Kun ei kuulu mihinkään

Turhaudun. En ole mitään. Ei ole mitään merkitystä.
Ehkä voxra-lääkitykseni sai noradrenaliinin kautta jonkin minussa liikkeelle. Sitä ennen olin siellä jossain niin syvällä etten nähnyt muunlaista elämää. Olin kadottanut jokaikisen toiveeni ja kaiken muutoksen halun. Valuin kohti loppuani.
Mutta nyt mietin oliko se sittenkin parempi. Tämä kaikki on niin ristiriitaista että tälle on niin vaikea löytää sanoja. Kyyneleet tippuvat näppäimistölle pitkästä aikaa, ei oikein enää ole pystynyt edes itkemään. En oikein näe tätä tilannetta parempana, vaikka kuinka sanoisivat että on.

Päivät toistavat toisiaan. Joka päivä sama kiireetön aamukahvi, ei herätyskelloa joka herättäisi koska ei syytä nousta tiettyyn aikaan. Samaa olemista ja tyhjyyttä päivästä toiseen. Aamutoimet voi suorittaa vaikka päivällä, tai jättää väliin jos ei aio poistua minnekään koko päivänä. Kaikki on menettänyt merkityksensä vaikka sisällä on joku vahva palo muunlaisesta elämästä. Mutta olen kuin lukittuna pelkoihini ja oloihini. Ensimmäinen askel, sitä ei enää ole.

Eilen illalla muistelin aikoja kun olin jotain. Joku ihminen jossain yhteisössä tekemässä työtä. Enkä tarkoita sitä ettäkö ihmisen tarkoitus olla olemassa saavutettaisiin työllä, mutta omalla kohdallani kun ei ole muutakaan niin sitä kipeästi kaipaisi. Kun ei ole perhettä, ei lapsia, ei mitään. Pelkkä tyhjä koti.

Enkä edes muistoissani mennyt niihin aikoihin kun olin "oikeissa töissä", "normaali", vakituisessa työsuhteessa normaalilla työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Vaan mietin niitä aikoja kun olin kuntoutustyössäni jossa viihdyin. Jossa tunsin itseni tärkeäksi edes jotenkin. Työpanostani arvostettiin, työpäivästä kiitettiin. Vaikka se ei ollutkaan se tavallinen palkkatyö. Armollisempi kyllä, ei kilpailua, ei paineita. Mutta silti merkityksellinen. Ei siellä lojuttu tupakkatauoilla vaan oli tehtävät mitkä suoritettiin. Ja siitä tuli hyvä mieli. Oli sopivasti haastetta. Ei liikaa eikä liian vähän.

Siksi en ole kiinnostunut mielenterveyskuntoutujien orjatyökeskuksista tai klubitalosta, puhumattakaan askartelukerhoista. Siellä jotenkin lannistuu. Menee samaan luovutusmeininkiin kun muutkin. En sano että se on kaikilla, mutta itse koin sen niin. Ei haastetta, ei tunnetta kuulua siihen valtaväestön yhteiskuntaan. Vaan tunne, että pitää olla jossain piilossa yhteiskunnalta sairaiden kanssa samassa paikassa. Olen jo muutenkin liikaa oiretta ja sairautta, en jaksa keskustella niistä enää työtoiminnassani. Mitenkään paremmin tätä en osaa selittää. Silti muistutan etten väheksy heitä milläänlailla jotka kokevat omakseen työkeskukset tai klubitalot. Kaikki me olemme erilaisia.

Missä on mielenterveyskuntoutujien kuntoutustyöt? Tiedän yhden ainoan yhdistyksen jonka kautta pääsin kuntoutustyöhöni. No toki olen miettinyt sinnekin palaamista jos sekään on enää mahdollista.
Kela kuntouttaa kyllä heitä jotka ovat lähellä opiskelu/työelämää mutta ei meitä väliinputoajia jotka olemme olleet vuosikaudet määräaikaisella tai pysyvällä eläkkeellä. Työvoimatoimisto tarjoaa kuntouttavaa työtoimintaa työvoimatoimiston asiakkaille. Mutta kuntoutustuella/eläkkeellä olevat eivät kuulu sinnekään.

Vapaaehtoistyötä on useissa järjestöissä mutta monen vuoden kotona oleminen on vaikeuttanut sosiaaliset tilanteet ja aloitteen ottamiset, joten sinnekin tuntuu olevan liian iso kynnys. Sitä paitsi vähintään sekin että selaa eri järjestöjen sivuja joissa kriteereinä mainitaan tasapainoinen elämäntilanne, karkoittaa ajatukset siitäkin.

Eikä sitä ymmärrä kun tämän kokenut, kuinka vähän on uskoa enää itseensä ja omiin kykyihinsä, kuinka tunnistaa enää omia vahvuuksiaan jotka ovat kadonneet jonnekin lukuisien oireiden alle. Ei siinä auta läheisten kehotukset uskoa itseensä ja lakata luovuttamasta jokaisen pettymyksen kohdalla.

Ja jos tässä odottelee sitä tasapainoista elämäntilannetta ja toipunutta oloa ennenkuin ryhtyy johonkin, saa odottaa koko elämänsä sitä saavuttamatta. Kuntoutuminen ei tapahdu kotoa käsin. Se nyt viimeistään on tässä tullut huomattua.

En löydä paikkaani ja sitä on vaikea kestää. Vääränlainen kaikkialle, siltä alkaa tuntumaan.
Ei mielensairaudet tarkoita sitä etteikö olisi enää kykyjä kun istumaan vertaistensa kanssa askartelukerhoissa askartelemassa päiväkotilasten tavoin jotain härpäkkeitä jotka unohtuvat lojumaan kaapin perälle. Tai tekemään orjana ilman palkkaa yksitoikkoista työtä jossain keskuksessa piilossa muilta koska yhteiskunnalla ei ole muuta tarjota. Ei ole mikään ihme että niin moni jää kotiin. Tai alkoholisoituu. Tai alkaa käyttämään kovempia aineita. Tai tappaa itsensä. 

