Väliinputoajat

Olen ymmärtänyt sen jo kauan aikaa sitten mutta nyt se tuli taas mieleen. Syrjäytymisen syyt.
En yhtään ihmettele enää että ihmisiä putoilee läpi yhteiskunnan verkkojen, tänään sen taas tajusin.
Byrokratiaviidakko väsyttää vahvimmatkin, saati ne voimattomat jotka tahtovat vielä kerran yrittää. Vääryydet ja yhteiskunnan luokittelut tuntuvat epäoikeudenmukaisilta ja saa raivon pintaan hyvin äkkiä. Ja ne kolahdukset ovat herkille kohtalokkaita ja niiden myötä voi luovuttaminen tuntua paremmalta vaihtoehdolta.

Tuntuu olevan jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikenlainen tukikin häviää hyvin äkkiä jos yrittää kuntoutustuellaan saada aikaan kuntoutusta. Varsinkin jos se ei tapahdu hetkessä. Siksi olen jo aikaa sitten lopettanut käyttämästä nimitystä kuntoutustuki, koska se nimi ei kerro totuutta niinkuin määräaikainen työkyvyttömyyseläke joksi sitä myös kutsutaan.
Enkä puhu nyt vain omista kokemuksistani, vaan vuosien saatossa sairaaloissa, kuntoutuspaikoissa, internetin palstoilla ja tuttavapiirissä on tullut kuultua niin paljon, etten voi enää olla väärässä ja ainut.

Muutama vuosi sitten aloitin kuntoutustyön ja samaan aikaan oli jokavuotinen kuntoutustuen uudelleen hakeminen meneillään. Täysi kuntoutustukeni muutettiin osakuntoutustueksi, vaikka en saanut työstäni mitään palkkaa. Työhön kuului hyvin pieni raha jota kutsuttiin "kannusterahaksi".
Jouduin käymään kuukausien paperisodan lausuntoineen eläkevakuutusyhtiön kanssa. Silloin en tosin ollut yksin taistelemassa, silloinen psykiatrini ja kuntoutustyön pomoni olivat kanssani yhtä raivoissaan kuin minäkin, ja auttoivat paljon. Lopulta osakuntoutustuki muutettiin takaisin kuntoutustueksi ja oikeus tapahtui sillä kertaa. Muistan vieläkin kuitenkin ne monet itkut ja turhautumiset ja raivot ja olin koko ajan luovuttamisen partaalla. Kiitos ihanien kanssataistelijoideni en luovuttanut ja jaksoin jonkun aikaa kuntoutustyötäni.

Tänään törmäsin sellaiseen asiaan etten ole oikeutettu matkakorttini opiskelija-alennukseen, koska en ole opintotuen saaja ja tutkintoni ei valmista minua "mihinkään". Olin muutenkin herkässä mielentilassa ja olin purskahtaa itkuun siellä iloisten opiskelijoiden täyttämässä toimistossa jossa yritin saada vähän taloudellista helpotusta matkakuluihini. Olen kyllä oikeutettu 25 prosentin alennukseen määräaikaisen eläkkeeni tähden mutta opiskelija-alennus olisi ollut suurempi. Eikä kyse enää lopulta ollut niistä muutamista euroista, vaan epäoikeudenmukaisuudesta.
Aina pitäisi olla jotain, ja jos ei jo olla niin ainakin tulla "joksikin". Valmentava kuntoutus ei siis ole tätä "jotakin".
Pyysin hakemustani virkailijalta takaisin, mutta hän halusi vielä varmistaa etten yritä jostain toisesta paikasta kerjätä vähäisiä alennuksiani, ja veti ruksit hakemukseni päälle ja ojensi sen takaisin. Tunsin hänen katseessa sääliä. Siinä seisoessani ajattelin että kuinka helppo olisi vain vetää viiva yli koko nimeni yli kaikkialla. Pois yhteiskunnan kirjoista, ei sinua enää tarvita.
Osa minusta halusi huutaa täydelle toimistolle pettymykseni, mutta maltoin mieleni ja nielin tappioni, itkin hiljaa aurinkolasien suojassa.

Olen kuitenkin huomannut tuossa kouluympäristössä jotain sellaista niin aitoa ja erilaista, että olen ollut onnekas saada olla osana sitä. Siinä ympäristössä on koulu, yksityinen lääkäriasema, sekä asuntoloita ihmisille, jotka ovat joutuneet pois kaikkialta muualta.
Samassa koulurakennuksessa opiskelevat maahanmuuttajat, vankilasta vapautuneet, mielenterveyskuntoutujat, päihdekuntoutujat, oppimishäiriöistä kärsivät, ja ihan ne "tavalliset" peruskoulusta tai muusta elämästä tulleet nuoret sekä aikuiset opiskelijat.

Tupakkapaikalla ja muualla koulun ympäristössä ihmisten erilaisuus on huomattavissa, mutta kaikki pyrkii olemaan sulassa sovussa ketään toista vähättelemättä. Ne päihtyneet asunnottomat eivät ole häiriöksi kellekkään, vaan osallistuvat keskusteluihin. Ehkä ne oli joskus niitä joille sanottiin ettei sinusta tule mitään, jotka väsyivät ja pakenivat päihdemaailmaan. Ymmärrän heitä täysin.
Se yksi pyysi opiskelijaa avuksi taluttamaan kun ei enää omin voimin päässyt pystyyn, ja opiskelija auttoi hymyillen. Silloin sydäntä lämmitti.

