää niitä puolestani.

Minun piti miettiä asioita tämä viikonloppu, mutta olen vain paennut. Humalaan, unimaailmaan, lääkekoomaan, peiton alle piiloon. Vaikka todellisuudessa en ole päässyt mihinkään pakoon, koska mikään aine ei enää ahdistustani vie.

Haluaisin vain tämän loppuvan. Kaiken. Tavalla tai toisella. Se olisi niin paljon helpompaa kun ikuinen etsiminen ja toteaminen ettei enää löydä. Ei enää löydä kuin itsensä yhä uudelleen samoista sairaaloista ja huoneista joissa ei enää kykene olemaan.

Muserrun tämän alle enkä pysty enää nousemaan.

Väliinputoajat

Olen ymmärtänyt sen jo kauan aikaa sitten mutta nyt se tuli taas mieleen. Syrjäytymisen syyt.
En yhtään ihmettele enää että ihmisiä putoilee läpi yhteiskunnan verkkojen, tänään sen taas tajusin.
Byrokratiaviidakko väsyttää vahvimmatkin, saati ne voimattomat jotka tahtovat vielä kerran yrittää. Vääryydet ja yhteiskunnan luokittelut tuntuvat epäoikeudenmukaisilta ja saa raivon pintaan hyvin äkkiä. Ja ne kolahdukset ovat herkille kohtalokkaita ja niiden myötä voi luovuttaminen tuntua paremmalta vaihtoehdolta.

Tuntuu olevan jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikenlainen tukikin häviää hyvin äkkiä jos yrittää kuntoutustuellaan saada aikaan kuntoutusta. Varsinkin jos se ei tapahdu hetkessä. Siksi olen jo aikaa sitten lopettanut käyttämästä nimitystä kuntoutustuki, koska se nimi ei kerro totuutta niinkuin määräaikainen työkyvyttömyyseläke joksi sitä myös kutsutaan.
Enkä puhu nyt vain omista kokemuksistani, vaan vuosien saatossa sairaaloissa, kuntoutuspaikoissa, internetin palstoilla ja tuttavapiirissä on tullut kuultua niin paljon, etten voi enää olla väärässä ja ainut.

Muutama vuosi sitten aloitin kuntoutustyön ja samaan aikaan oli jokavuotinen kuntoutustuen uudelleen hakeminen meneillään. Täysi kuntoutustukeni muutettiin osakuntoutustueksi, vaikka en saanut työstäni mitään palkkaa. Työhön kuului hyvin pieni raha jota kutsuttiin "kannusterahaksi".
Jouduin käymään kuukausien paperisodan lausuntoineen eläkevakuutusyhtiön kanssa. Silloin en tosin ollut yksin taistelemassa, silloinen psykiatrini ja kuntoutustyön pomoni olivat kanssani yhtä raivoissaan kuin minäkin, ja auttoivat paljon. Lopulta osakuntoutustuki muutettiin takaisin kuntoutustueksi ja oikeus tapahtui sillä kertaa. Muistan vieläkin kuitenkin ne monet itkut ja turhautumiset ja raivot ja olin koko ajan luovuttamisen partaalla. Kiitos ihanien kanssataistelijoideni en luovuttanut ja jaksoin jonkun aikaa kuntoutustyötäni.

