Ihanat kamalat pillerit

Muistan kun keväällä päätin, etten vähään aikaan aloita mitään uusia lääkkeitä kun tuntuu että elämässä ei enää ole muuta kun lääkkeiden aloitus- tai lopetusoireita (käytän kuitenkin mieluummin sanaa vieroitusoireet). No, ei se päätös kauaa pitänyt.
Aloitin omasta tahdostani kesällä Brintellixin, tuon juuri markkinoille tulleen lääkkeen. Alkuun vaikutti että se tehosi, mutta ehkä se olikin vain parempi ajanjakso. Sama synkkyys palasi yhtä syvänä kuin ennenkin. Nostin annosta ja odotin vielä kun lääkäri niin suositteli. Jossain kohtaa väsyin. Lääke on kallis tällaisessa velkahelvetissä ja jouduin pyytämään apua muualta sen maksaakseni.

Lopulta ehdotin lääkärille, tai oikeammin sanoin etten enää aio sitä jatkaa. Lääkäri antoi lopetusohjeita ja sanoi ettei siitä pitäisi sen kummempia lopetusoireita tulla. Ja taas uskoin. Vai epäilinkö jo silloin.
Ja taas olen täällä kun mikäkin narkomaani. Sydän tykyttää ja hiki puskee pintaan, kaikki ärsyttää ja suututtaa niin että on vaikea olla. Tekisi mieli huutaa tuskaa ulos. Hajottaa paikkoja. Riidellä ihmisten kanssa.

Kun nyt mietin taaksepäin, viimeiset vuodet ovat olleet siirtymistä aloitusoireista lopetusoireisiin ja taas sama uudelleen. Aina joku oire jostain. Olen helvetin väsynyt tähän. Ja nyt taas päätän että ei enää. Ei enää mitään lääkekokeiluja. En enää jaksa tätä pillerinpyörityksen oravanpyörää.
Laskujeni mukaan kolmetoista vuotta olen popsinut kymmenittäin eri pillerimerkkejä saamatta mistään sen kummempaa apua, paitsi tilapäisesti bentsoista.
Ne kamalat bentsot joista lääkärit varoittelevat alituiseen. Toissaviikolla lääkärini piti puhelimessa pitkän luennon bentsojen haitoista kun ehdotin että opamoxin voisi vaihtaa johonkin toiseen. Minä haluaisin kuulla ne samat luennot näistä muista lääkkeistä, mutta sitä päivää en tule näkemään.
En ole koskaan saanut bentsojen lopetuksesta mitään tällaisia vieroitusoireita mitä monista ssri-lääkkeistä tai muista mielialalääkkeistä. Ketiapiinista en pääse edes eroon koska en enää nuku ilman sitä.

No eihän tätä olotilaa voi edes verrata Venlafaksiinin lopetukseen, joka oli sellainen helvetti etten ole eläissäni vastaavaa kokenut, mutta ei nämäkään kivalta tunnu. Olo on kuin narkomaanilla joka miettii ottaako annoksensa vai en. En ota. Olen kärsinyt nämä ennenkin ja kärsin nytkin, mutta en enää sen jälkeen. Vaikka taas hetken epäilen pitääkö päätökseni.
En jaksa tätä enää. Elämässä on tuskaa jo muutenkin tarpeeksi ilman jatkuvia ylimääräisiä oireita.

Propralia menee. Se onneksi vähän lievittää sydämentykytyksiä jotka on välillä todella tuskastuttavia. Onneksi joku lääke sentään tekee tehtävänsä.

Uskon myös, ettei mielen turruttaminen lääkesumulla ole mikään ratkaisu tilanteeseeni. Lääkkeet on hyväksi jos ne tehoaa, ja väliaikaisesti. Sitä mieltä olen. Liian moni syö lääkkeitä vaikka olo vain pahenee, uskovat sokeasti lääkäreitään jotka määräävät mielinmäärin pillereitä toisensa jälkeen. Olen onnekas, että olen lopulta säilyttänyt oman tahtoni lääkitysasioiden suhteen. Näin ei ole aina ollut.
Voin rehellisesti sanoa, että jos olisin ottanut ilman vastalauseita kaikki pillerit mitä lääkärit ovat keksineet ehdottaa, kulkisin tällä hetkellä kuola poskella tuntematta varmaan yhtään mitään. Sekö on ratkaisu ? Että lukitaan ne pahat asiat ja tunteet pillerisumuun ja kuljetaan "mömmöissä" päivästä toiseen tajuamatta enää elämän oikeaa laitaa. Vailla mitään omaa tahtoa kuljetaan kun toisen ohjaama robotti paikasta toiseen.

