Kohti pohjaa

Kontrastit muuttuvat vääriin suuntiin.
Valun kohti tuttua pohjaa jossa olen ollut niin kauan. Pyrkinyt ylös, räpiköinyt, painunut taas kohti pohjaa. Syvälle jonnekin jossa näen kaiken vain harmaana tai mustana.
Peilaan elämääni muihin. Löydän itseni juhannusaattona itkemästä peiton alta. Muistan taas miten vihaan juhlapyhiä.
Avaan sometilini ja jokainen päivitys saa itkemään. Mielessä pyörii lauseita Mitä minä tein niin väärin että kaikki meni näin, Miksi minua ei kutsuttu mihinkään, Miksi löydän itseni aina täältä missä vähiten halusin olla, Mikä minussa on vikana, Enkö yrittänyt tarpeeksi.

Tutut itsetuhoajatukset pyörivät mielessä. Monettako päivää jo, en jaksa laskea. Aamuisin kyyneleet tippuvat taas kahvimukiin.
Istuin yhtenä päivänä yksin rannalla enkä tuntenut minkäänlaista nautintoa. Uin eikä se tuntunut enää miltään. Lopulta huomasin tuijottavani tyhjyyteen ja huomasin kyyneleiden valuvan aurinkolasien alta. Rintaa alkoi puristaa ja paniikki pyrki sisältä ulos. Yhtäkkiä pakkasin tavarani ja hiekassa itkien puin hiekkaisia vaatteita päälle ja painelin puolijuoksulla kotiin.

Joka päivä tuttua ja kamalaa yksinäisyyttä. En kuulu tänne, koskaan kuulunutkaan. Muistot hakkaavat mieltäni vasaran iskujen lailla.

Tiivis hoitoni päättyi ja siten jouduin luopumaan viikottaisista keskusteluista. Kaiken täytyy loppua. Minä en ollut kuntouttamisen arvoinen. Minusta ei tullut mitään. Siksi en ansaitse enää hoitoakaan. Pärjää omillasi, jotenkin. Seurataan kerran kuukaudessa, ei ole muuta. Resurssit valuvat hukkaan kohdallasi. Psykani ei noita sanoja sanonut, mutta yhteiskunta sanoi. Huusi. Mene pois, ei sinusta mitään tule.
Lompakossa eläkekortti muistuttamassa siitä.

Kaikki tutut kliseet tuntuvat naurettavan typeriltä, jos edes naurattaisi.
Kyllä tämä tästä ohi menee, Paistaa se aurinko risukasaankin .... Paskat tämä ohi mene, mistä sen kukaan voi tietää? Ei tänne paista mikään.

Kirjoitan tätä vaikken löydä tästä mitään, oksennan ajatukseni, ne rumat ja synkät koska en osaa muutakaan. Kaikki on niin rumaa, kaikkialla. Oksettavan typerää, koko elämä. Minä. Tämä koti ja nämä seinät. Kaikki tuolla ulkomaailmassa. En löydä enää mitään. Heittäkää köyttä että pääsen tästä. Solmin siitä silmukan ja lopetan tämän.

Tämä teksti tuntuu julkaisukelvottomalta, mutten enää välitä.

Voxraa, sydämentykytyksiä, ahdistusta ja kauneuttakin

Tämä on niitä hetkiä (päiviä) kun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana näppäimistöltä tai kaikilta sosiaalisen median kanavilta, mutta koska teen usein juuri päinvastoin, niin teen nytkin.

Oikeastaan olen nyt liian surullinen (yksinäinenkin) ja raivostunutkin palatakseni viimeisiin viikkoihin vaikka ehkä pitäisi. Jos lyhyesti.
Voxra-lääkitys nosti minut pahimmasta synkästä koomasta josta en uskonut enää herääväni koskaan.
Sai minut tekemään asioita ja menemään paikkoihin, tapaamaan ihmisiä joita en ole voinut aikoihin tavata. Paljon on mahtunut kaikkea. Voisin ehkä jakaa ne kauniit hetket kännykkäkameran kuvaamina, mutten halua. En juuri nyt enkä ehkä koskaan. Tämä blogi on minulle sen synkän puolen kanavani.
Ja koska muutenkin oksettaa kaikkialla julkaistavat kauniiden ja upeiden hetkien kuvat (ja vain ne) ja kaikenlainen kiiltokuvamaailma, niin tämä on oma tapani toimia ja pitää blogiani.
Minulla on ollut kauniita hetkiä ja niitä arvostaa ihan erilailla, jaan joskus tännekin jotain, mutten nyt noita tällä kertaa. Ei tunnu sopivalta hetkeltä.