Tänään törmäsin sellaiseen asiaan etten ole oikeutettu matkakorttini opiskelija-alennukseen, koska en ole opintotuen saaja ja tutkintoni ei valmista minua "mihinkään". Olin muutenkin herkässä mielentilassa ja olin purskahtaa itkuun siellä iloisten opiskelijoiden täyttämässä toimistossa jossa yritin saada vähän taloudellista helpotusta matkakuluihini. Olen kyllä oikeutettu 25 prosentin alennukseen määräaikaisen eläkkeeni tähden mutta opiskelija-alennus olisi ollut suurempi. Eikä kyse enää lopulta ollut niistä muutamista euroista, vaan epäoikeudenmukaisuudesta.
Aina pitäisi olla jotain, ja jos ei jo olla niin ainakin tulla "joksikin". Valmentava kuntoutus ei siis ole tätä "jotakin".
Pyysin hakemustani virkailijalta takaisin, mutta hän halusi vielä varmistaa etten yritä jostain toisesta paikasta kerjätä vähäisiä alennuksiani, ja veti ruksit hakemukseni päälle ja ojensi sen takaisin. Tunsin hänen katseessa sääliä. Siinä seisoessani ajattelin että kuinka helppo olisi vain vetää viiva yli koko nimeni yli kaikkialla. Pois yhteiskunnan kirjoista, ei sinua enää tarvita.
Osa minusta halusi huutaa täydelle toimistolle pettymykseni, mutta maltoin mieleni ja nielin tappioni, itkin hiljaa aurinkolasien suojassa.

Olen kuitenkin huomannut tuossa kouluympäristössä jotain sellaista niin aitoa ja erilaista, että olen ollut onnekas saada olla osana sitä. Siinä ympäristössä on koulu, yksityinen lääkäriasema, sekä asuntoloita ihmisille, jotka ovat joutuneet pois kaikkialta muualta.
Samassa koulurakennuksessa opiskelevat maahanmuuttajat, vankilasta vapautuneet, mielenterveyskuntoutujat, päihdekuntoutujat, oppimishäiriöistä kärsivät, ja ihan ne "tavalliset" peruskoulusta tai muusta elämästä tulleet nuoret sekä aikuiset opiskelijat.

Tupakkapaikalla ja muualla koulun ympäristössä ihmisten erilaisuus on huomattavissa, mutta kaikki pyrkii olemaan sulassa sovussa ketään toista vähättelemättä. Ne päihtyneet asunnottomat eivät ole häiriöksi kellekkään, vaan osallistuvat keskusteluihin. Ehkä ne oli joskus niitä joille sanottiin ettei sinusta tule mitään, jotka väsyivät ja pakenivat päihdemaailmaan. Ymmärrän heitä täysin.
Se yksi pyysi opiskelijaa avuksi taluttamaan kun ei enää omin voimin päässyt pystyyn, ja opiskelija auttoi hymyillen. Silloin sydäntä lämmitti.

Ne väliinputoajat eivät ole heikkoja, he ovat vain herkempiä kuin muut. Se yksi jota sanottiin häiriköksi kun ei pystynyt tunnilla keskittymään keskittymishäiriön takia, ei tarvinnut muuta kuin sanoa ääneen että on vaikea keskittyä eikä kukaan paheksunut. Ja saada olla sellainen kuin on ilman että tarvitsee esittää mitään muuta. Kertoa ääneen tuntemuksensa.
Armollisemmassa ympäristössä nekin jaksaa yrittää, jotka väsyi kovien tulosten vaatimuksiin ja joita väheksyttiin oman erilaisuutensa, ominaisuuksiensa takia.
Ja miten paljon enemmän empatiaa ja hyväksymistä tuollaisessa ympäristössä on. Muuthan ne saisivat hävetä, kun eivät osaa kunnioittaa jokaista ihmistä sellaisena kuin kukin on. Auttaa apua tarvitsevia ja ymmärtää että kaikilla on takanaan enemmän tai vähemmän vaikeuksia.

En tiedä vielä omalla kohdallani mitä tulee tapahtumaan. Nyt olo on todella surkea eikä sitä auta yhtään se etten saanut yrityksistäni huolimatta lääkäriäni kiinni. Tarvitsisin tukea ja keskusteluapua, mutta kuuden viikon hoitajan loman aikana sitä on näköjään mahdotonta saada. Olen uudessa elämäntilanteessa joka on kaikkea muuta kuin helppo ja ajatuksia on yksinkertaisesti liikaa. Tietynlaiset omat sisäiset paineet tuntuvat murtavan minut joka hetki ja kaikenlaiset yksittäiset pettymykset tuntuvat hukuttavan minut alleen.

