Vain yksi toive

Rintaa puristaa. Tuska on käsinkosketeltavaa. Hädintuskin pystyn kirjoittamaan muutamaa riviä. Vaellan levottomana ympäri yksinäistä asuntoa. Ramppaan tupakalla. Istun hetken jossain. Ahdistaa. Lääkkeet ei auta. Viiltävä kipu rinnassa. Mieli pirstoutuu. Toiveet ne viimeisetkin katoaa. Tyhjyys sisällä ottaa kaiken vallan, vie kaiken mennessään. Olen olemassa, mutten kuitenkaan enää ole. Elä. Olen välitilassa. Enkä tahdo olla.

Uudenvuodenaatto. Ulkona räiskyy ja paukkuu ilotulitteet. Ihmiset skoolaavat ja odottavat uutta vuotta ja uusia suunnitelmia, uteliain mielin, lupauksineen. Luvataan olla parempia, monellakin tapaa.

Säädän musiikin ääntä kovemmalle. Ei riitä. Kaivan kuulokkeet että kuulisin vain musiikin.

Tänään on ollut synkin päivä kuukausiin. Tällaisia en jaksa.
Katson eutanasia-videoita youtubesta. Haluan kuolla. Haluan armokuoleman. Että joku auttaa, on siinä vierellä. En näe syitä elää. En kestä tätä tuskaa.

Olen itkenyt lähes koko päivän.
Elämäni juhlat on juhlittu.

Tällä hetkellä toivon vain yhtä asiaa; Että kuolisin vuonna 2017.

Tätä sietämätöntä tuskaa, tyhjyyttä, yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä en jaksa enää.
Enkö ole jo jaksanut tätä tarpeeksi? Ei auta hoidot, ei lääkkeet. Kaikkia hoitoja ei voida kokeilla vaikka keikun kuoleman rajalla.

Taistellut olen, mutta sitä ei kukaan näe. Se on yhdentekevää. Ihmiset näkevät vain tämän hetken ja ovat heti tuomitsemassa kaikkea. Sama se että olen elänyt tätä helvettiä puolielämääni.

Näissä hetkissä pitäisi ajatella vain että nämä ovat tunteita ja olotiloja jotka menevät ohi. Mutten pysty. Koska tiedän että ne tulee aina takaisin. Aina. Ja joka kerta olen heikompi jaksamaan. Tuskaisten päivien voitot ei tee minusta vahvempaa.

En ole mitään, missään, tänään, tällä hetkellä. Kuollut sisältä jo kauan aikaa sitten.

Ikävä. Ikävä sellaista olotilaa jolloin ei satu. Jolloin ei ole enää olemassa.

Mustaa valkoisella

Uupunut olotila vyöryy levottomuuden tilalle myrskyn lailla. Paitsi ettei ole myrskyä. Tai on. Ehkä vielä vähän. Joinain päivinä.

Ehkä pitäisi luopua ajattelusta lääkkeiden kautta. Ehkä en käytä enää lauseita voxran tuoma energia, voxran takia hallitsemattomat tunteet. Ehkä vain olen. Ja annan kaiken tulla ja olla.
Ehkä vetoan liikaa sairauteen. Lääkkeisiin. Kemiallisiin reaktioihin aivoissa. Biologiaan.

Silti päässä pyörii uuden b-lausunnon mustavalkoiset tekstit kuin kiveen hakatut totuudet. Siellä ne pyörii ne lauseet voimakkaina iskuina. Iskee välillä yllättäen ja murtaa.

Endogeeninen vaikea-asteinen masennus. 
Hoitoresistentti.
Julkisten paikkojen pelko, samanaikainen paniikkihäiriö.
Diagnoosit jatkuu liitteellä.

Koko ihmisyyteni neljällä aanelosella joita vakuutuslääkärit tutkivat, ehkä pinon päällimmäisenä, vilkaisevat, ai tämä toivoton, päätös tehty. Haettiin kahden vuoden jatkoa, ehkä muuttavat pysyväksi.
Yksitoista vuotta kuntoutustukea. 

Potilas on pitkäaikaisesti, mahdollisesti pysyvästi työkyvytön.
Kyvytön. 

Jankkaan lauseita päässä vaikka pitäisi irrottautua. Pitäisi ja pitäisi.

Pääsin varasijalta kokemusasiantuntijakoulutukseen. Sielläkin tunsin kuulumattomuuteni ryhmään. Mistä noiden muiden positiivinen ajattelu kumpuaa?  Usko parempaan?
Miksi en sovi mihinkään?
Seuraavat koulutuspäivät on keväällä. Sitten pitää kirjoittaa elämäntarina. Sairastumistarina.
Tilasin potilasasiakirjoja sairaaloista lisää. Huomasin että tietyt vuodet, joihin mahtuu paljon traumaattisia kokemuksia, ovat muistiaukkojen peitossa. Haluan muistaa. Vaikka se rikkoisi. Voi olla että luen osaa teksteistä kun en tajuaisi sen tapahtuneen minulle. Voi olla että hajoan. Luen silti. Haluan tietää. Vaadin tietää. Yritän muistaa että se on mennyttä.
Toisin kun tuo uusin b-lausuntoni. Psykiatrini arvio tämänhetkisestä tilanteesta. Synkkää luettavaa. On siellä muutamia positiivisia asioita jotka puoltaa kuntoutustuen jatkoa eikä pysyvää eläkettä.
Sitoutunut hoitoon. Itsemurhayritykset käytännössä loppuneet. Työ vielä kesken.

En tiedä mitä tästä kaikesta ajatella. Ja kahden päivän päästä on joulu. Päästäkää minut sitä pakoon. Mutta ei. Lupauduin. Kahden vuoden jouluttomuuden jälkeen lupauduin. Nyt osallistun. Yritän jaksaa. Puren hammasta. Verille. Koitan olla hiljaa. Antaa tunteiden tukahtua. Olla sanomatta jokaikistä mielipidettäni ääneen. Vetää kulissia kaksi päivää. Korkeintaan. Tai ehkä en vedä kulissia. Olen jossain lievän kulissin ja oman itseni välissä.

Kroonistunut.

Rahapeliriippuvuus aktivoitunut.

En vain ymmärrä tätä jatkuvaa uupumusta. Haluan sen voxran aloitustilan takaisin. Sen levottomuuden ja energian.
Ei. Ei. Ei. Taas ajattelet lääkkeiden kautta.
Olen nyt vain uupunut. Miten pitäisi sanoa? Samaan aikaan kun yrittää löytää omaa persoonaa ja vain olla hetkessä, mielessä hakkaa lääkärin tekstit ja arviot. En osaa. Olen liian kiinni sairaudessani.
En osaa päästää irti. 
Ja vaikka osaisin, en pääse. Minusta ei tule positiivisesti ajattelevaa, ei optimistista. Minä en ole sellainen. Olen kriittinen. Vihainen. Ammennan vihasta voimaa jatkaa. Vitutuksesta.

Kelle olen vihainen? Viha vie voimia. Mutta olen. Joskus. Helvetin vihainen. Tietyille ihmisille. Sille että ongelmani kroonistui ennenkuin kukaan teki mitään. Sille etten osannut vaatia. Olin liian sekaisin ja ylilääkitty, väärin diagnosoitu.
Olisiko siltikään mikään muuttunut?
Ja tästä vihasta täytyy päästää irti. Mennyt on mennyttä. Vaikka elän aina siellä. En voi jatkaa näin. Täytyy antaa anteeksi ja jatkaa jotenkin. Kuinka helvetissä pystyn siihen? Kyseessä on elämäni. Koko nuoruuteni. Onko edessä enää mitään?

En tiedä.
Mutten pysty päästämään irti. Ainakaan vielä.

Olkaa armollisia itsellenne joulunaikaan. Jos ahdistaa, antakaa sen tulla. Se on vain joulu. Se tulee halusitte tai ette. Oli tunteenne mikä vain. Antakaa niiden olla. Pakottaminen ei auta.

"Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan ... "

 

Kun ei kuulu mihinkään

Turhaudun. En ole mitään. Ei ole mitään merkitystä.
Ehkä voxra-lääkitykseni sai noradrenaliinin kautta jonkin minussa liikkeelle. Sitä ennen olin siellä jossain niin syvällä etten nähnyt muunlaista elämää. Olin kadottanut jokaikisen toiveeni ja kaiken muutoksen halun. Valuin kohti loppuani.
Mutta nyt mietin oliko se sittenkin parempi. Tämä kaikki on niin ristiriitaista että tälle on niin vaikea löytää sanoja. Kyyneleet tippuvat näppäimistölle pitkästä aikaa, ei oikein enää ole pystynyt edes itkemään. En oikein näe tätä tilannetta parempana, vaikka kuinka sanoisivat että on.

Päivät toistavat toisiaan. Joka päivä sama kiireetön aamukahvi, ei herätyskelloa joka herättäisi koska ei syytä nousta tiettyyn aikaan. Samaa olemista ja tyhjyyttä päivästä toiseen. Aamutoimet voi suorittaa vaikka päivällä, tai jättää väliin jos ei aio poistua minnekään koko päivänä. Kaikki on menettänyt merkityksensä vaikka sisällä on joku vahva palo muunlaisesta elämästä. Mutta olen kuin lukittuna pelkoihini ja oloihini. Ensimmäinen askel, sitä ei enää ole.

Eilen illalla muistelin aikoja kun olin jotain. Joku ihminen jossain yhteisössä tekemässä työtä. Enkä tarkoita sitä ettäkö ihmisen tarkoitus olla olemassa saavutettaisiin työllä, mutta omalla kohdallani kun ei ole muutakaan niin sitä kipeästi kaipaisi. Kun ei ole perhettä, ei lapsia, ei mitään. Pelkkä tyhjä koti.

Enkä edes muistoissani mennyt niihin aikoihin kun olin "oikeissa töissä", "normaali", vakituisessa työsuhteessa normaalilla työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Vaan mietin niitä aikoja kun olin kuntoutustyössäni jossa viihdyin. Jossa tunsin itseni tärkeäksi edes jotenkin. Työpanostani arvostettiin, työpäivästä kiitettiin. Vaikka se ei ollutkaan se tavallinen palkkatyö. Armollisempi kyllä, ei kilpailua, ei paineita. Mutta silti merkityksellinen. Ei siellä lojuttu tupakkatauoilla vaan oli tehtävät mitkä suoritettiin. Ja siitä tuli hyvä mieli. Oli sopivasti haastetta. Ei liikaa eikä liian vähän.

