keskiviikko 30. toukokuuta 2018

"Sinä piiloudut sairautesi taakse"

Piiloutua sairauden taakse, tuo lause joka on kyllästymiseen asti kuultu.
Anteeksi kun en osaa seistä sairauteni edessä ylväänä ja vahvana täynnä taistelutahtoa hymy huulilla. Sinä et tiedä minun polkuani. Tämäkin teksti on todennäköisesti pelkkää selittelyä ja piiloutumista. Siellä minä olen, sairaudessani. Kuitenkin minussa on myös muuta. Minä en selitä jokaista liikettäni sairaudellani, mutta minä en voi elää ottamatta sitä huomioon koska se valtaa minua. Se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni, se rajoittaa tekemisiäni, se tunkee mieleeni, se tekee minusta välillä raivokkaan ja käyttäytymisestäni hirveän.

Minä olen taistellut tätä helvetin sairautta vastaan liian pitkään. Lopulta se piti ottaa osaksi elämääni koska tajusin etten pääse irti. Minä en tahallani peru menoja, jätä tulematta. Voi kunpa minä voisin elää sellaista elämää kun haluan. Olen joutunut luopumaan suurimmista unelmistani sairauden kautta. Joten anteeksi kun joudun joskus selittämään asioita sairauteni takia.

Sanooko kukaan syöpäsairaalle että sinä piiloudut sairauden taakse. Tai jollekin jolta on jalka poikki. Se näkyy. Ei tarvitse piiloutua. Tämä ei näy.

Sairauteni tekee minusta joskus itsekkään, mutta se en ole minä, tämän muistutuksen sain eilen psykiatriltani. Se on sairauteni.
Tottahelvetissä haluaisin tehdä juuri niitä asioita joita haluaisin mutta en aina pysty. Jos se on piiloutumista, sinä et ymmärrä mitään. Voit sanoa ymmärtäväsi, mutta et ymmärrä. Teot puhuvat enemmän kun sanat.

Minä olen väsynyt selittämään, minä olen väsynyt tähän oireiluun joka pahenee jokaisesta stressistä ja kriisistä. Ja tätäkään ei saisi tehdä, selittää, koska piiloudun taas. Itseasiassa olen hyvin näkyvä. En suostu pitämään näitä asioita sisälläni, vaan kertoa millaista tämä on. Taistella sen puolesta että ymmärrys lisääntyisi, vaikka tuntuu kun taistelisin tuulimyllyjä vastaan.

Minulla on silti vastuu teoistani, en selitä jokaista asiaa sairauteni kautta. Joskus tein niin. Se oli sitä aikaa kun ei ollut mitään suodattimia, kun olin diagnosoitu väärin kaksisuuntaiseksi. Ja jokainen energia oli hypomaniaa ja jokainen notkahdus masennusta. Elin silloin diagnoosini kautta joten tiedän mitä se on.

Olen uinut meren aalloissa pitkästä aikaa ja tuntenut sen äärettömän vapauden mitä en mistään muualta saa. Nauttinut niistä pienistä hetkistä. Ja nyt tuntuu että siitäkin minua syytetään. Että kun pystyy tiettyyn asiaan ja toiseen ei. Monta kesää olen asiasta vaan haaveillut ja piiloutunut itsenivihani kanssa omaan luolaani ja kuoreeni.


Sinä käskit minun katsoa itseäni peiliin ja minä katsoin. Hetken. Hetki kauemmin niin olisin rikkonut koko peilin vasaralla.
Olen pahoillani etten ole sellainen kun sinä toivoit, halusit.
Kun minä kuljen metroissa aamuisin, minä toivon että voisin olla kuin nuo muut, menossa töihin, työntämässä lastenrattaita.
Pidän aurinkolaseja ja itken niiden suojassa. Olen ulkopuolella, haaveeni haudattuina, jokapäiväinen taistelu meneillään. Jaksanko vielä vai luovutanko.
Ostanko köyttä ja köytän kivirepun selkään ja huuhtoudun meren aaltoihin. Ei minusta ole siihenkään.
Joskus hymyilen ja nauran mutta hetken päästä kaikki on tyhjempää kun ikinä aiemmin.

Sinä olet padonnut tunteitasi minua kohtaan kaikki nämä vuodet vaikka olen pyytänyt avoimuutta. Ja sitten oksennat ne päälleni kertaheitolla. Mietin oliko kaikki koko ajan tekopyhää, kulissia, valhetta.