*********

Aloitin tämän tekstini eilen ja olin juuri kirjoittamassa sanatulva mielessäni kun kännykkääni tuli tekstiviesti joka romahdutti.
"Hei, olet ensimmäisellä varasijalla kokemusasiantuntijakoulutukseen. Nyt tuli loppuvaiheessa todella paljon hakemuksia, joista yritimme valita kattavan läpileikkauksen vertaisista. Kiitos kun hait, olemme yhteydessä jos tulee peruutus. Koulutusta tulee olemaan vuosittain."
Ensimmäinen varasija. En päässyt tuonnekaan. En usko että kukaan peruu. Ja vaikka joku voisi ottaa tuon niin että no pääsin sentään varasijalle niin itselleni se ei sitä ollut. Vuosikausien pettymysten päälle tuo oli kun puukot pitkin selkää ja naula arkkuun. Ja mainittakoon vielä nyt heikko pettymysten sietokyky joka aktivoi tiettyjä tuhoisia käytösmalleja, kuuluu nyt aika ensisijaisena sairauteeni (epävakaus) vaikka siihenkään ei kai pitäisi vedota. Ja luulin niistä jo päässeeni.

Kunnes istuin veitsi kädessä lattialla itkien ja veripisarat ja kyyneleet tippuivat lattialle. Kaksi vuotta taitaa olla viime viillosta. En pystynyt käsittelemään sitä muuten. Se oli liikaa. Aina vain pettymyksiä toistensa jälkeen. 
Ja hoin vain itselleni etten ole mitään. Ettei minun viidentoistavuoden kokemukset mielenterveysongelmista ole yhtään mitään, ei niitä voi kääntää voimaksi muiden auttamiseksi niinkuin olin hakemuksessani selittänyt. Ja todella halusin tuohon koulutukseen.

Ja sitten jälkeenpäin yön pimeinä tunteina mietin että näinkö minä edelleen käsittelen pettymykset joita toki tulee jos tästä johonkin vielä yrittää mennä. Että ehkä päätös oli oikea, vaikken siitä varmasti pitkään aikaan yli pääse. 

Ja aamulla muistona on vain siteessä oleva kipeä jalka.  

Tarinaa taisteluväsymyksen takaa

"Ei se kotona makaaminen mitään auta."
"Sun täytyy lähteä ulos niin olo paranee."
"Itse se työ on tehtävä, ei sitä kukaan muukaan tee."
"Olet vielä nuori, koko elämä edessä."


Tuossa vain osa lauseista joita kuulee melko usein. Pieni totuus niissä varmaan piilee, mutta haluaisin kirjoittaa täsä aiheesta vähän laajemmin, viidentoista vuoden masennuksen kanssa kamppailleena.

On helppo neuvoa ulkopuolelta tietämättä mitä ihminen on käynyt läpi. Kun ei osata sanoa mitään muutakaan, turvaudutaan kliseisiin ja ajatellaan että ne auttaa kaikkia.
Jos nyt avaisin omaa kamppailuani ja syitä sille miksi tilanne on nyt tämä.
Vuosia olen nyt "maannut kotona" joka monesta tuntuu siltä etten koskaan ole yrittänyt mitään. Se ei ole totuus, mutta ihmiset olettavat sen olevan koko totuus.

Jos palaan kuntoutumiseni alkuun. Vai oliko se vain sairauden kanssa kamppailua. En ehkä silloin vielä tiennyt kuntoutumisesta mitään. Oireilin rajusti ja olin varmaan enemmän osastoilla kun kotona. Jatkuvia päivystyskäyntejä, hoitokontakteja, ambulansseja, lääkkeitä, tarkkailulähetteitä, itsemurhayrityksiä, itsetuhoilua, osastojaksoja. Ambulanssikuskit tiesivät minut jo nimeltä. Lääkärit nostivat usein kätensä pystyyn eikä enää tiennyt mikä on. Diagnooseja vaihdeltiin ja lätkittiin papereihin vailla kunnon tutkimuksia. Lääkkeitä vaihdeltiin koko ajan ja dosetti täyttyi tasaiseen tahtiin. Halusin koko ajan kuolla, tai jonnekin pois siitä pahasta olosta ja käytökseni oli sen mukaista. En ottanut mitään vastaan. Huusin tuskaani välillä eristyksen lepositeissä enkä ymmärtänyt mikä oli. Se ajanjakso oli todella sekavaa enkä muista kaikkea. Jossain kohtaa tuli selväksi ettei tästä niin vaan selvitä. Yritin viimeiseen asti sairaalajaksojen välissä käydä töissä mutta lopulta en enää pystynyt. Alkoi kuntoutustuki vuonna 2005 joka jatkuu edelleen. Vaihtui kaupunki kun jäin asunnottomaksi ja koko kaupunki tuntui siltä että minut muistettiin kaikkialla enkä jaksanut sitä enää. Uusi kaupunki ja ympäristö, mutta sekään ei lopulta tuonut mitään muutosta.


Siitä alkoi kuntoutuminen. Ja kamppailu sen kanssa jaksaako tehdä mitään vaan heittäytyykö vaan sairauden vietäväksi. Kuoleeko vai elääkö. Olin varmaan jokaisen lääkärin painajainen. Silti jossain kohtaa tajusin että on pakko yrittää jotain. Ja yritin. Aina kun en ollut osastolla tai jaksoin hetkittäin uskoa tulevaan, tai vaikken jaksanutkaan, yritin. Tartuin oljenkorsiin joita annettiin.
Kävin oireidenhallintaryhmässä, lukuisissa keskusteluissa. Halusin päiviin rytmiä ja suostuin ehdotuksiin. Pussitin ruuveja mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa, vaikka koin sen todella alentavaksi, menin sinne hetken aikaa silti. Kunnes taas väsyin. Aloitin työvalmennuskurssin. Sain harjoittelupaikan kautta kuntoutustyöpaikan jossa kävin viiden vuoden aikana kolme ajanjaksoa, aina välillä väsyen. Välillä olin osastoilla ja oireilin ja kävin erilaisissa ryhmissä. Oli avo-osastoa, kuntoutusosastoa, suljettua osastoa. Klubitalokin tuli kokeiltua.