Ja niinkuin elokuussa kirjoitin blogitekstissäni Voxrasta, ne riskit pitävät edelleen paikkansa. Mutta kaikkeen liittyy aina riskejä. Tai huonoja puolia. Tai kiusallisia sivuoireita.

... Tässä kohtaa pahoittelen jos kerron uudestaan jostain josta olen jo kirjoittanut, pää on nyt jossain raivon, ahdistuksen ja sumun sekaisessa pumpulissa. ....

Aina ei halua olla kuin pelkkä naamanpuolikas, joskus ei edes sitä.

Oikeastaan tässä tekstissä ei tule olemaan mitään pointtia. Jaan tänne ehkä sekalaisesti nykyään mielipiteitäni ja sitten sopivassa suhteessa kuulumisiani siten miten kykenen. Aina en saa sanoiksi mitään. Mutta tämä voisi kuulua kuulumisia-kategoriaan.
Minun piti kirjoittaa viime viikkojen energiasta ja hyvistä oloista, mutta unohdin koska ne hetket vain halusi elää täysillä läsnä.
Ja nyt palaan blogiini päivänä jolloin haluan taas kuolla. No, omapahan on blogini. Ja ehkä juuri silloin haluan kirjoittaa.

Kuolema hiipii koko ajan taustalla. Loppuelämäni. Olen asennoitunut jo. En pääse siitä. Se oli joskus pakkomielle ja ehkä en saanut enää irtaannuttua, se jäi jonnekin taka-alalle, hiljaiseksi toivoksi. Nyt se on edelleen siellä jossain takana, useinmiten viimeaikoina poissa tai vain hiljainen toivo. Mutta tänään taas vahvasti läsnä. Tai halu kuolla vai halu pois? Niin. En osaa erottaa taas. No halu ainakin jonnekin pois, saavuttamattomiin. En tiedä minne, en ole koskaan tiennyt mikä se paikka on. Ehkä se on vain mielikuvituksissani.

Viimeiset pari päivää on vaan taas tuntunut ettei kukaan oikeasti välitä (mistä sen tietää?), en kuulu mihinkään, en osaa mitään mitä tämä yhteiskunta vaatii. En jaksa olla, en vaatia itseltäni mitään, en tiedä mitä teen elämälläni, teenkö mitään. Heitänkö romukoppaan, heitänkö itsenikin. Joskus toivoisi että joku ottaisi kiinni kun kaatuu ja romahtaa. Mutta ei kukaan ota. Voi rauhassa pudota ja pudota läpi kaikkien turvaverkkojen ja ihmissuhteiden. 

Tuntuu että voisi vain yksin erakoitua taas kotiini eikä kukaan huomaisi. Ei kaipaisi, ei mitään.

Vaikea ihminen. En jaksa edes itseäni, kuka muu minua voisi jaksaa? Kun suututtaa en pysty hillitsemään sitä. Haluaisinko edes ? Joskus tuntuu että mieluummin annan tulla kun patoan vihaa sisääni, en uskalla edes kuvitella missä olisin sen jälkeen kun olisin tarpeeksi padonnut asioita sisääni.

Eräs synkkä perjantai.

Kaikilla on kuulemma halu kuulua johonkin. Minä en tiedä mihin kuuluisin, tunnen joka paikassa itseni kuulumattomaksi. Olen se ulkopuolinen hylkiö jonka kaikki toivoisi vain katoavan. Vai oliko kaikki vain omassa päässä? Mitä väliä oikeastaan missä se on jos niin tuntee?