On vain mietittävä löytääkö niitä voimia enää, ja miten ne löytää, vai olenko vain auttamattomasti liian myöhässä.
Päässä risteilee kuolemanhalu ja ahdistus ja niiden keskeltä yritän nähdä jotain muuta, mutta valitettavasti tällä hetkellä on liian vaikea nähdä. On niin suuri luovuttamisenhalu, kun tietää mitä kaikkia pettymyksiä vielä elämä tuo eteen ja miten niistä jokaisesta oppii selviämään murtumatta jokaisen alle.

Siitä ajasta, kun uskoin vielä tästä selviäväni, on vuosikausia aikaa. Masennus ja sen tuomat hoidot ovat tehneet tuhojaan valtavalla vyöryllä enkä enää tiedä onko minulla voimia taistella niiden tuhojen kanssa.

Ne jotka murtuvat ja luovuttavat, ovat itseasiassa aika rohkeita. He kieltäytyvät olemasta osana tätä mielipuolista pahaa maailmaa.
Ehkä kaikki ei vain kuulu tähän maailmaan.

Tänään haluan pois

Viiltävä kipu rinnassa,
sydän takoo ahdistusta jaksamattomuutta elämänkipua.

Ei tämä helppoa ole. Ei tämän pitänyt ollakkaan.
Masennus pysyy ja löytää, aina. Hetken antaa hengittää ja vyöryy takaisin.
Kaikki niin erilaista ja silti aina samaa.
Kävin kyllä koulussa joka päivä niinkuin piti. Olin ja jaksoin vaikka haukottelin ja väsyin. Illat pyörin silmät ristissä.

Tajuntaan iski todellisuus mihin kuntoon on mennyt. Miten asiat jotka oli ennen helppoja ja itsestäänselvyyksiä, tuntuu niin vaikeilta ja miten paljon on unohtunut. Kaikki nämä tuhon vuodet huuhtonut pois tietoja ja taitoja.
Tunsin hetkittäin vahvuutta selviytyä ja halua jaksaa. Mutta koska nyt ei taas tunnu siltä, en muista sitä. Oliko se vain unelmissani ?

Huomaan kyllä miten raskaalta tuntuu ottaa vastaan tietoa kun toinen osa haluaisi vain jäädä kotiin nukkumaan ja unohtaa että mitään muuta voisi koskaan ollakkaan.

Ei ole olemassa ihmeparantumisia. Ei minulle eikä varmaan monille muillekkaan.
Ei tämä tule ikinä loppumaan.
Voin taistella ja yrittää, mutta raskaampaa se on aina kuin muilla. Hetken voin päästä pakoon kunnes taas palaan tähän. Että nukun ja itken ja kaikki tuntuu turhalta.

En löydä merkitystä, en tarkoitusta edes jatkaa koko koulua. Silti varmaan jatkan ihan piruuttani. Tai siksi etten osaa enää olla täälläkään. Menen sinne ja näytän hapanta naamaa jos jaksan. Koska ei tuolla tarvitse esittää, ei teeskennellä, ei olla muuta kuin mitä on.
En jaksaisi yhtään olla missään missä pitäisi olla jotain muuta kuin on.

Mutta nyt en näe koko viime viikkoa. En mitään hyvää missään. Varmaan olisin voinut toisenlaisena hetkenä kirjoittaa erilailla, mutta väsymys vei voiton. Olo tuntuu kun hakatulta. Fyysisesti ja henkisesti poikki.

Tänään en halua muuta kun päästä tästä pois johonkin, ja siksi en aio kirjoittaa mistään muusta. Sellainen minä olen.

Nyt sydän itkee ja kyyneleet valuu, ja tunnen etten halua olla enää ikinä mitään missään, edes yrittää.
Sattuu niin paljon.

Ehkä asiat liikkuvat sisälläni liikaa, muistot kumpuavat pintaan ja ajatuksilla on liikaa tilaa.