Koko kevät on ollut raskasta, olen jaksanut jotenkin ja yrittänyt hoitaa sen minkä pystyn, mennyt yli voimien, väsynyt, itkenyt, purrut hammasta, jaksanut väkisin. Ja sitten saanut viikon jolloin olen nauttinut merestä ja sinä syytät minua siitä. Yksi ainut meno, peruminen, vaikken edes lupautunut kokonaan, ja en yhtäkkiä välitä kenestäkään.
Olen raivona, surullinen, pettynyt. Kukaan teistä ei ymmärtänyt. Ei tule koskaan ymmärtämään.
Teillä on jälkikasvunne, tehtävänne, täytetyt unelmanne, rakkautta, haaveita, arkisia ongelmia, arkisia tehtäviä. Minulla on taisteluni, tyhjä kotini, ainainen ulkopuolisuuteni, täyttämätön tyhjyys joka ei täyty koskaan vaikka kuinka yritän.

En koskaan valinnut tätä. Miksi olisin.
Yritän selvitä päivästä toiseen pitäen elämäni rappeutuneesta reunasta kiinni. Te ette tule koskaan tietämään mitä se on. Ja silti syytätte minua siitä.


Piiloudun sairauteni taakse, koska en osaa olla edessä, elää, sairauteni vei minut. Täytti maailmani.
Mutta helvetti että minussa on muutakin. Te ette koskaan halunneet sitä nähdä. Edes kysyä.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kuka puolustaisi meidän oikeuksia?

Sanat ja lauseet jäivät jonnekin kaiken raivon alle enkä saanut niitä ulos vaikka kuinka yritin. Vaikka kuinka halusin saada asiaa esiin, en pystynyt. On pitänyt kirjoittaa tärkeästä aiheesta mutta huomaan vain tuijottavani tyhjää tekstikenttää.
Tekstit syntyvät kun olo on sellainen että se täytyy saada jäsenneltyä ulos. Mutta joskus mieli menee lukkoon ja on parempi paeta ajatuksiaan kaikkeen muuhun.
Niin on ollut.

On ollut hyviä päiviäkin, jolloin olen tuntenut paloa tehdä jotain, seinät ovat kaatuneet päälle ja olen mennyt ulos. On ollut myös hyvin huonoja päiviä jolloin ketjutupakoinnin keskellä tuijotan pillerivarastoa ja mietin mitä ihmettä teen. Kun eristäydyn ja jätän vastaamatta viesteihin, tuon tuskaani ulos tavoin, jonka luulin jo jättäneeni menneisyyteeni. Mutta se on edelleen. Vanha käytösmalli seuraa mukanani ja vahvistuu kunnes taas laantuu.

Elämän merkityksettömyys pyörii mielessä ja mietin mitä tehdä, miten olla, mikä tarkoitus on kaikessa, mitä voisin tehdä, minne voisin mennä, missä saisin olla oma itseni. Ja liian usein huomaan että en missään. En kuulu mihinkään, olen vääränlainen kaikkialle. Ahdistun asioista joista ei pitäisi ahdistua, olen ulkopuolella vaikka välillä ihmisten ympäröimänä. Kasvoilla surumielinen ilme vaikka "pitäisi" kai hymyillä. Vaikka ei oikeasti edes pitäisi. Olen liian tunteiden vietävissä, liian avoin, liian oma itseni, eikä sitä kukaan kestä. Silloin hautaudun kotiini villasukat jalassa peiton alle ja totean että tässä voin olla juuri sellainen kuin olen. Kukaan ei oleta tai vaadi mitään. Ei tarvitse yrittää, olla mitään muuta kuin on.


Mielenterveyskuntoutujien asiat tulevat liian lähelle, menevät ihon alle, aiheuttavat raivoa. Kuka puolustaisi meitä? Kuka marssisi mielenosoituksissa meidän puolesta? Kuka nostaisi metelin?
Selaan kansalaisaloitteita ja minua suututtaa. Ilotulitteiden käyttö ja talvikunnossapito kiinnostavat ihmisiä enemmän kun mielenterveysongelmaisten hoidon kilpailuttamisen lopettaminen.
Monet mielenterveyskuntoutujat ovat liian väsyneitä puolustaakseen omia oikeuksiaan pyörittäessään hoito/byrokratiaviidakkoaan ja muita ihmisiä tuntuvat kiinnostavan muut asiat. Kuitenkin jaksavat paasata siitä miten mielenterveysongelmaiset aiheuttavat negatiivista ilmapiiriä kuntoutuskodeissaan tai aiheuttavat häiriöitä, mikä ei pidä paikkaansa kun harvoissa tapauksissa. Suurinosa syrjäytyy yksinään kotonaan täyden hiljaisuuden vallitessa.
Pitäisi keskittyä hoidon laadun parantamiseen ja meidän ihmisarvoiseen kohteluun, hoitoketjujen pysyvyyteen ja lopettamaan luukulta toiselle pompottelu. Mutta se ei ihmisiä kiinnosta.
Jos et ole allekirjoittanut, tee se nyt, tästä.