Siksi en ole kiinnostunut mielenterveyskuntoutujien orjatyökeskuksista tai klubitalosta, puhumattakaan askartelukerhoista. Siellä jotenkin lannistuu. Menee samaan luovutusmeininkiin kun muutkin. En sano että se on kaikilla, mutta itse koin sen niin. Ei haastetta, ei tunnetta kuulua siihen valtaväestön yhteiskuntaan. Vaan tunne, että pitää olla jossain piilossa yhteiskunnalta sairaiden kanssa samassa paikassa. Olen jo muutenkin liikaa oiretta ja sairautta, en jaksa keskustella niistä enää työtoiminnassani. Mitenkään paremmin tätä en osaa selittää. Silti muistutan etten väheksy heitä milläänlailla jotka kokevat omakseen työkeskukset tai klubitalot. Kaikki me olemme erilaisia.

Missä on mielenterveyskuntoutujien kuntoutustyöt? Tiedän yhden ainoan yhdistyksen jonka kautta pääsin kuntoutustyöhöni. No toki olen miettinyt sinnekin palaamista jos sekään on enää mahdollista.
Kela kuntouttaa kyllä heitä jotka ovat lähellä opiskelu/työelämää mutta ei meitä väliinputoajia jotka olemme olleet vuosikaudet määräaikaisella tai pysyvällä eläkkeellä. Työvoimatoimisto tarjoaa kuntouttavaa työtoimintaa työvoimatoimiston asiakkaille. Mutta kuntoutustuella/eläkkeellä olevat eivät kuulu sinnekään.

Vapaaehtoistyötä on useissa järjestöissä mutta monen vuoden kotona oleminen on vaikeuttanut sosiaaliset tilanteet ja aloitteen ottamiset, joten sinnekin tuntuu olevan liian iso kynnys. Sitä paitsi vähintään sekin että selaa eri järjestöjen sivuja joissa kriteereinä mainitaan tasapainoinen elämäntilanne, karkoittaa ajatukset siitäkin.

Eikä sitä ymmärrä kun tämän kokenut, kuinka vähän on uskoa enää itseensä ja omiin kykyihinsä, kuinka tunnistaa enää omia vahvuuksiaan jotka ovat kadonneet jonnekin lukuisien oireiden alle. Ei siinä auta läheisten kehotukset uskoa itseensä ja lakata luovuttamasta jokaisen pettymyksen kohdalla.

Ja jos tässä odottelee sitä tasapainoista elämäntilannetta ja toipunutta oloa ennenkuin ryhtyy johonkin, saa odottaa koko elämänsä sitä saavuttamatta. Kuntoutuminen ei tapahdu kotoa käsin. Se nyt viimeistään on tässä tullut huomattua.

En löydä paikkaani ja sitä on vaikea kestää. Vääränlainen kaikkialle, siltä alkaa tuntumaan.
Ei mielensairaudet tarkoita sitä etteikö olisi enää kykyjä kun istumaan vertaistensa kanssa askartelukerhoissa askartelemassa päiväkotilasten tavoin jotain härpäkkeitä jotka unohtuvat lojumaan kaapin perälle. Tai tekemään orjana ilman palkkaa yksitoikkoista työtä jossain keskuksessa piilossa muilta koska yhteiskunnalla ei ole muuta tarjota. Ei ole mikään ihme että niin moni jää kotiin. Tai alkoholisoituu. Tai alkaa käyttämään kovempia aineita. Tai tappaa itsensä. 

*********

Aloitin tämän tekstini eilen ja olin juuri kirjoittamassa sanatulva mielessäni kun kännykkääni tuli tekstiviesti joka romahdutti.
"Hei, olet ensimmäisellä varasijalla kokemusasiantuntijakoulutukseen. Nyt tuli loppuvaiheessa todella paljon hakemuksia, joista yritimme valita kattavan läpileikkauksen vertaisista. Kiitos kun hait, olemme yhteydessä jos tulee peruutus. Koulutusta tulee olemaan vuosittain."
Ensimmäinen varasija. En päässyt tuonnekaan. En usko että kukaan peruu. Ja vaikka joku voisi ottaa tuon niin että no pääsin sentään varasijalle niin itselleni se ei sitä ollut. Vuosikausien pettymysten päälle tuo oli kun puukot pitkin selkää ja naula arkkuun. Ja mainittakoon vielä nyt heikko pettymysten sietokyky joka aktivoi tiettyjä tuhoisia käytösmalleja, kuuluu nyt aika ensisijaisena sairauteeni (epävakaus) vaikka siihenkään ei kai pitäisi vedota. Ja luulin niistä jo päässeeni.

Kunnes istuin veitsi kädessä lattialla itkien ja veripisarat ja kyyneleet tippuivat lattialle. Kaksi vuotta taitaa olla viime viillosta. En pystynyt käsittelemään sitä muuten. Se oli liikaa. Aina vain pettymyksiä toistensa jälkeen. 
Ja hoin vain itselleni etten ole mitään. Ettei minun viidentoistavuoden kokemukset mielenterveysongelmista ole yhtään mitään, ei niitä voi kääntää voimaksi muiden auttamiseksi niinkuin olin hakemuksessani selittänyt. Ja todella halusin tuohon koulutukseen.

Ja sitten jälkeenpäin yön pimeinä tunteina mietin että näinkö minä edelleen käsittelen pettymykset joita toki tulee jos tästä johonkin vielä yrittää mennä. Että ehkä päätös oli oikea, vaikken siitä varmasti pitkään aikaan yli pääse. 

Ja aamulla muistona on vain siteessä oleva kipeä jalka.  

Valtava väsymys

Kun joutuu pitkästä aikaa miettimään omia vahvuuksiaan ja sitä miksi juuri minut kannattaisi valita, tuntuu se kaiken tämän sairauden ja negatiivisuuden keskellä todella julmalta. Kun tuntuu että kaikki omat luonteenpiirteet ja vahvuudet hukkuvat pelkkiin oireisiin ja niiden hoitamiseen. Joutuu todella pohtia ja nähdä kaiken sen taakse.
Kyse on kokemusasiantuntijakoulutuksen hakemuksesta. Kymmenen otetaan koulutukseen joten hakemuksen pitäisi jotenkin erottua, että tulisi valituksi. En kuitenkaan lähde kaunistelemaan ja valehtelemaan koska haluan säilyttää aitouteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos se koituu kohtalokseni, sille ei voi mitään.
Tuntuisi vaan todella typerältä kirjoittaa että on jotenkin kuntoutunut tästä, koska ei todellakaan ole. Olen kuntoutuja, edelleen ja varmasti aina. En edes tiedä mitä kokemusasiantuntijoilta vaaditaan. Kuullostaisi tekopyhältä jos kaikkien tarvitsisi olla jotenkin "parantunut" voidakseen toimia kokemusasiantuntijoina, joten en halua uskoa niin.
Hion vielä hakemustani ja sitten lähetän ja toivon ja pelkään pahinta. Kaikki tällaiset pettymykset kun tuntuu olevan pieniä maailmanloppuja niin tietynlainen pelko on lähettää edes koko hakemusta.


Kävin tuossa menneellä viikolla ottamassa kauan suunnitellun tatuoinnin ja nyt päiviäni rytmittämät jatkuvat rasvailut. Ehkä joskus esittelen sen täälläkin kunhan ensin parantuu.
Tuntui kyllä hyvältä saada se otettua, rakkain teksti, toinen "nimeni" (lähinnä netissä) ikuistettuna käteeni.

Tyhjyys tuntuu loputtomalta edelleen. Ja voxra, lääke jolta odotin paljon (liikaakin?) tuntuu menettäneen tehoaan. Tai sitten kaikki johtuu vaan pettymyksestä kun odotin kai enemmän. Nostin viime viikolla annosta 300mg:aan ja sekään ei tunnu miltään. Aiempina kesinä se on kyllä tuntunut heti, niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt tuntuu ettei ole enää sivuoireita eikä mitään tehoakaan. Järkyttävä väsymys vain päivästä toiseen. Totaalinen merkityksettömyys kaikkeen.
Vaikka täytyy toki myöntää sekin josta psykiatri muistutti, että kyllähän edelleen nykyään olen paremmassa kunnossa kun ennen voxran aloitusta. Koska väsymyksestä huolimatta teen kuitenkin jotain asioita, enkä makaa kaikkia päiviä kotona. Olen kävellyt suhteellisen paljon viimeisen parin kuukauden aikana (tästä kiitos pokemoneille). Mutta sekään ei tunnu tätä väsymystä helpottavan. Vaikka tuleekin lähdettyä kävelemään väsymyksestä huolimatta. Useimpina päivinä, valitettavasti harvenevassa määrin, alkuinnostuksen jälkeen. Tuntuihan se alussa jotenkin typerältä kävellä tuolla virtuaalisten hahmojen takia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että jos ne saavat minut ulos ja kävelemään kilometrejä päivässä, ei se ole typerää. Ja tuleehan siinä samalla nähtyä paikkojakin.

Kovasti vaan edelleen kaipaisi jotain merkitystä olemassaololleen ja usein se tuntuu niin musertavalta kun ei tunne löytävän paikkaansa tässä maailmassa.

Kirjoittamisellekaan ei tunne löytävän merkitystä, kun ei oikein tiedä edes mistä kirjoittaa. Voxra on kai tehnyt jotenkin tunteettomaksi, ainakin vienyt itkukyvyn, joten ei tiedä mistä kirjoittaa.
Tässä nyt kuitenkin lyhyt teksti viime viikoista. Yritän pohtia mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Kiitos kaikille jotka tätä lukee, merkitsee paljon <3

Ajatusvirtaa ja sanahirviöitä

Syksy kauneimmillaan. Kaunis, rakas syksy. Syksy on ollut aina jotenkin uudistumisen aikaa.
Monet muutot, monet uudet jutut ovat tulleet syksyisin.
Ohikiitävät hetket jaksan sitä nähdä. Muuten kuljen kuin sumussa. Joskus näen ja harvoin jaksan ikuistaa johonkin kuvaan sitä.

Ehkä voin paremmin, ehkä olen ilmeikkäämpi, ehkä olen jaksavampi. Mutta silti taas niin rikki.
Vanhat muistot tulvivat mieleen demonien lailla. Taannun hetkeksi vanhaan kipuun. Hetken olen mielessäni viiltämässä ranteita auki, tyhjentämässä kaikkia kaappeja lääkkeistä kurkkuuni, hukuttamassa itseäni yhä hirveämpiin humaltumisiin. Mielessä. No, ehkä konkreettisesti myös jotain.