Muistan erään kerran kun olin Laakson avo-osastolla ja lääkärit määräsivät Risperdalia, jota useimmiten psykoottisuuteen käytetään vaikkei sellaista mulla edes ollut. Sitä määrättiin itsetuhoajatuksiin. No, syötyäni sitä muutamia päiviä lääkärit olivat iloisia että itsetuhoajatukseni olivat vähentyneet. Mutta mikä se todellinen olotila oli? En tuntenut yhtään mitään. Tuijotin ilmeettömänä ikkunasta ulos enkä nähnyt maailmaa ympärilläni. Sellaiseen tilaan voisi jäädä, mutten onneksi jäänyt vaan sanoin etten enää sellaista lääkettä syö.

En tiedä mikä se ratkaisu tähän tilaan on, onko sellaista missään, mutta sen tiedän ettei sitä pilleripurkista löydy.
En ole aina ollut näin lääkekriittinen, mutta sairauteni vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Jos lääkkeet auttaisivat eikä toisi loputtomia haittoja, mikäs niitä olisi syödessä, siinä missä diabeetikkokin ottaa lääkettä vaivaansa, mutta jos ne ei auta, en ymmärrä perusteita lääkityksen jatkamiselle. En ala miksikään lääkärien koekaniiniksi enää koskaan ja jos mistään voin olla tyytyväinen niin siitä että olen säilyttänyt oman tahtoni sairauteni hoidossa, enkä ole enää ohjailtavissa ulkoapäin.

Mielipiteeni lääkityksistä voi olla kärkkäitä, mutta uskon että tällaisella lääkehistorialla moni alkaisi kyseenalaistaa lääkitystään.
En kuitenkaan ilman lääkkeitä pärjää. Ketiapiini on tehnyt tuhonsa enkä saa enää unta ilman, vaikka sitäkin yritän nyt laskea pienimpään mahdolliseen annokseen. Bentsoista ei ole pahaa sanottavaa, koska ne lukeutuu ainoisiin lääkkeisiin jotka on hetkellisesti auttaneet.

Sanotaan, että masennuksen hoidossa lääkitys ei ole ainoa hoitomuoto vaan tarvitaan myös terapiaa. Kuitenkin hyvin usein lääkitys jää ainoaksi hoitomuodoksi. En ole koskaan saanut itse psykoterapiaa, ei ole suostuttu edes rahoitusta hakemaan. Tuntuu aika uskomattomalta, kun sairauden vuosia on täynnä näin paljon. Hoitosuositukset ja todellisuus riitelevät pahasti keskenään. Ja lopulta sitä päätyy niin kroonistuneeseen tilaan, että jos joku lääkäri suostuisi kirjoittamaan lausuntoa saadakseni psykoterapiaa, ei sitä enää myönnetä. Toivoton tapaus, liian monia sairauden vuosia takana, ei selviä enää veronmaksajaksi. Ja silloin kun olisi voinut selvitä, vastaus oli aina sama; liian vaikeasti oirehtiva, ei pärjäisi psykoterapiassa.

Tällä kertaa voin vain toivoa että jaksan ottaa tunteeni vastaan sellaisina kuin tulevat, ilman että lähden hakemaan vastauksia pilleripurkeista kun en ole ennenkään niitä sieltä löytänyt.

Vieroitusoireita

Olen ollut kirjoittamassa tänne monena päivänä, mutten saa kun muutamia lauseita kirjoitettua. Aivot tuntuu olevan totaalisen jumissa. Ja sitten taas niinä hetkinä kun tuntuu että tekstiä tulvisi vaikka kuinka, olen ollut liian pahojen fyysisten oireiden lamaannuttamana kykenemätön kirjoittamaan.

Tässä vieroitusoireiden helvetissä on ollut monenlaisia vaiheita. Ja valitettavasti tämä jatkuu edelleen. Nyt on kuukausi takana tätä ja alkaa kyllä totisesti usko loppua että näistä koskaan selviää.
Olen ollut neljän seinän sisällä kauppareissuja lukuunottamatta jo yli kuukauden.
Alkuun ei ollut lääkkeen lopetuksen jälkeen mitään. Ihmettelin missä ne oireet ovat ja olin totaalisen väärässä kun luulin ensimmäisen viikon aikana että eikö tästä mitään oireita tullutkaan. Kun sitten ensimmäisen viikon jälkeen ne iski ryminällä päälle eikä antanut välillä enää tilaa hengittää.
Kovin on aaltoilevaa ollut ja on edelleen.
On päiviä jotka tuntuvat olevan henkisesti helpompia mutta fyysisesti raskaampia, ja toisinpäin. Olen kokenut aivan totaalisen hysteerisiä itkukohtauksia jotka ovat kestäneet pahimmillaan jopa tunteja.
Raivo ja ärtyneisyys on ollut myös hyvin vahvana läsnä. Tuntuu että se helpotti jo alun jälkeen hieman, mutta nyt se on tullut taas riesaksi sitä myöten kun itku on jäänyt vähemmälle.
Fyysisiltä oireilta en ole juuri vapaapäiviä saanut. Välillä ovat helpompia mutta niitä on, koko ajan. Aamut on niiden osalta parempia. Pystyy juomaan aamukahvit rauhassa koneella istuen kun muistaa vaan heti aamusta ottaa beetasalpaajaa tasaamaan sydämen nopeaa rytmiä.

