Itsemurhan tehneiden muistopäivä

Tänään muistamme heitä jotka eivät enää jaksaneet.
Edelleen joka vuosi noin 800 ihmistä päättää elämänsä oman käden kautta. Vaikka itsemurhaluvut ovat pienentyneet, ovat ne silti Suomessa väkilukuun nähden suuria.

Itsemurhaan päätyneitä usein syyllistetään ja tuomitaan, vaikka moni heistä on jaksanut paljon, käynyt läpi paljon ja lopulta väsynyt. Koskaan ei pitäisi tuomita koska emme tiedä mitä kukin on käynyt läpi.
Voimat ja teot pitäisi keskittää itsemurhien ehkäisyyn, älkää jättäkö apua tarvitsevia yksin !

Tänään sydämeni on kaikkien heidän puolella jotka väsyivät elämään ja kaikkien lukuisten läheisten puolella jotka jäivät kaipaamaan. Minäkin olen yksi heistä.

Sytytetään kynttilät ja muistetaan meille rakkaita ihmisiä <3

Pikaiset kuulumiset

Täällä blogin puolella vallinnut syvä hiljaisuus, koska sanoja ei vain löydy ja mielessä on liikaa asioita, ja konkreettisestikin elämässä.

Halusin vain tulla kertomaan etten tätä kuitenkaan ole lopettamassa, tekstiä syntyy taas kun syntyy. 

Olen kirjoittanut tässä välissä pari tekstiä Mieletöntä valoa-projektin Kahelin kapina-blogiin. Toinen on itseasiassa täältä blogista poimittu ja hieman muokkailtu.

Tekstit löytyvät täältä ja uusin teksti täältä.

Sunnuntaina muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumilla eri puolella Suomea. Ole mukana ! Lisätietoa tapahtumista löydät täältä.

Palailen tänne kun taas tuntuu siltä. 

Pohjakosketuksia

Useina aamuina olen tuijottanut tyhjää tekstikenttää aamukahvia mukissa. Halu kirjoittaa, mieli sulkee asioita sisälleen. Ei, en pysty. Liikaa. Taas.
Haluan taas käpertyä takaisin sänkyyn ja antaa unen viedä. Jos se vie, usein ei enää. Mieli on väsymystä täynnä.

Mietin kirjoittamatonta sääntöä elämässäni miksi kaikki aina romahtaa. Miksi muut pystyy, miksi minä en. Miksi epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Mikä vetää pohjalle. Miksi en pääse ylös.
Kurotan ja pystyn hetken, sitten tulee ne tutummat hetket jotka vetää pohjalle syöksykierteen lailla.

Hymyilin hetken aidosti ilman kipua. Sain voimaa, oliko se nyt sitten uudesta (taas) lääkkeestä johtuvaa vai mistä, kuka tietää. Voimaa ja rohkeutta. Kalenteri alkoi täyttyä. Tartuin tilaisuuksiin. Menin epämukavuusalueille. Nyt pystyn, sanoin itselleni. Olin ihmeissäni, mikä on tämä uusi minä. Hymyilen metrossa ilman syytä. En ajatellut joka kerta odottaessani metroa meneväni alle. Tein asioita, tapasin ihmisiä, olin usein täynnä energiaa.

Ja sitten, kuin ilman syytä, vai oliko tässäkin niitä, en löydä, mieli synkkenee tuttuun tapaan, kaikki menettää merkityksensä. En saa mistään kiinni. Kalenteriin kirjoitetut menot ilmoittavat itsestään mutta painan ne pois.

Onko taisteluni taisteltu, väsymys vallannut kaiken, mikä on, mikä on ? Sulkeudun sisääni enkä saa enää sanoitetuksi tätä oloa, vaikka nyt yritänkin. Haen pillerini polilta mutta sanon etten jaksa nyt puhua, lähden samantien. En jaksa miettiä, liian kipeää puhua tästä.