Kaikki niin sekaista, valhetta tavallaan. Peitän ja salaan, ei ole kelle kertoa, ei voi olla rehellinen. Tavallaan kaikki niin sekaista ja ulospäin näytän voivan paremmin. Väsyinkö näyttämään todelliset tunteeni aina niinkuin ovat? Näppäimistön kautta olen edelleen se sama sanahirviö.
Tartteisin tauon. Edes lyhyen. Kaikesta ja kaikista. Jonnekin kaikkien kanavien ulottumattomiin, osaisinko sitäkään?

Valtava tarve löytää jotain merkityksekästä jolla hukuttaa tyhjyyttä pois. Jatkuva, ainainen, ikuinen tyhjyys, vihaan sinua. Vihaan sinua. Mene pois. Miksi aina tämä.
Huokailen tätä kirjoittaessani, vedän syvään henkeä välillä, sen mitä saa kipeistä keuhkoista ja flunssasta.

Rikkinäisiä ihmissuhteita taas. Väsyin. Väsyn. Kaikkeen.
En tunne olevani missään tärkeä, kenellekään. Katson toista kuin omaa menneisyyttäni ja tajuan etten jaksa nyt. Ja hetken päästä sanahirviöiden jälkeen tajuan kuinka en voi sanoa noin. Minä elin tuon saman. Elän ehkä vieläkin. En ole mistään täysin päässyt. En todellakaan.
En vain aina jaksa.
Ja kaikki voi palata takaisin kuitenkin koska tahansa. Tiedostan sen.

Tuntuu ettei kukaan kysy mitään. Mitä sinulle kuuluu? Miten voit? Koska ainahan mulle samaa vaan. Vuodesta toiseen. Ei ole mitään uutta. Tätä samaa vanhaa. On helpompi ratkoa toisten ihmisten akuutteja ongelmia mutta silti vihaan sitä että että aina oletetaan että mulle vaan tätä samaa, ei tarvitse edes kysyä. Kierretään vaan kaukaa, aina yhä kauempaa. Ei jakseta enää. Ajatellaan kai että jos kysyy, sieltä vuodatan koko elämän mittaisen tuskan. Onko nämä omia oletuksia vai totuuksia?

Ja miltä sekin tuntuu ettei kukaan jota oikeasti pidät tärkeänä ihmisenä ja olet tekemisissä myös kasvokkain, ei juuri tätä blogia lue. Joitain linkkaamiani tekstejä puoliväkisin ehkä, tai ei edes silloin. Ei ole ajatukseni tärkeitä. Vai liian kipeää vain. Vai liian eri maailmaa ja aaltopituuksia. Olenko jossain sellaisilla aalloilla ettei sinne yllä kukaan. Ei oikein samaistumista kehenkään.

Sanatulvaa tässä vain naputan. Kun tuntuu että tukehtuu jos ei saa ulos.

Syksy on kaunis, paljon on hyvää, en ole niin syvällä enää, en enää niin samoissa kehissä kuin joskus, olen mennyt eteenpäin, hoitoni on "tuloksellista" kuten psykiatrini sen kirjoittaa tietoihini, ei olla potkimassa polilta pois vaikka monet ovat, on hyvä hoito (ja siitäkin pitää tuntea syyllisyyttä).
Ja silti niin tyhjää kaikki. Merkityksetöntä. Jokainen hengenveto. Jokainen olemassaolon sekuntti.

Ajatusvirtaa ja lääkkeetkin kai tehoaa. Mutta lopulta kaikki on samantekevää.
Kun kaikki minkä puolesta taistelet, lopulta sirpaloituu. Menetät vain, koko ajan, lisää ja lisää. Et osaa olla, et kuulu mihinkään. Tätä samaa. Vaikka joskus eri mutta silti. Vuodesta toiseen.

Niin. Tässä tämä kaikki nyt. Ajatukset jotka piti saada pois, ja silti ne ovat. Aina.

Syksy on kaunis silti.

Voxraa, sydämentykytyksiä, ahdistusta ja kauneuttakin

Tämä on niitä hetkiä (päiviä) kun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana näppäimistöltä tai kaikilta sosiaalisen median kanavilta, mutta koska teen usein juuri päinvastoin, niin teen nytkin.

Oikeastaan olen nyt liian surullinen (yksinäinenkin) ja raivostunutkin palatakseni viimeisiin viikkoihin vaikka ehkä pitäisi. Jos lyhyesti.
Voxra-lääkitys nosti minut pahimmasta synkästä koomasta josta en uskonut enää herääväni koskaan.
Sai minut tekemään asioita ja menemään paikkoihin, tapaamaan ihmisiä joita en ole voinut aikoihin tavata. Paljon on mahtunut kaikkea. Voisin ehkä jakaa ne kauniit hetket kännykkäkameran kuvaamina, mutten halua. En juuri nyt enkä ehkä koskaan. Tämä blogi on minulle sen synkän puolen kanavani.
Ja koska muutenkin oksettaa kaikkialla julkaistavat kauniiden ja upeiden hetkien kuvat (ja vain ne) ja kaikenlainen kiiltokuvamaailma, niin tämä on oma tapani toimia ja pitää blogiani.
Minulla on ollut kauniita hetkiä ja niitä arvostaa ihan erilailla, jaan joskus tännekin jotain, mutten nyt noita tällä kertaa. Ei tunnu sopivalta hetkeltä.

Ja niinkuin elokuussa kirjoitin blogitekstissäni Voxrasta, ne riskit pitävät edelleen paikkansa. Mutta kaikkeen liittyy aina riskejä. Tai huonoja puolia. Tai kiusallisia sivuoireita.

... Tässä kohtaa pahoittelen jos kerron uudestaan jostain josta olen jo kirjoittanut, pää on nyt jossain raivon, ahdistuksen ja sumun sekaisessa pumpulissa. ....

Aina ei halua olla kuin pelkkä naamanpuolikas, joskus ei edes sitä.

Oikeastaan tässä tekstissä ei tule olemaan mitään pointtia. Jaan tänne ehkä sekalaisesti nykyään mielipiteitäni ja sitten sopivassa suhteessa kuulumisiani siten miten kykenen. Aina en saa sanoiksi mitään. Mutta tämä voisi kuulua kuulumisia-kategoriaan.
Minun piti kirjoittaa viime viikkojen energiasta ja hyvistä oloista, mutta unohdin koska ne hetket vain halusi elää täysillä läsnä.
Ja nyt palaan blogiini päivänä jolloin haluan taas kuolla. No, omapahan on blogini. Ja ehkä juuri silloin haluan kirjoittaa.

Kuolema hiipii koko ajan taustalla. Loppuelämäni. Olen asennoitunut jo. En pääse siitä. Se oli joskus pakkomielle ja ehkä en saanut enää irtaannuttua, se jäi jonnekin taka-alalle, hiljaiseksi toivoksi. Nyt se on edelleen siellä jossain takana, useinmiten viimeaikoina poissa tai vain hiljainen toivo. Mutta tänään taas vahvasti läsnä. Tai halu kuolla vai halu pois? Niin. En osaa erottaa taas. No halu ainakin jonnekin pois, saavuttamattomiin. En tiedä minne, en ole koskaan tiennyt mikä se paikka on. Ehkä se on vain mielikuvituksissani.

Viimeiset pari päivää on vaan taas tuntunut ettei kukaan oikeasti välitä (mistä sen tietää?), en kuulu mihinkään, en osaa mitään mitä tämä yhteiskunta vaatii. En jaksa olla, en vaatia itseltäni mitään, en tiedä mitä teen elämälläni, teenkö mitään. Heitänkö romukoppaan, heitänkö itsenikin. Joskus toivoisi että joku ottaisi kiinni kun kaatuu ja romahtaa. Mutta ei kukaan ota. Voi rauhassa pudota ja pudota läpi kaikkien turvaverkkojen ja ihmissuhteiden. 

Tuntuu että voisi vain yksin erakoitua taas kotiini eikä kukaan huomaisi. Ei kaipaisi, ei mitään.

Vaikea ihminen. En jaksa edes itseäni, kuka muu minua voisi jaksaa? Kun suututtaa en pysty hillitsemään sitä. Haluaisinko edes ? Joskus tuntuu että mieluummin annan tulla kun patoan vihaa sisääni, en uskalla edes kuvitella missä olisin sen jälkeen kun olisin tarpeeksi padonnut asioita sisääni.

Eräs synkkä perjantai.

Kaikilla on kuulemma halu kuulua johonkin. Minä en tiedä mihin kuuluisin, tunnen joka paikassa itseni kuulumattomaksi. Olen se ulkopuolinen hylkiö jonka kaikki toivoisi vain katoavan. Vai oliko kaikki vain omassa päässä? Mitä väliä oikeastaan missä se on jos niin tuntee?

Vaikka voxra-lääkitys on tuonut hyvää, ehkä minusta on tullut jotenkin vieläkin voimakkaasti reagoivampi. Ja ne satunnaiset ahdistuskohtaukset ovat välillä aivan jäätäviä. Ja pari muutakin sivuoiretta. Silti valitsen tämän. Edes miettimättä. Mieluummin tällainen että saa edes joskus jotain hyvää kun että kaikki olisi pelkkää unista mustaa syvää pohjaa.

Tämä teksti syntyi lähes yhdeltä istumalta kirjoitettuna ja alle puolessa tunnissa, ja julkaisen tämän samantien. Tässä on nyt tämän hetkiset ajatukset sen kummemmin miettimättä mistä piti kirjoittaa tai oliko tässä jotain pointtia, tai mikä oli aiheena. Joskus näin. Blogini on ennenkaikkea tunteiden purkua eikä aina jaksa miettiä niin tarkkaan kirjoitusta, vaikka joskus sitten taas haluaa.

Kiitos taas kaikille kommentoijille ja lukijoille, arvostan. Kaunista syksyä kaikille !

Ps. Ehkä kuvaan joku päivä lempivuodenaikaani tännekin, mitään en lupaa, taas mennään tunteiden armoilla.

Ja jos teillä lukijat on jotain aiheita josta haluaisitte että kirjoitan, saa ehdottaa, aiheet pyörivät kuitenkin tässä blogissa omassa sairaudessani ja sen tuomista mielipiteistä ja kokemuksista ja mielenterveys-aiheissa. Mitään en lupaa, mutta jos tulee hyvä aihe josta tunnen voivani jotain jakaa tekstiksi, toki pyrin toteuttamaan sen.

