Vain yksi toive

Rintaa puristaa. Tuska on käsinkosketeltavaa. Hädintuskin pystyn kirjoittamaan muutamaa riviä. Vaellan levottomana ympäri yksinäistä asuntoa. Ramppaan tupakalla. Istun hetken jossain. Ahdistaa. Lääkkeet ei auta. Viiltävä kipu rinnassa. Mieli pirstoutuu. Toiveet ne viimeisetkin katoaa. Tyhjyys sisällä ottaa kaiken vallan, vie kaiken mennessään. Olen olemassa, mutten kuitenkaan enää ole. Elä. Olen välitilassa. Enkä tahdo olla.

Uudenvuodenaatto. Ulkona räiskyy ja paukkuu ilotulitteet. Ihmiset skoolaavat ja odottavat uutta vuotta ja uusia suunnitelmia, uteliain mielin, lupauksineen. Luvataan olla parempia, monellakin tapaa.

Säädän musiikin ääntä kovemmalle. Ei riitä. Kaivan kuulokkeet että kuulisin vain musiikin.

Tänään on ollut synkin päivä kuukausiin. Tällaisia en jaksa.
Katson eutanasia-videoita youtubesta. Haluan kuolla. Haluan armokuoleman. Että joku auttaa, on siinä vierellä. En näe syitä elää. En kestä tätä tuskaa.

Olen itkenyt lähes koko päivän.
Elämäni juhlat on juhlittu.

Tällä hetkellä toivon vain yhtä asiaa; Että kuolisin vuonna 2017.

Tätä sietämätöntä tuskaa, tyhjyyttä, yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä en jaksa enää.
Enkö ole jo jaksanut tätä tarpeeksi? Ei auta hoidot, ei lääkkeet. Kaikkia hoitoja ei voida kokeilla vaikka keikun kuoleman rajalla.

Taistellut olen, mutta sitä ei kukaan näe. Se on yhdentekevää. Ihmiset näkevät vain tämän hetken ja ovat heti tuomitsemassa kaikkea. Sama se että olen elänyt tätä helvettiä puolielämääni.

Näissä hetkissä pitäisi ajatella vain että nämä ovat tunteita ja olotiloja jotka menevät ohi. Mutten pysty. Koska tiedän että ne tulee aina takaisin. Aina. Ja joka kerta olen heikompi jaksamaan. Tuskaisten päivien voitot ei tee minusta vahvempaa.

En ole mitään, missään, tänään, tällä hetkellä. Kuollut sisältä jo kauan aikaa sitten.

Ikävä. Ikävä sellaista olotilaa jolloin ei satu. Jolloin ei ole enää olemassa.

Mustaa valkoisella

Uupunut olotila vyöryy levottomuuden tilalle myrskyn lailla. Paitsi ettei ole myrskyä. Tai on. Ehkä vielä vähän. Joinain päivinä.

Ehkä pitäisi luopua ajattelusta lääkkeiden kautta. Ehkä en käytä enää lauseita voxran tuoma energia, voxran takia hallitsemattomat tunteet. Ehkä vain olen. Ja annan kaiken tulla ja olla.
Ehkä vetoan liikaa sairauteen. Lääkkeisiin. Kemiallisiin reaktioihin aivoissa. Biologiaan.

Silti päässä pyörii uuden b-lausunnon mustavalkoiset tekstit kuin kiveen hakatut totuudet. Siellä ne pyörii ne lauseet voimakkaina iskuina. Iskee välillä yllättäen ja murtaa.

Endogeeninen vaikea-asteinen masennus. 
Hoitoresistentti.
Julkisten paikkojen pelko, samanaikainen paniikkihäiriö.
Diagnoosit jatkuu liitteellä.

Koko ihmisyyteni neljällä aanelosella joita vakuutuslääkärit tutkivat, ehkä pinon päällimmäisenä, vilkaisevat, ai tämä toivoton, päätös tehty. Haettiin kahden vuoden jatkoa, ehkä muuttavat pysyväksi.
Yksitoista vuotta kuntoutustukea. 