Kun lääkkeet eivät tuottaneet tulosta ja tuntui vaan pahentavan kaikkea, aloitin ect-hoidot joissa olen käynyt neljä sarjaa näiden seitsemän vuoden aikana (8-12kertaa/sarja).
Tuntui turhauttavalta kun aina palasin samaan vaikka kuinka yritin jaksaa. Hoidatin itseäni myös A-klinikalla ja peliriippuvuusryhmissä. Join ajoittain liikaa. Hukutin tuskaani humalan helpotukseen. Aina välillä väsyin ja päädyin osastolle. Tai päivystykseen lääkeyliannostelun johdosta. Hoitajat ja lääkärit vaihtuivat toisinaan ja aloitin taas hoitosuhteiden luomisen alusta.

En edes muista kuinka paljon papereita olen täyttänyt, kuinka moneen oirekyselykaavakkeeseen olen vastannut. Kuinka monet hoitokokoukset olen läpikäynyt. Kuinka monet lääkekokeilut olen läpikäynyt.

Kaikkien niiden monien epäonnistumisten jälkeen väsyin koko kuntoutumiseen. Kuinka moni jaksaa yrittää jos aina palaa vanhaan? Joku lääkäri sanoi joskus että kuntoutuminen on kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Minusta tuntui että menen vain taakse.

Elämä on tänä päivänä rauhoittunut, liikaakin. Ei ole enää niitä ainaisia ambulansseja, osastoja, päivystyksiä mitä joskus. Kun se pahin epävakaa oireilu alkoi helpottaa, masennus alkoi syventyä. Kroonistua. Ja syvenee edelleen. Asiat joita vielä joskus pystyin tekemään, muuttui mahdottomiksi. Pienet nautinnot joita joskus koin, muuttui ahdistukseksi ja odottamiseksi että pääsen kotini rauhaan.

Kaksi vuotta sitten yritin kuntoutua viimeisen kerran. Pääsin mielenterveyskuntoutujien  valmennuskoulutukseen jossa jaksoin viikon. Viikon jälkeen en enää pystynyt menemään. Toivo oli kadonnut. Koin itseni vääränlaiseksi, ulkopuoliseksi, liian kroonistuneeksi. Tuntui etten enää osaa tutustua ihmisiin, keskustella mistään. Koin että olin se kroonikko kaikkien muiden sairauden alussa olevien kanssa.

Käyn kyllä edelleen joka viikko keskustelemassa polilla ja psykiatrini mukaan olen sitoutunut hoitooni, vaikken sitä itse näe. Hän näkee jotain toivoa, enkä edes ymmärrä miksi. Olen luonut psykiatriini hyvän hoitosuhteen mutta en jaksa enää toivoa asioiden muuttuvan paremmaksi.

Olen nähnyt niin paljon osastoelämää etten kykenisi enää sellaiseen menemään vaikka tilanne olisi mikä. En varmasti olisi hengissä ilman niitä kaikkia osastojaksoja, vaikka aina en olekaan sieltä mitään apua saanut. Olen viettänyt monet joulut, uudet vuodet ja syntymäpäivät osastoilla.

Tällä tekstillä halusin kertoa omaa tarinaani siitä mihin taistelutahtoni katosi, miksi negatiiviset ja synkät ajatukset valtasivat koko mieleni ja elämäni, miksi jäin kotiin ja osaltani luovutin, vaikka käynkin vielä hoidossa.
Kun yhteiskunta tulvii positiivisen ajattelun tärkeyttä, blogit huokuvat tekstejä siitä kuinka pitää aina yrittää ja taistella, vertaisryhmät arvostelevat niitä jotka väsyvät yrittämiseen, on pakko kertoa tarinaa omien kokemuksien pohjalta siitä mihin kaikkeen se tahto kuntoutua jäi. Jokaisella on oma polku, oma tarina, oma taistelu, oma sietokyky. Tekeekö se ihmisestä heikon jos luovuttaa? Mielestäni tärkeämpää on miettiä sitä minkä kaiken läpi on mennyt.

Masennus ei ole asenne. Masennus ei ole mielentila jota koetaan kun on sunnuntai ja sataa ja jäi yksin kotiin eikä ole mitään tekemistä. Masennus ei ole koskaan valinta joka poistuu "ottamalla itseään niskasta kiinni." Masennus on pahimmillaan vakava sairaus joka tappaa.

Synkkä kesä

Elokuu.
Kesä lähenee loppuaan. Kesät joita vuosia vihasin koska en ole helteiden enkä auringon ystävä. Itseasiassa saan fyysisiä inhottavia oireita liiasta auringosta, en kai ole tottunut, ja helle lisää ahdistusta.
Muutama vuosi sitten löysin meressä uimisen uudelleen vuosien tauon jälkeen ja Voxra-lääkityksen tuoman toimintakyvyn kautta kykenin uimaan meressä ja nauttimaan pienistä hetkistä.
Kesäöistä rannalla, joskus yksin, joskus seurassa. Viiniä rantahietikossa istuen, auringonlaskuja, paljain jaloin merenrantakallioita kävellen ja edessä ääretöntä merta, merivettä iholla, sukeltelua, sitä tunnelmaa jota rakastan. Kesät eivät olleet enää niin painajaista kun yleensä.

Meri on aina ollut tärkeä, se huokuu jotain vapautta ja ikuisuutta, rauhaa jota harvoin tunnen mielessäni. Joskus istuin merenrannalla ja kerroin merelle ajatuksia ääneen.
Tänä kesänä kaikki on jäänyt. Taitaa olla mahtunut tasan kaksi kertaa kun olen meren rantaan saanut itseni mutta uimaan en ollenkaan.