Jos joku kuvitteli, että kaikki muuttuisi hetkessä, hän oli väärässä. Minä en kuvitellut. Tiesin tämän ja tulen tietämään.

Nyt juuri haluaisin pois.

Tanja Lintula; "Huomenna rakastan vähemmän"

Kuvina

Menin pelkoja kohti ja saan mahdollisuuden mennä vielä lisää. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ensi viikolla maanantaina aloitan koulutuksen johon valittiin, ilmoittivat perjantaina. Olipas kerrankin erilainen herätys.
Pakko sanoa, että hirvittää, kauhistuttaa ja epäilyttää. Mutta olen päättänyt tämän viikonlopun suunnata ajatukset aivan muualle, koska ei auta pohdiskelu ja sitä myöten ahdistelu.
Joten tyydyn tässä blogimerkinnässä julkaisemaan vain kuvia, joita tarttui kameraan tämän päivän retkeltä ystävän kanssa.

Sain muutama viikko sitten elämäni ensimmäisen järjestelmäkameran (Nikon D3100) ja olen vähän opetellut itsekseni kuvailemaan. Kuvaus on aina ollut lähellä sydäntä siinä missä kirjoittaminenkin, mutta nyt vasta sain kunnon kameran.
Tässä maisemia Alppipuistosta ja talvipuutarhasta.

Pelkoja kohti

Syksyisin on helpompi hengittää. Kaunista, vaikkei aina jaksa nähdä ympärillään mitään.
Usein kun kesän pöly laskeutuu ja syksy mystisine väreineen saapuu, koen uudistumisen aikaa. Viime vuodet, kaikki nämä masennusvuodet se on ollut joskus tauolla. Yhtä sumua joka vuodenaika. Mutta hetkittäin niitä värejä (itselle mieluisia) katsoessa tuntee, että joku voi vielä olla kaunista.
Kaikesta maailman pahuudesta ja levottomuudesta huolimatta. Sitä on, liikaa. Ei tarvitse kun aamukahvia juodessa avata uutissivustot ja se on siinä silmien edessä koko totuus. Vaikkei tässä hetkessä olisikaan läsnä.

Silti en osaa pelätä. En juurikaan enää mistään kauhistua. Maailma näyttäytynyt niin mustana ja kamalana jo pitkän aikaa. Oma helvetti ympärillä. Silloin ei jaksa nähdä edes sen ulkopuolelle.
Enkä voi niille asioille mitään. En vaikka kuinka pelkäisin ja kauhistuisin. Tavallaan vaikka pelkään kuolemaa, en pelkää maailmanloppua, en sotaa. Vaikken tietenkään sitä toivo. Eniten tuntuu pahalta kaikkien muiden puolesta, jotka vielä haluaisi elää ja olla. Itse ajattelen usein että voisin kuolla jonkun muun puolesta. Voisin mennä tulilinjalle ja jättää toisen taakse. Vaikka tositilanteessa voisikin olla toisin.

Ehkä vähän ristiriitaista. En oikein tiedä mitä ajatella. Mistään. Koko päivä ollut jotenkin todella outo. Tavallaan toiveikas, silti siitä taustalla jyskyttävästä kuolemanhalusta ei pääse eroon. Vaikka hyviä asioita tapahtuisi, en enää osaa toivoa ja uskoa että jonain päivänä kaikki voisi olla toisin. Tuskin on.

