Pitkästä aikaa

Kuinka kysyykään voimia irrottautua lopullisesti jostain, jolle sydän haluaisi sanoa heti kyllä, mutta tiedät että kaikki kipeät heikosti arpeutuneet haavat vain alkaisi taas vuotaa. Kuinka haluaisit vain uskoa siihen kaikkeen hyvään mitä oli. Mutta ei. Ei enää. En pysty. Ja silti sattuu. En voi enää rikkoa itseäni. Minun täytyy olla vahva ja kävellä pois, ettei minun yli enää kävellä.

Aamukahvi ja uusi vuosikymmen, edellisestä tekstistä liikaa aikaa. Kadotin halun kirjoittamiseen. Ajelehdin vain päämäärättömänä. Vailla tarkoitusta.
Välillä jaksan elää ja nauttia. Hetkissä. Nauraa vedet silmissä.
Useimmin painun kohti pohjaa ja mietin kuinka monta vuotta vielä. Niin paljon elettyjä kipuja, kaoottisia ajanjaksoja joista ei meinannut hengissä selvitä. Vahvistivatko ne ? En tiedä, osittain. Välillä ei meinaa muistaa mistä kaikesta irti pääsi ja missä kaikessa tuli elettyä.
Kaaosten läpi kuljin ja päädyin tähän hiljaisuuteen joka tappaa hitaasti.

Jouduin hyväksymään asioita joita en enää voi saavuttaa ja se oli raskasta, vaikkakin tehtävä. Ei auta kliseet unelmien toteuttamisesta. Liian paljon aikaa ja vuosia mennyt, kipuja kerätty. Tähän pisteeseen jossa ei tunnu suurimman osan aikaa olevan yhtään mitään. En vieläkään löytänyt sitä välimaastoa, ääripäistä menin toisiin. En tiedä etsinkö sitä edes, oliko se edes mahdollista. Tähän jäin.

Muutaman kuukauden hermosärkyhelvetti on lukinnut minut lähes kaikeksi ajaksi kotiin. Jouduin taas tappelemaan hoidosta, vaikka luulin että viitisentoista vuotta riitti. Kun ei tarvinnut enää tapella psykiatrisesta hoidosta, tuli muuta. Jouduin taas todistelemaan ja menettämään malttini, raivostumaan keskellä päivystystä, yrittää pukea sisälläni olevaa huutoa sanoiksi. Sanottamaan sitä miltä tuntuu, ja kuinka vaikeaa se oli. Olin niin tottunut huutamaan asiani että sain jotain. Menemään äärimmäisyyksiin, tekemään äärimmäisyyksiä että minut kuultaisiin.

Jouduin eri syistä ambulanssiin kuin ennen ja muistan vieläkin sen kaiken mitä tunsin siinä. Katselin sitä liian tutuksi tullutta tilaa kuin itsestäni ulkopuolella. Hetken näin itseni makaamassa siinä hengettömänä, nieluputki henkitorvessa, taju poissa, paita leikattuna auki. Väsyneiden ensihoitajien ilmeet.
Ja sitten havahduin. Istun tässä tuolissa, elän ja hengitän, koskee mutta en näytä sitä. Muistot eivät unohdu silti. Ambulanssi ei tule koskaan olemaan enää paikka jossa en muistaisi sitä kaikkea kamalaa.

Kävin muutama vuosi sitten kokemusasiantuntijakoulutuksen että voisin hyödyntää sitä kaikkea mitä tapahtui, auttaa toisia. Kunnes tajusin melko pian etten pysty. En ole varmaan vieläkään siitä selviytynyt, en halua työskennellä niiden tapahtumien kanssa enää. Olen väsynyt tähän sairauden oireiden kanssa elämiseen. Ei minusta ole auttamaan. Minusta ei tullut Selviytyjää. En pysty valamaan uskoa ja tulevaisuutta rikkinäisiin ihmisiin, koska olen itsekin niin rikki. Olin siinäkin porukassa ulkopuolella. Katselin vain vierestä kun muut puhuivat vahvoina kokemuksistaan ja kertoivat miten siitä ja siitä selviytyä ja tajusin ettei minulla ole samaa kykyä seistä vahvana kokemusteni kanssa. Kaikki se sattuu vieläkin. Vertaistukiryhmätkin netissä tuntuvat nykyään saman toistolta, ja siltä etten kuulu niihinkään. Katselen ulkopuolelta kun toiset jaksavat vieläkin uskoa, menevät eteenpäin. Minä jäin tähän.