Voxran tuoma toimintakyky on hyväksi mutta vaikeasti masentuneelle se tuo myös muita haittoja. Kun synkät ajatukset saa toimintakykyä, jokainen varmaan arvaa mitä siitä on seurannut. Heräämisiä Meilahden valvontaosastoilta joita tapahtui kahtena viime kesänä parikin kertaa. Niin kipeää aina herätä niistä piuhoista ja tajuta olevansa hengissä vieläkin. Kun luulin jo niistä päässeeni.
Nyt olen kuitenkin taas miettinyt että onko tässä enää mitään menetettävää. On ollut niin synkkää ja masentavaa etten tällaistakaan jaksa kovin kauaa. Pohdin tällä hetkellä psykiatrini kanssa asiaa. Ja toisaalta en pohdi enää mitään. Luovuttaminen kaiken suhteen tuntuu ainoalta lohdulta tässä synkkyydessä.

Voxrahan vaikuttaa dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoon ja siksi eroaa vaikutustavaltaan esim. ssri-lääkkeistä. Monille vaikeasti masentuneille toimiva lääke joille ei muut toimi mutta sitten ne haittapuolet juuri tuohon itsetuhoisten ajatusten toteutukseen liittyen, tämän psykiatrinikin myönsi. Ja onhan siitä faktaa viime kesiltä (eikä lääkityksissä ollut muita muutoksia.)

Ja miten vaikeaa sitä on ihmisten tajuta. Että ei kykene, että ei saa itseään mihinkään. Huomaan tässä asiassa eroavani jopa muista masentuneista. Toimintakyky on lähes nollissa eikä mikään piristä. Vaikka joku antaisi rahaa kouraan että lähde matkalle, en lähtisi. Ei kiinnosta uudet ympäristöt, ei maailma, ei mikään. Vajoan taas. Ja kirjoitan tänne tätä samaa synkkyyttäni.
Samalla luen kuinka monet masentuneet tekevät ja touhuavat, elävät masennuksesta huolimatta. Kyllä minäkin joskus. Ennenkuin kaikki meni tähän pisteeseen jossa en näe enää mitään ulospääsyä. Ne kerrat kun tunnen jotain pientä mielekkyyttä, on lähes olemattomat. Seurassakin toivon usein jo pääseväni kotini rauhaan.

Olen miettinyt tätä blogiakin. Että saanko tästä enää mitään, miksi kirjoitan samaa tuskaa päivityksestä toiseen. Toisaalta kapinahenkeni edes joskus elää ja haluan kirjoittaa asiat juuri niin aidosti ja karusti kun ne ovat ja olla kaikkien niiden hyvinvointiblogien ulkopuolella. Nyt kun eräs foorumikin jäi, tuntuu ettei ole enää mitään paikkaa kirjoittaa. Ja kuitenkin edes haluaisi jonkun kuulevan, oli se sitten edes muutama ihminen, vaikka ensisijaisesti kirjoitankin itselleni. Kun tosielämässä niitä ihmisiä ei juuri ole jotka aidosti kuuntelisivat. Muutama ystävä on, mutta heillä taas tuntuu olevan omat kiireensä ja ongelmansa enkä ole aikoihin kokenut enää että voin kenellekään avautua ja puhua kunnolla, paitsi psykiatrilleni. Ja samalla myös en haluaisi kaataa taakkaani muille enää enempää kun mitä nyt toisinaan käytökselläni kaadan. Välillä oireilen voimakkaammin ja välillä vähemmän.

Ehkä jään pohtimaan tätä asiaa. Haluaisin kuitenkin kirjottaa jossain koska se joskus jäsentää ajatuksia ja tuo jotain. Ehkä tämä blogi vaatisi selkeyttä, aiheita erikseen ja kuulumiset erikseen. En tiedä, nyt on niin hajanaista kaikki. Onhan mulla ajatuksia monistakin mielenterveyteen liittyvistä asioista, ehkä juuri niitä kritisoivia, lääkekriittisiä ja kärkkäitä mielipiteitä joita jakaa joista tiedän että ainakin jotkut arvostavat että asiat kerrotaan niinkuin ne ovat, eikä niinkuin media antaa asioista joskus hieman vääristynyttä ja kevennettyä, kaunisteltua kuvaa. Ja toisinaan on se palava halu kertoa niistä ja ehkä kertomisella auttaa jotakin kokemukseni kautta, nyt vaan tuntuu voimat olevan totaalisen lopussa. Mielenterveysongelmaisten asiat ovat kuitenkin lähellä sydäntä ja jos voisin paremmin, haluaisin kertoa ja vaikuttaa jos voisin.

Nyt en jaksa odottaa edes syksyä. Vaikka se on lempivuodenaikani. Tässä tilassa ei ehkä "pitäisi" kirjoittaa julkisesti mitään, mutta koska teki mieli niin kirjoitan. (Ja inhoan koko "pitäisi"-sanaa)

Päässä humisee ahdistus ja lamaannus yhtäaikaa, mielessä tulvii kaikki muistot ja kyyneleitäkin vuodatin tänään aiemmin harvinaisesti. Itkukykyni kun on taas mennyt olemattomiin. Olisi edes se. Nyt kaikki patoutuu.
Ja muutakin tässä on ollut. Aika rankkaa juttua josta en nyt avaudu, mutta senverran sanon että voi olla että menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat jättäneet fyysisiä jälkiä jotka selittävät oireitani. Kaikki on vielä "avoinna" mutta psykiatrin sanoin; "Se on mahdollista että niin on."

Tässä nyt tämänkertainen valitusvirteni ja kertaus synkästä kesästä, kuviakaan ei ole jaettavaksi kun ei niitä yksinkertaisesti ole muutamaa kännykkäkuvaa lukuunottamatta. Loppuun vielä kaunis biisi joka sai tänään kyynelehtimään, siihen liittyy paljon muistoja.

Kiitän myös jokaisesta kommentista tässä joita olen saanut.

