Raskas joulu

Joulu.
Tuo ilon juhla. Surun juhla. Tunteiden juhla.
Varmaan tänä päivänä monilla on vielä stressi päällä, tekevät kenties viimeisiä joululahjaostoksia, ostavat viimeisiä ruokaostoksia täysissä ruokakaupoissa, puunaavat kotia "joulukuntoon".
Itse en tee mitään. Juon aamukahvia ja tässä asunnossa ei ole joulusta tietoakaan. Tänä vuonna mulle ei ole joulua.
En kai ole ollut jouluihmisiä kun lapsena. Masennuksen raskauttamat vuodet veivät kaikesta ilon, aivan kaikista juhlapyhistä syntymäpäivistä lähtien. Juhlapyhät tulevat enää muistuttamaan siitä elämästä joka on jo kadonnut. Jossain poissa, saavuttamattomissa.

Joulun näen nykyään materialistisena juhlana, jossa stressataan viikkotolkulla että saadaan se yksi muka-täydellinen päivä, joka hyvin usein osoittautuu korkeiden odotusten murtamaksi ja tunteiden purkaantumiseksi.

Olen yrittänyt joulun pitää ainoana juhlana johon vielä yritän jotenkin osallistua. Nyt en vain pysty.
Tuntui silti pahalta puhua äidin kanssa se itkuinen puhelu. He syyttävät itseään, eivät ymmärrä minua tässä asiassa.
Pari joulua on tullut vuosien saatossa vietettyä osastoilla, yhden joulun haalin töitä kuntoutustyöpaikastani, ettei tarvitsisi osallistua jouluun. Viime jouluna olin kyllä perheeni luona mutta lähdin sieltä itkien kotiin. Eroan ajatusmaailmaltani perheestämme todella paljon, muutenkin kuin masennuksen kautta. Ja se ilmapiiri, joka on monesti hyvin kireä ja teennäinen, on äärimmäisen stressaava tällaiselle stressiherkälle ihmiselle.
En syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmänkin. He toimivat oman opitun tavan mukaan, ei he voi sille mitään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Koen kuitenkin olevani niin erilainen koko perheessä.

Koen myös että olemassaolollani pilaan kaiken. On taas tapahtunut yhtä ja toista ihmissuhteissa. Olen viime päivät ollut todella herkässä tilassa. En saa itkuani loppumaan. Itken aamusta iltaan. Jos en itke, en tunne mitään tai sitten tunnen sietämätöntä kipua. On niin paha olla. Ajatukset kiertää vain synkissä asioissa enkä saa sitä ajatusten kehää katkeamaan. Päiväni on sinnittelyä minuuteista toisiin.
Ja siksi tällaisessa mielentilassa kokisin vain äärimmäisenä suruna sen, kun katsoisin siellä jouluna oman "kuplani" sisältä sisarusteni lapsien iloa, samalla tuntien epäonnistumisen ja tyhjyyden äärimmäisenä.

Kaikki tuntuu niin turhalta. Perjantainen hoitokokous oli äärimmäisen raskas. Miettiä tässä tilassa tulevaa, kun en näe mitään. En näe seuraavaa tuntiakaan. Silti se oli käytävä läpi. Tammikuulle alkavaksi luvattu dkt-terapia siirtyy syksyyn, jos silloinkaan, jonoa on liikaa. Minulle ehdotettiin psykoterapiaa, kaupungin rahoittamaa. Sekin on hyvin raskas tie käydä, ja usko parantumiseen tästä, on hiipunut jo aikaa sitten. Yli kaksitoista vuotta olen sairastanut ja nyt ehdotetaan ensimmäistä kertaa psykoterapiaa. Itse näen että on liian myöhäistä. En pysty enää. Miten voi selvittää asioita, sukeltaa sinne jonnekin mielen syvyyksiin kun oikeastaan ei enää pysty kohtaamaan niitä asioita.
En pysty ajattelemaan koko asiaa nyt, ei ole sen aika. Ei kai koskaan. On vain loputonta surua aina, koskaan ei ole hyvä aika millekään. Epäonnistun myös kaikissa pienissä yrityksissä mihin ryhdyn.
Lääkäri kysyi myös pitäisikö miettiä tässä kohtaa osastohoitoa, kun näki pahan oloni enkä välillä saanut itkultani sanoja suusta. Kieltäydyin kuitenkin, olen viettänyt osastoilla kymmeniä jaksoja, ja vaikka ehkä joskus ovat auttaneet selviämään pahimman yli, en ole viime kerroista enää minkäänlaista apua saanut. Lähinnä kokenut sen kaiken edellisen toistona vaan.
Olen nähnyt sen maailman jo, niin monesti.

 Tukeudun enää siihen yhteen ajatukseen, saan siitä lohtua. Kun on vaikeinta, ajattelen että Joskus tästä vapaudun, joskus tämä kaikki loppuu. Kuolemassa uskon pääseväni tästä tuskasta. En ole uskonnollinen, en usko taivaaseen. Uskon siihen, että elämän kärsimys loppuu. Vaihtuu tyhjyyteen tai johonkin parempaan. En tiedä kumpaan. Se on arvoitus, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kipua, sitä ei voi enää olla. Siihen on pakko uskoa. Se on ainut asia josta saan lohtua.

Toivon kaikille yksinäisille ja niille joille joulu on raskasta aikaa, paljon voimia. Nämäkin päivät kyllä menevät ohi. Ette ole yksin ajatustenne kanssa.

Minä hengitän vielä. Tunnen etten enää elä. Olen siinä välissä, välitilassa. Mutta hengitän.

Tähän loppuun muutama kaunis ja surullinen kappale joita olen kuunnellut.

"I once upon a time
Carried a burden inside
Some will ask goodbye
A broken line but underlined
There's an ocean of sorrow in you

Sorrow in me

Saw movement in their eyes
Said I no longer knew the way
Given up the ghost
A passing minds and its a fear
In the wait for redemption ahead

Waiting to fade

Fading again

If death should take me now
Count my mistakes and let me through
Whisper in my ear
Taken more than we've received
And the ocean of sorrow is you"

Mieletön huoli

Jätän ne omat kuulumiset toiseen kertaan, kunhan saan ajatukseni kasaan. Paljon olen rämpinyt siellä jossain niin syvällä.

Nyt kuitenkin tärkeää asiaa josta haluan mainostaa blogissani.

On herännyt Mieletön huoli mielenterveyspalveluista ja jos sinä olet myös huolissasi niin pyydän että käyt allekirjoittamassa addressin .

Huonompaan suuntaan ollaan menossa koko ajan. Toimiva Auroran päivystys siirtyy Malmille ja Haartmaniin ja se aiheuttaa suunnatonta huolta eikä varmasti paranna mielenterveyspotilaiden asemaa. Laitospaikkoja vähennetään ja luvataan tehostaa avohoitoa ja aika käy vähiin ja tuntuu että lupaukset ovat pelkkää sanahelinää.