Heistä jotka putosivat

Ajattelin kirjoittaa aiheesta josta kirjoitetaan liian vähän.
Media antaa ymmärtää että mielenterveysongelmista kärsiviä on kahta lajia; on heitä jotka sairastavat niin että kykenevät vielä olemaan työelämässä tai ainakin palaamaan sinne pian, jotka hyötyvät heille tarjotuista palveluista ja selviävät takaisin työ/opiskeluelämään. Sitten on heitä jotka asuvat kenties kuntoutuskodeissa tai muissa laitoksissa ja jotka ovat jo pysyvällä eläkkeellä ja käyvät ehkä jossain päivätoimintapaikoissa jos pystyvät (ja yleensä heidät leimataan siksi joukoksi joita ei haluta omalle asuinalueelleen, joka on todella surullista.)

Mutta mitä siihen väliin jää? Siihen jää paljon mutta heistä puhutaan vähän. Tässä mainitsen vain heitä joita itse tiedän, toki siihen väliin voi jäädä vielä muitakin.
Siihen jää sairauden takia syrjäytyneet. Siihen jää mielenterveyspotilaat jotka eivät sovi mihinkään "lokeroon", tällä tarkoitan sitä että ovat liian sairaita kuntoutuksiin (tai kuntoutustarjonta ei vastaa tarpeita tai eivät saa kuntoutuksia) mutta kuitenkin pärjäävät ilman kuntoutuslaitoksia tai sairaaloita. Siihen jää ne joista ei puhuta. Joita ei näy lehtien tai television haastatteluissa koska kukaan ei ehkä tiedä mistä heitä etsiä tai eivät ehkä pysty julkisiin esiintymisiin, paitsi ehkä nimettöminä.
Jotka ehkä kävi kovan prässin päiväohjelman luomisessa lukujärjestys-tyyppisesti ja tunsi itsensä epäonnistuneeksi kun eivät kyenneet sitä orjallisesti noudattamaan. Sekin saatetaan tulkita hoidossa siksi että et sitoutunut hoitoon. Mielenterveyshoito on tosi rajaavaa ja karua. Pitäisi aina sopia johonkin lokeroon ja jos et sovi niin kovan leiman saat otsaasi ja pahimmassa tapauksessa sinut kirjataan koko polilta pois terveyskeskukseen.


Tämä aihe tuli mieleeni taas ajankohtaiseksi kun olen tämän aiheen tiimoilta taas joutunut selittelemään ja kuuntelemaan ihmisten ihmettelyjä siitä miten niin vaikeasti masentuneita ei kuntoututeta, tai että "Ai, minä vain luulin ettet halua kuntoutua." Meidät leimataan haluttomiksi mihinkään, meidät leimataan hoitovastaisiksi ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiksi, niinkuin toki tuota viimeistä olemmekin.
Monet ovat saattaneet yrittää paljon monenlaista toimintaa, mutta se ei ole ollut sopivaa ja lopulta on iskenyt taisteluväsymys.
Itsellä on toki siitä onnellinen tilanne että saan (nimenomaan Saan) käydä psykiatrian polilla kerran viikossa. Aina ei kyllä ole ollut näin ja siksi sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Mutta on paljon ketkä tapaavat psykiatriaan ehkä kerran puolessa vuodessa jos silloinkaan. Hoitajaa ehkä vain akuuteissa tilanteissa, jos silloinkaan. Ja jotka käännytetään päivystyspolien ovilta ja sanotaan etteivät ole sitoutuneet avohoitoon (jos eivät esim. sitä saa.)

Oletteko muuten tietoisia että Kelan kuntoutuskursseille pääsee vain lievällä tai keskivaikealla masennusdiagnoosilla. Vaikeasti masentuneet jäävät ulkopuolelle. Vaikka eikö juuri heidän pitäisi sitä kipeämmin saada ? On totta että varmasti jokaisella pitkään ja vaikeasti sairastavalla on jossain vaiheessa kausia jolloin ei vain jaksa. Johon viittasin jo viimeisessä kirjoituksessani. Kun on ehkä käyty jo monet kurssit ja työvalmennukset ja muut paikat eikä mistään tunnu löytyvät ratkaisevaa apua. Mutta tarkoittaako se sitä että jos ei heti kuntoudu, hänen kohdallaan yhteiskunta luovuttaa? Hoidossa painotetaan nimenomaan sitä että kuntoutuminen on hidasta, ehkä kaksi askelta eteen ja yksi taakse (jos hyvin käy.) Mutta yhteiskunta haluaa kuntoutuksen olevan yhtä kilpajuoksua.

Lisäksi Suomen mielenterveyshoidossa ei oteta potilasta yksilönä, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Oletetaan että kaikki sen ja sen diagnoosin alla olevat hyötyvät juuri jostain tietystä jutusta ja jos he eivät hyödykään, heidät leimataan hoitovastaisiksi tai sanotaan että enempää vaihtoehtoja ei ole.
Monet vaihtoehdot myös on sellaisia joista kukaan ei kerro. Julkisen sektorin ulkopuolelle jää kolmannen sektorin palvelut joista moni ei kerro. Niitä on pienillä paikkakunnilla varsin vähän. Ja ovat muutenkin kovin samankaltaisia kaikki. Yleisesti ottaen on joko askartelua tai muita kädentaitoja tai hengailua pelaillen tms tai sitten orjatyöhenkisiä työkeskuksia joista vain harvoista saa muutaman euron päivässä käteen. Toki tuossa on pieniä harvinaisia poikkeuksia jostain muustakin toiminnasta, mutta hyvin vähän. Ja sellaiset ovatkin todella arvokkaita mutta niihinkään ei tietenkään kaikki pääse kun tarjontaa on vähemmän kun potilasryhmää jotka siitä hyötyisi.

Sitten on psykoterapia ja siinäkin on tarkka seula kuka saa esimerkiksi Kelan tukemaa psykoterapiaa. Sitäkään ei myönnetä pitkään ja vaikeasti sairastaville koska heistä ei todennäköisesti (Kelan mukaan) saa enää veronmaksajia. Olen varmasti kirjoittanut näistä aiemminkin, mutta halusin tehdä erillisen päivityksen pelkästään tästä aiheesta. Muutaman vuoden takainen kirjoitus käsitteli ehkä vähän tätä aihetta kun silloin olin hakeutunut valmentavaan koulutukseen jossa en lopulta pystynyt käymään. Uskon syyn olevan siihen että minut laitettiin nuorten ryhmään jossa olin vanhimpana ja koin itseni todella erilaiseksi, krooniseksi niiden lievästi tai vain vähän aikaa sairastaneiden keskellä. Ja koin sen tosi voimakkaana. Jos menisin tuonne vielä uudestaan (ei se ole poissuljettua), pääsisin nyt onneksi automaattisesti aikuisten ryhmään jossa en ehkä tuntisi niin selvästi kuulumattomuutta joukkoon (niin kuin vähän kaikkialla).

Ja sitten on tietysti vielä ne väärät diagnoosit. Toki lääkäritkin ovat ihmisiä ja erehtyväisiä ja se on tietenkin ymmärrettävää. Mutta enemmän huomauttaisinkin siitä miten vähän kiinnitetään huomiota potilaan tarkkailuun. Kun annetaan diagnoosi ja määrätään lääkkeet, ei valvota niiden toimivuutta (joka usein jo kertoo paljon onko diagnoosi oikea, varsinkin jos kyseessä monet lääkevaihdot) tai muutenkaan tehdä tarpeeksi kattavia diagnoosihaastatteluja. Monilla (niinkuin itsellänikin) sairaalasta saatu diagnoosi kulki mukanani monta vuotta eikä kukaan kyseenalaistanut sitä ennenkuin itse tajusin kyseenalaistaa koska otin asioista selvää. Ja se on juuri suuri epäkohta, koska esimerkiksi sairaaloihin joutuessa potilaalle annetaan joku diagnoosi että voidaan lääkitä ja hoitaa oikein, mutta sen jälkeen monissakaan tapauksissa kukaan lääkäri ei enää seuraile tai kyseenalaista onko diagnoosi oikea.

Olen huomannut pitkään sairastaneena ja monissa hoidoissa käyneenä että on heitä potilaita joita kiinnostaa ottaa asioista selvää ja jotka ovat tietoisia laajaltikin omien sairauksiensa oireista ja lääkehoidosta ja sitten heitä jotka eivät ehkä jaksa ottaa selvää tai ovat ylilääkittyjä. Itseäni ei sairauteni alkuvaiheissa kiinnostanut paljoakaan ottaa asioista selvää (ja silloin todella olin ylilääkitty, ja väärin lääkitty) mutta nykyään luen paljon artikkeleita ja muuta materiaalia netistä, kirjojakin toisinaan.

Monesti myös ihmetyttää joidenkin lääkäreiden ylimielisyys sellaisia potilaita kohtaan jotka tietävät lääketieteellistä sanastoa tai tarkemmin lääkkeistä tai kyselevät laajemmin lääkkeen vaikutuksista. Tuntuuko heistä että potilaat astuvat heidän varpailleen? Minä ainakin haluan tietää mitä lääkettä syön ja miten se vaikuttaa, ja paljon enemmänkin sairauteeni liittyvää, minähän tätä sairautta sairastan. Ja monet hoitomallit ja lääkkeet olen itse ehdottanut otettuani asioista selvää. Jotkut lääkärit eivät tästä pidä, vaan haluavat olla määräämässä ja pätemässä. Potilastyön pitäisi ehdottomasti olla enemmän potilasta kuuntelevaa.

Minulla on tapana kirjoittaa asiat ehkä turhankin radikaalisti, mutta sitä mielestäni tarvitaan.  Tässä tekstissä käytetyt esimerkit eivät perustu mihinkään tilastoihin vaan omaan havannointiin tuolta väliinputoajien joukosta kun olen seurannut niin monia ketkä ovat monesta lokerosta pudonnut sinne jonnekin väliin, minkä olemassaoloa moni ei edes tiedä.
Eikä tässä auta yhtään se että monet julkisuuden henkilöt puhuvat mediassa kokemuksistaan mielenterveysongelmista niinkuin ne olisivat vain ohimeneviä vaiheita joista kuitenkin selvittiin.
On muistettava että joskus niihin myös kuolee, tai päätyy syrjäytymään vuosikausiksi kotiin. Yhteiskunta tarvitsee lisää puhetta meistä väliinputoajista.

Tarinaa taisteluväsymyksen takaa

"Ei se kotona makaaminen mitään auta."
"Sun täytyy lähteä ulos niin olo paranee."
"Itse se työ on tehtävä, ei sitä kukaan muukaan tee."
"Olet vielä nuori, koko elämä edessä."