Kesän synkät hetket

Kesä lähenee loppuaan. Raskas, synkkä kesä. Eikä omalla kohdallani pelkästään säiden puolesta. Itseasiassa sateet ja viileys on juuri sitä mitä olen halunnut. Välillä pysähdyn miettimään että ihan unessa tässä on menty. Kesästä ei jäänyt mieleen mitään. Muuta kuin Meilahti.

Viimeisen kirjoituksen jälkeen kesäkuun lopulla päädyin vielä toistamiseen Meilahteen. Ja sillä kertaa hengityskoneeseen asti. Pelko heräsi, että taasko tämä alkaa. Jatkuvat lääkeyliannostukset olivat aikanaan osa elämää, ei enää pitkään aikaan.
Tuon jälkeen lääkäritapaamiset ovat tiivistyneet. Mietinkin usein, että tätäkö se nykypäivänä on. Kaksi vakavaa lääkeyliannostusta, toisessa yö hengityskoneessa, ennenkuin hoidossani alkavat huolestua.
Sitä oloa ei oikein voi edes kuvailla, kun heräsin Meilahdesta hengitysputki kurkussa ja nenämahaletku nenässä, kädet täynnä neuloja ja letkuja, vaipoissa ja katetreissa, lattialla rikkileikattu paitani. Mukanani ei ollut kännykkää, ei avaimia, ei takkia, ei kenkiä, ei mitään.
Sama lääkäri kun aiemminkin, hänen ilmeestään näki selvästi mitä hän ajatteli. 
Palasin sieltäkin kuitenkin seuraavana päivänä kotiin. Ehdottivat osastoa, ja minä tiesin ettei se enää auta. Pakkohoitoon ei ollut perusteita.

Tuon jälkeen tajusin että vaikka en ole varma Voxran vaikutuksista lääkeyliannostuksiini, en kyseistä lääkettä voi enää syödä. Siltä varalta että on. Halusin kuolla, petyin kun en kuollut. Mutta tuota rumbaa päivystyksissä letkuissa en enää jaksa. Voxra sai jäädä.
Vaikka jokin aika sitten päätin ettei enää yhtäkään uutta lääkekokeilua, tajusin taas etten ilmankaan voi olla, ja kaikki kokeillut lääkkeet tuntuivat huonoilta vaihtoehdoilta aloittaa uudestaan. Päädyin aloittamaan äskettäin markkinoille tulleen lääkkeen Brintellixin.
Odotinko siltä mitään ? Kai jossain sisälläni oli varovainen toivo uudesta lääkkeestä. Josko tämä. Lääkäri sanoi ne samat sanat jotka olen kuullut jo yli kymmenen vuotta, että jotkut potilaat joutuvat käymään läpi kymmeniä lääkkeitä ennenkuin löytyy toimiva. En uskonut, taaskaan. Ja hyvä etten uskonut. Vältyin pettymyksiltä.
Ei tunnu miltään tämän vaikutus. Ei haittavaikutuksia, ei hyötyjä. Huomenna silti nostan annosta, koska niin neuvottiin tekemään, enkä jaksa tapella vastaan, eikä toisaalta ole mitään menetettävääkään, vaikka lääkkeen hinta onkin kallis.

Kuva ja runo = Kun sanat riittävät

 Kesä on mennyt lähes kokonaan sisällä. Vaikka itse en sateita tai viileyttä pelkää, päinvastoin, ja nimenomaan halu ulos tulee viileinä päivinä, niin kaikki on silti jäänyt vain ajatuksen tasolle. En pääse täältä mihinkään. Oli suunnitelmia, ainahan niitä on. Merenrantaviinittelyt, valokuvaamiset, paikat joissa käydä. Vaan missä kävin ? Kerran poistuin pääkaupunkiseudulta vanhemmilleni pariksi päiväksi (joka oli raskasta), kerran kävin meressä uimassa, kerran istuin merenrannalla ystävän kanssa viiniä lipittelemässä.

Syksy saapuu. Kaunis syksy. Yleensä helpoimpia vuodenaikoja olojen puolesta, mutta enää ei voi sanoa niin. Ei mitään odotettavaa, miltään vuodenajalta.

Liian helppoa jäädä kotiin, näiden seinien sisälle yksin. Toisaalta olen myös tajunnut yksinäisyyteni, vaikka haluaisi mennä johonkin, seuraa harvoin on. Seinät kaatuu päälle, jään niiden alle kun en osaa poiskaan lähteä. Olen tuskastumiseen asti turhautunut tähän tilanteeseen. Pahimpina ahdistuksen hetkenä mietin kuumeisesti muutosta. Kuitenkin liian usein olen liian väsynyt ja lamaantunut muuttamaan mitään. Mitä alkaisin tekemään, mihin suuntaisin vähäiset voimani ? Onko minulle tässä maailmassa enää mitään ? Voisinko enää nauttia mistään ? 
Silloin kun en ole liiallisen lamaantunut, pyörittelen noita kysymyksiä päässäni. Onko enää mitään, mitään minkä vuoksi elää ? 
On vaikea nähdä kärsimykseltään elämää.

"Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut." - Riikka Pulkkinen/Raja

Haparoivia askeleita tyhjyyteen

Melkein päivälleen vuoden jälkeen sama toistuu. Neljän päivän erolla.
Väsyin niin että ajattelen että jos onnistuisin tällä kertaa. Oli varma suunnitelma, jota pyörittelin päässäni monta viikkoa. Ja sitten yhtenä iltana toteutin sen. Siemailin viiniä yksinäisyyteeni ja suruuni, mielessä kuukausien tuska joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Ajattelin että ei tämä enää voi jatkua. En anna sen jatkua.
Kaikki ne asiat joiden vuoksi vielä hengitän päivästä toiseen, valui pois. Valuin tyhjyyteen jossa en ajatellut enää minkään olevan mahdollista. Paitsi pakoreittini.