Onko nämä vain ohimeneviä huonoja päiviä, onko tämä taas pysyvää, alkaako tästä kuukausien syvä pohjaton masennus.

Lääkäri kirjoittaa potilastietoihin että olen vaikeasti sairas ja tilanteeni on vaikea muttei toivoton. Itsemurhariski pitkältä ajalta pysyvästi koholla. Tavaan tekstiä ja tajuan sen olevan totta. Mutta ei toivoton. Minulla on toivoa, itse en sitä näe. Se on kätkeytynyt jonnekin syvälle mistä en sitä taas löydä. Jaksanko löytää, jaksanko ottaa riskit ja epäonnistumiset, jaksanko nousta. Onko vaihtoehtoja.
Aina on. Se yksi.

Menneisyyden asiat puskevat pintaan. Tunnen suunnatonta raivoa ja vihaa. Mitään en voi niille asioille enää. Mutta silti kysyn itseltäni melkein päivittäin miksi näin kävi. Olisiko siinä kohtaa voinut asiat muuttua jos olisin valinnut toisin. Mutta en minä tätä valinnut !
Kysyn mielessäni koulukiusaajaltani Miksi teit tämän. Miksi rikoit rakenteilla olevan itsetuntoni.
Mitä sait siitä että potkit minua päähän, uhkasit tappaa, nujersit koko minuuteni. Mietitkö koskaan mitä teit minulle?
Kaikki tämä ei johdu yhdestä syystä. Mutta monesta yhteensä. Ja en voi olla miettimättä niitä. Ei pitäisi, mutten voi.

Kestääkö kenenkään psyyke jos se monesti hajoitetaan. Kun luottaa kerta toisensa jälkeen ja hylätään ja käytetään hyväksi. Voiko pirstaloitunutta mieltä korjata.
Tämä teksti on täynnä kysymyksiä vailla vastauksia. Niin on mielenikin.

Hajoanko viimeisen kerran, nousenko vielä kerran, nousenko toisen, lopunko kokonaan.
Miten voi valita että taistelen vielä, etten anna tämän mustan tyhjän viedä. Jos voimat ovat loppu.

Aamukahvini on juotu, päivä vasta alussa, minä aivan valmiina takaisin sänkyyn.
Mikä tarkoitus tässä kaikessa on ?

Lääkkeistä ja vähän muustakin

Olen pyöritellyt mielessäni useina vähäunisina öinä kaikenmaailman aiheita ja tekstejä mutta on ollut liian vaikea kirjoittaa. Kun olen avannut tämän, en saa mitään ulos. Vaikka mielessä pyörii paljon.
On ollut valtava halu kirjoittaa siinä samassa missä olen lukenut monista eri yhteyksistä siitä, kuinka lääkkeitä syövät tuomitaan ja lääkekriittisyys sekoitetaan lääkevastaisuuteen.
Ja kuvitellaan että me lääkekriittiset olemme jotenkin parempia ja vahvempia ihmisiä mikä ei ainakaan omalla kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa. Siinä kohtaa on pakko avautua jo.

Jossain kohtaa kevättalvea raivo kävi liian suureksi. Ihmissuhteita katkeili, riitoja tuli, impulsiivisuuteni ei antanut armoa. Kaikki suodattimet katosi.
Oli tehtävä jotain. Voxra osoittautui taas vääräksi. Sanoiko kolmas kerta jo toden?
Lopetin huhtikuun puolessa välissä voxran ja melko pian sen jälkeen ketiapiinin. Luulin etten koskaan pystyisi ketiapiinin lopetukseen. Mutta niin vain saadessani Rivatrilin, olen huomannut nukkuvani ilman ketiapiinia.
Nyt siis mielialalääkkeetöntä elämää takana vajaa kaksi kuukautta. Miltä tuntuu?