Jos olisin vähemmän sosiaalisesti rajoittunut, nostaisin metelin ja marssisin vaikka yksin pitkin kaupunkia banderolleineni ja megafoniin huutaen.
Nyt jätän mesoamisen lähinnä sosiaaliseen mediaan. Ja täytän facebook-seinääni uutisilla jatkuvaan tahtiin aiheesta, vaikka se kuinka ärsyttäisi jotain.

Me joudumme taistelemaan elämämme kipukohdissa päivästä toiseen eikä monella voimat enää riitä muuhun. Ja läheisemmekin ovat usein väsyneitä jatkuvaan huolehtimiseen.

Siinä missä itsemurhaluvut ovat kääntyneet nousuun, sekin uutinen hautautuu jonnekin aktiivimallin ja maahanmuuton alle vaikka nyt pitäisi olla huolissaan ja tehdä jotain, edes allekirjoittaa se kansalaisaloite, jonka jokainen voi vähintään tehdä. Itsemurhan ehkäisyohjelmaa odotellessa itsemurhaluvut ehtivät vielä nousta.

Ehkä jonain päivänä kun mesoaminen somessa ei enää riitä minulle, pusken läpi sosiaalisten rajoitteiden ja menen vaikka yksin marssimaan kaduille. Nyt voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja jakaa tärkeää asiaa, joka on jo mennyt niin syvälle ihon alle ettei se sieltä enää lähde.

Toimi nyt, me tarvitsemme teitä kaikkia. Meillä on hätä ja huoli.
Jokainen itsemurha on liikaa. Jokainen hyvin toimivan hoitosuhteen katkeaminen on liikaa. Me emme ole myytävänä.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Itsemurhan tehneiden muistopäivä

Tänään muistamme heitä jotka eivät enää jaksaneet.
Edelleen joka vuosi noin 800 ihmistä päättää elämänsä oman käden kautta. Vaikka itsemurhaluvut ovat pienentyneet, ovat ne silti Suomessa väkilukuun nähden suuria.

Itsemurhaan päätyneitä usein syyllistetään ja tuomitaan, vaikka moni heistä on jaksanut paljon, käynyt läpi paljon ja lopulta väsynyt. Koskaan ei pitäisi tuomita koska emme tiedä mitä kukin on käynyt läpi.
Voimat ja teot pitäisi keskittää itsemurhien ehkäisyyn, älkää jättäkö apua tarvitsevia yksin !

Tänään sydämeni on kaikkien heidän puolella jotka väsyivät elämään ja kaikkien lukuisten läheisten puolella jotka jäivät kaipaamaan. Minäkin olen yksi heistä.

Sytytetään kynttilät ja muistetaan meille rakkaita ihmisiä <3


perjantai 17. marraskuuta 2017

Pikaiset kuulumiset

Täällä blogin puolella vallinnut syvä hiljaisuus, koska sanoja ei vain löydy ja mielessä on liikaa asioita, ja konkreettisestikin elämässä.

Halusin vain tulla kertomaan etten tätä kuitenkaan ole lopettamassa, tekstiä syntyy taas kun syntyy. 
Olen kirjoittanut tässä välissä pari tekstiä Mieletöntä valoa-projektin Kahelin kapina-blogiin. Toinen on itseasiassa täältä blogista poimittu ja hieman muokkailtu.
Tekstit löytyvät täältä ja uusin teksti täältä.

Sunnuntaina muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumilla eri puolella Suomea. Ole mukana ! Lisätietoa tapahtumista löydät täältä.

Palailen tänne kun taas tuntuu siltä. 


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Pohjakosketuksia

Useina aamuina olen tuijottanut tyhjää tekstikenttää aamukahvia mukissa. Halu kirjoittaa, mieli sulkee asioita sisälleen. Ei, en pysty. Liikaa. Taas.
Haluan taas käpertyä takaisin sänkyyn ja antaa unen viedä. Jos se vie, usein ei enää. Mieli on väsymystä täynnä.