Tuossa vain osa lauseista joita kuulee melko usein. Pieni totuus niissä varmaan piilee, mutta haluaisin kirjoittaa täsä aiheesta vähän laajemmin, viidentoista vuoden masennuksen kanssa kamppailleena.

On helppo neuvoa ulkopuolelta tietämättä mitä ihminen on käynyt läpi. Kun ei osata sanoa mitään muutakaan, turvaudutaan kliseisiin ja ajatellaan että ne auttaa kaikkia.
Jos nyt avaisin omaa kamppailuani ja syitä sille miksi tilanne on nyt tämä.
Vuosia olen nyt "maannut kotona" joka monesta tuntuu siltä etten koskaan ole yrittänyt mitään. Se ei ole totuus, mutta ihmiset olettavat sen olevan koko totuus.

Jos palaan kuntoutumiseni alkuun. Vai oliko se vain sairauden kanssa kamppailua. En ehkä silloin vielä tiennyt kuntoutumisesta mitään. Oireilin rajusti ja olin varmaan enemmän osastoilla kun kotona. Jatkuvia päivystyskäyntejä, hoitokontakteja, ambulansseja, lääkkeitä, tarkkailulähetteitä, itsemurhayrityksiä, itsetuhoilua, osastojaksoja. Ambulanssikuskit tiesivät minut jo nimeltä. Lääkärit nostivat usein kätensä pystyyn eikä enää tiennyt mikä on. Diagnooseja vaihdeltiin ja lätkittiin papereihin vailla kunnon tutkimuksia. Lääkkeitä vaihdeltiin koko ajan ja dosetti täyttyi tasaiseen tahtiin. Halusin koko ajan kuolla, tai jonnekin pois siitä pahasta olosta ja käytökseni oli sen mukaista. En ottanut mitään vastaan. Huusin tuskaani välillä eristyksen lepositeissä enkä ymmärtänyt mikä oli. Se ajanjakso oli todella sekavaa enkä muista kaikkea. Jossain kohtaa tuli selväksi ettei tästä niin vaan selvitä. Yritin viimeiseen asti sairaalajaksojen välissä käydä töissä mutta lopulta en enää pystynyt. Alkoi kuntoutustuki vuonna 2005 joka jatkuu edelleen. Vaihtui kaupunki kun jäin asunnottomaksi ja koko kaupunki tuntui siltä että minut muistettiin kaikkialla enkä jaksanut sitä enää. Uusi kaupunki ja ympäristö, mutta sekään ei lopulta tuonut mitään muutosta.


Siitä alkoi kuntoutuminen. Ja kamppailu sen kanssa jaksaako tehdä mitään vaan heittäytyykö vaan sairauden vietäväksi. Kuoleeko vai elääkö. Olin varmaan jokaisen lääkärin painajainen. Silti jossain kohtaa tajusin että on pakko yrittää jotain. Ja yritin. Aina kun en ollut osastolla tai jaksoin hetkittäin uskoa tulevaan, tai vaikken jaksanutkaan, yritin. Tartuin oljenkorsiin joita annettiin.
Kävin oireidenhallintaryhmässä, lukuisissa keskusteluissa. Halusin päiviin rytmiä ja suostuin ehdotuksiin. Pussitin ruuveja mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa, vaikka koin sen todella alentavaksi, menin sinne hetken aikaa silti. Kunnes taas väsyin. Aloitin työvalmennuskurssin. Sain harjoittelupaikan kautta kuntoutustyöpaikan jossa kävin viiden vuoden aikana kolme ajanjaksoa, aina välillä väsyen. Välillä olin osastoilla ja oireilin ja kävin erilaisissa ryhmissä. Oli avo-osastoa, kuntoutusosastoa, suljettua osastoa. Klubitalokin tuli kokeiltua.

Kun lääkkeet eivät tuottaneet tulosta ja tuntui vaan pahentavan kaikkea, aloitin ect-hoidot joissa olen käynyt neljä sarjaa näiden seitsemän vuoden aikana (8-12kertaa/sarja).
Tuntui turhauttavalta kun aina palasin samaan vaikka kuinka yritin jaksaa. Hoidatin itseäni myös A-klinikalla ja peliriippuvuusryhmissä. Join ajoittain liikaa. Hukutin tuskaani humalan helpotukseen. Aina välillä väsyin ja päädyin osastolle. Tai päivystykseen lääkeyliannostelun johdosta. Hoitajat ja lääkärit vaihtuivat toisinaan ja aloitin taas hoitosuhteiden luomisen alusta.

En edes muista kuinka paljon papereita olen täyttänyt, kuinka moneen oirekyselykaavakkeeseen olen vastannut. Kuinka monet hoitokokoukset olen läpikäynyt. Kuinka monet lääkekokeilut olen läpikäynyt.

Kaikkien niiden monien epäonnistumisten jälkeen väsyin koko kuntoutumiseen. Kuinka moni jaksaa yrittää jos aina palaa vanhaan? Joku lääkäri sanoi joskus että kuntoutuminen on kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Minusta tuntui että menen vain taakse.

Elämä on tänä päivänä rauhoittunut, liikaakin. Ei ole enää niitä ainaisia ambulansseja, osastoja, päivystyksiä mitä joskus. Kun se pahin epävakaa oireilu alkoi helpottaa, masennus alkoi syventyä. Kroonistua. Ja syvenee edelleen. Asiat joita vielä joskus pystyin tekemään, muuttui mahdottomiksi. Pienet nautinnot joita joskus koin, muuttui ahdistukseksi ja odottamiseksi että pääsen kotini rauhaan.

Kaksi vuotta sitten yritin kuntoutua viimeisen kerran. Pääsin mielenterveyskuntoutujien  valmennuskoulutukseen jossa jaksoin viikon. Viikon jälkeen en enää pystynyt menemään. Toivo oli kadonnut. Koin itseni vääränlaiseksi, ulkopuoliseksi, liian kroonistuneeksi. Tuntui etten enää osaa tutustua ihmisiin, keskustella mistään. Koin että olin se kroonikko kaikkien muiden sairauden alussa olevien kanssa.

Käyn kyllä edelleen joka viikko keskustelemassa polilla ja psykiatrini mukaan olen sitoutunut hoitooni, vaikken sitä itse näe. Hän näkee jotain toivoa, enkä edes ymmärrä miksi. Olen luonut psykiatriini hyvän hoitosuhteen mutta en jaksa enää toivoa asioiden muuttuvan paremmaksi.

Olen nähnyt niin paljon osastoelämää etten kykenisi enää sellaiseen menemään vaikka tilanne olisi mikä. En varmasti olisi hengissä ilman niitä kaikkia osastojaksoja, vaikka aina en olekaan sieltä mitään apua saanut. Olen viettänyt monet joulut, uudet vuodet ja syntymäpäivät osastoilla.

Tällä tekstillä halusin kertoa omaa tarinaani siitä mihin taistelutahtoni katosi, miksi negatiiviset ja synkät ajatukset valtasivat koko mieleni ja elämäni, miksi jäin kotiin ja osaltani luovutin, vaikka käynkin vielä hoidossa.
Kun yhteiskunta tulvii positiivisen ajattelun tärkeyttä, blogit huokuvat tekstejä siitä kuinka pitää aina yrittää ja taistella, vertaisryhmät arvostelevat niitä jotka väsyvät yrittämiseen, on pakko kertoa tarinaa omien kokemuksien pohjalta siitä mihin kaikkeen se tahto kuntoutua jäi. Jokaisella on oma polku, oma tarina, oma taistelu, oma sietokyky. Tekeekö se ihmisestä heikon jos luovuttaa? Mielestäni tärkeämpää on miettiä sitä minkä kaiken läpi on mennyt.

Masennus ei ole asenne. Masennus ei ole mielentila jota koetaan kun on sunnuntai ja sataa ja jäi yksin kotiin eikä ole mitään tekemistä. Masennus ei ole koskaan valinta joka poistuu "ottamalla itseään niskasta kiinni." Masennus on pahimmillaan vakava sairaus joka tappaa.

Synkkä kesä

Elokuu.
Kesä lähenee loppuaan. Kesät joita vuosia vihasin koska en ole helteiden enkä auringon ystävä. Itseasiassa saan fyysisiä inhottavia oireita liiasta auringosta, en kai ole tottunut, ja helle lisää ahdistusta.
Muutama vuosi sitten löysin meressä uimisen uudelleen vuosien tauon jälkeen ja Voxra-lääkityksen tuoman toimintakyvyn kautta kykenin uimaan meressä ja nauttimaan pienistä hetkistä.
Kesäöistä rannalla, joskus yksin, joskus seurassa. Viiniä rantahietikossa istuen, auringonlaskuja, paljain jaloin merenrantakallioita kävellen ja edessä ääretöntä merta, merivettä iholla, sukeltelua, sitä tunnelmaa jota rakastan. Kesät eivät olleet enää niin painajaista kun yleensä.

Meri on aina ollut tärkeä, se huokuu jotain vapautta ja ikuisuutta, rauhaa jota harvoin tunnen mielessäni. Joskus istuin merenrannalla ja kerroin merelle ajatuksia ääneen.
Tänä kesänä kaikki on jäänyt. Taitaa olla mahtunut tasan kaksi kertaa kun olen meren rantaan saanut itseni mutta uimaan en ollenkaan.

Voxran tuoma toimintakyky on hyväksi mutta vaikeasti masentuneelle se tuo myös muita haittoja. Kun synkät ajatukset saa toimintakykyä, jokainen varmaan arvaa mitä siitä on seurannut. Heräämisiä Meilahden valvontaosastoilta joita tapahtui kahtena viime kesänä parikin kertaa. Niin kipeää aina herätä niistä piuhoista ja tajuta olevansa hengissä vieläkin. Kun luulin jo niistä päässeeni.
Nyt olen kuitenkin taas miettinyt että onko tässä enää mitään menetettävää. On ollut niin synkkää ja masentavaa etten tällaistakaan jaksa kovin kauaa. Pohdin tällä hetkellä psykiatrini kanssa asiaa. Ja toisaalta en pohdi enää mitään. Luovuttaminen kaiken suhteen tuntuu ainoalta lohdulta tässä synkkyydessä.

Voxrahan vaikuttaa dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoon ja siksi eroaa vaikutustavaltaan esim. ssri-lääkkeistä. Monille vaikeasti masentuneille toimiva lääke joille ei muut toimi mutta sitten ne haittapuolet juuri tuohon itsetuhoisten ajatusten toteutukseen liittyen, tämän psykiatrinikin myönsi. Ja onhan siitä faktaa viime kesiltä (eikä lääkityksissä ollut muita muutoksia.)