Mielialalääkkeet vievät terän sekä hyvästä että pahasta, tätä aina sanotaan. Minä kuulun niihin joka on herkkä saamaan kaikki sivuvaikutukset ja enemmänkin. Joka etsii vielä viidentoista vuoden jälkeenkin sitä sopivaa lääkettä, jonka suhteen olen uskoni menettänyt ajat sitten.
Joitakin viikkoja alkupäivien lopetusoireiden jälkeen tunsin että voin paremmin. Jaksoin enemmän, hyvä tuntui paremmalta. Värit kirkkaimmilta. Nauru oli aidompaa. Sumu oli kadonnut. Sohvanpohjalta pääsi helpommin pois, väsymys ei ollut niin kokonaisvaltaista, unimäärä väheni. Ihan siinäkin suhteessa että psykiatrini oli jo taas tekemässä maniakyselyitä ärsytykseen asti. Tätä on veivattu ja vatvottu niin kauan etten enää ilman ärsytystä osaa asiaa ottaa koska kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi on jo kumottu ja kuopattu huolellisen erikoislääkärin toimesta vuosia sitten (ja monien sitä ennen).
Ottaen huomioon vielä sen, että aikanaan diagnosoitiin väärin ja lääkittiin myös, useaksi vuodeksi, ilman kunnollisia tutkimuksia. Siitä on valtavat seuraukset olemassa edelleenkin. 

Mutta sitten alkoi paniikki. Muutama viikko sitten. Ja jatkuvat kuristavat ja minut kotiini eristävät ahdistukset.
Ovesta on vaikea lähteä ulos, kauppakeskuksissa tai joinain päivinä pelkässä kaupassa tunnen joskus pyörtyväni ja pakenevani kesken pois jos sinne asti edes pystyn mennä. Sydän hakkaa taukoamatta eikä kuulokkeista tuleva musiikki ulkona enää auta asiaa. On toki vieläkin (harvoin) parempia päiviä, mutta yhä vähenevässä määrin.
Yleensä olen tässä kohtaa palannut lääkityksen pariin ja harkitsen sitä vakavasti nytkin.
Mutta omalla kohdallani masennuslääkkeet masentavat, lisäävät väsymystä ja joissain tapauksissa myös itsetuhoa ja impulsiivivuutta, raivoa kaikkia kohtaan. Vaikka olenkin nyt itsetuhokierteestä päässyt eroon, riskit ja paluu menneeseen ovat aina olemassa.
Neuroleptit taas saavat koomaiseen oloon ja vaikuttavat muutenkin moneen asiaan, siitä pitäisi kirjoittaa kokonaan eri teksti. Mainittakoon nyt lyhyesti lihomisen seurauksena tulleet fyysiset haitat jotka tietenkin vaikuttavat henkiseen oloonikin.


Olen viidentoista vuoden ajan kokeillut kymmeniä lääkkeitä, useampia moneen kertaan. Monia lääkeyhdistelmiä. Moni ei ymmärrä miten rankkaa se on. Jatkuvat aloitus- ja lopetusoireet puhumattakaan haittavaikutuksista. Tuntuu että koko viisitoista vuotta ovat olleet pelkkää lääkitysrumbaa ja niinhän se onkin. Siihen päälle kaikki muu.

Ei ole kyse siitä ettäkö tahallani jättäisin lääkitykset pois tai vaihtaisin toiseen vaan koska ei huvita tai halua niitä syödä. Jos olisi olemassa lääke, joka auttaisi ja parantaisi oireitani ja elämääni, tottakai sellaista käyttäisin.
Ei mulla ole mitään sairasta tarvetta rääkätä itseäni. Mutta omien monien kokemuksien pohjalta en enää pysty olemaan lääkemyönteinen. Tällä hetkellä en ole kovin hoitomyönteinenkään. On todella uuvuttava hoitoväsymys päällä ja pohdin miten jaksan purkaa ja ratkoa mieleni asioita vuosi toisensa jälkeen.