Tammikuussa järjestetään myös Huolen ilmaus eduskuntatalolla jossa ainakin itse aion olla mukana.

Käykää allekirjoittamassa, se ei vie kun pari minuuttia ja sen voi myös tehdä nimettömänä jos jostain syystä niin haluaa.

Tärkeä asia ainakin minulle tämä.

Äänettömänä huutaa

Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !

Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.

Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !

Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?

Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.

Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?

Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.

Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.

Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.

Vääränlainen

Ihmisiä on ollut, paljon. Ohimeneviä ihmissuhteita jotka loppuvat aina. Joka kerta se sattuu yhtä paljon. Joskus enemmän. 

Loppuun asti sitä on jaksanut silti yrittää. Josko seuraava jäisi. Olisi jotenkin enemmän kaltaiseni, tai ainakin ymmärtäisi enemmän. Jossain kohtaa oli pakko lujittaa itseäni. Ei enää. Jos kaikki lähtee aina, miksi yrittää. Yrittämättä ei kuitenkaan saa edes niitä ohimeneviä hetkiä. Jotkut niin äärimmäisen kauniita. Ja aina jää muistot. Vaikka sattuu yhtä paljon tai enemmänkin. Kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Onko minusta kohta enää mitään jäljellä?

Ehkä olen jotenkin vääränlainen, mihinkään sopimaton. Liian synkkä ja suora. Aikani elämässäni esitin. Olin muuta kuin olisin halunnut olla. Kuin olin. Väänsin tekohymyä naamalle ja vaikka sisimmässäni huusin ja itkin, raahauduin töihin hammasta purren. Ihmisiä oli joitain. Niin kauan kuin jaksoin hymyillä väkisin. Kun en enää jaksanut ja lopetin, lähtivät. Tuli uudet piirit. Sairaalapiirit. Joihin en sopinut niihinkään kuin lyhyen aikaa.

Osaan olla yksin. En tarvitse ketään tekemään itseäni "kokonaiseksi". Itseasiassa tunnen olevani rikkinäisempi muiden joukossa. Yksin oleminenkin on taito jota kaikki ei osaa. Ei ehkä edes halua. Ei kestä omia ajatuksia ja hiljaisuutta. En kai minäkään aina. Selviytymyskeinoni on pakeneminen. Siinä missä muut pakenee suhteisiin, työhön, lapsiin, harrastuksiin, minä kehitän oman maailmani kotiini. Hukutan ajatukseni virtuaalisiin maailmoihin, pelien pariin, ohjelmiin, välillä kirjoihin ja elokuviin, kirjoittamiseen, joskus humalaan. Silloin unohtaa todellisen, sen missä tilassa on. Lääkkeet ovat hyviä apureita tässä, sumentaa sopivasti karmeaa ja täysin turhaa elämää. 

Joskus kun antaa ajatuksille valtaa, näkee elämänsä edessään ja haluaa paeta keinolla millä hyvänsä. Milloin kaikki muuttui tällaiseksi? Ei, en halua. Haluan pois. Ei tällaista elämää voi elää. Ei, en halua. Viekää pois. Silti en osaa muuttaa. 

Joskus silti, tiettyinä hetkinä, ei mitään muuta enemmän toivoisi kuin sitä että saisi olla jonkun lähellä. Vaikka ihan hiljaa vain. Sanat on turhia jos osaa olla toisen kanssa hiljaa. Sellaista ihmistä kaipaisin. Useimmiten. Tajuten kuitenkin etten tule koskaan sellaista löytämään. Ehkä minut on tarkoitettu yksin. Ehkä ajatukseni on myrkkyä jotka karkoittavat kaiken. Ehkä olemukseni on sellainen jota kukaan ei halua nähdä. 

Yksin ei tarvitse esittää. Yksin ei tarvitse miettiä ketään. Ja silti mietin. 

Nekin ihmiset jotka vannoi pysyvänsä aina, lähtevät lopulta. Joskus sanomatta sanaakaan. Ja kuinka monta kertaa olen sen kuullut. 

Sopimaton maailmaan, siksi tunnen olevani väärässä paikassa. Pitäisi lähteä pois, kokonaan.

Itsemurhan tehneiden muistopäivä

Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää, tässä kuvina muisteluani kotona, koska nyt en kykene muualle lähtemään.

On niin monia jotka ei jaksa. Mikä me olemme heitä syylistämään. Kukaan ei voi tietää toisen taakkaa, kukaan ei voi kantaa toisen taakkaa.
15.6.2007 minulle tärkeä ihminen lähti täältä maailmasta oman käden kautta. Vieläkin ikävöin, mutta enää ei satu. En ole koskaan halunnut syylistää häntä kun tiedän minkä taistelun elämässään kävi läpi. Toiset väsyy,  toiset lähtee, ottavat itseltään koko elämän pois. Kaikki mahdollisuudet ja toivon. Minun on ollut aina helppo ymmärtää heitä koska mietin paljon sitä miten itsekin haluaisin lähteä. Itsemurha on rohkea ratkaisu, mutta se on myös kaiken loppu.
Olen itkenyt monet surut, syyttänyt itseäni, on koskenut niin kovaa ettei toista enää ole. Lopulta on pakko päästää irti. Koskaan ei tarvitse unohtaa. Muistot hänestä elää aina sydämessäni.

Välitetään toisistamme eikä unohdeta niitä väsyneitä sieluja jotka päättivät elämässään toisin. Se on heidän valinta ja oikeus. Toivotaan vain, että heillä on nyt hyvä olla, että enää ei satu.

Ikiuneen me joskus kaikki vaivumme.

Kaipuu

Paljon olen unohtanut.
Miltä tuntuu lämpö ja läheisyys. Se kun joku istuu vieressä, ihan kiinni, eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Ei ole tarvetta sanoille, puhumiselle. Kun läheisyys kertoo sanoillaan kaiken.
Tai syli jossa on turva.
Tai miltä tuntuu innostus. Kun on malttamaton ja ajatukset poukkoilevat hyvinä odotuksina mielessä. Kun sydän kumisee innostuksen lyöntejä ja suu vääntyy hymyyn.

Tai miltä tuntuu valvoa yö läpeensä sanojen muodostaessa lauseita näppäimistöllä. Kun kirjoituksen vimma on suurempaa kuin unenkaipuu.
Kun jokainen päivä oli uusi mahdollisuus tehdä jotain jännittävää. Ottaa riskejä ja joko särkyä tai nauttia. Sen kivun kesti kun tiesi että seuraavalla kerralla voi käydä toisin.

Nyt olen liian jumissa. Oman kotini ja mieleni vanki.
Tyhjyys humisee mielessä heti kun herää. Ei, ei tätäkin päivää. Miksi taas on aamu? Minä haluan takaisin uneen. Taas tämä tyhjä päivä. Aamukahvi joka ei enää virkistä, päivä täynnä huokailuja.
Uskalsin joskus elää ja tehdä. Sukeltaa seikkailuihin ja saada jotain irti. Hyvää tai pahaa.
Nyt en saa mistään mitään irti. Kaikki on tasapaksua harmautta.