Yksinäisyys on tuntunut viime aikoina erityisen pahalta. Neljä seinää lukitsevat sisäänsä kipuilemaan fyysisesti ja psyykkisesti. Ja jos kivut antavat myöten, useimmiten en enää halua mennä mihinkään. Tai ei ole paikkaa minne mennä. Eikä tänne tule kukaan, juuri koskaan. Hengitän ja valun päivistä toisiin, jotenkin koko ajan kaiken ulkopuolella. Löydänkö koskaan paikkaani?
Tulisiko joku kylään herkemmin jos olisin toisenlainen. Jos näyttäisin itsestäni positiivisempaa puolta ulospäin. Jos olisin enemmän toisenlainen, laittaisin sosiaaliseen mediaan vaan hymykuvia ja positiivisia mietelauseita. Mutta se en ole minä ! Minä haluan näyttää aitouteni, jäädä sen kanssa vaikka kokonaan yksin.

On minulla muutama rakas ihminen, joista en voi tarpeeksi koskaan kiittää. Että jaksavat minua. Mutta kaikilla omat kiireensä, omat aikataulunsa, omat ristinsä kannettavana.

En tiedä mitä tälle blogilleni tapahtuu, kirjoitanko enää. Nyt vaan kuukausien jälkeen kun heräsin, oli liikaa lauseita mielessä jotka täytyi saada ulos.

Kuin valkeat koiperhoset

lipuivat rakastavaisten kanootit hämärissä

eroten, kohdaten, eroten ääneti.

Minä soudan yksin veneessäni.

Harmaa iltayö suhisi rannan metsästä,

apeanpunaisista pilvistä.

En tiedä mitä minä enemmällä elämällä.

Tänään oli lehden varjo lähempänä kuin ihminen

ja aallot itkivät kodittomuuttaan minussa.

Ne olivat lähellä, lähempänä kuin ihminen.

Olen elänyt ne kaikki, pilvet ja lehdet ja veden.

Mitä minä enemmällä elämällä.

Kaikki ne ovat sanomattoman kaukana.

-Solveig von Schoultz

Suom. Helena Anhava

Selviytymistä

Kirjoitan tunnetilojen vallassa. Tekstit voi olla äärimmäisen synkkiä mutta haluan tuoda ne esiin sellaisina kuin ovat. Ja on ollut synkkää. Muutakin kyllä. Tunnetilojen vallassa kirjoittaminen on myös terapiaa itselleni.
Huomaan että niinä hetkinä kun koko maailma ei tunnu romahtavan niskaan ja ei ole niin raskasta hengittää, on vaikea kirjoittaa. On aina ollut. Ehkä tämä on tapani purkaa loppumatonta ahdistustani.
Haluan tuoda elämääni sairauksieni kanssa niin karuna esiin kun ne esiintyvät.
Ehkä se on osaltaan myös kapinaa niitä kaikkia selviytymistarinoita vastaan joista saa käsityksen että näiden kanssa pärjää ja lopulta parantuu/kuntoutuu, kun kaikille ei niin käy.

Viime tekstissä oli yksi toive vain, ja toin sen ilmi. Nyt saattaa olla muita hiljaisia toiveita taustalla, mutta pelkään sanoa niitä ääneen. Yleensä ne romuttuvat kun ne sanoo ääneen.

Sain lisää potilasasiakirjoja postitse. Pelkäsin ensin lukea. Mutta luettuani vajaa sata sivua näiden parin viikon aikana (70 sivua meni kahdessa päivässä), tajusin että tätä minä tarvitsen. On niin paljon asioita joita en muista. Jotka ovat kaiken niiden sairaalajaksojen, päihteiden, rankkojen hoitojen, traumojen ja lääkkeiden takia jääneet pimentoon. Miksi juuri nyt? Sitä en tiedä.
Ehkä kimmokkeena toimi kokemusasiantuntijakoulutus jossa kirjoitan myöhemmin keväällä  sairaushistoriani, jonkunlaisen "elämän tarinani". Vaikea varmaan saada tuota kaikkea tiiviiksi paketiksi mutta uskon sen olevan vain hyväksi. Olen liian kiinni menneessä. Haluan tietää, ymmärtää, hyväksyä, käydä ne vielä kerran läpi, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja lopuksi laittaa pisteen sen kaiken päälle. Vaikka ei tämä lopukaan pisteeseen, jatkuu edelleen. Mutta se kipeä menneisyys jossa oli liikaa, liikaa yhdelle ihmiselle. Liian lyhyessä ajassa. Vaikka vuosissa silti.