Mutta jokainen kerta sama pelko hiipii mieleen vaikka teon toteutuksen hetkellä olisinkin varma asiasta. Olen jäänyt siihen kiinni. Tai sitten syvällä sisimmässäni asuu pienenpieni toivo jota en näe. Mutta tulee niinä hetkinä lopulta pilaamaan suunnitelmani.
Itkin ja nielin pillereitä. Sydämen sykkeeni rauhoittajia. Halusin koko sydämeni pysähtyvän. Henkisesti tunnen olevani jo kuollut, minun tarkoitukseni oli enää sammuttaa sydämeni, hengitykseni, verenkiertoni. Kaikki joka pitää minua täällä vielä.

Ja taas pelko. Paniikki. Ei, en minä pysty. Jos se onkin pahempaa, jos minä en onnistu, jos jään koomaan, vihannekseksi toisten armoille.
Itse en apua pystynyt soittamaan. Pystyin vain soittamaan hyvästit eräälle, ja samalla tiesin että hän ehkä soittaa avun. Toivoin että ei soittaisi, tai että apu viivästyisi, tuho olisi jo tehty. Riskillä mennään. Josko vahingossa onnistunkin. Siihen toivoon tartuin. Turhaan.

Kohta oli sinipukuisia täällä. Ja sitten valkopukuisia. Askeleet horjui, lääkkeet vaikutti, tuskin pysyin pystyssä. Sen muistan. En kaikkea muuta. Ja taas ambulanssi. Taas sama itku.
Suoneen runnotaan kanyylia joka ei meinaa mennä eikä menekkään. Vasta sairaalassa. Nesteitä. Ja kohta se sama musta litku. Hiiliä huulissa, naamassa, juon vaikka olen oksentaa. On pakko. Muuten nenämahaletku. Sen kaiken niin jo muistaen. Sydänfilmiä ja sydänmonitoria, valvontahuoneen loppumaton meteli. Joku rimpuilee viereisessä sängyssä sidottuna sänkyyn kiinni.

Antakaa minun kuolla.
Mutta ette anna, koska se on teidän tehtävänne.
Valvovat sydämenrytmiä joka laskee tasaisesti, mutta kohta taas nousee.

Ja se kamala aamu. Kun tiedät jo mitä tapahtuu. Joudut odottamaan loputtomalta tuntuvan ajan psykiatrin konsultaatiota. Puhua samat sanat ja lauseet kun niin monta kertaa.
Mutta hän tuntuu välittävältä. En ole tuntenut sellaista aikoihin. Hoitoni on ollut suoraan sanoen surkeaa. En tule polin hoitajani kanssa toimeen ollenkaan. Kukaan ei kuuntele. Ja nyt siellä sairaalan valvontahuoneessa kuuntelivat. Se tuntui niin oudolta pitkästä aikaa että herkistyin monta kertaa kyyneliin vain siksi että kaikkien näiden samojen kertojen jälkeen joku vielä välittää. Sanoo asioita joita ei enää odottanut kuulevan. Menen täysin hämilleni. Mutta ne välittämiset jää sinne. Se ei paljoa auta jatkoon. Myöhemmin samalla viikolla sen jo huomaan.

Jälkeenpäin mietin että huusinko hätääni, sitä ettei kukaan kuuntele, ettei ole kiinnostunut. Halusinko teollani kertoa kuinka paha olo on, että nähkää ja kuulkaa, ette te muuten kuule ellen minä taas toimi näin ! Mutta ei he kuule sittenkään. Täysin turhaa.
Vai halusinko kokonaan pois. Miksi soitin sen puhelun?
Nyt kaduttaa. Kaduttaa helvetisti. Ei se, että otin yliannoksen lääkkeitäni, vaan se etten vienyt sitä loppuun. Oli hyvä mahdollisuus kuolla. Vaarallisia lääkkeitä yliannosteltuna.

Ja taas kaikki on kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan. Päivät jatkavat samaa tasaisen tappavaa kiertokulkuaan. Aamut tuntuvat päivä päivältä pahemmilta. Kyyneleet tippuvat kahvimukiin.
Toistan päivittäin samaa rytmiä, joka käsittää kokoaikaista kotona oloa yksin.
Levotonta olemista, yölläkään en saa rauhaa. Painajaisia ja jatkuvaa heräilyä.

En osaa enää muuta. En halua enää muuta. Onko jossain ulkona maailma mihin minun pitäisi haluta ?
Istun parvekkeella ja katselen ohikulkevia ihmisiä (jotka onneksi eivät näe kunnolla minua) ja mietin mikä pitää heidät elämässään, mitä varten kiirehtivät paikasta toiseen toimittaen asioitaan, elävät elämiään. Mistä löytävät voimansa, tarkoituksensa. Vai toimivatko vain vailla tarkoitusta.
Kuinka moni ohikulkevista ajattelee joskus kuolemaa.

Minä kadotin kaiken tarkoituksen jo aikaa sitten. Miksi ihmeessä olen vielä täällä?
Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Jäin siihen välille josta en enää pääse pois.

Voin vain toivoa että jonain päivänä siirtyisin jompaan kumpaan suuntaan.

Vapaus jäi

"Kun elämässä kaiken menettää, Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää ..."

Vaikken kaikkea olekkaan menettänyt, silti liian paljon. On silti koti, perhe, kummipoikani, muutama ihminen vaikka mieluummin jäänkin aina näiden seinien sisään, liian usein.
Mutta paljon olen menettänyt näiden sairasvuosien aikana.

Vapaus on. Ei ole rinnalla ihmistä jolle täytyisi selittää jokapäiväisiä olotiloja, menemisiään, menemättä jättämisiään. Sairauteen vain kahlittuna, se pahin.
Voisi vaikka ottaa ja tempaista itsensä toiselle puolen maapalloa (jos olisi rahaa, kai sekin olisi järjestelykysymys)... Mutta mitä minä siellä maapallon toisella puolella tekisin? Kun ei se masennus poistu ilmansuunnalla, ei ympäröivällä maailmalla, ei ihmisillä, ei millään.
Se on ja se on niin helvetin juurtunut, jotenkin takertunut, en enää pääse irti, en osaa päästää. Ja siitä aina kuulen. Että tätä minä haluan. Tässä olla. En edes yritä. Pitäisi yrittää, rimpuilla irti. 