Lääkitystä vaan pidetään liian suurena osana hoitokokonaisuutta mielenterveysongelmaisen hoidossa. Lääkettä sivuoireisiin, lääkettä kaikkeen. Kun ei ole resursseja muuhun, pillerireseptiä kouraan vaan. Usein ilman minkäänlaisia seurantoja. Jos ei potilas itse ole valveutunut pyytämään lääkityksen tarkistusta, verikokeita tai muuta joita pitäisi käyttää enemmän.
Ja valitettavasti lääkitystä pidetään myös välttämättömänä julkisen sektorin hoidossa jos sellaisen piirissä aikoo olla (vaikka sen olisi useaan otteeseen joutunut toteamaan ettei se sovi). Hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Jonain päivänä saatat huomata että syöt toisilleen haitallisia olevia lääkkeitä tai olet niin lääketurruksissa ettet kykene enää mihinkään. Siitäkin on ihan oma kokemukseni. Ja sitäkin pidettiin silloin ratkaisuna. Kun elin sitä pahinta kaaostani, oli parempi lääkitä sairaalassa sellaiseen tilaan etten kyennyt enää muuhun kun tuijottamaan ikkunasta ulos tai pelkkää seinää, tuntematta yhtään mitään. Silloin vain sanottiin että Hyvä juttu että itsetuhoajatukset ovat poissa. Olivat joo, niin oli kaikki muukin. Nukuin enemmän kun olin valveilla. Valveilla ollessa tunsin olevani silti vielä unessa.

Tällä hetkellä olen väsynyt lääkityskokeiluihin, hoitokeskusteluihin, omiin oloihini ja oireisiini, ylipäätään koko elämään.
Katkeruus ei auta mutta siltä ei aina voi välttyä.
Miksi ei tehty silloin sitä ja tätä, missä kohtaa olisi pitänyt toimia toisin tai muuta vastaavaa. Mennyttä jo, turha miettiä.

Aiemmat sairauskertomukset joita olen pitkin talvea ja kevättä taas tilannut, kertovat lohdutonta totuutta menneestä elämästä josta osan olen jo unohtanut. Olen saanut siitäkin palautetta miksi ihmeessä niitä luen. Siksi, että haluan muistaa missä olen ollut ja mistä olen tullut ja missä olen nyt.
Vaikka ne ovat karua luettavaa, sieltä kaaoksesta tähän päivään on kuitenkin huomattavissa ero. Ei ehkä sellainen jota osaisin nyt juuri tänään tai huomennakaan arvostaa, mutta toisina hetkinä kyllä.
Silloin sattui ja tapahtui, aivan liikaa ja nyt tuntuu aika pysähtyneen, mieleni pudonnut jonnekin välitilaan josta räpiköin irti. Joskus.

Ehkä tässä tekstissä oli paljon ristiriitaa, mutta toivon että se punainen lanka löytyi sieltä jostain. Kun tarpeeksi alkaa ärsyttämään, siitä yrittää kirjoittaa ja saada sen ulos, siitäkin huolimatta ettei sitä ehkä monikaan lukisi.
Loppuun haluan todeta vielä, että jos sulla on lääkitys ja se toimii ja auttaa, ei siitä pidä tuntea mitään huonoa. Hyvä sulle ! Mutta pointtini oli tämän kirjoituksen kautta avata myös meidän lääkeherkkien ja väsymykseen asti lääkekokeilujen kanssa kamppailevien ihmisten mielenmaisemaa. Nämä toki vain omia kokemuksiani ja ajatuksiani.

 

Kruunuvuori

Kun saan ajatukseni jotenkin kasaan, kirjoitan. Tuskaisten päivien ja lääkkeiden vieroitusoireiden kanssa eläessäni ei nyt tekstiä synny. Ettei blogini jäisi ihan unholaan, tässä toissapäiväiseltä retkeltä Kruunuvuoreen kuvia. Siellä sielu lepäsi, edes hetken.
Surullista kuitenkin, että tuokin upea luonto ja hylätyt huvilat alkavat olla jo historiaa.