Kasvoilla ilmeettömyys joka kertoo kaiken tai ei edes mitään. Puoliksi jo kuollut, kuihtunut masennuksen harmauteen.

Päivät toistensa kaltaisia. Sattuu tai ei tunnu miltään. Kuinka kauan vielä?

Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen
                      syvimmällä juurellani.
Sitä sinä pelkäät.
Minä en pelkää; olen ollut siellä.

Merenkö sinne kuulet minussa,
sen tyytymättömyyden?
Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli
                      hulluutesi?

Rakkaus on varjo.
Vaikka kuinka valehtelet, parut sen perään,
kuuntele: nämä ovat se kaviot; se on
                      mennyt, kuin hevonen.

Niin minä laukkaan koko yön, kiihkeästi,
kunnes pääsi on kivi, pieluksesi pieni
                      ravirata,
joka kumisee, kumisee.

Vai tuonko sinulle myrkkyjen äänen?
Tämä on sadetta nyt, tämä suuri vaitiolo.
Ja tässä sen hedelmä: tinanvalkoinen
                      kuin arsenikki.

Olen kestänyt auringonlaskujen julmuuden.
Juurta myöten kärventyneinä
minun punaiset säikeeni palavat pystyyn,
                      teräslankakäsi.

Nyt minä pirstoudun palasiksi, jotka lentävät
                      ympäriinsä kuin sauvat.
Näin ankara tuuli
ei siedä sivustakatsomista: minun täytyy
                      huutaa.

Myös kuu on armoton: se tahtoisi laahata minua
julmasti, koska olen hedelmätön.
Sen säteily vahingoittaa minua. Tai kenties
olen pyydystänyt sen.

Miten päästän sen irti, päästän sen irti
ohenneena ja litteänä, kuin suuren leikkauksen
                      jälkeen.

Kuinka sinun pahat unesi riivaavat ja
                      ja rikastuttavat minua.

Minussa asuu huuto.
Öisin se lepattaa ulos
ja etsii väkäsillään jotain jota rakastaa.

Säikähdän tätä pimeää olentoa,
joka minussa nukkuu;
kaiken päivää tunnen sen pehmeät, untuvaiset
                      liikahdukset, sen ilkeyden.

Pilvet kulkevat ohi ja haihtuvat.
Nuoko ovat rakkauden kasvot, nuo kalpeat,
                      menetetyt?
Niidenkö tähden kiihdytän sydäntäni?

Enempään tietoon en kykene.
Mitkä ovat nämä kasvot, noin murhaavat
                      oksien kuristuksessa?

Niiden suudelma on kavalaa happoa.
Ne kivettävät tahdon. Tässä ovat ne
yksinäiset, hitaat erehdykset
jotka tappavat, tappavat, tappavat.
  -Sylvia Plath

Tätä samaa

Eteenpäin .... Menee elämä, joka päivä. Tai lähinnä aika. Sisälläni olen pysähtynyt samaan tilaan jo vuosiksi.
Uusi vuodenaika. Lehdet riisuutuu puista, lumi yrittää tulla ja pysyä maassa. Lempivuodenaikani alkaa olla poissa, ainakin se kaunein syksy, ja tänäkin vuonna se meni yhtä sumussa kuin ennenkin. En jaksanut nauttia siitäkään.

Tätä voi ajatella niin monella tapaa, ja ajattelenkin. Erilaisina hetkinä.
Ei mulla oikeasti ole mitään hätää. Tässä vain voin olla. Ei ole kiireitä mihinkään, ei painetta mistään. Hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapista löytyy aina jotain syötävää. On jalat joilla kävellä kauppaan tai jonnekin muualle. On koti jossa olla. Olla vain. Päivästä toiseen. Yksin, mutta mitäs sitten, niin on moni muukin. Yli viikko taas mennyt ilman ainoatakaan ihmiskontaktia virtuaalimaailmaa lukuunottamatta mutta mitäs sitten, pärjään yksinkin.

Ja sitten ne toiset hetket. Yöllinen paniikkikohtaus, peitot pyörii jaloissa ja kyyneleet valuu, ahdistus kuristaa kurkkua. Ei. Ei ole hyvä olla. Ajatuksia pulppuaa mieleen, tulee ihan puskista. Pelot valtaa mielen, ja osa niistä on jo käynyt toteen. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Ei mun pidä olla tällainen. Miksi en halua mitään, tee mitään, pysty muuhun kuin itsestäänselvyyksiin? Mihin kadotin koko elämänhaluni, koko elämän, kaiken ? Miksi jäin yksin kotiini, miten pääsen pois ? Vaikka on jalat millä mennä, miksi en mene ? Mikä mun mieltäni vaivaa ? Loppuuko tämä koskaan ? Kuolema, tule ja ota ! Vie mut pois.

Ikuinen ristiriita. Se ikuinen tyhjyys jota ei osaa käsitellä. Pitäisi opetella olemaan siinä. Rimpuilemalla se ei tule pois lähtemään. Mitkään maailman päihteet tai lääkkeet tai mikään muu sitä ei voi pois viedä. Se lähtee sisältä. Ja senkin ymmärrän. Se pitää hyväksyä, ottaa osaksi itseään, opetella olemaan siinä. Huomata jonain päivänä ettei se ole niin vahvana läsnä. Kamalan kaunis ja looginen ajatus, eikö ? No, aina voi ymmärtää ja ajatella mutta tunteet, niitä ei voi hallita ja hillitä, tai vähän voi mutta vaikka kuinka loogisesti ajattelisi jonkun asian muuttuvan kun tekee niin tai näin, se ei tarkoita onnistumista. Ei todellakaan. Olen tunnemyrskyni vanki.

Entinen psykologini sanoi viime vuonna, että olen edistynyt paljon. Tunteiden käsittelyssä. En enää toimi niiden mukaan aivan täysin, en ole täydellisesti vietävissä. En ole enää kaaoksen sisällä. Olen tullut sieltä vähän ulos. Ja ymmärrän sen kyllä itsekin. Mutta sitä en varmaan koskaan näe, että se olisi jotain parempaa.
Kaikkina näinä tyhjinä päivinä antaisin mitä vain että pääsisin sinne myrskynsilmään takaisin, että olisi edes jotain ! Tiedän että haluaisin sieltä yhtä nopeasti pois, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Elämä riskeineen oli silti paljon merkityksellisempää. Ja tähän sisältyy ajatus miksi en varmaan ikinä tule nauttimaan mistään. Ehkä mielessäni on joku pahasti pielessä. Joku ihmeen tuhoisa voima vetää mua sinne kaaokseen, ja kun se otettiin pois, ei jäänyt mitään. Turva, joo, jota ei osaa arvostaa. Koska se tuntuu täysin merkityksettömältä.