Sydänoireet veivät yhtenä päivänä päivystykseen asti. Olin jo monena iltana tuntenut pahoja tykytysoireita, puristavaa tunnetta rinnassa ja rytmihäiriötuntemuksia, mutta kuten aina, välttelin lääkäriin lähtemistä viimeiseen asti. Kunnes vihdoin uskalsin mennä. Se oli hyvä käynti siinä mielessä että sain oireenmukaista hoitoa eikä käsketty aloittaa masennuslääkitystä uudelleen. Oireeni otettiin todesta eikä minun vain kuviteltu olevani luulosairas. Sain oireisiini lääkettä, ja vaikka se kyseinen lääke ei lopulta sopinutkaan, sain sen jälkeen omalta lääkäriltäni toista beetasalpaajaa, joka on auttanut sydäntykytyksissä.

onneksi mielialalääkkeet eivät ole sydämenmuotoisia, nämä ovat beetasalpaajia

Se kyllä ihmetyttää aina vain, miksi lääkärit eivät usko mielialalääkkeiden vieroitusoireisiin. Puhutaan vaan lievistä lopetusoireista jotka menevät hetkessä ohi. Eikö he voi puhua näiden lääkkeiden vieroitushaitoista että potilaat uskaltaisi niitä alkaa syömään, vai toimivatko he vain lääkeyhtiöiden talutusnuorassa puhuen aina mahdollisimman positiivisesti näistä ihmepillereistä. Onneksi tämä aihe on ollut nyt suhteellisen paljon esillä eri lähteissä, ja ihmiset uskaltavat kertoa kokemuksiaan. Ja mikä parasta, jotkut mielenterveyshoidon ammattilaisetkin uskaltavat näitä kritisoida.
Keskustelin oireistani viime viikolla lääkärini kanssa, ja hän oli sitä mieltä ettei nämä ole enää vieroitusoireita, olihan lääkkeen lopetuksesta tuolloin kulunut jo yli kolme viikkoa. Kuitenkin monet lähteet kertovat että oireet voivat kestää muutaman kuukaudenkin. 

Olen ensi viikolla tapaamassa lääkäriäni hoitokokouksen merkeissä. Hoitonihan on ollut melkoisen olematonta kun koen hoitajakeskustelut turhina enkä ole niissä käynyt. Ja nyt on tarkoitus miettiä hoitokuvioitani, että mitä hoitoja on kokeiltu ja mitä on vielä kokeilemetta, vai onko mitään.
Dkt- ja psykoterapia on kyllä vielä kokeilematta mutta kamppailen ristiriitaisten ajatusten kanssa niiden suhteen. Olen kokeillut niin paljon eri hoitomuotoja, että alkaa usko loppua. Psykoterapian rahoituskuviot myös hirvittää ja sen prosessin läpikäynti, jos nyt mitään rahoitusta siihen edes saan.

Pessimisti ei pety, ja sitä rataa. Kuulen usein katkeruudestani ja pessimistisyydestäni hoitoa kohtaan, mutta en pysty ymmärtämään miten se voisi olla estettävissä. Hoitohistoriaani mahtuu niin paljon pettymyksiä ja yrityksiä ettei tosikaan.
Miten voisin päästä irti katkeruudestani ? En todellakaan tiedä. En näe itselleni enää mitään muuta elämää kun loputonta synkkää olemista.
Samalla olen kuitenkin miettinyt tosissani olenko valmis luovuttamaankaan.
Monet ehkä ajattelee lääkkeen lopetuksen luovuttamisena, mutta itse en näe asiaa niin. Halusin nähdä, ja haluan edelleen, että voiko asiat olla toisin, mieliala muuttua. Kun ei todellakaan ole mitään menetettävää.
Enhän kokonaan ilman lääkkeitä ole, syön edelleen ketiapiinia kun en eroonkaan pääse. Tai pääsen, jos en halua enää nukkua.  Onneksi tosin annos on enää pieni.
Olen päättänyt antaa paljon aikaa tälle masennuslääkkeen lopetukselle. Viimeksi luovutin turhan ajoissa. Söin kuitenkin masennuslääkkeitä yli kymmenen vuotta, kyllähän sen tajuaa ihan maalaisjärjelläkin että mieli tarvitsee aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Olen melko varma että ensi viikon hoitokokouksessa tarjotaan taas uutta pilleriä, mutta onneksi tiedän että ne pillerit eivät omaan masennukseeni ole vastaus. Jos ne jollain auttaa, hyvä niin, itse en ole saanut näistä "onnellisuuspillereistä" kun loputtomia sivuoireita.