Ja miten vaikeaa sitä on ihmisten tajuta. Että ei kykene, että ei saa itseään mihinkään. Huomaan tässä asiassa eroavani jopa muista masentuneista. Toimintakyky on lähes nollissa eikä mikään piristä. Vaikka joku antaisi rahaa kouraan että lähde matkalle, en lähtisi. Ei kiinnosta uudet ympäristöt, ei maailma, ei mikään. Vajoan taas. Ja kirjoitan tänne tätä samaa synkkyyttäni.
Samalla luen kuinka monet masentuneet tekevät ja touhuavat, elävät masennuksesta huolimatta. Kyllä minäkin joskus. Ennenkuin kaikki meni tähän pisteeseen jossa en näe enää mitään ulospääsyä. Ne kerrat kun tunnen jotain pientä mielekkyyttä, on lähes olemattomat. Seurassakin toivon usein jo pääseväni kotini rauhaan.

Olen miettinyt tätä blogiakin. Että saanko tästä enää mitään, miksi kirjoitan samaa tuskaa päivityksestä toiseen. Toisaalta kapinahenkeni edes joskus elää ja haluan kirjoittaa asiat juuri niin aidosti ja karusti kun ne ovat ja olla kaikkien niiden hyvinvointiblogien ulkopuolella. Nyt kun eräs foorumikin jäi, tuntuu ettei ole enää mitään paikkaa kirjoittaa. Ja kuitenkin edes haluaisi jonkun kuulevan, oli se sitten edes muutama ihminen, vaikka ensisijaisesti kirjoitankin itselleni. Kun tosielämässä niitä ihmisiä ei juuri ole jotka aidosti kuuntelisivat. Muutama ystävä on, mutta heillä taas tuntuu olevan omat kiireensä ja ongelmansa enkä ole aikoihin kokenut enää että voin kenellekään avautua ja puhua kunnolla, paitsi psykiatrilleni. Ja samalla myös en haluaisi kaataa taakkaani muille enää enempää kun mitä nyt toisinaan käytökselläni kaadan. Välillä oireilen voimakkaammin ja välillä vähemmän.

Ehkä jään pohtimaan tätä asiaa. Haluaisin kuitenkin kirjottaa jossain koska se joskus jäsentää ajatuksia ja tuo jotain. Ehkä tämä blogi vaatisi selkeyttä, aiheita erikseen ja kuulumiset erikseen. En tiedä, nyt on niin hajanaista kaikki. Onhan mulla ajatuksia monistakin mielenterveyteen liittyvistä asioista, ehkä juuri niitä kritisoivia, lääkekriittisiä ja kärkkäitä mielipiteitä joita jakaa joista tiedän että ainakin jotkut arvostavat että asiat kerrotaan niinkuin ne ovat, eikä niinkuin media antaa asioista joskus hieman vääristynyttä ja kevennettyä, kaunisteltua kuvaa. Ja toisinaan on se palava halu kertoa niistä ja ehkä kertomisella auttaa jotakin kokemukseni kautta, nyt vaan tuntuu voimat olevan totaalisen lopussa. Mielenterveysongelmaisten asiat ovat kuitenkin lähellä sydäntä ja jos voisin paremmin, haluaisin kertoa ja vaikuttaa jos voisin.

Nyt en jaksa odottaa edes syksyä. Vaikka se on lempivuodenaikani. Tässä tilassa ei ehkä "pitäisi" kirjoittaa julkisesti mitään, mutta koska teki mieli niin kirjoitan. (Ja inhoan koko "pitäisi"-sanaa)

Päässä humisee ahdistus ja lamaannus yhtäaikaa, mielessä tulvii kaikki muistot ja kyyneleitäkin vuodatin tänään aiemmin harvinaisesti. Itkukykyni kun on taas mennyt olemattomiin. Olisi edes se. Nyt kaikki patoutuu.
Ja muutakin tässä on ollut. Aika rankkaa juttua josta en nyt avaudu, mutta senverran sanon että voi olla että menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat jättäneet fyysisiä jälkiä jotka selittävät oireitani. Kaikki on vielä "avoinna" mutta psykiatrin sanoin; "Se on mahdollista että niin on."

Tässä nyt tämänkertainen valitusvirteni ja kertaus synkästä kesästä, kuviakaan ei ole jaettavaksi kun ei niitä yksinkertaisesti ole muutamaa kännykkäkuvaa lukuunottamatta. Loppuun vielä kaunis biisi joka sai tänään kyynelehtimään, siihen liittyy paljon muistoja.

Kiitän myös jokaisesta kommentista tässä joita olen saanut.

Kuolemasi vuosipäivä

Yhdeksän vuotta.
Usein tuntuu ettei siitä voi olla vuosia. Välillä tuntuu kun se olisi tapahtunut eilen.

Joka vuosi kesäkuun 15.päivä on surun ja ikävän päivä. Päivä jonka tulen muistamaan aina. Vaikka yhdeksän vuotta sitten maailmani ei vielä romahtanutkaan koska sain tietää kuolemastasi vasta jälkeenpäin. Olimme eronneet kaksi kuukautta aiemmin. Mutta jollain tapaa uskoin ettei sekään ollut lopullinen ero. Kolme vuotta sinut tunsin, netin kautta hieman kauemminkin. Oltiin yhdessä ja erottiin kahden vuoden ajan. Ne oli elämäni parasta aikaa vaikka voin silloin monesti aika huonosti. Uskoin että sinä olit se joka kannattelit minua raskaina aikoinani, samalla kun minäkin kannattelin sinua kun sinä voit huonosti. Olit mieleltäsi sairas niinkuin minäkin. Mutta en koskaan uskonut että kuolet ennen minua.

Luonteeltasi olit kiltti ja hiljainen, varautuva. Ja hyvin herkkä. Otit aina toiset huomioon ja usein olit todella paljon yksin, niinkuin minäkin. Tarvitsit omaa aikaa. Olit erakkoluonne. Olit lahjakas musikaalisesti. Kirjoitit koskettavasti. Olit ihana ihminen. Muistan kun menimme tapaamaan isoäitiäni ja sinä näit hänet ensimmäistä kertaa, hän piti sinusta kovasti. Ja minun isoäitini oli ihminen joka sanoi asiat suoraan.

Vaikka me olimme monissa asioissa toistemme vastakohtia, täydensimme silti toisia useinmiten hyvin. Minä toimin usein impulsiivisesti ja sinä halusit harkita.

Kerran kirjoitit minulle pitkän kirjeen jossa vertasit meitä. Sanoit että minun elämäni liekki on kuin jätkänkynttilä tai soihtu joka roihuaa, ja sinun liekkisi on pieni tuikku palamassa säästöliekillä jota yrität varjella sammumiselta.
Minä elin silloin aika kaoottisesti. Tunsin ja koin kaiken todella voimakkaasti, niinkuin toki edelleen. Mutta silloin elämäni oli enemmän kaaosta ja tuntui kuin joku repivä voima veti minua aina uusiin kriiseihin ja kaaoksiin. Silti sinä jaksoit. Valvoit vierelläni kun en jaksanut enää. Kun makasin päivystyksessä lääkeyliannostuksen takia, valvoit vierelläni siellä koko yön. Et koskaan tuominnut minua. Tiesit että se on osa sairauttani. Minäkin tiesin että psykoottisuus kuului sinun sairauteen. Toimitin sinua sairaalaan ja toivoin joka kerta että tulet parempaan kuntoon, ja tulitkin.

Silti kaiken keskellä rakastimme toisiamme. Vaikka suhteemme oli vaikeaa molempien sairausten vuoksi, rakkaus kesti useinmiten sen kaiken. Minulle sinä olit silloin syy elää kun en meinannut muuten jaksaa.
Kuolemasi jälkeen en ole enää tuntenut sellaista rakkautta ketään kohtaan. Sinä veit palan sydäntäni mutten syytä sinua siitä. Vaikka koin silloin kaiken vihan ja syyttelyn, oman syyllisyyteni ja ne kaikki loputtomat kysymykset ilman vastauksia (joita kysyn edelleen), se oli keinoni käsitellä kuolemaasi.
Lopulta en kai kuitenkaan käsitellyt sitä tarpeeksi vaan aloin voimaan entistä huonommin. Kuolemasi oli liian kipeää käsiteltäväksi. Ja tottakai se kostautuu myöhemmin. Ja kuolemasi on siksi kai ollut aina niin vaikea asia. Kun hautaa asiat ja ajattelee että ei pysty kohtaamaan asioita, ne tulee aina joskus esiin. Ja on tullutkin. Kausittain olen käsitellyt kuolemaasi ja yrittänyt ymmärtää.

Ikävä ei ole enää samanlaista kun silloin. Välillä tunnen kyllä vieläkin todella repivää ja lohdutonta ikävää jossa itken edelleen. Toisina hetkinä taas ikävä on ikäänkuin taustalla. Mutta sen tiedän, että kannan sitä mukanani aina. Eikä minulla ole mitään tarvetta päästä siitä eroon. Haluan ikävöidä ja muistella sinua.
Minulla on koneella paljon tekstejä sinusta. On myös nettipäiväkirjasi eräältä foorumilta kopioituna, kun kirjoiteltiin samaan foorumiin. Joskus uppoudun lukemaan niitä vieläkin. Kuviakin on paljon, hyviä muistoja. Jopa syntymäpäiväkorttejasi joita minulle annoit. Paljon hyviä muistoja joista en koskaan luovu.

En koskaan halua unohtaa sinua. Sinä toit elämääni jotain sellaista niin syvää tunnetta toista kohtaan etten voinut kuvitellakkaan että sellainen rakkaus kestäisi niin monet myrskyt.
En halua ajatella että se ei lopulta kestänytkään. Ajattelen eromme niin että rakastimme toisiamme edelleen (ja sanoitkin sen viimeisen eromme jälkeen) mutta olimme liian huonossa kunnossa ylläpitääksemme suhdettamme.

Tulet aina olemaan sydämessäni. Tänään, niinkuin jokainen kuolemasi vuosipäivä, poltan kynttilää ja muistelen sinua. Kuuntelen sinun tekemääsi musiikkia ja mietin sinua.

Rakastan sinua aina, missä ikinä oletkin. Toivon että sinulla on parempi olla. Ilman tuskaa ja kipua.
Sinä jaksoit niin kauan vaikka olit todella masentunut ja sairastit monta psykoosia. Olit vahva, vaikka et ehkä tuonut koskaan vahvuuttasi esiin. Minulle sinä olit vahva, vaikkakin sielultasi herkkä. Mutta taistelit loppuun asti. Ja väsyit. Ja ymmärrän sen täysin.
Kuljet mukanani sydämessäni minun loppuuni asti.
Loppuun sinun kirjoittamasi runo.