Vaikka voxra-lääkitys on tuonut hyvää, ehkä minusta on tullut jotenkin vieläkin voimakkaasti reagoivampi. Ja ne satunnaiset ahdistuskohtaukset ovat välillä aivan jäätäviä. Ja pari muutakin sivuoiretta. Silti valitsen tämän. Edes miettimättä. Mieluummin tällainen että saa edes joskus jotain hyvää kun että kaikki olisi pelkkää unista mustaa syvää pohjaa.

Tämä teksti syntyi lähes yhdeltä istumalta kirjoitettuna ja alle puolessa tunnissa, ja julkaisen tämän samantien. Tässä on nyt tämän hetkiset ajatukset sen kummemmin miettimättä mistä piti kirjoittaa tai oliko tässä jotain pointtia, tai mikä oli aiheena. Joskus näin. Blogini on ennenkaikkea tunteiden purkua eikä aina jaksa miettiä niin tarkkaan kirjoitusta, vaikka joskus sitten taas haluaa.

Kiitos taas kaikille kommentoijille ja lukijoille, arvostan. Kaunista syksyä kaikille !

Ps. Ehkä kuvaan joku päivä lempivuodenaikaani tännekin, mitään en lupaa, taas mennään tunteiden armoilla.

Ja jos teillä lukijat on jotain aiheita josta haluaisitte että kirjoitan, saa ehdottaa, aiheet pyörivät kuitenkin tässä blogissa omassa sairaudessani ja sen tuomista mielipiteistä ja kokemuksista ja mielenterveys-aiheissa. Mitään en lupaa, mutta jos tulee hyvä aihe josta tunnen voivani jotain jakaa tekstiksi, toki pyrin toteuttamaan sen.

Uusi vuosi, muuttumaton

Pitkästä aikaa.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.

Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.

Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.

Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.

Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?

Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.

Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.

Diagnoosi-pohdiskelua

Onko ihminen lopulta yhtä kuin diagnoosinsa ? Tätä olen joutunut pohtimaan.
Mistä löytää se ihminen niiden diagnoosien takaa, joka oli joskus. Ja onko diagnoosit lopulta sittenkään helpotus. Auttaa ymmärtämään kyllä, että tietty oire on sairauden aiheuttamaa, mutta lopulta voi ajautua siihen tilaan, että selittää jokaisen olotilan diagnooseillaan. Mihin katoaa se ihminen niiden diagnoosien alta ? Onko sitä enää olemassa ?

Kun vastailin tiistaina lääkärin kysymyksiin scid-II -haastattelussa, jäin pohtimaan että vastasinko kysymyksiin todellisen luonteeni perusteella vai masentuneen mieleni sumentamana. Estyneestä persoonallisuudesta täyttyi lähes joka kohta, mutta toisaalta, eikö jokainen ole estynyt niin monen masennusvuoden jälkeen ? Tajusin myös, etten oikeastaan enää tunne sitä ihmistä, joka olin ennen sairastumistani. Sitä, millainen todella olen. Onko sitä ihmistä enää vai onko se hukkunut kaikkiin näihin oireisiin ja lääkityksiin ja diagnooseihin ?
Kun aikanaan sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka myöhemmin osoittautui vääräksi, olen jälkeenpäin huomannut että aloin elää sen diagnoosin kautta. Jokainen olotila oli joku oire sairaudesta. Lopulta en ottanut mistään enää vastuuta, vaan selitin kaiken diagnoosillani. Jokainen energisyys oli maniaa tai hypomaniaa. Jokainen alakuloisuus oli masennuskautta. Jokainen ärtyneisyys oli hypomaniaa. Minulle sanottiin että joudun syömään lääkkeitä koko loppuelämäni, ja uskoin siihenkin. En koskaan kyseenalaistanut diagnoosiani. Uskoin sokeasti mitä lääkärini minulle sanoivat. En koskaan tajunnut että hekin voivat olla väärässä, diagnosoida väärin. Kun diagnoosi lopulta osoittautui vääräksi, olin alkuun tosi ymmälläni. Mutta lopulta pelkästään helpottunut. Ja nyt jälkeenpäin lähinnä vihainen. Vihainen siitä miten sokeasti uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, vihainen siitä etten osannut kyseenalaistaa. Nykyään teen sitä jatkuvasti, koska tiedän että lääkäritkin ovat vain ihmisiä jotka tekevät virheitä.

Epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on diagnosoitu kohdallani ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten, on tuntunut useinmiten lähinnä kiroukselta diagnoosin sijaan. Kun kyseinen diagnoosi lukee papereissasi, tuntuu että kaikki muut diagnoosit unohtuvat. Tuntuu ettet ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä. Mielipiteitäsi ei oteta todesta, koska olet epävakaa, ja he olettavat että huomenna olet aina toista mieltä. Ensiavuissa lääkeyliannostusten jälkeen olet pohjasakkaa, ihminen joka vie paikan oikeasti sairailta potilailta. Ja kun masennus pahenee ja et pärjää enää omillasi ja joudut sairaalaan, sinulle kerrotaan ensimmäisenä että osastojaksosi ei tule kestämään muutamaa päivää kauempaa, koska se kuuluu epävakaiden hoitoon, ja pitkä osastojakso on silloin vain pahitteeksi. Eikä millään muulla diagnoosilla ole mitään väliä. Eikä muutenkaan tarjota mitään muuta hoitoa, kun hoitoa epävakauteen.

Tottakai se on helpottavaa, kun löytyy joku diagnoosi, nimi sille miksi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ei tarvitse elää epätietoisuudessa. Pitäisi silti ymmärtää että jokainen tunne ei ole vain oire jostakin. Jokainen pettymyksen jälkeinen reaktio ei ole oire sairaudesta, vaan normaali tunne joita meillä on kaikilla. Mistä ne sitten erottaa, tunteet ja oireet ? Sitä en tiedä. Omalla kohdallani en suostu selittämään jokaista olotilaa jollain oireella johon pitäisi löytää heti uusi lääkitys hillitsemään sitä. Koska lopputulos voi olla se että kaikki tunteet ovat lääkittävissä ja kaikista epämiellyttävistä oloista voi päästä eroon jollain hoidolla tai lääkkellä. Lopulta tukahdutetaan kaikki normaalitkin tunteet ja ihmisestä jää jäljelle vain tyhjä kuori.

Kun kerran olin osastojaksolla ja kärsin kovista itsetuhoisista ajatuksista, minulle määrättiin Risperdalia. Söin sitä lääkettä viikon jonka aikana itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta niin hävisi kaikki muukin. En tuntenut enää mitään, tuijotin ilmeettömänä jonnekkin tyhjyyteen ja mikään ei tuntunut miltään. Lääkäri totesi siihen että lääke toimii, koska itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta itse olin vahvasti erimieltä ja lopetin lääkkeen. Jos itsetuhoisten ajatusten myötä katoaa kaikki tunteet, miten se voi olla kellekkään hyväksi. Mutta sitähän psykiatria nykyään on. Että kaikki on lääkittävissä, mitään syitä ei tarvitse pohtia, kun kaikki oireet ja olotilat voi lakaista maton alle syömällä turruttavia lääkkeitä. Mutta ei ne lopulta mihinkään katoa, ne vain peittyvät ja ovat yhä olemassa, vaikkei enää näkyvissä. Lopulta ne kasautuvat sisällesi ja kun niitä ei yritä ratkoa, ne kyllä löytyvät sieltä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta terapia on kallista ja syitä ei ole varaa miettiä, vaan lääkitä vain pois näkyvistä, että voit taas kulkea rauhassa aiheuttamasta itsellesi tai muille vaaraa ja olla osana yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin vuosikausien oirelääkitys tulee varmasti kalliimmaksi, kun se että etsittäisiin syyt ja yritettäisiin ratkaista ne, eikä lääkittäisi vain yhä uudelleen ja uudelleen niitä pois.

Vaikken vieläkään täysin tiedä, mistä eroittaa tunteet ja oireet, yritän ajatella sen niin, että ne olotilat ja tunteet jotka vaikuttavat merkittävästi elämänlaatuun, ovat oireita, ja ne tunteet jotka ovat jotenkin hallittavissa, ovat normaaleja tunteita. Vaikken ehkä enää tunnekkaan sitä ihmistä joka olin ennen diagnooseja ja lääkkeitä.