Mietin kirjoittamatonta sääntöä elämässäni miksi kaikki aina romahtaa. Miksi muut pystyy, miksi minä en. Miksi epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Mikä vetää pohjalle. Miksi en pääse ylös.
Kurotan ja pystyn hetken, sitten tulee ne tutummat hetket jotka vetää pohjalle syöksykierteen lailla.

Hymyilin hetken aidosti ilman kipua. Sain voimaa, oliko se nyt sitten uudesta (taas) lääkkeestä johtuvaa vai mistä, kuka tietää. Voimaa ja rohkeutta. Kalenteri alkoi täyttyä. Tartuin tilaisuuksiin. Menin epämukavuusalueille. Nyt pystyn, sanoin itselleni. Olin ihmeissäni, mikä on tämä uusi minä. Hymyilen metrossa ilman syytä. En ajatellut joka kerta odottaessani metroa meneväni alle. Tein asioita, tapasin ihmisiä, olin usein täynnä energiaa.

Ja sitten, kuin ilman syytä, vai oliko tässäkin niitä, en löydä, mieli synkkenee tuttuun tapaan, kaikki menettää merkityksensä. En saa mistään kiinni. Kalenteriin kirjoitetut menot ilmoittavat itsestään mutta painan ne pois.

Onko taisteluni taisteltu, väsymys vallannut kaiken, mikä on, mikä on ? Sulkeudun sisääni enkä saa enää sanoitetuksi tätä oloa, vaikka nyt yritänkin. Haen pillerini polilta mutta sanon etten jaksa nyt puhua, lähden samantien. En jaksa miettiä, liian kipeää puhua tästä.

Onko nämä vain ohimeneviä huonoja päiviä, onko tämä taas pysyvää, alkaako tästä kuukausien syvä pohjaton masennus.

Lääkäri kirjoittaa potilastietoihin että olen vaikeasti sairas ja tilanteeni on vaikea muttei toivoton. Itsemurhariski pitkältä ajalta pysyvästi koholla. Tavaan tekstiä ja tajuan sen olevan totta. Mutta ei toivoton. Minulla on toivoa, itse en sitä näe. Se on kätkeytynyt jonnekin syvälle mistä en sitä taas löydä. Jaksanko löytää, jaksanko ottaa riskit ja epäonnistumiset, jaksanko nousta. Onko vaihtoehtoja.
Aina on. Se yksi.

Menneisyyden asiat puskevat pintaan. Tunnen suunnatonta raivoa ja vihaa. Mitään en voi niille asioille enää. Mutta silti kysyn itseltäni melkein päivittäin miksi näin kävi. Olisiko siinä kohtaa voinut asiat muuttua jos olisin valinnut toisin. Mutta en minä tätä valinnut !
Kysyn mielessäni koulukiusaajaltani Miksi teit tämän. Miksi rikoit rakenteilla olevan itsetuntoni.
Mitä sait siitä että potkit minua päähän, uhkasit tappaa, nujersit koko minuuteni. Mietitkö koskaan mitä teit minulle?
Kaikki tämä ei johdu yhdestä syystä. Mutta monesta yhteensä. Ja en voi olla miettimättä niitä. Ei pitäisi, mutten voi.

Kestääkö kenenkään psyyke jos se monesti hajoitetaan. Kun luottaa kerta toisensa jälkeen ja hylätään ja käytetään hyväksi. Voiko pirstaloitunutta mieltä korjata.
Tämä teksti on täynnä kysymyksiä vailla vastauksia. Niin on mielenikin.

Hajoanko viimeisen kerran, nousenko vielä kerran, nousenko toisen, lopunko kokonaan.
Miten voi valita että taistelen vielä, etten anna tämän mustan tyhjän viedä. Jos voimat ovat loppu.

Aamukahvini on juotu, päivä vasta alussa, minä aivan valmiina takaisin sänkyyn.
Mikä tarkoitus tässä kaikessa on ?


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lääkkeistä ja vähän muustakin

Olen pyöritellyt mielessäni useina vähäunisina öinä kaikenmaailman aiheita ja tekstejä mutta on ollut liian vaikea kirjoittaa. Kun olen avannut tämän, en saa mitään ulos. Vaikka mielessä pyörii paljon.
On ollut valtava halu kirjoittaa siinä samassa missä olen lukenut monista eri yhteyksistä siitä, kuinka lääkkeitä syövät tuomitaan ja lääkekriittisyys sekoitetaan lääkevastaisuuteen.
Ja kuvitellaan että me lääkekriittiset olemme jotenkin parempia ja vahvempia ihmisiä mikä ei ainakaan omalla kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa. Siinä kohtaa on pakko avautua jo.