Mutta otin nyt kuitenkin eräänlaisen askeleen. Se voi olla että se askel on kohtalokas suuntaan tai toiseen.
Kävin kuntouttavan valmennuksen haastattelussa ja selviydyin, vaikka aamulla panikoin ja kädet täristen hamusin pilleripurkilta helpotusta. Mutta jätin ajatukset ja pelot ja menin. En ajatellut matkalla mitään. En miettinyt mitä kysytään, miten vastaan, en pystynyt. Päätin että annan tilanteen viedä. Puhun niinkuin sillä hetkellä tuntuu. Ja vastasin, asiallisesti, rehellisesti. Ehkä hieman kaunistellen. En todellakaan tiedä miten tulisin selviämään jo ensi viikolla alkavasta koulutuksesta viitenä päivänä viikossa. Mutta mistä sen voi tietää kukaan ? Pakko oli heittää toivottomuudet narikkaan ja totuuden ollessa silmien edessä yrittää vielä kerran.
Ja se totuus ei ole kaunis. Se on se, että yhdeksän vuoden kuntoutustuen jälkeen voi olla edessä lopullinen eläke. Havahduin ihan yllättäen. Päivissä, viikoissa. Tajusin tilani ja tilanteeni. En pohtinut sitä juuria myöten koska en jaksanut. Tartuin tilaisuuteen ja hetkeen ja ajattelin että nyt se on tehtävä.
En voi odottaa että joku soittaa ovikelloa ja tulee viemään kädestä jonnekkin, koska kukaan ei tule. En voi odottaa että mieli ja voimat ovat kirkkaina, koska tällä menolla eivät koskaan ole. En voi enää odottaa. En voi enää nukkua päiväkausia ja miettiä että tapan itseni huomenna, koska en tapa.

En ole ihminen joka vatvoo ja miettii asioita pitkään ja pohtii päätöksiään joka kannalta. Itseasiassa masennus on tehnyt päätöksenteon melkein mahdottomaksi. Päätökset nyt viime aikoina ovat olleet että kumpaan lähikauppaan menen.
Tunsin että nyt on toimittava, astuttava tuntemattomaan ja katsottava mitä tulee. Joko saan siipeeni tai ehkä opin räpiköinnin sijasta lentämään lyhyitä matkoja. Joko tai. Niin se on.
Ja voi olla, että siipeen tulee jo huomenna. Tai ylihuomenna. Viimeistään perjantaina. Ilmoittavat tällä viikolla valinnoista. Tiedän sen, tunnen itseni, että jos ei valita, se tulee olemaan eräänlainen maailmanloppu niinkun niitä nyt on mahtunut elämääni aika tavalla. Ja jos valitaan, kauhistun siitäkin. Mutta ainakin on sitten jotain odotettavaa.
Jos ei valita, on varmaan sitten loppuni sinetöity. Tiedän, etten saisi tehdä näin. Jättää kaikkea yhden kortin varaan. Ei ole varasuunnitelmia. Ei ole mitään b-suunnitelmaa. Koska en pysty poukkoilemaan joka paikkaan. Hyvä jos joskus siihen yhteen.
Ja kun mielenterveyskuntoutujille on (näin koen) hyvin vähän paikkoja jotka oikeasti pakottaisi siitä sairauden kehästä pois. Ei kiinnosta askartelukerhot tai hengailupaikat. Olen jutellut diagnooseista ja lääkkeistä jo kaksitoista vuotta. En jaksa enää.

Kuntoutumisessani, jos tätä siksi edes voi sanoa, ei ole ollut koskaan ollut mitään selkeitä paremman olon jaksoja. Kaikki on ollut hyvin nopealiikkeistä. Ja on nytkin. En ole kovinkaan tasapainoinen ihminen eikä olotilat kestä kauaa. En voi ajatella elämääni taaksepäin ja miettiä että se kesä oli hyvä ja se huono. Koska kaikki on ollut huonoja joissa ehkä ollut hyviä hetkiä välissä. Ihan päivistä ja viikoista toisiaan etäällä. En usko että kuntoutumisen polku on suora viiva eteenpäin, eikä se sitä olekkaan. Ja sitä on myös jankutettu riittämiin. Siksi ei voi olla ja odottaa että parempi olo tulee. Miten se voi tulla jos mikään ei muutu ? Ei se voi. Täysi mahdottomuus.

