Ärsyttävän avoin

Avoimuudella on hintansa.
Tällä en viittaa pelkästään edelliseen blogitekstiini, vaan aihe kumpusi vuosien kokemuksista.
Kuinka monta kertaa joku on poistanut facebook-kavereista ja heittänyt estolistalle, syynä usein se etteivät jaksa lukea negatiivisia päivityksiäni, elämäni purkamista profiilissani.
Minulla ei ole mitään tarvetta haalia satoja facebook-kavereita ja kaunistella sairauden täyttämää elämääni.
En halua antaa valheellista ja siloteltua kuvaa mistään. En kaipaa ihmisten hyväksyntää olemalla jotain muuta mitä en ole.

Jokaisella on oma tapansa olla sosiaalisessa mediassa. Se suotakoot kaikille. Varmasti heilläkin on syynsä, jotka jättävät avautumiset muualle. Kukin tyylillään.
Oma elämäni rajoittuu hyvin pitkälti neljän seinän sisälle. Ei ole montaa ihmissuhdetta näiden seinien ulkopuolella. Ei ole halua tutustua ihmisiin ja olemassa olevat suhteetkin on vaikea ylläpitää. Usein jään mieluummin kotiin kun lähden minnekään.

Tuon edellisen tekstin jälkeen ihmiset ovat olleet hiljaisempia, näen tai ainakin luulen näkeväni sanomattomat asiat joita mielessään pyörittävät. Jos ei blogitekstistäni niin ainakin avautumisistani omassa facebook-profiilissani. Kaveripiirini facebookissa on pieni ja sellaisena saa pysyäkin. Sosiaalinen media on monelle yksinäiselle ja erakoituneelle se ainoa väylä tuoda ajatuksiaan julki.

Minulla ei ole juuri tehtävää täällä maailmassa. Olen sairauteni vanki, kykenemätön työhön tai juuri mihinkään kodin ulkopuoliseen maailmaan.
Kirjoittaminen on henkireikä ja voimavara jota ilman en voi elää.

On heikot hetket. On vähän vahvemmat hetket. Viime päivien heikkoina hetkinä olen parkunut sohvannurkassa vihaten itseäni ja ollut poistaa koko blogini. Ja sitten on tullut vahvemmat hetket joina olen ollut äärimmäisen kiitollinen jokaisesta tykkäyksestä, kommentista ja jaosta jotka tulivat edelliseen blogitekstiini.

En kirjoita blogia haaliakseni sadoittain lukijakuntaa.
Aloitin blogini kirjoittamisen, ja kirjoitan edelleen lähinnä itseäni varten, mutta myöhemmin tärkeäksi on muodostunut myös avoimuus mielenterveysongelmiin liittyen.
Riittää että jos sanomani saa edes yhden ihmisen ajattelemaan ja olla häpeämättä sairauttaan, tämä kannattaa, sen lisäksi että kirjoittaminen on itseäni varten tärkeä, jollei ainut voimavara.

Eilisen lääkäritapaamisen (jossa oli mukana perheenjäseneni) jäljiltä kuljin sumussa koko päivän. Tapaaminen oli hyvä, mutta se aukaisi mielessä muistoja joiden luulin olevan vaikuttamatta nykyhetkeen. Luulin käsitelleeni ja unohtaneeni, muistiaukot oli valtavia.
"Iloinen ja sosiaalinen lapsi mutta teini-iässä kaikki muuttui" , sai mieleni blokit avautumaan ja matkalla lääkäristä kotiin tärisin. Kaivoin myöhemmin illalla esiin teini-iän päiväkirjani, ja vaikken lukenut lukuisista päiväkirjoista kun yhden, muistin liikaa.
Siellä ne tapahtumat oli, ilman suurempia tunnereaktioita, kuin olisi luetellut tekemisiään ja syömisiään, mutta tunteet puskevat nyt voimalla päälle.
Mieli ymmärsi liikaa yhtymäkohtia ja vaikka se hajotti minut palasiksi, niiden tajuaminen on ehkä tärkeintä pitkään aikaan. 
Viha itseäni kohtaan muuttui hetkeksi vihaksi toista ihmistä kohtaan.

Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki alkaa niistä enempää tässä avautumaan.


Kamppailen edelleen kahden puoleni kanssa, mutta niin kauan kun näen edes väläyksiä vahvemmasta puolestani, siitä puolesta jonka takia olen vielä elossa, jaksan hengittää.

Mielenterveysongelmat eivät ole häpeä

Nyt vietetään Mielenterveysviikkoa. Sunnuntaina vietettiin itsemurhan tehneiden muistopäivää.
Paljon merkityksellisiä päiviä joista valitettavan vähän on medioissa tietoa.
Täältä saa paljon tietoa tapahtumista.

Mietin pitkään mitä mielenterveysviikko minulle merkitsee, miten voisin siihen omalta osaltani osallistua. Messuille lähtö ei näissä oloissa onnistu ja olen muutenkin tällä hetkellä oman kotini ja sairauteni vanki. Yöllä keksin idean. Ja nyt sen toteutan.

Olen kirjoittanut kasvottomana ja nimettömänä. Ei siksi, että häpeäisin. En häpeä (tästä voisin kirjoittaa joku kerta pitemmänkin tekstin). Vaan omista henkilökohtaisista syistäni joita en nyt halua tässä avata. Ne liittyy menneisiin ihmissuhteisiin lähinnä.

Mutta minulle on tärkeää että koska tunnen etten paljoakaan voi enää tässä elämässäni tehdä, niin ainakin voin olla pienillä teoillani vaikuttamassa siihen miten mielenterveysongelmaisia kohdellaan ja miten päästäisiin avoimempaan suuntaan. Paljon ollaan jo tultu eteenpäin monessa suhteessa.
"Hulluja" ei enää lähetetä Seilin saarelle vailla paluulippua ja monista asioista puhutaan, nimitykset sairaaloista ja hoidoista ovat tulleen inhimillisempään suuntaan.
Mutta edelleen on tehtävää. On aina surullista nähdä väen vähyyttä mielenterveystapahtumissa tai -mielenosoituksissa. Työpaikkakiusaamista on edelleen ja monia muitakin asioita.

Ja nyt itse ideaan jonka yöllä kehitin.

Paljastan kasvoni. 
Tässä olen minä. 
Mielenterveyskuntoutuja. 

Eikä hävetä yhtään.

Ja nyt itse haasteeseen.
Haastan kaikki olemaan sillä tavalla, minkä omakseen tuntee, olemaan tällä viikolla avoimia mielenterveysongelmistaan.

Ihan jokainen voi sairastua. Tämä ei ole heikkojen sairaus. Sairaus ei kysy lupaa tulla !

Toivon että jokainen voisi tahoillaan miettiä mikä olisi niin kamalaa siinä että olisi avoimempi mielenterveysongelmistaan. Usein pelot osoittautuu myöhemmin turhiksi.
Minäkin olen aikanaan hävennyt paljonkin. Tullut haukutuksi työpaikalla sairauslomien takia.
Mutta enää en suostu häpeämään. Minä en ole tätä pyytänyt enkä valinnut.

Sen huomaa ajan saatossa jo että kun ollaan oltu avoimempia, koko ajan ollaan tultu parempaan suuntaan, kidutusmenetelmistä ja muista ollaan päästy ja moni asia on muuttunut. Ei ole enää mitenkään ihmeellistä kertoa käyvänsä juttelemassa ongelmistaan jossain.

Se voi olla pienikin teko jos et kykene vielä isompiin. Kerro yhdelle ihmiselle, katso mitä siitä seuraa. Älä lannistu. Kaikki ei ymmärrä mutta paljon ymmärrystä silti on.

Tämä ei ole häpeä. Mitä sitten jos menetät joitakin ihmissuhteita? Onko ne olleet sen arvoisia jos et voi olla oma itsesi? Punnitse asioita ja toimi. Edes joku pieni teko.

Jokainen voi omalla tahollaan pienin askelin auttaa siinä että avoimuus lisääntyy mielenterveysongelmien suhteen.
Sitä toivon.
Minulla ei ole enää muuta tehtävää kuin tämä. Mutta minusta tämä on aika tärkeä tehtävä.