Jossain kohtaa kevättalvea raivo kävi liian suureksi. Ihmissuhteita katkeili, riitoja tuli, impulsiivisuuteni ei antanut armoa. Kaikki suodattimet katosi.
Oli tehtävä jotain. Voxra osoittautui taas vääräksi. Sanoiko kolmas kerta jo toden?
Lopetin huhtikuun puolessa välissä voxran ja melko pian sen jälkeen ketiapiinin. Luulin etten koskaan pystyisi ketiapiinin lopetukseen. Mutta niin vain saadessani Rivatrilin, olen huomannut nukkuvani ilman ketiapiinia.
Nyt siis mielialalääkkeetöntä elämää takana vajaa kaksi kuukautta. Miltä tuntuu?

Mielialalääkkeet vievät terän sekä hyvästä että pahasta, tätä aina sanotaan. Minä kuulun niihin joka on herkkä saamaan kaikki sivuvaikutukset ja enemmänkin. Joka etsii vielä viidentoista vuoden jälkeenkin sitä sopivaa lääkettä, jonka suhteen olen uskoni menettänyt ajat sitten.
Joitakin viikkoja alkupäivien lopetusoireiden jälkeen tunsin että voin paremmin. Jaksoin enemmän, hyvä tuntui paremmalta. Värit kirkkaimmilta. Nauru oli aidompaa. Sumu oli kadonnut. Sohvanpohjalta pääsi helpommin pois, väsymys ei ollut niin kokonaisvaltaista, unimäärä väheni. Ihan siinäkin suhteessa että psykiatrini oli jo taas tekemässä maniakyselyitä ärsytykseen asti. Tätä on veivattu ja vatvottu niin kauan etten enää ilman ärsytystä osaa asiaa ottaa koska kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi on jo kumottu ja kuopattu huolellisen erikoislääkärin toimesta vuosia sitten (ja monien sitä ennen).
Ottaen huomioon vielä sen, että aikanaan diagnosoitiin väärin ja lääkittiin myös, useaksi vuodeksi, ilman kunnollisia tutkimuksia. Siitä on valtavat seuraukset olemassa edelleenkin. 

Mutta sitten alkoi paniikki. Muutama viikko sitten. Ja jatkuvat kuristavat ja minut kotiini eristävät ahdistukset.
Ovesta on vaikea lähteä ulos, kauppakeskuksissa tai joinain päivinä pelkässä kaupassa tunnen joskus pyörtyväni ja pakenevani kesken pois jos sinne asti edes pystyn mennä. Sydän hakkaa taukoamatta eikä kuulokkeista tuleva musiikki ulkona enää auta asiaa. On toki vieläkin (harvoin) parempia päiviä, mutta yhä vähenevässä määrin.
Yleensä olen tässä kohtaa palannut lääkityksen pariin ja harkitsen sitä vakavasti nytkin.
Mutta omalla kohdallani masennuslääkkeet masentavat, lisäävät väsymystä ja joissain tapauksissa myös itsetuhoa ja impulsiivivuutta, raivoa kaikkia kohtaan. Vaikka olenkin nyt itsetuhokierteestä päässyt eroon, riskit ja paluu menneeseen ovat aina olemassa.
Neuroleptit taas saavat koomaiseen oloon ja vaikuttavat muutenkin moneen asiaan, siitä pitäisi kirjoittaa kokonaan eri teksti. Mainittakoon nyt lyhyesti lihomisen seurauksena tulleet fyysiset haitat jotka tietenkin vaikuttavat henkiseen oloonikin.


Olen viidentoista vuoden ajan kokeillut kymmeniä lääkkeitä, useampia moneen kertaan. Monia lääkeyhdistelmiä. Moni ei ymmärrä miten rankkaa se on. Jatkuvat aloitus- ja lopetusoireet puhumattakaan haittavaikutuksista. Tuntuu että koko viisitoista vuotta ovat olleet pelkkää lääkitysrumbaa ja niinhän se onkin. Siihen päälle kaikki muu.