Tuntien jatkuvaa kipeää

Huomaan, jään kylmään
yksinäisyyteen
kuin tahtoisin verhota
pimeyteen
itseni,
sulkea kaikki ovet ja
ikkunat.

Eilisien pelkojeni
halvaamana ymmärrän,
pelkään huomista vielä
enemmän
sisälläni
kuin päälleni kasattua
multaa ja maata.

Tätä jatkuvaa hiljaisuutta
en kestä ajattelematta
sen odotuksen vaihtuvan
kaikkien huomisien
jälkeen,

jatkuvaan tiedottomaan
ikuisuuteen.
-Janne 1.3.1977-15.6.2007

Mustavalkoista

Yhtenä iltana eksyin kuvaamaan, pitkästä aikaa. Miten se onkin niin vaikea lähteä, yhtään mihinkään. Miksi asiat, jotka saattavat tuntua hetken ihan hyvältä, on niin vaikeita aloittaa. Mutta sitten kun teen jotain, en välttämättä edes tunne hyvää oloa jälkeenpäin niinkuin useimmat. Tuntuu kun unohtaisin ne hetket ja kaikki olisi taas sitä samaa. On vaikea muistaa parempia hetkiä vaikka niitä välillä on.

Ja pelko. Tuntuu siltä että jos kokee hetken jotain hyvää, kaikki tulee voimakkaampana kipuna takaisin. Eikä pelon kanssa ole hyvä elää. Ennen otin päämäärättömästi riskejä, tein ja menin rohkeammin. Välillä sattui ja sain turpiini, mutta menin taas uudelleen. En välittänyt. Jossain kohtaa väsyin siihen kun aina sattui. Lähes kaikki päättyi aina pettymyksiin.
Monet ottavat pettymykset rennosti ja ajattelevat että niin nyt vaan kävi. Minä taas tunnen ne useinmiten pieninä maailmanloppuina. Ikuinen pessimisti, reagoin vahvasti enkä voi sille minkään, vai voinko?

 

Usein tuntuu siltä ettei muista kuka oikeasti enää on. Olen niin kauan määritellyt itseäni vain sairauksieni kautta. Vaikkei se saisi olla niin. Olen muutakin kun kasa diagnooseja. Mutta miten löydän itseni, luonteenpiirteeni kaiken sen alta? Onko pessimistisyyteni pelkkää masennustani vai osa luonnettani? Onko ainainen negatiivisuuteni osa minua vai pelkkää diagnoosiani?  Onko jatkuva yksinäisyyden kaipuuni ja erakkoluonteeni mistä lähtöisin? 

Ja kuitenkin välillä tunnen etten halua olla yksin. Mutta tunnen usein seurassa ollessani itseni jotenkin vieraaksi. Kun katsoisin ihmisiä osaamatta olla heidän kanssaan, jotenkin ulkopuolelta kaikesta. Ainainen ulkopuolisuus. Joskus saatan unohtaa sen hetkeksi, mutta suurimman osan ajasta tunnen etten kuulu mihinkään. Onko sekin sairautta vai osa minua? 

On vaikea muistaa miten asiat oli ennen kun sairastuin. Tavallaan olin kyllä sosiaalinen, oli ystäviä ja olin heidän kanssaan usein. Mutten muista tunsinko kuuluvani joukkoon. Niin paljon unohdettuja asioita. Ehkä parempi ettei muista kaikkea, mutta joskus suututtaa että unohtaa tärkeitä asioita. 

Elämä on loputonta hyväksymistä. Täytyy vain hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa. 

Hiljaisuuden jälkeen pieniä askeleita

Pitkästä aikaa taas kirjoittelemassa. Haluaisin saada nämä pitkät kirjoitusvälit pois ja pyrkiä päivittelemään joka kuukausi, mielellään muutamat kerrat. Mitään päivittäisiä postauksia en edes halua alkaa tekemään, mutta kerta viikkoon/kahteen voisi olla se mitä tavoitella.
Se vaan on usein vaikeaa kun lamaantuu ja tuntuu että kirjoituskyky on täysin kateissa ja aivot jumissa.

Tällä viikolla toteutin jotain mitä olen miettinyt jo pitkän aikaa. Aina olen siirtänyt ja siirtänyt ja ajatellut että odotan paremman olon hetkiä. Että enhän minä voi kun voin näin huonosti. Ja sitten yhtenä unettomana yönä mietin että miksi ihmeessä kuvittelen että sellainen hetki joskus tulee kun tunnen olevani täysin valmis ja hyvissä voimissa. Hah. Saisin odottaa sitä maailmanloppuun saakka. Ja en usko että synkät hetkeni voivat olla esteenä sille ettenkö voisi tehdä jotain. Päinvastoin !
Eli perustin facebookkiin tukiryhmän mielenterveysongelmista kärsiville. Facebookhan on täynnä mielenterveysryhmiä ja melkein joka ongelmaan ja diagnoosiin löytyy ryhmä. Halusin jotain sellaista mitä ei paljoa ole. Ja kun nyt on tullut suosituksi nämä hätäkahvi/hätäkalja-ryhmät niin siitä se ajatus sitten lähti. Sydäntä lähelläni ovat mielenterveysongelmaiset, olenhan itsekin sellainen ollut jo kauan. Ja nimenomaan pyrin itsekin avoimuudella saamaan mielenterveysongelmien häpeää hälvenemään ja haluan jakaa tietoa ja auttaa. Autan varmasti samalla itseänikin. Ja onneksi sain myös erään ystäväni mukaan kanssani ylläpitoon, yksin en siihen olisi pystynyt.

Perustin ryhmän Mielenterveystuki (löytyy haulla facebookista). Ja laitan tähän ryhmän kuvauksen millainen ryhmä kyseessä on.
Ryhmä on tarkoitettu mielenterveysongelmista kärsiville ihmisille, jotka tarvitsevat apua, ja ihmisille jotka haluavat auttaa. Apua voi pyytää monenlaisiin tilanteisiin, esimerkiksi seuraksi kahville, keskusteluapua kriisitilanteisiin, tueksi virastokäynneille tai päivystykseen lähtemiseen, asioiden järjestelyyn tai muihin tilanteisiin johon kokee tarvitsevansa apua.

Pienikin teko voi merkitä toiselle paljon. Ryhmässä voi myös keskustella luottamuksella askarruttavista asioista. Ryhmän toimintaa on koko Suomen alueella ja auttaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.

Eli jos kiinnostaa, sinne vaan ! Hyvä alku ryhmällä ollut ja moni on liittynyt ja kiinnostunut ryhmästä. Mutta mitä isompi saadaan, sitä enemmän on mahdollisuutta että ihmiset ympäri Suomen auttavat toisiaan.  Miten sitten itse voisin auttaa ihmisiä? Kovin on vaikeaksi tullut uusien ihmisten tapaaminen, ja jos nyt oikein muistelen, en ole netin kautta tavannut uusia ihmisiä moneen vuoteen. Pyrin itsekin että oman ryhmäni kautta lähtisin enemmän ulos kotoota tekemään jotain, tapaamaan ihmisiä, mutta annan itselleni aikaa, vielä en tunne olevani siihen valmis. Koitan nyt keskittyä tapaamaan niitä joita mulla on. Siskoakin näen liian harvoin ja paria ystävää jotka mulla on. Kaikki aikanaan. Mutta nyt on ainakin päivissä vähän enemmän tekemistä ryhmän ylläpidossa. 

Eksyin viime viikolla kirjastoonkin. En ole lukenut varmaan yli vuoteen yhtäkään kirjaa. En ole vain pystynyt. Kirjastossa iskee usein valinnanpaljous. Nuo neljä kirjaa tuli lainattua. Tanja Lintulan kirjan olen lukenut aiemminkin mutta oli niin koskettava että haluan lukea uudestaan. Ja Plath sekä Bukowski kuuluvat suosikkeihin. Aika takkuisesti on lukeminen lähtenyt käyntiin mutta en ole vielä menettänyt toivoani. 


Periaatteessa voin paremmin. Vaikka synkät hetket on läsnä edelleen päivittäin, mutta silti on myös jotain parempaa. Ryhmän perustaminen sai mussa hetkeksi aikaan sellaista intoa mitä ei ole aikoihin ollut. Esittelyä tehdessäni hämmästyin myös kuinka "positiivisesti" kirjoitin. Mutta siihen pyrin. 
En voi liiallisella negatiivisuudellani ylläpitää ryhmää eikä se ole tarkoituskaan. Se ei myöskään tarkoita ettäkö pitäisi olla vastakohta ja täynnä iloa, luulen että monia ärsyttäisikin sellainen. Vaan löytää kultainen keskitie siinäkin asiassa. 
Jäin samalla miettimään miten kuitenkin osaan olla tarvittaessa tsemppaava ja jättää ainaisen negatiivisuuden vähemmälle. Perusluonteeni tulee varmasti aina olemaan negatiivinen, muttei sen tarvitse määrittää minua kokonaisuutena. Sitäpaitsi en itse näe negatiivisuutta huonona asiana kunhan rinnalla on joskus muutakin. 

Kivut ovat olleet lievempiä vaikka toki niitä edelleen on. Olen harrastanut pienimuotoista lihaskuntojumppaa kotona päivittäin ja se tuntuu auttavan. Sain myös tens-laitteen lainaan, mutta lääkkeitä edelleen syön ja erikoislääkärille pääsyä odotan (ensi viikolla).
Sain myös välit korjattua yhteen ystävään ja se lämmitti mieltä. Päätin luopua pitkävihaisuudestani ja katkeruudesta.

Tässä nyt kaikki tältä erää, yksi blogipostaus-aihe on mielessä jo mutta saa nähdä koska sen toteutan. Kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia, merkitsee paljon.

Kipuja ja traumoja

Kriisistä kriisiin, kivusta kipuun. Vuodesta toiseen, ajelehdin, tätä samaa kiertokulkua. Välitilassa. Elämän ja kuoleman välissä. Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Liian pelokas elämään, liian pelokas kuolemaan.

Ei ole hengähdystaukoja. Vaikka tavallaan hengitän vapaasti koko ajan. Silti en. Aikaa on. Maata sohvalla ja tuijottaa samoja seiniä. Pyöritellä päässäni päivien kiertokulkua, masennuksen umpikujaa. Hengittää. Mutta silti tuntuu etten saa henkeä. Koko ajan uusi kriisi. Uusi kipu. Uusi tilanne.