Ne väliinputoajat eivät ole heikkoja, he ovat vain herkempiä kuin muut. Se yksi jota sanottiin häiriköksi kun ei pystynyt tunnilla keskittymään keskittymishäiriön takia, ei tarvinnut muuta kuin sanoa ääneen että on vaikea keskittyä eikä kukaan paheksunut. Ja saada olla sellainen kuin on ilman että tarvitsee esittää mitään muuta. Kertoa ääneen tuntemuksensa.
Armollisemmassa ympäristössä nekin jaksaa yrittää, jotka väsyi kovien tulosten vaatimuksiin ja joita väheksyttiin oman erilaisuutensa, ominaisuuksiensa takia.
Ja miten paljon enemmän empatiaa ja hyväksymistä tuollaisessa ympäristössä on. Muuthan ne saisivat hävetä, kun eivät osaa kunnioittaa jokaista ihmistä sellaisena kuin kukin on. Auttaa apua tarvitsevia ja ymmärtää että kaikilla on takanaan enemmän tai vähemmän vaikeuksia.

En tiedä vielä omalla kohdallani mitä tulee tapahtumaan. Nyt olo on todella surkea eikä sitä auta yhtään se etten saanut yrityksistäni huolimatta lääkäriäni kiinni. Tarvitsisin tukea ja keskusteluapua, mutta kuuden viikon hoitajan loman aikana sitä on näköjään mahdotonta saada. Olen uudessa elämäntilanteessa joka on kaikkea muuta kuin helppo ja ajatuksia on yksinkertaisesti liikaa. Tietynlaiset omat sisäiset paineet tuntuvat murtavan minut joka hetki ja kaikenlaiset yksittäiset pettymykset tuntuvat hukuttavan minut alleen.

On vain mietittävä löytääkö niitä voimia enää, ja miten ne löytää, vai olenko vain auttamattomasti liian myöhässä.
Päässä risteilee kuolemanhalu ja ahdistus ja niiden keskeltä yritän nähdä jotain muuta, mutta valitettavasti tällä hetkellä on liian vaikea nähdä. On niin suuri luovuttamisenhalu, kun tietää mitä kaikkia pettymyksiä vielä elämä tuo eteen ja miten niistä jokaisesta oppii selviämään murtumatta jokaisen alle.

Siitä ajasta, kun uskoin vielä tästä selviäväni, on vuosikausia aikaa. Masennus ja sen tuomat hoidot ovat tehneet tuhojaan valtavalla vyöryllä enkä enää tiedä onko minulla voimia taistella niiden tuhojen kanssa.

Ne jotka murtuvat ja luovuttavat, ovat itseasiassa aika rohkeita. He kieltäytyvät olemasta osana tätä mielipuolista pahaa maailmaa.
Ehkä kaikki ei vain kuulu tähän maailmaan.

Tänään haluan pois

Viiltävä kipu rinnassa,
sydän takoo ahdistusta jaksamattomuutta elämänkipua.

Ei tämä helppoa ole. Ei tämän pitänyt ollakkaan.
Masennus pysyy ja löytää, aina. Hetken antaa hengittää ja vyöryy takaisin.
Kaikki niin erilaista ja silti aina samaa.
Kävin kyllä koulussa joka päivä niinkuin piti. Olin ja jaksoin vaikka haukottelin ja väsyin. Illat pyörin silmät ristissä.

Tajuntaan iski todellisuus mihin kuntoon on mennyt. Miten asiat jotka oli ennen helppoja ja itsestäänselvyyksiä, tuntuu niin vaikeilta ja miten paljon on unohtunut. Kaikki nämä tuhon vuodet huuhtonut pois tietoja ja taitoja.
Tunsin hetkittäin vahvuutta selviytyä ja halua jaksaa. Mutta koska nyt ei taas tunnu siltä, en muista sitä. Oliko se vain unelmissani ?

Huomaan kyllä miten raskaalta tuntuu ottaa vastaan tietoa kun toinen osa haluaisi vain jäädä kotiin nukkumaan ja unohtaa että mitään muuta voisi koskaan ollakkaan.

Ei ole olemassa ihmeparantumisia. Ei minulle eikä varmaan monille muillekkaan.
Ei tämä tule ikinä loppumaan.
Voin taistella ja yrittää, mutta raskaampaa se on aina kuin muilla. Hetken voin päästä pakoon kunnes taas palaan tähän. Että nukun ja itken ja kaikki tuntuu turhalta.

En löydä merkitystä, en tarkoitusta edes jatkaa koko koulua. Silti varmaan jatkan ihan piruuttani. Tai siksi etten osaa enää olla täälläkään. Menen sinne ja näytän hapanta naamaa jos jaksan. Koska ei tuolla tarvitse esittää, ei teeskennellä, ei olla muuta kuin mitä on.
En jaksaisi yhtään olla missään missä pitäisi olla jotain muuta kuin on.

Mutta nyt en näe koko viime viikkoa. En mitään hyvää missään. Varmaan olisin voinut toisenlaisena hetkenä kirjoittaa erilailla, mutta väsymys vei voiton. Olo tuntuu kun hakatulta. Fyysisesti ja henkisesti poikki.

Tänään en halua muuta kun päästä tästä pois johonkin, ja siksi en aio kirjoittaa mistään muusta. Sellainen minä olen.

Nyt sydän itkee ja kyyneleet valuu, ja tunnen etten halua olla enää ikinä mitään missään, edes yrittää.
Sattuu niin paljon.

Ehkä asiat liikkuvat sisälläni liikaa, muistot kumpuavat pintaan ja ajatuksilla on liikaa tilaa.

Jos joku kuvitteli, että kaikki muuttuisi hetkessä, hän oli väärässä. Minä en kuvitellut. Tiesin tämän ja tulen tietämään.

Nyt juuri haluaisin pois.

Tanja Lintula; "Huomenna rakastan vähemmän"