Menneisyyden määrittämä

Kävelin murheen murtamana tunnin itkemisen jälkeen psykiatrilta kotiin ja loppumatkasta tuli palava halu kirjoittaa tästä elämäni ajankohtaisesta aiheesta.
Olen ollut hiljaa muutaman päivän joka on ehkä someriippuvaiselle paljon. Neljä päivää velloin oloani sohvanpohjalla puhelin äänettömällä enkä jaksanut mitään. Koko usko elämään oli viety.
Ei sillä, vaikka olen tänään taas aktivoitunut, kipu on läsnä edelleen. En tiedä miten tästä(kin) taas selviän vai selviänkö. Kaikelta hävisi pohja ja lopulta se jätti kysymyksiä ilmaan.

Menetettyäni merkityksellisimmän ihmissuhteeni viime viikolla pohdin olenko todella noin ripustautuvainen niihin ihmisiin joita vielä tässä harvakseltaan on. Mutta niin se vain mietittyäni on. Kun oma elämänusko horjuu sairastettuani puoli elämääni, takerrun (liikaakin) niihin pieniin hyviin asioihin jotka pitävät minut elossa. Ehkä niistä tulee niin suuria että niiden loppuminen on minussa hiljaa kytevän elämänliekin loppu.
Tuttua tämän pitäisi kai olla. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan niitä menetettyjä ihmissuhteita, jotkut lyhyitä ja jotkut pitkiä, joita olen menettänyt sairastumiseni myötä. Negatiivisuuteni, synkkyyteni ja itsetuhoni on liikaa. Hyvin harva sitä jaksaa. Vaikka olisinkin tuomatta itsetuhoa esiin, niinkuin yritän koko ajan opetella.

Ja tämän alkutekstin jälkeen pääsen aiheeseeni josta haluan kirjoittaa.

Mehän tiedämme ne Selviytyjät isolla S:llä jotka kokivat ehkä jotain aivan hirveää, elivät suoranaisessa helvetissä vuosia tai vuosikymmeniä. Oli aiheena sitten mielenterveysongelmat tai huumeet tai mitkälie. Mutta jotka heräsivät ja parantuivat, selviytyivät yli mahdottoman. Ja ennenkaikkea; Joista tuli jotain. Heistä saattoi tulla mediassa paljon esillä olevia muiden auttajia, todellisia selviytyjiä, tai lääkäreitä jotka muuttivat mahdottoman mahdolliseksi. Heistä tuli jotain mitä kukaan ei uskonut. He käänsivät kaiken pahan hyväksi ja selviytyivät, pääsivät eroon kaikesta negatiivisuudesta ja positiivisuuden voimalla rynni läpi kivien ja muurien sinne minne kukaan, he itsekään, uskonut koskaan pääsevän. Ja heitä ylistetään ja heidän pahat menneisyyden teot tai taakat ovat historiaa joita harva enää muistaa, koska he ovat osoittaneet kaikella tapaa ettei he ole enää samoja ihmisiä.

Mutta entä he, jotka ovat esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia lopunelämäänsä, elävät sairauden kanssa elämänsä loppuun asti, mutta jotka hi-taas-ti muuttavat toimintamallejaan. Joista ei koskaan tule lääkäreitä tai korkeasti koulutettuja, ei työkykyisiäkään, eivät saa lapsia tai perheitä, mutta jotka eivät silti toimi niinkuin pahimpina aikoinaan. Missä heidän puolustuksensa on. Missä heidän palstatilansa on? Ei heitä kai ole olemassakaan tässä suorittamisen yhteiskunnassa.
Kirjoitan tästä siksi että minut on viime viikkojen, varmaan vuosienkin aikana leimattu vain ja ainoastaan menneisyyteni kautta.
En ole selviytyjä. En ole parantunut. En ole mitään noista. Olen ikuisesti mielenterveyskuntoutuja. Elän tai kuolen. Mielenterveyskuntoutujana. Menen ehkä hitaasti eteenpäin, mutta ympärillä olevat ihmiset eivät anna sille mitään arvoa. Annanko itse? Toisinaan. Harvoin. "Vahvoja hetkiä" on vähän. Ennen niitä ei kuitenkaan ollut koskaan.