Minä uskallan, uskallatko sinä?

Ps. Jaan myös itse tätä tekstiä tavallista enemmän, ja tätä saa jakaa muutkin.

Ihanat kamalat pillerit

Muistan kun keväällä päätin, etten vähään aikaan aloita mitään uusia lääkkeitä kun tuntuu että elämässä ei enää ole muuta kun lääkkeiden aloitus- tai lopetusoireita (käytän kuitenkin mieluummin sanaa vieroitusoireet). No, ei se päätös kauaa pitänyt.
Aloitin omasta tahdostani kesällä Brintellixin, tuon juuri markkinoille tulleen lääkkeen. Alkuun vaikutti että se tehosi, mutta ehkä se olikin vain parempi ajanjakso. Sama synkkyys palasi yhtä syvänä kuin ennenkin. Nostin annosta ja odotin vielä kun lääkäri niin suositteli. Jossain kohtaa väsyin. Lääke on kallis tällaisessa velkahelvetissä ja jouduin pyytämään apua muualta sen maksaakseni.

Lopulta ehdotin lääkärille, tai oikeammin sanoin etten enää aio sitä jatkaa. Lääkäri antoi lopetusohjeita ja sanoi ettei siitä pitäisi sen kummempia lopetusoireita tulla. Ja taas uskoin. Vai epäilinkö jo silloin.
Ja taas olen täällä kun mikäkin narkomaani. Sydän tykyttää ja hiki puskee pintaan, kaikki ärsyttää ja suututtaa niin että on vaikea olla. Tekisi mieli huutaa tuskaa ulos. Hajottaa paikkoja. Riidellä ihmisten kanssa.

Kun nyt mietin taaksepäin, viimeiset vuodet ovat olleet siirtymistä aloitusoireista lopetusoireisiin ja taas sama uudelleen. Aina joku oire jostain. Olen helvetin väsynyt tähän. Ja nyt taas päätän että ei enää. Ei enää mitään lääkekokeiluja. En enää jaksa tätä pillerinpyörityksen oravanpyörää.
Laskujeni mukaan kolmetoista vuotta olen popsinut kymmenittäin eri pillerimerkkejä saamatta mistään sen kummempaa apua, paitsi tilapäisesti bentsoista.
Ne kamalat bentsot joista lääkärit varoittelevat alituiseen. Toissaviikolla lääkärini piti puhelimessa pitkän luennon bentsojen haitoista kun ehdotin että opamoxin voisi vaihtaa johonkin toiseen. Minä haluaisin kuulla ne samat luennot näistä muista lääkkeistä, mutta sitä päivää en tule näkemään.
En ole koskaan saanut bentsojen lopetuksesta mitään tällaisia vieroitusoireita mitä monista ssri-lääkkeistä tai muista mielialalääkkeistä. Ketiapiinista en pääse edes eroon koska en enää nuku ilman sitä.

No eihän tätä olotilaa voi edes verrata Venlafaksiinin lopetukseen, joka oli sellainen helvetti etten ole eläissäni vastaavaa kokenut, mutta ei nämäkään kivalta tunnu. Olo on kuin narkomaanilla joka miettii ottaako annoksensa vai en. En ota. Olen kärsinyt nämä ennenkin ja kärsin nytkin, mutta en enää sen jälkeen. Vaikka taas hetken epäilen pitääkö päätökseni.
En jaksa tätä enää. Elämässä on tuskaa jo muutenkin tarpeeksi ilman jatkuvia ylimääräisiä oireita.

Propralia menee. Se onneksi vähän lievittää sydämentykytyksiä jotka on välillä todella tuskastuttavia. Onneksi joku lääke sentään tekee tehtävänsä.