Tiedän toistavani pahasti itseäni näissä teksteissäni, mutta väliäkö sillä. En oikein osaa keksiä sen suurempia kirjoituksen aiheita, ja nyt tuntui että on jonkinlaisen tauon jälkeen kirjoitettava jostain. Edes niistä ikuisista samoista aiheista.

Muistelin viime kesääkin ja mietin Voxran vaikutusta että oliko se oikeasti sen ansiota että kävin uimassa ja nautin merenrannoista. Toisaalta taas valtava lääkekriittisyys pakottaa ajattelemaan ettei mikään lääke voi auttaa, ja kyllähän kesälläkin tuntui että tätä samaa kurjuutta tämä on. Joskus ne ajatukset muuttuu kun tarkastelee tilannetta myöhemmin. Itseasiassa se on varmaan kyllä totta, että aiemmin Efexor, ja nyt tänä kesänä Voxra sai vähän enemmän elämää tähän tyhjyyteen, mutta se ikävä sivuvaikutus, että sen levottomuuden saattoi suunnata myös itseään tuhoavasti. Eli kun se levottomuus käy liian suureksi, eikä sitä osaa kohdistaa mihinkään "järkevään", niin saattaa sitten löytää itsensä viereiseltä rannalta tunkemasta pillerivarastoa suuhunsa ja heräävänsä seuraavana aamuna Meilahdesta, niinkuin kävi. Toisaalta myös inhottaa se ajatus, että joku lääke ohjaisi liikaa mieltäni. Ja Efexoria en halua enää koskaan syödä, koska sillä oli liikaa ikäviä sivuvaikutuksia ja siitä eroon pääseminen oli kamalinta mitä olen elämässäni kokenut.

Tällä hetkellä menee masennuslääkkeenä vain Sepram 20mg jota syön vain siksi, että jos olen kokonaan ilman, todellisuus tuntuu liian "kirkkaalta", liian kamalalta. Pieni sumennus on paikallaan että kestää edes jotenkin sen ajatuksen että on kolmekymmentävuotias eikä tee elämässään mitään ja eläke kolkuttaa jo ovella.

Joskus vaan tuntuu, että pitää luopua edes vähän omista periaatteistaan (lääkekriittisyydestä) ihan niinkuin kokeeksi voisiko sittenkin joku auttaa, mutta toisaalta lähes kaikki on jo läpi käyty, ja vaikka ne toisivat jotain pientä hyvää, onko se kaiken sen kamalan sivuvaikutuksen arvoista ?
Tätä nyt olen viimepäivinä miettinyt, mutta ehkä kuitenkin vain ajatuksen tasolla. En usko että lähtisin enää kokeilemaan mitään lääkettä, tosin koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Ehkä jonain päivänä kun tarpeeksi tuntuu pahalta, olen taas valmis yrittämään mitä tahansa.

Nyt tällaista tekstiä, voi olla että kestää taas aikansa kunnes löydän sanat uudestaan ...

Mitään

Kuinka väärin luulinkaan, että silloin meni huonosti kun kamppaili päivittäin miten pystyisi tämän muuttamaan, minne askeleeni johdattamaan, mistä revin sen kodin ulkopuolisen maailman itselleni, pystynkö, haluanko, haluan. Ja halusin. Kun nämä seinät hyökkäsivät päälle ja pakottivat menemään täältä pois. Katsomaan millaista on elämä muualla, ja ennen kaikkea, onko sitä. Onko sitä minulle?

Luovutinko turhan äkkiä? Ehkä se kaikki oli väsyneelle ja voimattomalle liikaa, ne yksinkertaiset asiat. Ihmispaljous. Maailma johon yritin kipeästi sulautua. Elämä joka oli vierasta, mutta jota halusin yrittää. Sopeudunko, onko olemassa jotain muuta.
Ja tajusin, etten sopeudu, sulaudu, mihinkään. Olen vääränlainen kaikkialle.

Näin jälkeenpäin mietin teinkö tuon kaiken vain siksi että voin sanoa että yritin ja saan taas jäädä tänne turvaluolaani, pimeään hämärään, ja syrjäytyä kaikesta yksinäisyyden rauhassani.
Häivyin vieraasta maailmasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jäin kotiini koska täällä ei tarvitse yrittää mitään. Hävitin seinien ahdistuksen ja jäin paikoilleni makaamaan. Odottamaan. Mitä ?
Ne kaikki sanoi että kyllä susta siihen on, että sulla on voimavaroja vaikka mihin kun yrität. Että menet hukkaan täällä. Että sussa on vielä paljon annettavaa tälle maailmalle ja sä pystyt mihin vaan.
Halusinko osoittaa heidän olevan väärässä, vai halusinko syyn olla yrittämättä mitään.

"Jos joku luulee, et joskus joku riittää
Nii ei ikinä, tuska on yhtä ku kipinä
Elämäni kuplassa, puhtaassa turvassa, autuaan turhassa"

Ja nyt, siellä kuplassa. En näe mitään. En tunne mitään. Hukutan itseni näihin päiviin. Unohdan mitä on ollut, ja mitä ehkä olisi voinut olla, vaiko sittenkään. Kuin haamu liikun päivästä toiseen, liikkumattomana. Ajatukset ja todellisuus liian kipeää ajateltaviksi. Parempi muurata mieli ja paeta turhien ohjelmien maailmaan, sohvannurkkaan.
Ja sitten jonain päivänä joku pakottaa ajattelemaan. Vaikka yritän sitä viimeiseen asti välttää. Istuin tunteettomana hoitajan vastaanotolla toissapäivänä ja kun hän kysyi, koska olitkaan siellä osastolla sairaalassa, en edes muistanut. Ainiin, mä vanheninkin, täytin kolmekymmentä vuotta, ihan tosi? Minä päivänä, en muista ? Mitä silloin tapahtui. Ainiin. Ei mitään. Milloinkaan ei mitään. Kaikki on niin utuista ja olen vain täynnä unohdusta.
Tuntuu siltä, että voisi ottaa kaapista veitsen ja tunkea sen jonnekin osaan ruumistani eikä tuntuisi miltään. Vuodanko edes enää, olenko jo vuotanut kuiviin. Mikään ei satu, ei koske. Olen turvassa. Täällä luolassani. Täällä minun ei tarvitse olla mitään. Pakene uniin, pakene niihin turhanpäiväisiin ohjelmiin. Kukaan ei vaadi enää mitään. Vaatiko koskaan ?