Tietenkin mietityttää kuinka avoin voi olla jos sen aikoo ainakin puolijulkisesti esittää, toivon vain että rohkeus siihen riittäisi. Mitä muuta sanottavaa minulla on enää maailmalle?
En kykene työhön. Ehkä voin tarinallani, kaikella sillä mitä minulle on tapahtunut ja mistä minä todella tiedän, auttaa edes yhtä ihmistä. Tai sitten en. Voi olla että en. Mitään ei voi tietää. Mutta tietoa minulla on mitä on olla sairas, mitä on pudota kaikkien yhteiskunnan verkkojen väliin ja mitä epäkohtia olen kokenut, mikä taas on toiminut ja auttanut siinä että olen nyt tässä. Hengittämässä ja kirjoittamassa. Seesteisempi. Kaksi vuotta ilman sairaalajaksoja. Kai se on jotain. Vaikkei sitä itse näe. Ja toki toivon että koulutus toisi myös jotain mitä kykenisin tekemään.

Voi olla että putoan vielä joskus sinne vanhaan, mistä sitäkään tietää. Elämä on epävarmaa enkä jaksa ajatella Mitä jos ... Voi olla että löydän vielä itseni sairaalasta tai ambulanssista mutta tällä hetkellä olen irti niistä.

Nyt yksinäinen ilta. Viime päivien sosiaalisuus saa kaipaamaan lisää. Erakoitumisessa on se hyvä puoli ettei enää osaa kaivata. Ja nyt kaipaa taas.. Jatkuvaa opettelua jota jatkan edelleen "motivoituneena hoitooni" psykiatrini sanoin, mitä ei todellakaan lukenut vuosia sitten olevissa papereissa.
Moni on ehkä hieman ihmetellyt, tai ainakin kysynyt, miksi haluan penkoa menneisyyttä. Se on aika kiusallista kuitenkin kun ei muista. Ja yrittää muistaa ja siten elää tavallaan koko ajan osaltaan menneessä. Tiedän nyt paljon enemmän kun muutama viikko sitten.

Alkoholia ehkä kuluu hieman liikaa taas. Humalaan on liian helppo paeta. Aamukuudelta on tultu kotiin ja toivottu että yö jatkuisi vielä, elämän hetkiä joista ei haluaisi päästää irti. Jotenkin silloin saa kokea kaikkea sellaista mihin ilman humalaa ei pystyisi. Ja haitat, haitat tiedän kyllä.
Eipä se aikoinaan puoli vuotta ilman alkoholiakaan tehnyt ololleni muuta kun pahensi, kun hävisi ne viimeisetkin ihmiskontaktit.

En jaksa nyt miettiä liikaa, vaikka kirjoitinkin. Yritän selviytyä. Hetkistä toisiin. Itkeä jos itkettää. Raivota jos siltä tuntuu. Kestää ne hetket kun tuntuu ettei enää jaksa. Ei minusta ole kuolemaan. Se on nähty jo. Toiveet ja teot on erikseen.
Toisinaan maailmassa on vielä kauniita asioita, jos vaan jaksaa nähdä ja toteuttaa.
Niinä päivinä kun ei jaksa, on pakko vaan odottaa että menee ohi. Tiedän, tiedän niin hyvin että niinä hetkinä ei siihen usko. Mutta vaikka sitten kirjoittaa, ne kaikkein synkimmät ajatukset jonnekin. Jos joku kuulisi jossain, edes yksi.

"Kuinka paljon halusitkaan
matkata kauas tähtiin
nyt makaat siinä paikallaan
taivas mustanaan

Maailma ei riittänyt
lähdit pois
olit niin kaunis
kun lähdit minusta
Sait kaiken mitä halusit
hiljaisuus niin raastavaa
pimeys niin tappavaa
ja minä käänsin kylkeni "

Ps. Facebookista löytyy edelleen viime keväänä perustamani ryhmä yhdessä toisen ylläpitäjän kanssa, ja nyt kolmaskin saatu mukaan. Jos kaipaat vertaistukea, olet lämpimästi tervetullut, keskustelu on vilkasta ja positiivista palautetta ryhmän ilmapiiristä on tullut, se lämmittää mieltä todella paljon.
 Mielenterveystuki-ryhmä löytyy täältä.