Potilas on pitkäaikaisesti, mahdollisesti pysyvästi työkyvytön.
Kyvytön. 

Jankkaan lauseita päässä vaikka pitäisi irrottautua. Pitäisi ja pitäisi.

Pääsin varasijalta kokemusasiantuntijakoulutukseen. Sielläkin tunsin kuulumattomuuteni ryhmään. Mistä noiden muiden positiivinen ajattelu kumpuaa?  Usko parempaan?
Miksi en sovi mihinkään?
Seuraavat koulutuspäivät on keväällä. Sitten pitää kirjoittaa elämäntarina. Sairastumistarina.
Tilasin potilasasiakirjoja sairaaloista lisää. Huomasin että tietyt vuodet, joihin mahtuu paljon traumaattisia kokemuksia, ovat muistiaukkojen peitossa. Haluan muistaa. Vaikka se rikkoisi. Voi olla että luen osaa teksteistä kun en tajuaisi sen tapahtuneen minulle. Voi olla että hajoan. Luen silti. Haluan tietää. Vaadin tietää. Yritän muistaa että se on mennyttä.
Toisin kun tuo uusin b-lausuntoni. Psykiatrini arvio tämänhetkisestä tilanteesta. Synkkää luettavaa. On siellä muutamia positiivisia asioita jotka puoltaa kuntoutustuen jatkoa eikä pysyvää eläkettä.
Sitoutunut hoitoon. Itsemurhayritykset käytännössä loppuneet. Työ vielä kesken.

En tiedä mitä tästä kaikesta ajatella. Ja kahden päivän päästä on joulu. Päästäkää minut sitä pakoon. Mutta ei. Lupauduin. Kahden vuoden jouluttomuuden jälkeen lupauduin. Nyt osallistun. Yritän jaksaa. Puren hammasta. Verille. Koitan olla hiljaa. Antaa tunteiden tukahtua. Olla sanomatta jokaikistä mielipidettäni ääneen. Vetää kulissia kaksi päivää. Korkeintaan. Tai ehkä en vedä kulissia. Olen jossain lievän kulissin ja oman itseni välissä.

Kroonistunut.

Rahapeliriippuvuus aktivoitunut.

En vain ymmärrä tätä jatkuvaa uupumusta. Haluan sen voxran aloitustilan takaisin. Sen levottomuuden ja energian.
Ei. Ei. Ei. Taas ajattelet lääkkeiden kautta.
Olen nyt vain uupunut. Miten pitäisi sanoa? Samaan aikaan kun yrittää löytää omaa persoonaa ja vain olla hetkessä, mielessä hakkaa lääkärin tekstit ja arviot. En osaa. Olen liian kiinni sairaudessani.
En osaa päästää irti. 
Ja vaikka osaisin, en pääse. Minusta ei tule positiivisesti ajattelevaa, ei optimistista. Minä en ole sellainen. Olen kriittinen. Vihainen. Ammennan vihasta voimaa jatkaa. Vitutuksesta.

Kelle olen vihainen? Viha vie voimia. Mutta olen. Joskus. Helvetin vihainen. Tietyille ihmisille. Sille että ongelmani kroonistui ennenkuin kukaan teki mitään. Sille etten osannut vaatia. Olin liian sekaisin ja ylilääkitty, väärin diagnosoitu.
Olisiko siltikään mikään muuttunut?
Ja tästä vihasta täytyy päästää irti. Mennyt on mennyttä. Vaikka elän aina siellä. En voi jatkaa näin. Täytyy antaa anteeksi ja jatkaa jotenkin. Kuinka helvetissä pystyn siihen? Kyseessä on elämäni. Koko nuoruuteni. Onko edessä enää mitään?

En tiedä.
Mutten pysty päästämään irti. Ainakaan vielä.

Olkaa armollisia itsellenne joulunaikaan. Jos ahdistaa, antakaa sen tulla. Se on vain joulu. Se tulee halusitte tai ette. Oli tunteenne mikä vain. Antakaa niiden olla. Pakottaminen ei auta.

"Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan ... "