"Hirttäydy, niin petyt
Älä hirttäydy, niin petyt
Hirttäydy tai ole hirttäytymättä
Niin joka tapauksessa vaan petyt
Yritä jotain, niin petyt
Älä yritä mitään, niin petyt
Elä vittu täysil tai kuole tähän paikkaan
Niin joka tapauksessa vaan petyt"

Vaikeaa ottaa selkoa omista ajatuksistaan kun kaikki tuntuu jotenkin niin etäiseltä. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu todellakin että olen omassa kuplassani, synkkyydessä, jossa en näe enää että mitään muuta maailmaa onkaan.
Välillä sitten havahtuu. Saattaa yhtäkkiä kun on vaikka laittamassa itselleen teetä, tulla mieleen ajatus että Missä olen ? Tätäkö tämä on, samaa, joka päivä, kuinka kauan ? Miksi olen tässä ? Ja haluaisi olla missä tahansa muualla, mutta ei voi. Ei kun en vaan pääse tästä. Olen jo menettänyt toivon ajat sitten, en enää pääse tästä. Se taistelutahto valui pois jo aikaa sitten. Liikaa yrityksiä, ainaisia pettymyksiä. Ja kuinka helppoa on jokaisen pettymyksen jälkeen jäädä paikoilleen. Ja sitten jotkut sanoo että olen vahva ? En tunnista siitä itseäni. Mitä vahvuutta on tässä että luovuttaa heti alkumetreillä, ei enää uskalla yrittää. No, hengissä pysyn joo, sitäkään en edes haluaisi. Siksi en osaa mieltää sitä vahvuudeksi, kun kuolemaa en tunne luovuttamisena. Se on rohkea päätös elämälle jota ei enää halua. Päätös lopettaa kaikki. Ottaa itseltään pois koko elämä, kaikki ne pienenpienet hyvätkin jutut. Jättää ne rakkaat ja kaikki. Tippua tyhjyyteen jossa ei ole enää olemassa. Astua tuntemattomaan.

"En osaa mitään muuta, mä en osaa mitään muuta!"

Itseasiassa ahdistus on tunne siitä että haluaa muuttua, olla jotain muuta, olla jossain muualla. Kivut kestää jos ne tuo muutosta. Kivet siirretään jos niiden alta löytyy jotain uutta. Mutta sitten kun ei tunnu enää mikään miltään, se on kai pelottavinta. Ikuinen tyhjyys josta ei enää tunne haluavansa pois. Se, mitä oikeasti ajattelee, on ihan toissijaista. Se tunne on vahvin, ja se määrää kaiken. Kun ahdistaa, se yleensä myös enteilee muutosta. Kun ei tunne enää mitään, kun ei enää itketä, se on kai se merkki että mikään ei enää ole muutettavissa. Tässä olen. Vielä huomennakin samaan aikaan samaa aamukahvia juodessa. Ei mitään odotettavaa, ei kalenterissa merkintöjä. Huomennakin tätä samaa. Tuntuuko se edes kipeältä ? Ei. Kun ei sitä enää edes tunne.
Ja ne ahdistukset ja raivonpuuskat tulee vain hetkittäin. Menee pois. Ei muuta mitään, ei jätä mitään.
Mitään.

Sekään ei tunnu miltään, että tärkeä ihmissuhde katkesi. Lähes se ainoa johon jaksoi vielä jotain antaa. Siihenkin väsyin, vaikka yritin jaksaa, kai liikaakin. Rakastin ja vihasin sitä ihmistä samaan aikaan, jos se on mahdollista. Enää en tunne mitään. Se satutti, todella satutti mua, mutten enää muista sitäkään. Totesin vain, että se on ohi, ettei se ihminen tule koskaan enää mun elämään. Enkä päästä enää. Mitkään anteeksipyynnöt ei enää auta. Kaikkea en voi antaa anteeksi, en enää edes halua. Tavallaan se ihminen antoi mulle paljon, mutta samaan aikaan imi musta kaiken. Totesin etten ole enää tarpeeksi voimakas jaksamaan niitä riitoja mitä se ihmissuhde, ja yleensäkin ihmissuhteet aiheuttaa. Luovutin, mutten osaa tuntea edes helpotusta, vaikka hetken ehkä tunsinkin. Mielessäni hyvästelin hänet nopeasti, enkä enää uhraa ajatuksiani häneen. Ei ole sen arvoista. Väsyin loppuun, siinäkin. Kaikessa.

Ja hyvin yksin jäin. Mutta olen tottunut. Haluanko enää edes muuta, en tiedä.  En, jos ne vaativat vain kaiken jota mulla ei ole antaa.
Eikä kukaan enää vaadi mitään.
Toivoisin että voisin edes itkeä, mutta ehkä nekin kaikki kyyneleet on jo vuodatettu.

"Ainoo todellinen kysymys elämästä painaa päätä
 Tähänkö sen päätän? "

Lopussa

Haluan pois. Päästäkää minut tästä, antakaa ne myrkkyruiskeet, tulkaa ja tappakaa.
En halua enää sukeltaa täällä jossa en saa happea. Täällä pimeässä, jossa en näe enää mitään. 
En halua enää päästä muualle kuin kokonaan pois tästä. Haluan tappaa itseni niin etten enää hengitä. 

"Nyt puiden alla sä piilossa itket,

kyyneleet poskille jäätyvät

Mutta mieluummin sä jäädyt ja kuolet,

kun palaat sinne takaisin"

Minä olen jaksanut jo enemmän kuin koskaan olin ajatellut.

Ja nyt olen totaalisen loppu. Loppu, loppu, loppu !

Ymmärtäkää, Olen loppu. En jaksa enää. Kuinka paljon minun pitää sitä hokea ja sanoa, merkitseekö se enää mitään kun vuosikausia sanoo samaa. Aina samaa. Minä en halua enää tätä samaa ! Olen hokenut ja kirjoittanut liikaa, kirjaimia jotka ovat jo menettäneet merkityksen. Lauseita jotka eivät enää kosketa. Olen elänyt ja kuollut siinä samassa koko ajan, liikaa. Aina liikaa.

Haluan päättyä. Pyyhkiytyä pois kaikista maailman tiedostoista joissa olen vielä elävänä.

Haluan hautajaiset joihin ei tule kukaan. Muutama ihminen vain. Jossa kellään ei ole enää mitään sanoja. Koska kaikki on jo sanottu. En tarvitse enää kukkia enkä arkkuja tai muistokahveja hautakiviä. Vain koruttomat lopulliset jäähyväiset joissa kukaan ei haluaisi olla.

Katsoin vielä kerran totuuksia silmiin, yritin uskoin jaksoin, vaan sydän revittiin taas rinnasta, poljettiin maahan. "Sinä et ole mitään."

En olekkaan. En ole mitään. Eikä minun kuulu olla täällä. Ei ole kuulunut olla enää pitkään aikaan.
Ja silti olen ollut. Ei, ei enää. En halua enää olla.


Tuska ei anna enää armoa. Ei mikään anna. Sydäntä revitään ja raastetaan kappaleiksi kaikenpäivää, verivana kulkee perässä ja minä vuodan kuiviin. Olen vuotanut kuiviin jo vuosia.