Pps. Kiitos teille jotka luette. En välitä onko teitä yksi tai viisi tai enemmän. Olen kiitollinen jokaisesta, kommentit ovat erittäin tervetulleita ja aihepyynnöt mistä haluaisitte minun kirjoittavan.

Valtava väsymys

Kun joutuu pitkästä aikaa miettimään omia vahvuuksiaan ja sitä miksi juuri minut kannattaisi valita, tuntuu se kaiken tämän sairauden ja negatiivisuuden keskellä todella julmalta. Kun tuntuu että kaikki omat luonteenpiirteet ja vahvuudet hukkuvat pelkkiin oireisiin ja niiden hoitamiseen. Joutuu todella pohtia ja nähdä kaiken sen taakse.
Kyse on kokemusasiantuntijakoulutuksen hakemuksesta. Kymmenen otetaan koulutukseen joten hakemuksen pitäisi jotenkin erottua, että tulisi valituksi. En kuitenkaan lähde kaunistelemaan ja valehtelemaan koska haluan säilyttää aitouteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos se koituu kohtalokseni, sille ei voi mitään.
Tuntuisi vaan todella typerältä kirjoittaa että on jotenkin kuntoutunut tästä, koska ei todellakaan ole. Olen kuntoutuja, edelleen ja varmasti aina. En edes tiedä mitä kokemusasiantuntijoilta vaaditaan. Kuullostaisi tekopyhältä jos kaikkien tarvitsisi olla jotenkin "parantunut" voidakseen toimia kokemusasiantuntijoina, joten en halua uskoa niin.
Hion vielä hakemustani ja sitten lähetän ja toivon ja pelkään pahinta. Kaikki tällaiset pettymykset kun tuntuu olevan pieniä maailmanloppuja niin tietynlainen pelko on lähettää edes koko hakemusta.


Kävin tuossa menneellä viikolla ottamassa kauan suunnitellun tatuoinnin ja nyt päiviäni rytmittämät jatkuvat rasvailut. Ehkä joskus esittelen sen täälläkin kunhan ensin parantuu.
Tuntui kyllä hyvältä saada se otettua, rakkain teksti, toinen "nimeni" (lähinnä netissä) ikuistettuna käteeni.

Tyhjyys tuntuu loputtomalta edelleen. Ja voxra, lääke jolta odotin paljon (liikaakin?) tuntuu menettäneen tehoaan. Tai sitten kaikki johtuu vaan pettymyksestä kun odotin kai enemmän. Nostin viime viikolla annosta 300mg:aan ja sekään ei tunnu miltään. Aiempina kesinä se on kyllä tuntunut heti, niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt tuntuu ettei ole enää sivuoireita eikä mitään tehoakaan. Järkyttävä väsymys vain päivästä toiseen. Totaalinen merkityksettömyys kaikkeen.
Vaikka täytyy toki myöntää sekin josta psykiatri muistutti, että kyllähän edelleen nykyään olen paremmassa kunnossa kun ennen voxran aloitusta. Koska väsymyksestä huolimatta teen kuitenkin jotain asioita, enkä makaa kaikkia päiviä kotona. Olen kävellyt suhteellisen paljon viimeisen parin kuukauden aikana (tästä kiitos pokemoneille). Mutta sekään ei tunnu tätä väsymystä helpottavan. Vaikka tuleekin lähdettyä kävelemään väsymyksestä huolimatta. Useimpina päivinä, valitettavasti harvenevassa määrin, alkuinnostuksen jälkeen. Tuntuihan se alussa jotenkin typerältä kävellä tuolla virtuaalisten hahmojen takia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että jos ne saavat minut ulos ja kävelemään kilometrejä päivässä, ei se ole typerää. Ja tuleehan siinä samalla nähtyä paikkojakin.

Kovasti vaan edelleen kaipaisi jotain merkitystä olemassaololleen ja usein se tuntuu niin musertavalta kun ei tunne löytävän paikkaansa tässä maailmassa.

Kirjoittamisellekaan ei tunne löytävän merkitystä, kun ei oikein tiedä edes mistä kirjoittaa. Voxra on kai tehnyt jotenkin tunteettomaksi, ainakin vienyt itkukyvyn, joten ei tiedä mistä kirjoittaa.
Tässä nyt kuitenkin lyhyt teksti viime viikoista. Yritän pohtia mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Kiitos kaikille jotka tätä lukee, merkitsee paljon <3