Olen kuitenkin aina kaikille se joka päätyy pillerikourallisten nautittuaan ensiapuun, ehkä hengityskoneeseen, ehkä lääkehiiliä juomaan. Olen aina se jolla ramppaa poliisit ja ambulanssit ja joka on milloin putkassa, milloin selviämisasemalla, milloin osastohoidossa, milloin missäkin karkaamassa sairaalasta tai huutamassa tuskaansa lepositeissä.
Mitä sitten että viimeisimmästä ensiavussa olostani on vuosi ja yhdeksän kuukautta tai että täällä ei enää ramppaa pelastushenkilökunta, en ole ollut yli kahteen vuoteen osastolla. Sen kaiken kumoaa se että yritin kaksi kuukautta sitten mennä metron alle, mutta mitään ei käynyt.
Mitä millään muutoksella on väliä, kun olen aina sama. Ihmiset ottavat yhteyttä menneisyydestä ja ensimmäiset kysymykset ovat Vieläkö sun elämä on paskaa, tai Muistatko kun olit täällä ja otit ne lääkkeet .....
Koska voin kertoa, että pahimmillani olin osastohoidossa tai ensiavuissa lukuisia kertoja vuodessa, pahimmillaan viikottain jonkun aikaa. Ja se on näemmä kaiken nykyhetken määritelmä.

Ehkä tätä lukiessaan miettii varmaan miksi välittää? Miksi antaa muiden ihmisten määrittää oman arvosi? Jokainen kuitenkin varmaan voi ymmärtää, että kun vuosikaudet itsetuntoa on viety alaspäin ja elämänusko ollut nollissa, tässä ei niinvain uskota itseensä ja sanota että Senkun puhuvat, tai että Minä en välitä.
Kun joka kerta se koskee yhä lujemmin. Varsinkin kun ainoat asiat mitä itsestäsi kuulet, ovat pelkkää negatiivista.
Jos minä "parantuisin" tästä täysin, jättäisin lääkkeeni, kouluttautuisin ammattiin, palaisin jälleen tuottavaksi henkilöksi yhteiskuntaan, en usko että kukaan jaksaisi yhtä sinnikkäästi muistutella siitä mitä tein menneisyydessäni. Mitä sitten, se on ohi, nyt on näin.
Mutta kun edelleen olet kotona, tukien varassa, lääkityksellä, avohoidossa, kaikki "edistyminen" on yhdentekevää. Koska viet vain veronmaksajien rahat.
Jokainen mielenterveyskuntoutuja joka on käynyt sairaudet pahimman kautta ja jokainen ammattilainen tietää että kuntoutuminen harvoin tapahtuu nopeasti. Mutta harva ymmärtää että kuntoutua ei voi välttämättä koskaan, tai että kuntoudut koko elämäsi. Mihin pitäisi kuntoutua? Jos et kuntoudu tuottavaksi veronmaksajaksi, olet yhtä tyhjän kanssa.

En millään tavoin väheksy heitä, jotka selvisivät ja joista tuli jotain, mutta he ovat jo mediassa ison palstatilansa saaneet, ja vaikka blogini hiljainen puolustus niitä kohtaan jotka ei sitä palstatilaa saa, ei tule sitä saamaankaan, kirjoitan silti koska asia on minulle tärkeä.