Lopulta ihminen luovuttaa kun tarpeeksi väsyy ja vuotaa ja kärsii.

Ja jäljelle, jäljelle jää vain tuhkapölyä ja huomisissa hukkuvia muistolauseita, yhtä koruttomia kun koko elämä.

 

Kivusta kipuun

Mitä minä teen, millekkään, mihin menen, missä olen.
Kaikkialla on vaikeaa.
Toivoisin että voisin kuvitella pahan oloni möykyksi ja leikata sen pois. Tätä ei voi leikata, tämä on minussa, juurtunut sieluuni, sisimpääni, kaikkeen minussa.
Haaveilen jostain aineesta joka saisi hetken tuntemaan jotain muuta. Ei sellaista ainettakaan ole. Mikään ei vie tätä kipua enää pois.
En pysty enää olemaan, en halua olla.
Olen juurtunut paikoilleni taas.
Ei minulla ole vastauksia mihinkään.

Puhelin ei soi vaikka ollaan luvattu soittaa. Onneksi ei soi. Ja helvetti kun ei soi.
Kukaan ei välitä missään, olen yksin omassa pimeässä huoneessa poissa kaikkialta koska olen vääränlainen kaikkialle. En sovi mihinkään, ei mistään tule mitään. Ei koskaan ole tullut, ei koskaan tule.

Tein virheen. Katsoin äsken valokuvia ajoilta kun vielä tunsin jotenkin eläväni. Kun humala tai joku muu olotila sai minut pois tästä helvetistä edes hetkeksi. Kun olin jonkun sylissä, poski poskea vasten, huulet huulia vasten, iho ihoa vasten.
Nyt ei ole enää mitään. Hukun näihin päiviin enkä pääse minnekään.

Fyysinen ja henkinen helvetti samaan aikaan. Koskee eikä siihen auta mikään. Ei mikään lääke helpota tätä enää. Juon kuppitolkulla teetä ja niistän ja vedän pilleriä toisen perään. Haaveilen lääkekoomasta josta en enää heräisi koskaan.

 

Minulla oli joskus elämä. Se vietiin pois enkä saanut tilalle mitään. En tunne enää eläväni. Teinkö itse liikaa virheitä vai mitä tapahtui. Hengitän mutta siinä kaikki.
Ja jumalauta että haluan hengitykseni loppuvan. En jaksa enää hengittää. Tappakaa minut, viekää kaikki pois ! Minä en osaa itse viedä, en lopettaa, en lähteä.

Tätä samaa umpikujaa. Samoja sanoja vuodesta toiseen koska en jaksa keksiä enää uutta eikä ole enää mitään uutta. En osaa sanoittaa enää tätä kipua kuvaavimmilla sanoilla koska tämä ei ole enää sanoitettavissa. Jotain kipeämpää kuin sanat.

Kyyneleet kuivuneet poskille enkä välillä tunne enää yhtään mitään. En jaksa yrittää, en koskaan enää, mitään, missään. Ja se on kuolema. Loppu. Loppuni on sinetöity.

Tämän kaiken keskellä haluaisin vielä edes kerran olla jotain jossain ihan pienen hetken jonkun lähellä. Ketään ei ole enkä minä ole kenellekkään mitään enkä pysty olemaan.

"Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee, kun siipi ei enää kanna, ja alla on meren hauta."

Niin monta kertaa yritin lähteä enkä pystynyt.
Ehkä se sinetöi elämäni tarkoituksen.
Vasten tahtoaan lopun elämäänsä.
Eikä silloin voi tuntea enää mitään muuta kuin ikuista kipua.

Palaan aina sinne mistä lähdin

Tämä ei koskaan lopu. Tämä sama kehä jatkaa kulkuaan eikä ole enää pysäytettävissä. Tuhon ja sairauden kehä. En pääse pois, en osaa elää sen sisällä. Ikuinen umpikuja.

Kun täytin kaksikymmentä, olin sairaalassa. Kun täytin kolmekymmentä, olin liian väsynyt ollakseni edes siellä. Vietin sen päivän (eilisen) peiton alla piilossa itkien menetettyä nuoruuttani, loputonta kivun ja tuskan tulevaisuutta, tätä helvetillisten olojen kehää.

Olin minä sairaalassakin. Taas. Kaksi yötä. Kahdessa eri sairaalassa. Tai kolmannessakin käväisin, mutta vain arviossa.
Ja kuinka minä osaan sen saman systeemin ulkoa. Minä tiedän sen niin hyvin miten kaikki tapahtuu että kerron sen viranomaisillekkin, kun he ei tiedä.
En kauhistu enää siitäkään että tullaan omin avaimin, jonka jälkeen tullaan huutaen  Kädet näkyville ! , ei kai he voi muutakaan. Minä olen kuullut sen niin monta kertaa etten ole aikoihin pysynyt enää laskuissa. Vaikka minun oli vain paha olo. Ei olisi pitänyt vastata puhelimeen jossa minun oloistani kyseltiin. Tiesin senkin, että odotellessani ambulanssia, he kulkevat perässäni parvekkeelle tupakalle, vessaan, jääkaapille.
Ja siinä vaiheessa kun he saavat puhelimitse tiedon että heillä on lääkärin kirjoittama virka-apupyyntö, tiedän mitä se tarkoittaa. On lähdettävä. Joko itse omin jaloin käveltävä tai muiden kannettavana huutaen ja potkien. En jaksa enää huutaa ja potkia, kävelin omin jaloin ja ambulanssin ikkunoista näin samat kadut ja talot kyynelten lävitse. 

Ja taas saman tarinan toistoa. Koska heidän informaatiokatkoksetkin ovat niin tuttuja. Heidän papereissaan tarinani muuttuu koko ajan ennenkuin jouduin korjaamaan jokaista asiaa. Ja uskooko minua aina kukaan ? Ei.
Ja samat hoitajat, samat lääkärit, yhtä samaa kaikki. Odottelua, odottelua, odottelua.
Yhteen sairaalaan, toiseen sairaalaan ja toisessa sairaalassa vielä toiselle osastolle. Suljettujen ovien taakse. Samaan huoneeseen missä olin vuosia sittenkin.
Ja aamulla taas samat keskustelut. Ainoana poikkeuksena se että ensimmäistä aamutupakkaa polttaessani minut haukuttiin toisen potilaan toimesta. Ja ei, siinä ei helpottanut se ettei kyseinen potilas ehkä ollut täysissä järjissään. Loukkaaminen on aina loukkaamista.
Eikä kukaan kuunnellut. Eivät antaneet kun kaksi vaihtoehtoa. Tuntui siltä että huudan sisässäni tyhjille seinille. Ymmärtäkää ymmärtäkää ! Te ette voi auttaa minua. Minä tiedän tämän. Minä en jaksa tätä enää.
Mutta ei. Koska he haluavat vain pelastaa oman työpaikkansa, he toimivat kuten toimivat. Eivät ota riskejä että joutuvat vastaamaan siitä että tapan itseni. Vaikka sekin on jokaisen oikeus.