Vaikka tunnen olevani tunnemyrskyn keskellä, siellä masennuksen ytimessä, en voi antaa sen hallita jokaista liikettäni ja valintaani. Olen sen nyt ymmärtänyt. On tehtävä vaikka tuntuisi miltä. Useinkaan en silti tee. Mutta nyt tein, menin ja kokeilen saanko yrittää vielä. Hyväksytäänkö minut ehkä löytämään jotain uutta, vai palaanko aina tähän. En voi tietää. Voi olla ettei hyväksytä. Varmaan pitäisi enemmän asennoitua siihen. Ihmetyksekseni en osaa. Kun kerran pääsee jonnekkin ottamaan askeleen, haluaisi sen tuovan jotain. Vaikka tietysti mielessä on ettei se välttämättä onnistu.

Joillekkin yksi haastattelu on normaali asia eikä aiheuta mitään ihmeellisiä tunteita. Niitähän on välillä, jokaisella. Mutta kun mitään sellaiseen viittaavaakaan ei ole ollut vuosiin, se on helvetin iso asia. Kerätä paperit muovitaskuun ja kävellä haastattelijoiden eteen niillä eväillä mitä on. Tietenkin tämä askel oli helpompi kuin ehkä niillä jotka yrittävät suoriltaan päästä kiinni elämään, mutta en itse omalla kohdalla usko siihen. En voi.

En ole hakemassa töihin tai mihinkään missä minulta mitään vaadittaisi. Vaan paikkaan jossa pitää opetella itse vaatimaan itseltään, ehkä se on ainakin itselleni vaikeampaa. Kaltaisteni joukkoon. Mutta silti eteenpäin. Ei tarvinnut peitellä jännitystään ja sairauksiaan vaan pystyi kaiken antaa olla siinä, mukana. Ja dokumenttina paperilla. Harva varmaan menee haastatteluihin b-lausunnot mukanaan. Mutten jaksa tuntea siitä huonommuutta. Tottakai monina hetkinä tunnen. Mutta vahvempina hetkinä en. En minä tätä valinnut. En minä tästä pääse hetkessä mihinkään. Pitää nöyrtyä ja hyväksyä tosiasiat. Ja olen hyväksynyt. Heikkouteni ja tuen tarpeeni. Välillä kompuroiden, mutta kumminkin hyväksynyt.
Ehkä en kuitenkaan sitä hyväksynyt, että tässä ollaan, eläkkeellä loppuelämä, koska muutenhan en olisi edes haastatteluun mennyt. Kuka tietää mistä tämänkin askeleen ottaminen johtui. En jaksa sellaisia miettiä. Varmaan ikäkriisiä, kyllästymistä, eläkepapereiden pelkoa, ainaista lääkerumbaa,  kaikkea sitä.

Tuntuu pelottavalta kirjoittaa tätä, ja vielä pelottavammalta julkaista. Koska voi käydä miten vain. Mutta blogini on ennenkaikkea senhetkisiä tunnetiloja joita haluan tuoda esiin. En tiedä miksi. Ehkä minun tehtäväni on kertoa millaista tämä on. Minulla ei ole mitään tehtävää. En kirjoita kuulumisia päivitelläkseni vaan jonkinlaisena purkautumishaluna. Haluna tulla kuulluksi sairauden ja heikkouksien kanssa. Mitä tätä häpeämään .... En olisi tällaista tietä valinnut jos olisin saanut päättää. Ehkä osin tein itse väärät valinnat tai ehkä vain sairastuin, kuka tietää. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä koska siihen ei voi palata.

Nyt on tällainen erilainen hetki. Ehkä tämä on se vahva puoli joka kirjoittaa. Jota en näe. Josta jotkut kuntoutumiseni kanssa tekemisissä olevat ammattilaiset puhuvat. Ja mietin mistä puhuvat. Huomenna en ehkä tunnista tätä omakseni. Mutta julkaisen sen sellaisena kun sen kirjoitin, vaikka kuinka pelottaisi.

En voi loputtomiin odottaa ja pelätä.