Ja olen minä yrittänyt, niin paljon. Ei se enää ehkä näy missään.

Kai minä ensin luulin että joku veisi sen pois, ramppasin hoidoissa ja huusin sisälläni Auttakaa vaikka ulkoapäin sitä harvoin näytin. Ramppasin hoitajat, polit, päivystykset, sairaalat. Enkä löytänyt mitään. Muuta kuin ymmärryksen siitä ettei kukaan sitä vie pois. Se pitää taistella itsestä irti eikä se ole sanottu että kaikki selviää, ei todellakaan. Monet kuolee, luovuttaa, ei selviä vaikka kaikkensa antaa ja yrittää.
Enkä osannut taistella, en jaksanut, väsyin. On helpompi luovuttaa vaikkei todellakaan ole hyvä olla näin. Kaikkea muuta. Mutta se taistelu ja pettymykset, toivo ja epätoivo, ne on ollut niin kauan läsnä etten pysty enää siihen. Ja yksi elämä vain, pitäishän sitä pystyä? Mitä muutakaan voin? En kai mitään. Mutten tästä osaa nousta enää.

Tavallaan tunnen olevani nyt ihan jossain tuuliajolla, en jaksa enää välittää, ei ole turvaverkkoja tai takaportteja. Ei ketään joka soittaisi kun en ilmaannu johonkin paikkaan, olisi huolissaan. Kaikki sillat poltin ja välillä se tottakai mietityttää. Mutta mitä se enää auttaa ? Ne samat sanat ja lauseet. Jos ne olisi auttaneet, olisin puhunut jo itseni pois tästä. Mutten tästä voi itseäni puhua pois.
En ole käynyt polilla, en näe syytä. Mitä minä siellä? Uusi hoitajani ei ymmärrä sitäkään vertaa mitä aiemmat. Kaikki keinot tuntuu olevan käytetty. Ja tähän jäin. Paikoilleni.  Ja tässä pysyn jos päätän kaiken luovuttaa.

Päivät niin raskaita, tympeitä. En saa itsestäni enää mitään irti. Turvaudun päihteisiin koska on niin helppo paeta, vaikea kohdata. Välillä pakenen taas itsetuhoon, kun en osaa muuta. Kaikki keinot tuntuu olevan koluttu, liiaksikin. Ja itsetuho on se ainainen tuttu ja turvallinen, totuttu keino. Ja se ei johda mihinkään koskaan, silti siihen aina putoaa.

Pelkään nykyään käydä nukkumaan kun unet on niin kaoottisia. Elän unissani menneitä tapahtumia uudelleen ja uudelleen, tunnen saman kivun aina vain. Tai tulevan kauhut. Kuoleman. Paljon kuolemaa, paljon kauhua. Usein herään kauhuun ja on hetken epätodellinen olo.

Syön lääkkeeni, koska on pakko. Uni ei tule muuten. Hengitän ja valun päivistä toisiin. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan vielä. 

Löysin kappaleen jota kuuntelin paljon kymmenisen vuotta sitten, tässä kiteytyy hyvin nämä olot, olin unohtanut nämä kauniit osuvat sanat.

"sairas päivä kantaa huomiseen
kipu auttaa tuntemaan
ne kolme sanaa
ei pysty parantaa
 
täällä on kaunista
älä tule tänne
tämä on minun
kaunis kooma

kylmä valkoinen vuode
hullun siteet kiristää
en osaa hengittää
en muista kuinka
vartija, vie minut kotiin"

Ja koska en jostain syystä saa linkitettyä videota niin kappaleen voit käydä kuuntelemassa täältä.

Äänettömänä huutaa

Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !

Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.

Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !

Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?

Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.

Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?

Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.

Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.

Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.

Lopussa

Haluan pois. Päästäkää minut tästä, antakaa ne myrkkyruiskeet, tulkaa ja tappakaa.
En halua enää sukeltaa täällä jossa en saa happea. Täällä pimeässä, jossa en näe enää mitään. 
En halua enää päästä muualle kuin kokonaan pois tästä. Haluan tappaa itseni niin etten enää hengitä. 

"Nyt puiden alla sä piilossa itket,

kyyneleet poskille jäätyvät

Mutta mieluummin sä jäädyt ja kuolet,

kun palaat sinne takaisin"

Minä olen jaksanut jo enemmän kuin koskaan olin ajatellut.

Ja nyt olen totaalisen loppu. Loppu, loppu, loppu !

Ymmärtäkää, Olen loppu. En jaksa enää. Kuinka paljon minun pitää sitä hokea ja sanoa, merkitseekö se enää mitään kun vuosikausia sanoo samaa. Aina samaa. Minä en halua enää tätä samaa ! Olen hokenut ja kirjoittanut liikaa, kirjaimia jotka ovat jo menettäneet merkityksen. Lauseita jotka eivät enää kosketa. Olen elänyt ja kuollut siinä samassa koko ajan, liikaa. Aina liikaa.

Haluan päättyä. Pyyhkiytyä pois kaikista maailman tiedostoista joissa olen vielä elävänä.

Haluan hautajaiset joihin ei tule kukaan. Muutama ihminen vain. Jossa kellään ei ole enää mitään sanoja. Koska kaikki on jo sanottu. En tarvitse enää kukkia enkä arkkuja tai muistokahveja hautakiviä. Vain koruttomat lopulliset jäähyväiset joissa kukaan ei haluaisi olla.

Katsoin vielä kerran totuuksia silmiin, yritin uskoin jaksoin, vaan sydän revittiin taas rinnasta, poljettiin maahan. "Sinä et ole mitään."

En olekkaan. En ole mitään. Eikä minun kuulu olla täällä. Ei ole kuulunut olla enää pitkään aikaan.
Ja silti olen ollut. Ei, ei enää. En halua enää olla.