Ja toiseen sairaalaan, avoimien ovien taakse. Koska halusin valita sen. Koska tiedän suljetut ovet ja niiden sisäpuolella olevan levottoman elämän, jos edes elämän. Tiedän sen liian hyvin. Tiedän lakipykälät ja tarkkailu-ajan jossa ei auta vaatia pois, koska ovet pysyvät lukossa. Minulle. Ei heille.
Ja siellä samat naamat. Samat systeemit. Sama huone. Kaikki samaa. Sama paha olo ja ensimmäisten tuntien pakokauhu. Samat keskustelut tupakkapaikoilla jotka osaan jo ulkoa. Kaikki niin samaa että huomasin jo tietäväni seuraavan lauseen jonka sanovat. Siinä kohti tajusin että ei enää. Minä en jaksa tätä samaa enää. Jaksoin vielä hetken, hengitin syvään.
Mutta sitten tulee aina se viimeinen juttu joka ajaa minut tilaan jossa on paettava. Ei ehkä niin näkyvästi enää kuin ennen, koska se ei tiedä muuta kun samoja sinipukuisia ja valkotakkisia taas yhä uudelleen.

Ja se viimeinen juttu oli tällä kertaa se, kun piti täyttää ketjuanalyysi kahden päivän takaisesta ja antoivat siihen päälle saman nivaskan jotka tiedän nekin ulkoa. Samat kaavakkeet joihin en millään saa mahdutettua pahaa oloani. Vastausvaihtoehdot jotka ovat liian yksinkertaisia selittämään ikuisen umpikujani. Samat saatanan rastiruutuun-paperit joita en enää jaksa. Ja siihen päälle sama ahdistuksenhallinta-nivaska joka on jo kuluneeksi asti luettu. Ja juuri vasta kesällä kaikki paperit täytettynä. Ei, ei helvetti enää ! Tiedän ja ymmärrän, että psykiatriassa ei ole kehitelty muita tapoja tutkia potilaan vointia kuin nuo kaavakkeet ja keskustelu. Mutta kaksitoista vuotta niitä täytettyäni ne ei enää aja asiaa. Ja he ei sitä ymmärrä. Siihen päälle chilikarkkien tyrkyttäminen tuskaiseen olooni ja juttu oli taas sinetöity. Koska tiesin senkin, mikä on vaarana jos lähtee ovet paukkuen, hillitsin itseni ja selitin asiallisesti mielipiteeni jotta pystyin välttämään päivystävän lääkärin tuntikausien odottelun. Ja selitin ja lähdin. Joka kerta toivoen että viimeistä kertaa mutta samalla tietäen että sinne palaan aina. Ja lähden yhä nopeammin.

Ja vielä viides lääkäri kahden vuorokauden sisään soitti matkalla kotiin, tällä kertaa se oma lääkärini jota olin yrittänyt tavoittaa jo ennen koko rumbaa. Olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, etten jaksanut enää kertoa miten raivoissani olen, vaikkakin mainitsin että olen niin pettynyt tähän kaikkeen. Siihen että jouduin taas käymään tämän läpi, kun en saanut apua viikkokausiin vaikka sitä olisin tarvinnut. Hän kyllä totesi itsekkin että tässä on ollut liian pitkä tauko ja heillä kyllä on lomien ajoille korvaavia hoitajia, mutta yllätys minulle niistä ei koskaan kerrottu.

Ja se väsymys mikä tulee tuollaisen jälkeen, on valtavaa. Voisi vain nukkua ja nukkua.
En tiedä mitä enää tehdä. Tiedän vain sen etten jaksa tätä enää. En jaksa sairaalaympyröitä, en sänkyäni. Mutta en jaksa yritystäkään. En uusia ympyröitä missä pitää jaksaa.
En tosiaan tiedä mitä tehdä. Kaikki on vielä avoinna. Ne mahdollisuudet joihin lähdin ja jossa väsyin jo ensimmäisillä metreillä, siellä ne vielä odottavat. Ehkä ikuisesti odottavat että minä jaksan, enkä minä taida jaksaa.
Mistä helvetistä revin voimat, revin kiinnostuksen ja jaksamisen. Kun en jaksa ottaa vastaan enää mitään. En vanhaa, en uutta. Mutta tässäkin olo on suoraa helvettiä joka ei tarjoa enää mitään muuta. Ei mitään pakokeinoja tai hengähdystaukoja. Tämä vain on. Pysyy samana kauheutena ja käskee juoksemaan pakoon. Minne minä juoksen kun jalkani ei enää kanna ?

Haluaisin löytää vastauksia, mutten löydä. Kaikkein vaikeinta on tajuta että kukaan ei voi löytää niitä puolestani.

Minun piti miettiä asioita tämä viikonloppu, mutta olen vain paennut. Humalaan, unimaailmaan, lääkekoomaan, peiton alle piiloon. Vaikka todellisuudessa en ole päässyt mihinkään pakoon, koska mikään aine ei enää ahdistustani vie.

Haluaisin vain tämän loppuvan. Kaiken. Tavalla tai toisella. Se olisi niin paljon helpompaa kun ikuinen etsiminen ja toteaminen ettei enää löydä. Ei enää löydä kuin itsensä yhä uudelleen samoista sairaaloista ja huoneista joissa ei enää kykene olemaan.

Muserrun tämän alle enkä pysty enää nousemaan.

Väliinputoajat

Olen ymmärtänyt sen jo kauan aikaa sitten mutta nyt se tuli taas mieleen. Syrjäytymisen syyt.
En yhtään ihmettele enää että ihmisiä putoilee läpi yhteiskunnan verkkojen, tänään sen taas tajusin.
Byrokratiaviidakko väsyttää vahvimmatkin, saati ne voimattomat jotka tahtovat vielä kerran yrittää. Vääryydet ja yhteiskunnan luokittelut tuntuvat epäoikeudenmukaisilta ja saa raivon pintaan hyvin äkkiä. Ja ne kolahdukset ovat herkille kohtalokkaita ja niiden myötä voi luovuttaminen tuntua paremmalta vaihtoehdolta.

Tuntuu olevan jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikenlainen tukikin häviää hyvin äkkiä jos yrittää kuntoutustuellaan saada aikaan kuntoutusta. Varsinkin jos se ei tapahdu hetkessä. Siksi olen jo aikaa sitten lopettanut käyttämästä nimitystä kuntoutustuki, koska se nimi ei kerro totuutta niinkuin määräaikainen työkyvyttömyyseläke joksi sitä myös kutsutaan.
Enkä puhu nyt vain omista kokemuksistani, vaan vuosien saatossa sairaaloissa, kuntoutuspaikoissa, internetin palstoilla ja tuttavapiirissä on tullut kuultua niin paljon, etten voi enää olla väärässä ja ainut.