Uskon myös, ettei mielen turruttaminen lääkesumulla ole mikään ratkaisu tilanteeseeni. Lääkkeet on hyväksi jos ne tehoaa, ja väliaikaisesti. Sitä mieltä olen. Liian moni syö lääkkeitä vaikka olo vain pahenee, uskovat sokeasti lääkäreitään jotka määräävät mielinmäärin pillereitä toisensa jälkeen. Olen onnekas, että olen lopulta säilyttänyt oman tahtoni lääkitysasioiden suhteen. Näin ei ole aina ollut.
Voin rehellisesti sanoa, että jos olisin ottanut ilman vastalauseita kaikki pillerit mitä lääkärit ovat keksineet ehdottaa, kulkisin tällä hetkellä kuola poskella tuntematta varmaan yhtään mitään. Sekö on ratkaisu ? Että lukitaan ne pahat asiat ja tunteet pillerisumuun ja kuljetaan "mömmöissä" päivästä toiseen tajuamatta enää elämän oikeaa laitaa. Vailla mitään omaa tahtoa kuljetaan kun toisen ohjaama robotti paikasta toiseen.

Muistan erään kerran kun olin Laakson avo-osastolla ja lääkärit määräsivät Risperdalia, jota useimmiten psykoottisuuteen käytetään vaikkei sellaista mulla edes ollut. Sitä määrättiin itsetuhoajatuksiin. No, syötyäni sitä muutamia päiviä lääkärit olivat iloisia että itsetuhoajatukseni olivat vähentyneet. Mutta mikä se todellinen olotila oli? En tuntenut yhtään mitään. Tuijotin ilmeettömänä ikkunasta ulos enkä nähnyt maailmaa ympärilläni. Sellaiseen tilaan voisi jäädä, mutten onneksi jäänyt vaan sanoin etten enää sellaista lääkettä syö.

En tiedä mikä se ratkaisu tähän tilaan on, onko sellaista missään, mutta sen tiedän ettei sitä pilleripurkista löydy.
En ole aina ollut näin lääkekriittinen, mutta sairauteni vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Jos lääkkeet auttaisivat eikä toisi loputtomia haittoja, mikäs niitä olisi syödessä, siinä missä diabeetikkokin ottaa lääkettä vaivaansa, mutta jos ne ei auta, en ymmärrä perusteita lääkityksen jatkamiselle. En ala miksikään lääkärien koekaniiniksi enää koskaan ja jos mistään voin olla tyytyväinen niin siitä että olen säilyttänyt oman tahtoni sairauteni hoidossa, enkä ole enää ohjailtavissa ulkoapäin.

Mielipiteeni lääkityksistä voi olla kärkkäitä, mutta uskon että tällaisella lääkehistorialla moni alkaisi kyseenalaistaa lääkitystään.
En kuitenkaan ilman lääkkeitä pärjää. Ketiapiini on tehnyt tuhonsa enkä saa enää unta ilman, vaikka sitäkin yritän nyt laskea pienimpään mahdolliseen annokseen. Bentsoista ei ole pahaa sanottavaa, koska ne lukeutuu ainoisiin lääkkeisiin jotka on hetkellisesti auttaneet.

Sanotaan, että masennuksen hoidossa lääkitys ei ole ainoa hoitomuoto vaan tarvitaan myös terapiaa. Kuitenkin hyvin usein lääkitys jää ainoaksi hoitomuodoksi. En ole koskaan saanut itse psykoterapiaa, ei ole suostuttu edes rahoitusta hakemaan. Tuntuu aika uskomattomalta, kun sairauden vuosia on täynnä näin paljon. Hoitosuositukset ja todellisuus riitelevät pahasti keskenään. Ja lopulta sitä päätyy niin kroonistuneeseen tilaan, että jos joku lääkäri suostuisi kirjoittamaan lausuntoa saadakseni psykoterapiaa, ei sitä enää myönnetä. Toivoton tapaus, liian monia sairauden vuosia takana, ei selviä enää veronmaksajaksi. Ja silloin kun olisi voinut selvitä, vastaus oli aina sama; liian vaikeasti oirehtiva, ei pärjäisi psykoterapiassa.

Tällä kertaa voin vain toivoa että jaksan ottaa tunteeni vastaan sellaisina kuin tulevat, ilman että lähden hakemaan vastauksia pilleripurkeista kun en ole ennenkään niitä sieltä löytänyt.