Ehkä elän valheessa, niinkuin minulle sanottiin. Ehkä mikään ei ole muuttunut. Mutta sisimmässäni tiedän että on. Ja se lukee mustaa valkoisella ammattilaisen kirjoittamana. Kuntoutuminen kun on toisilla koko elämän kestävää.
Ehkä jonain päivänä saan sen rohkeuden olla välittämättä muiden väheksymisistä ja rakentaa hitusen olematonta itsetuntoani, tai sitten en. En voi tietää selviänkö tästä, mutta vaikka omalle elämälleni en osaa arvoa antaa, annan täyden kunnioitukseni heille mielenterveyskuntoutujille joista ei tullut tai tule jotain "suurta" tai tuottavaa vaan jotka vuosien saatossa, askelia eteen- ja taaksepäin ottaen, menevät silti eteenpäin. Jotka itse sisimmässään kokee että jokin on muuttunut. Tai vaikkei olisikaan, ovat he silti todellisia taistelijoita, hengissä pysyen kaiken kivun keskellä.

...

Ehkä kirjoitan joku päivä.
Nyt sattuu taas aivan liikaa.
Pelkkää menettämistä.

Näiden kuvien myötä tulin vain kertomaan että toistaiseksi täällä vielä ollaan.
Tästä kivusta ei sanoja enää löydy.

 

Nyt olen tyhjä.

Selviytymistä

Kirjoitan tunnetilojen vallassa. Tekstit voi olla äärimmäisen synkkiä mutta haluan tuoda ne esiin sellaisina kuin ovat. Ja on ollut synkkää. Muutakin kyllä. Tunnetilojen vallassa kirjoittaminen on myös terapiaa itselleni.
Huomaan että niinä hetkinä kun koko maailma ei tunnu romahtavan niskaan ja ei ole niin raskasta hengittää, on vaikea kirjoittaa. On aina ollut. Ehkä tämä on tapani purkaa loppumatonta ahdistustani.
Haluan tuoda elämääni sairauksieni kanssa niin karuna esiin kun ne esiintyvät.
Ehkä se on osaltaan myös kapinaa niitä kaikkia selviytymistarinoita vastaan joista saa käsityksen että näiden kanssa pärjää ja lopulta parantuu/kuntoutuu, kun kaikille ei niin käy.

Viime tekstissä oli yksi toive vain, ja toin sen ilmi. Nyt saattaa olla muita hiljaisia toiveita taustalla, mutta pelkään sanoa niitä ääneen. Yleensä ne romuttuvat kun ne sanoo ääneen.

Sain lisää potilasasiakirjoja postitse. Pelkäsin ensin lukea. Mutta luettuani vajaa sata sivua näiden parin viikon aikana (70 sivua meni kahdessa päivässä), tajusin että tätä minä tarvitsen. On niin paljon asioita joita en muista. Jotka ovat kaiken niiden sairaalajaksojen, päihteiden, rankkojen hoitojen, traumojen ja lääkkeiden takia jääneet pimentoon. Miksi juuri nyt? Sitä en tiedä.
Ehkä kimmokkeena toimi kokemusasiantuntijakoulutus jossa kirjoitan myöhemmin keväällä  sairaushistoriani, jonkunlaisen "elämän tarinani". Vaikea varmaan saada tuota kaikkea tiiviiksi paketiksi mutta uskon sen olevan vain hyväksi. Olen liian kiinni menneessä. Haluan tietää, ymmärtää, hyväksyä, käydä ne vielä kerran läpi, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja lopuksi laittaa pisteen sen kaiken päälle. Vaikka ei tämä lopukaan pisteeseen, jatkuu edelleen. Mutta se kipeä menneisyys jossa oli liikaa, liikaa yhdelle ihmiselle. Liian lyhyessä ajassa. Vaikka vuosissa silti.

Tietenkin mietityttää kuinka avoin voi olla jos sen aikoo ainakin puolijulkisesti esittää, toivon vain että rohkeus siihen riittäisi. Mitä muuta sanottavaa minulla on enää maailmalle?
En kykene työhön. Ehkä voin tarinallani, kaikella sillä mitä minulle on tapahtunut ja mistä minä todella tiedän, auttaa edes yhtä ihmistä. Tai sitten en. Voi olla että en. Mitään ei voi tietää. Mutta tietoa minulla on mitä on olla sairas, mitä on pudota kaikkien yhteiskunnan verkkojen väliin ja mitä epäkohtia olen kokenut, mikä taas on toiminut ja auttanut siinä että olen nyt tässä. Hengittämässä ja kirjoittamassa. Seesteisempi. Kaksi vuotta ilman sairaalajaksoja. Kai se on jotain. Vaikkei sitä itse näe. Ja toki toivon että koulutus toisi myös jotain mitä kykenisin tekemään.