Muutama vuosi sitten aloitin kuntoutustyön ja samaan aikaan oli jokavuotinen kuntoutustuen uudelleen hakeminen meneillään. Täysi kuntoutustukeni muutettiin osakuntoutustueksi, vaikka en saanut työstäni mitään palkkaa. Työhön kuului hyvin pieni raha jota kutsuttiin "kannusterahaksi".
Jouduin käymään kuukausien paperisodan lausuntoineen eläkevakuutusyhtiön kanssa. Silloin en tosin ollut yksin taistelemassa, silloinen psykiatrini ja kuntoutustyön pomoni olivat kanssani yhtä raivoissaan kuin minäkin, ja auttoivat paljon. Lopulta osakuntoutustuki muutettiin takaisin kuntoutustueksi ja oikeus tapahtui sillä kertaa. Muistan vieläkin kuitenkin ne monet itkut ja turhautumiset ja raivot ja olin koko ajan luovuttamisen partaalla. Kiitos ihanien kanssataistelijoideni en luovuttanut ja jaksoin jonkun aikaa kuntoutustyötäni.

Tänään törmäsin sellaiseen asiaan etten ole oikeutettu matkakorttini opiskelija-alennukseen, koska en ole opintotuen saaja ja tutkintoni ei valmista minua "mihinkään". Olin muutenkin herkässä mielentilassa ja olin purskahtaa itkuun siellä iloisten opiskelijoiden täyttämässä toimistossa jossa yritin saada vähän taloudellista helpotusta matkakuluihini. Olen kyllä oikeutettu 25 prosentin alennukseen määräaikaisen eläkkeeni tähden mutta opiskelija-alennus olisi ollut suurempi. Eikä kyse enää lopulta ollut niistä muutamista euroista, vaan epäoikeudenmukaisuudesta.
Aina pitäisi olla jotain, ja jos ei jo olla niin ainakin tulla "joksikin". Valmentava kuntoutus ei siis ole tätä "jotakin".
Pyysin hakemustani virkailijalta takaisin, mutta hän halusi vielä varmistaa etten yritä jostain toisesta paikasta kerjätä vähäisiä alennuksiani, ja veti ruksit hakemukseni päälle ja ojensi sen takaisin. Tunsin hänen katseessa sääliä. Siinä seisoessani ajattelin että kuinka helppo olisi vain vetää viiva yli koko nimeni yli kaikkialla. Pois yhteiskunnan kirjoista, ei sinua enää tarvita.
Osa minusta halusi huutaa täydelle toimistolle pettymykseni, mutta maltoin mieleni ja nielin tappioni, itkin hiljaa aurinkolasien suojassa.

Olen kuitenkin huomannut tuossa kouluympäristössä jotain sellaista niin aitoa ja erilaista, että olen ollut onnekas saada olla osana sitä. Siinä ympäristössä on koulu, yksityinen lääkäriasema, sekä asuntoloita ihmisille, jotka ovat joutuneet pois kaikkialta muualta.
Samassa koulurakennuksessa opiskelevat maahanmuuttajat, vankilasta vapautuneet, mielenterveyskuntoutujat, päihdekuntoutujat, oppimishäiriöistä kärsivät, ja ihan ne "tavalliset" peruskoulusta tai muusta elämästä tulleet nuoret sekä aikuiset opiskelijat.

Tupakkapaikalla ja muualla koulun ympäristössä ihmisten erilaisuus on huomattavissa, mutta kaikki pyrkii olemaan sulassa sovussa ketään toista vähättelemättä. Ne päihtyneet asunnottomat eivät ole häiriöksi kellekkään, vaan osallistuvat keskusteluihin. Ehkä ne oli joskus niitä joille sanottiin ettei sinusta tule mitään, jotka väsyivät ja pakenivat päihdemaailmaan. Ymmärrän heitä täysin.
Se yksi pyysi opiskelijaa avuksi taluttamaan kun ei enää omin voimin päässyt pystyyn, ja opiskelija auttoi hymyillen. Silloin sydäntä lämmitti.

Ne väliinputoajat eivät ole heikkoja, he ovat vain herkempiä kuin muut. Se yksi jota sanottiin häiriköksi kun ei pystynyt tunnilla keskittymään keskittymishäiriön takia, ei tarvinnut muuta kuin sanoa ääneen että on vaikea keskittyä eikä kukaan paheksunut. Ja saada olla sellainen kuin on ilman että tarvitsee esittää mitään muuta. Kertoa ääneen tuntemuksensa.
Armollisemmassa ympäristössä nekin jaksaa yrittää, jotka väsyi kovien tulosten vaatimuksiin ja joita väheksyttiin oman erilaisuutensa, ominaisuuksiensa takia.
Ja miten paljon enemmän empatiaa ja hyväksymistä tuollaisessa ympäristössä on. Muuthan ne saisivat hävetä, kun eivät osaa kunnioittaa jokaista ihmistä sellaisena kuin kukin on. Auttaa apua tarvitsevia ja ymmärtää että kaikilla on takanaan enemmän tai vähemmän vaikeuksia.

En tiedä vielä omalla kohdallani mitä tulee tapahtumaan. Nyt olo on todella surkea eikä sitä auta yhtään se etten saanut yrityksistäni huolimatta lääkäriäni kiinni. Tarvitsisin tukea ja keskusteluapua, mutta kuuden viikon hoitajan loman aikana sitä on näköjään mahdotonta saada. Olen uudessa elämäntilanteessa joka on kaikkea muuta kuin helppo ja ajatuksia on yksinkertaisesti liikaa. Tietynlaiset omat sisäiset paineet tuntuvat murtavan minut joka hetki ja kaikenlaiset yksittäiset pettymykset tuntuvat hukuttavan minut alleen.

On vain mietittävä löytääkö niitä voimia enää, ja miten ne löytää, vai olenko vain auttamattomasti liian myöhässä.
Päässä risteilee kuolemanhalu ja ahdistus ja niiden keskeltä yritän nähdä jotain muuta, mutta valitettavasti tällä hetkellä on liian vaikea nähdä. On niin suuri luovuttamisenhalu, kun tietää mitä kaikkia pettymyksiä vielä elämä tuo eteen ja miten niistä jokaisesta oppii selviämään murtumatta jokaisen alle.

Siitä ajasta, kun uskoin vielä tästä selviäväni, on vuosikausia aikaa. Masennus ja sen tuomat hoidot ovat tehneet tuhojaan valtavalla vyöryllä enkä enää tiedä onko minulla voimia taistella niiden tuhojen kanssa.

Ne jotka murtuvat ja luovuttavat, ovat itseasiassa aika rohkeita. He kieltäytyvät olemasta osana tätä mielipuolista pahaa maailmaa.
Ehkä kaikki ei vain kuulu tähän maailmaan.