Aloitin omasta tahdostani kesällä Brintellixin, tuon juuri markkinoille tulleen lääkkeen. Alkuun vaikutti että se tehosi, mutta ehkä se olikin vain parempi ajanjakso. Sama synkkyys palasi yhtä syvänä kuin ennenkin. Nostin annosta ja odotin vielä kun lääkäri niin suositteli. Jossain kohtaa väsyin. Lääke on kallis tällaisessa velkahelvetissä ja jouduin pyytämään apua muualta sen maksaakseni.
Lopulta ehdotin lääkärille, tai oikeammin sanoin etten enää aio sitä jatkaa. Lääkäri antoi lopetusohjeita ja sanoi ettei siitä pitäisi sen kummempia lopetusoireita tulla. Ja taas uskoin. Vai epäilinkö jo silloin.
Ja taas olen täällä kun mikäkin narkomaani. Sydän tykyttää ja hiki puskee pintaan, kaikki ärsyttää ja suututtaa niin että on vaikea olla. Tekisi mieli huutaa tuskaa ulos. Hajottaa paikkoja. Riidellä ihmisten kanssa.
Kun nyt mietin taaksepäin, viimeiset vuodet ovat olleet siirtymistä aloitusoireista lopetusoireisiin ja taas sama uudelleen. Aina joku oire jostain. Olen helvetin väsynyt tähän. Ja nyt taas päätän että ei enää. Ei enää mitään lääkekokeiluja. En enää jaksa tätä pillerinpyörityksen oravanpyörää.
Laskujeni mukaan kolmetoista vuotta olen popsinut kymmenittäin eri pillerimerkkejä saamatta mistään sen kummempaa apua, paitsi tilapäisesti bentsoista.
Ne kamalat bentsot joista lääkärit varoittelevat alituiseen. Toissaviikolla lääkärini piti puhelimessa pitkän luennon bentsojen haitoista kun ehdotin että opamoxin voisi vaihtaa johonkin toiseen. Minä haluaisin kuulla ne samat luennot näistä muista lääkkeistä, mutta sitä päivää en tule näkemään.
En ole koskaan saanut bentsojen lopetuksesta mitään tällaisia vieroitusoireita mitä monista ssri-lääkkeistä tai muista mielialalääkkeistä. Ketiapiinista en pääse edes eroon koska en enää nuku ilman sitä.
No eihän tätä olotilaa voi edes verrata Venlafaksiinin lopetukseen, joka oli sellainen helvetti etten ole eläissäni vastaavaa kokenut, mutta ei nämäkään kivalta tunnu. Olo on kuin narkomaanilla joka miettii ottaako annoksensa vai en. En ota. Olen kärsinyt nämä ennenkin ja kärsin nytkin, mutta en enää sen jälkeen. Vaikka taas hetken epäilen pitääkö päätökseni.
En jaksa tätä enää. Elämässä on tuskaa jo muutenkin tarpeeksi ilman jatkuvia ylimääräisiä oireita.
Propralia menee. Se onneksi vähän lievittää sydämentykytyksiä jotka on välillä todella tuskastuttavia. Onneksi joku lääke sentään tekee tehtävänsä.
Uskon myös, ettei mielen turruttaminen lääkesumulla ole mikään ratkaisu tilanteeseeni. Lääkkeet on hyväksi jos ne tehoaa, ja väliaikaisesti. Sitä mieltä olen. Liian moni syö lääkkeitä vaikka olo vain pahenee, uskovat sokeasti lääkäreitään jotka määräävät mielinmäärin pillereitä toisensa jälkeen. Olen onnekas, että olen lopulta säilyttänyt oman tahtoni lääkitysasioiden suhteen. Näin ei ole aina ollut.
Voin rehellisesti sanoa, että jos olisin ottanut ilman vastalauseita kaikki pillerit mitä lääkärit ovat keksineet ehdottaa, kulkisin tällä hetkellä kuola poskella tuntematta varmaan yhtään mitään. Sekö on ratkaisu ? Että lukitaan ne pahat asiat ja tunteet pillerisumuun ja kuljetaan "mömmöissä" päivästä toiseen tajuamatta enää elämän oikeaa laitaa. Vailla mitään omaa tahtoa kuljetaan kun toisen ohjaama robotti paikasta toiseen.
Muistan erään kerran kun olin Laakson avo-osastolla ja lääkärit määräsivät Risperdalia, jota useimmiten psykoottisuuteen käytetään vaikkei sellaista mulla edes ollut. Sitä määrättiin itsetuhoajatuksiin. No, syötyäni sitä muutamia päiviä lääkärit olivat iloisia että itsetuhoajatukseni olivat vähentyneet. Mutta mikä se todellinen olotila oli? En tuntenut yhtään mitään. Tuijotin ilmeettömänä ikkunasta ulos enkä nähnyt maailmaa ympärilläni. Sellaiseen tilaan voisi jäädä, mutten onneksi jäänyt vaan sanoin etten enää sellaista lääkettä syö.
En tiedä mikä se ratkaisu tähän tilaan on, onko sellaista missään, mutta sen tiedän ettei sitä pilleripurkista löydy.
En ole aina ollut näin lääkekriittinen, mutta sairauteni vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Jos lääkkeet auttaisivat eikä toisi loputtomia haittoja, mikäs niitä olisi syödessä, siinä missä diabeetikkokin ottaa lääkettä vaivaansa, mutta jos ne ei auta, en ymmärrä perusteita lääkityksen jatkamiselle. En ala miksikään lääkärien koekaniiniksi enää koskaan ja jos mistään voin olla tyytyväinen niin siitä että olen säilyttänyt oman tahtoni sairauteni hoidossa, enkä ole enää ohjailtavissa ulkoapäin.
Mielipiteeni lääkityksistä voi olla kärkkäitä, mutta uskon että tällaisella lääkehistorialla moni alkaisi kyseenalaistaa lääkitystään.
En kuitenkaan ilman lääkkeitä pärjää. Ketiapiini on tehnyt tuhonsa enkä saa enää unta ilman, vaikka sitäkin yritän nyt laskea pienimpään mahdolliseen annokseen. Bentsoista ei ole pahaa sanottavaa, koska ne lukeutuu ainoisiin lääkkeisiin jotka on hetkellisesti auttaneet.
Sanotaan, että masennuksen hoidossa lääkitys ei ole ainoa hoitomuoto vaan tarvitaan myös terapiaa. Kuitenkin hyvin usein lääkitys jää ainoaksi hoitomuodoksi. En ole koskaan saanut itse psykoterapiaa, ei ole suostuttu edes rahoitusta hakemaan. Tuntuu aika uskomattomalta, kun sairauden vuosia on täynnä näin paljon. Hoitosuositukset ja todellisuus riitelevät pahasti keskenään. Ja lopulta sitä päätyy niin kroonistuneeseen tilaan, että jos joku lääkäri suostuisi kirjoittamaan lausuntoa saadakseni psykoterapiaa, ei sitä enää myönnetä. Toivoton tapaus, liian monia sairauden vuosia takana, ei selviä enää veronmaksajaksi. Ja silloin kun olisi voinut selvitä, vastaus oli aina sama; liian vaikeasti oirehtiva, ei pärjäisi psykoterapiassa.
Tällä kertaa voin vain toivoa että jaksan ottaa tunteeni vastaan sellaisina kuin tulevat, ilman että lähden hakemaan vastauksia pilleripurkeista kun en ole ennenkään niitä sieltä löytänyt.