Ei ole kyse siitä ettäkö tahallani jättäisin lääkitykset pois tai vaihtaisin toiseen vaan koska ei huvita tai halua niitä syödä. Jos olisi olemassa lääke, joka auttaisi ja parantaisi oireitani ja elämääni, tottakai sellaista käyttäisin.
Ei mulla ole mitään sairasta tarvetta rääkätä itseäni. Mutta omien monien kokemuksien pohjalta en enää pysty olemaan lääkemyönteinen. Tällä hetkellä en ole kovin hoitomyönteinenkään. On todella uuvuttava hoitoväsymys päällä ja pohdin miten jaksan purkaa ja ratkoa mieleni asioita vuosi toisensa jälkeen.

Lääkitystä vaan pidetään liian suurena osana hoitokokonaisuutta mielenterveysongelmaisen hoidossa. Lääkettä sivuoireisiin, lääkettä kaikkeen. Kun ei ole resursseja muuhun, pillerireseptiä kouraan vaan. Usein ilman minkäänlaisia seurantoja. Jos ei potilas itse ole valveutunut pyytämään lääkityksen tarkistusta, verikokeita tai muuta joita pitäisi käyttää enemmän.
Ja valitettavasti lääkitystä pidetään myös välttämättömänä julkisen sektorin hoidossa jos sellaisen piirissä aikoo olla (vaikka sen olisi useaan otteeseen joutunut toteamaan ettei se sovi). Hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Jonain päivänä saatat huomata että syöt toisilleen haitallisia olevia lääkkeitä tai olet niin lääketurruksissa ettet kykene enää mihinkään. Siitäkin on ihan oma kokemukseni. Ja sitäkin pidettiin silloin ratkaisuna. Kun elin sitä pahinta kaaostani, oli parempi lääkitä sairaalassa sellaiseen tilaan etten kyennyt enää muuhun kun tuijottamaan ikkunasta ulos tai pelkkää seinää, tuntematta yhtään mitään. Silloin vain sanottiin että Hyvä juttu että itsetuhoajatukset ovat poissa. Olivat joo, niin oli kaikki muukin. Nukuin enemmän kun olin valveilla. Valveilla ollessa tunsin olevani silti vielä unessa.

Tällä hetkellä olen väsynyt lääkityskokeiluihin, hoitokeskusteluihin, omiin oloihini ja oireisiini, ylipäätään koko elämään.
Katkeruus ei auta mutta siltä ei aina voi välttyä.
Miksi ei tehty silloin sitä ja tätä, missä kohtaa olisi pitänyt toimia toisin tai muuta vastaavaa. Mennyttä jo, turha miettiä.

Aiemmat sairauskertomukset joita olen pitkin talvea ja kevättä taas tilannut, kertovat lohdutonta totuutta menneestä elämästä josta osan olen jo unohtanut. Olen saanut siitäkin palautetta miksi ihmeessä niitä luen. Siksi, että haluan muistaa missä olen ollut ja mistä olen tullut ja missä olen nyt.
Vaikka ne ovat karua luettavaa, sieltä kaaoksesta tähän päivään on kuitenkin huomattavissa ero. Ei ehkä sellainen jota osaisin nyt juuri tänään tai huomennakaan arvostaa, mutta toisina hetkinä kyllä.
Silloin sattui ja tapahtui, aivan liikaa ja nyt tuntuu aika pysähtyneen, mieleni pudonnut jonnekin välitilaan josta räpiköin irti. Joskus.

Ehkä tässä tekstissä oli paljon ristiriitaa, mutta toivon että se punainen lanka löytyi sieltä jostain. Kun tarpeeksi alkaa ärsyttämään, siitä yrittää kirjoittaa ja saada sen ulos, siitäkin huolimatta ettei sitä ehkä monikaan lukisi.
Loppuun haluan todeta vielä, että jos sulla on lääkitys ja se toimii ja auttaa, ei siitä pidä tuntea mitään huonoa. Hyvä sulle ! Mutta pointtini oli tämän kirjoituksen kautta avata myös meidän lääkeherkkien ja väsymykseen asti lääkekokeilujen kanssa kamppailevien ihmisten mielenmaisemaa. Nämä toki vain omia kokemuksiani ja ajatuksiani.

 



perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kruunuvuori

Kun saan ajatukseni jotenkin kasaan, kirjoitan. Tuskaisten päivien ja lääkkeiden vieroitusoireiden kanssa eläessäni ei nyt tekstiä synny. Ettei blogini jäisi ihan unholaan, tässä toissapäiväiseltä retkeltä Kruunuvuoreen kuvia. Siellä sielu lepäsi, edes hetken.
Surullista kuitenkin, että tuokin upea luonto ja hylätyt huvilat alkavat olla jo historiaa.