Voi olla että putoan vielä joskus sinne vanhaan, mistä sitäkään tietää. Elämä on epävarmaa enkä jaksa ajatella Mitä jos ... Voi olla että löydän vielä itseni sairaalasta tai ambulanssista mutta tällä hetkellä olen irti niistä.

Nyt yksinäinen ilta. Viime päivien sosiaalisuus saa kaipaamaan lisää. Erakoitumisessa on se hyvä puoli ettei enää osaa kaivata. Ja nyt kaipaa taas.. Jatkuvaa opettelua jota jatkan edelleen "motivoituneena hoitooni" psykiatrini sanoin, mitä ei todellakaan lukenut vuosia sitten olevissa papereissa.
Moni on ehkä hieman ihmetellyt, tai ainakin kysynyt, miksi haluan penkoa menneisyyttä. Se on aika kiusallista kuitenkin kun ei muista. Ja yrittää muistaa ja siten elää tavallaan koko ajan osaltaan menneessä. Tiedän nyt paljon enemmän kun muutama viikko sitten.

Alkoholia ehkä kuluu hieman liikaa taas. Humalaan on liian helppo paeta. Aamukuudelta on tultu kotiin ja toivottu että yö jatkuisi vielä, elämän hetkiä joista ei haluaisi päästää irti. Jotenkin silloin saa kokea kaikkea sellaista mihin ilman humalaa ei pystyisi. Ja haitat, haitat tiedän kyllä.
Eipä se aikoinaan puoli vuotta ilman alkoholiakaan tehnyt ololleni muuta kun pahensi, kun hävisi ne viimeisetkin ihmiskontaktit.

En jaksa nyt miettiä liikaa, vaikka kirjoitinkin. Yritän selviytyä. Hetkistä toisiin. Itkeä jos itkettää. Raivota jos siltä tuntuu. Kestää ne hetket kun tuntuu ettei enää jaksa. Ei minusta ole kuolemaan. Se on nähty jo. Toiveet ja teot on erikseen.
Toisinaan maailmassa on vielä kauniita asioita, jos vaan jaksaa nähdä ja toteuttaa.
Niinä päivinä kun ei jaksa, on pakko vaan odottaa että menee ohi. Tiedän, tiedän niin hyvin että niinä hetkinä ei siihen usko. Mutta vaikka sitten kirjoittaa, ne kaikkein synkimmät ajatukset jonnekin. Jos joku kuulisi jossain, edes yksi.

"Kuinka paljon halusitkaan
matkata kauas tähtiin
nyt makaat siinä paikallaan
taivas mustanaan

Maailma ei riittänyt
lähdit pois
olit niin kaunis
kun lähdit minusta
Sait kaiken mitä halusit
hiljaisuus niin raastavaa
pimeys niin tappavaa
ja minä käänsin kylkeni "

Ps. Facebookista löytyy edelleen viime keväänä perustamani ryhmä yhdessä toisen ylläpitäjän kanssa, ja nyt kolmaskin saatu mukaan. Jos kaipaat vertaistukea, olet lämpimästi tervetullut, keskustelu on vilkasta ja positiivista palautetta ryhmän ilmapiiristä on tullut, se lämmittää mieltä todella paljon.
 Mielenterveystuki-ryhmä löytyy täältä.

Pps. Kiitos teille jotka luette. En välitä onko teitä yksi tai viisi tai enemmän. Olen kiitollinen jokaisesta, kommentit ovat erittäin tervetulleita ja aihepyynnöt mistä haluaisitte minun kirjoittavan.