Henkinen kipuni ei ilmeisesti riittänyt. Sain taakakseni vielä fyysisenkin. Olen rampannut lääkärissä neljä kertaa saamatta kunnon apua. Kun tiedoissa lukee mielenterveyspotilas, mielialalääkityksen vallassa, on suhtautuminen heti erilaista. Eivät ota todesta. Ja olen vaatinut väsymykseen asti. Vaikken ehkä edes ole kun sen yhden kerran kun kipu oli niin kova että menin ilman vastaanottoaikaa terveyskeskuksen luukulle ja sanoin etten enää kestä. Etten lähde täältä ennen kun tapaan lääkärin. Tapasin.
Olen saanut vaan ympäripyöreitä vastauksia. Samaa jankutusta siitä että kyllä se ohi menee. Mistä he sen tietävät?

Hoidossani ollaan käsitelty paljon lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani. Olen sukeltanut niihin kipeisiin muistoihin, johon ei lääkärini mukaan ole edes tunnesidettä. Ja uuden diagnoosin epäilys siitäkin. Dissosiaatiohäiriö.

Traumoja on, vaikka en ole koskaan ajatellut että on. Kai ne on jossain niin syvällä etten ymmärrä enkä muista.
Pölyttyneet päiväkirjat kouluajoilta olen nostanut esiin ja ajoittain lukenut. Siellä niitä asioita lukee. Kipeitä asioita kirjoitettuna teinin tavoin, lueteltuna, ilman suurempia tunteita.
Näitä muistoja olen muistanut nyt ajoittain. Tunteet purkautuvat välillä. Suunnaton raivo.

Miksi teit minulle mitä teit ? Mietitkö koskaan mitä minulle teit? Miksi rikoit minut? Olisinko näin rikki ilman tekojasi?

Lukemattomia kysymyksiä ilman vastauksia. En koskaan tule saamaan niihin vastauksia.
Hän elää jossain, ehkä onnellisena, ehkä miettimättä mitä minulle teki.
Jätti ikuiset arvet, ryösti ehkä teoillaan kaiken luottamukseni maailmaan ja ihmisiin. Rikkoi nuoren sydämeni pahemmin kuin kukaan.
Olen aina ajatellut, että ei se niin pahaa ollut.
Pyöränkumien puhkomista. Tappouhkauksia. Kouludiskoissa hakkaamista. Päähän potkimista. Hiuksista repimistä. Jatkuvaa pelkoa.
Eihän se mitään pahaa ollut. Kunnes lääkärini katsoi minua silmiin kun luettelin päiväkirjamuistojani ja sanoi minulle että Sinä olet kokenut todella julmaa väkivaltaa.
Niin, niin olen. Nyt tajuan sen. En ehkä kuitenkaan vielä tunne sitä.

Kaikkien muistojen ja kipujeni keskellä olen myös kokenut suunnatonta surua. Olen lyhyessä ajassa menettänyt kaksi tärkeää ihmissuhdetta ja ne ovat jatkuvasti mielessä. Ja kun kipua ja surua on, tulee aiemmatkin surut mieleen. Olen surrut ja muistellut paljon kuollutta rakastani ja kaikki muistot ovat tulleet taas todella pintaan. Monet tapahtumat menneiltä vuosilta.
Olen osittain jäänyt koko menneisyyteeni kiinni. Niin paljon on tapahtunut. Ehkä lamaannuin kaiken sen jälkeen mitä tapahtui ja mitä kävin läpi ja siksi elämä on nyt mitä on. Tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa. Kaipaanko niihin aikoihin ? Kieltämättä joskus. Vaikka elämäni oli silloin pelkkää kaaosta ja rimpuilua, sekin tuntuu paremmalta kun tämä loputon tyhjyys ja hiljaisuus.
Niitäkin muistoja olen lukenut, on paljon päiväkirjamerkintöjä. Ei ole tarvinnut lukea kun muutama teksti kun olen ollut sanaton siitä millaista elämä oli silloin. Millainen olin. Oli kuin joku voimakas repivä voima veti minua ja sai minut elämään jatkuvassa kaaoksessa.

Nyt kun elän tässä hetkessä, ja osittain niissä menneisyyden muistoissa, tässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, taustameluna vaan surullinen musiikki ja jyskyttävä kipu, mietin että olisinpa kuollut silloin kun se niin lähellä monesti oli.
Joka kerran jälkeen rikkinäisempänä nousin, vaikken olisi halunnut.

Ja putosin tähän välitilaan josta en enää pääse pois.

Vailla syytä herätä

Ei soi aamuisin herätyskellot, ei ole velvollisuuksia joita pitäisi täyttää.
Ehkä joku työn uuvuttama toivoisi sellaista. Saisi olla ja vetelehtiä päivän, kaksi. Minäkin olin joskus sellainen. Siitä on yli kymmenen vuotta. Olin koulun ja työn uuvuttama ja odotin vapaapäivää.
Mutta nyt. Vuodesta toiseen samaa päämäärättömyyttä. Vailla syytä herätä mihinkään päivään. Voin sanoa että tässä ei ole mitään hyvää. Ei yhtään mitään.

Yhtenä aamuna herätyskello herätti kuudelta että ehdin juoda aamukahvit ja mennä suuhygienistille sovittuun aikaan. Olin unohtanut aamuruuhkat. Miltä ne tuntuu. Metro täynnä ihmisiä kiirehtimässä päivän menoihin. Osalla kahvimukit käsissä.
Katselin ihmisiä samalla kun musiikki soi kuulokkeissani ja mietin. Mietin että minäkin tahtoisin olla kuin nuo ihmiset. Että olisi syy herätä, että olisi jokin paikka jonne mennä ja jossa minua tarvittaisiin. Että olisi joku merkitys olla olemassa. Että päivät olisi muutakin kun kipuilua ja unen odottamista.
Ja kuinka moni ajatteleekaan että me masentuneet ja mielenterveysongelmaiset vaan laiskotellaan ja vältellään töitä, mutta ei se ole niin. Uskon että moni haluaisi tehdä jotain, mutta vaihtoehtoja on vähän kun voimavarat ovat vähäiset ja kipu usein läsnä. Puhumattakaan yhteiskunnan vaatimuksista sopeutua kilpajuoksuun ja tehokkuuteen josta moni putoaa.

Blogi on jäänyt, niinkuin koko kirjoittaminenkin. Liiallinen väsymys patoaa ajatukset. Monesti olen yrittänyt kirjoittaa, tuijottanut tyhjää ruutua saamatta kirjoitettua kun lauseen tai pari. Ja pyyhkinyt kaiken pois ja ajatellut että ketä ajatukseni edes kiinnostaa.
Lähinnä kuitenkin kirjoitan itseäni varten, en lukijoita haaliakseni. Ja tuskin blogini synkkyys moneen vetoaakaan. Haluan vain kirjoittaa asiat aidosti niin kuin ne ovat. Olen totaalisen kyllästynyt kiiltokuvaelämiin ja ihmisten tapaan miellyttää ihmisiä jakamalla vain sitä parempaa osaa elämästä, usein vääristellen totuutta. Tämä on minun tapani. Jos joku tänne eksyy lukemaan ja saa jotain tästä irti, tottakai se ilahduttaa. Haluan kuvata elämääni vaikean masennuksen keskellä aidosti ja kaunistelematta.

Ihmisuhteeni ovat myös myrskynneet aikalailla ja olen joutunut luopumaan kahdesta pitkästä ystävyyssuhteesta. Olen ihminen, joka mieluummin on yksin kun suhteissa, joissa minuun ei luoteta tai haluta aidosti olla kanssani tekemisissä. Siksi olen kaikesta kivusta huolimatta luopunut. Vaikka yksinäisyys syvenee syvenemistään ja jäljelle ei jää juuri ketään.
Päivät kiertävät samaa yksinäisyyden kehää ja lähikaupan kassa saattaa olla parin viikon aikana ainut livekontakti. Hoitokontaktin lisäksi. Se on pysynyt tiiviinä edelleen.

Kamerakin on jäänyt pölyttymään hyllyyn eikä siksi olekkaan liittää tänne yhtäkään kuvaa. Ehkä joku päivä menen kuvaamaan, ajattelen, ja viikot kuluvat. Sama kirjoittamisen kanssa.
Kaikki on samaa harmaata enkä saa otetta mistään. Lääkärini yrittää jankuttaa että tämä menee ohi. Tulee paremmat hetket, paremmat päivät. On vaikea uskoa.
Kävin apulaisylilääkärinkin luona sillä ajatuksella jos hän keksisi jotain lääkettä mitä kokeilla vielä. Surullisen toivoton teksti lukee potilastietojärjestelmässä; "Allekirjoittaneella ei tiedossa mitään lääkitystä, mikä voisi muuttaa pitkään jatkunutta ahdistuneisuutta ja negatiivisia ajatuksia."
No en kyllä itsekään usko lääkityksellä olevan osaa siihen että alkaisin joskus voimaan paremmin.

Tämä teksti taitaa olla tässä, haluaisin aktivoitua blogini suhteen mutta saa nähdä alkaako ajatuksia kirjoitettavaksi tulla loputtoman uupumuksen takaa.  

Ei sanoja

Olen jossakin niin syvällä etten ole löytänyt enää sanoja, enkä löydä niitä monia nytkään.
Halusin vain lyhyesti kirjoittaa että täällä minä kuitenkin vielä hengitän, vaikken haluaisi.
On niin kipeää, jokaikinen päivä. Voin huonosti.

Aloitin ect-hoidon mutta jätin senkin kesken. Se on jo nähty, kehitin liikaa pelkoja sitä kohtaan, varmasti kesäkuussa tapahtuneilla sairaalakeikoilla oli osuutensa. Koin olevani niin yksin siellä, liian yksin. Raskasta hoitoa läpi yksin, en pystynyt siihen.

Tiivis hoitokontakti jatkuu vielä ja se on ainoa lohtuni enää. Vaikka siitäkin tunnen ettei se enää pysty minua auttamaan. Tätä on jatkunut liian kauan.

Raskas joulu meni, yksin, uusi vuosi myös, yksin. Yleensä nämä ovatkin olleet vuoden synkimpiä aikoja.

Olen jäänyt yksin tänne kotiini, lähes erakoitunut. Maailma ulkopuolella liian pelottavaa. Ihmissuhteet ovat myös myrskynneet.

Nyt on lopetettava tähän. Tälle kivulle ei löydy enää sanoja.