Tuska ei anna enää armoa. Ei mikään anna. Sydäntä revitään ja raastetaan kappaleiksi kaikenpäivää, verivana kulkee perässä ja minä vuodan kuiviin. Olen vuotanut kuiviin jo vuosia.

Lopulta ihminen luovuttaa kun tarpeeksi väsyy ja vuotaa ja kärsii.

Ja jäljelle, jäljelle jää vain tuhkapölyä ja huomisissa hukkuvia muistolauseita, yhtä koruttomia kun koko elämä.

 

Tänään haluan pois

Viiltävä kipu rinnassa,
sydän takoo ahdistusta jaksamattomuutta elämänkipua.

Ei tämä helppoa ole. Ei tämän pitänyt ollakkaan.
Masennus pysyy ja löytää, aina. Hetken antaa hengittää ja vyöryy takaisin.
Kaikki niin erilaista ja silti aina samaa.
Kävin kyllä koulussa joka päivä niinkuin piti. Olin ja jaksoin vaikka haukottelin ja väsyin. Illat pyörin silmät ristissä.

Tajuntaan iski todellisuus mihin kuntoon on mennyt. Miten asiat jotka oli ennen helppoja ja itsestäänselvyyksiä, tuntuu niin vaikeilta ja miten paljon on unohtunut. Kaikki nämä tuhon vuodet huuhtonut pois tietoja ja taitoja.
Tunsin hetkittäin vahvuutta selviytyä ja halua jaksaa. Mutta koska nyt ei taas tunnu siltä, en muista sitä. Oliko se vain unelmissani ?

Huomaan kyllä miten raskaalta tuntuu ottaa vastaan tietoa kun toinen osa haluaisi vain jäädä kotiin nukkumaan ja unohtaa että mitään muuta voisi koskaan ollakkaan.

Ei ole olemassa ihmeparantumisia. Ei minulle eikä varmaan monille muillekkaan.
Ei tämä tule ikinä loppumaan.
Voin taistella ja yrittää, mutta raskaampaa se on aina kuin muilla. Hetken voin päästä pakoon kunnes taas palaan tähän. Että nukun ja itken ja kaikki tuntuu turhalta.

En löydä merkitystä, en tarkoitusta edes jatkaa koko koulua. Silti varmaan jatkan ihan piruuttani. Tai siksi etten osaa enää olla täälläkään. Menen sinne ja näytän hapanta naamaa jos jaksan. Koska ei tuolla tarvitse esittää, ei teeskennellä, ei olla muuta kuin mitä on.
En jaksaisi yhtään olla missään missä pitäisi olla jotain muuta kuin on.

Mutta nyt en näe koko viime viikkoa. En mitään hyvää missään. Varmaan olisin voinut toisenlaisena hetkenä kirjoittaa erilailla, mutta väsymys vei voiton. Olo tuntuu kun hakatulta. Fyysisesti ja henkisesti poikki.

Tänään en halua muuta kun päästä tästä pois johonkin, ja siksi en aio kirjoittaa mistään muusta. Sellainen minä olen.

Nyt sydän itkee ja kyyneleet valuu, ja tunnen etten halua olla enää ikinä mitään missään, edes yrittää.
Sattuu niin paljon.

Ehkä asiat liikkuvat sisälläni liikaa, muistot kumpuavat pintaan ja ajatuksilla on liikaa tilaa.

Jos joku kuvitteli, että kaikki muuttuisi hetkessä, hän oli väärässä. Minä en kuvitellut. Tiesin tämän ja tulen tietämään.

Nyt juuri haluaisin pois.

Tanja Lintula; "Huomenna rakastan vähemmän"

Nimetön

Askelten päässä kuolema. Askeleet raskaat, pelon peittämät.
Päätepiste loppuunpalamiselle.
Maailma liian kylmä ja väsyttävä. En jaksa vastata vaatimuksiin, en jaksa olla ilmankaan.
Seiniä vastassa, kaikkialla. Minne katsonkaan.
Menneisyyden palaset sirpaleina lattialla, palapeli kokoamaton.
Liian väsynyt yrittämään enää, teräväreunaisilla paloilla katkon vain voimieni rippeitä.

Joskus etsin vastauksia, en jaksanut enää löytää. Jäin paikalleni odottamaan että joku tulisi ja korjaisi, vaikka tiesin ettei tule. Itse on kasattava korjattava noustava.

Peilissä kalpeat kasvot ja väsyneet silmät, hartiat painuneet jo maahan. Liian raskas lasti jota ei jaksa enää kantaa.
Nousin elin ja yritin ja vaivuin aina takaisin. Jaksoin monta kertaa. Kehä kiersi ja raastoi verille. Yritin paeta vaan en päässyt pakoon.
Löysin vain uudet heikkoudet ja uudet taakat joita en jaksanut enää ottaa, muttei minulta kysytty.

Sydän väsyneenä rinnassa hakkaa eikä jaksaisi enää.

Kysyn itseltäni vielä kerran; Pelkäätkö kuolemaa vai elämää enemmän ?

"Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Tämä teksti on kuvaton vaikka kuvia olisi.
Mieltä niiden lisäämiseen ei ole.
Tuntuu kun kaikki ne äärimmäisen kauniit pienet merenrantahetket olisi ollut harhaa vain.

Hukuin taas kyyneliin, romahdin ja tipuin.
Huomasin yhtäkkiä merenrantareissullani kuinka yksin olenkaan. Katselin pariskuntia ja kaveriporukoita hymy huulilla auringonpaisteessa ja etsin varjoisinta paikkaa. Hajosin siihen paikkaan. Joku pohjaton suru vyöryi jostain kuin ukkospilvi. Siellä itkin keskellä metsää merenrannalla ja ajattelin etten enää pysty liikkumaan. Että jään sinne ja huuhtoudun meren aalloissa pois. Kohti kuolemaa.
Olisi pitänyt.
Lähdin kuitenkin ja kaikki ne päivät sen jälkeen olen vain hukkunut tähän kipuun. Tuntuu täysin turhalta olla olemassa.
Mielessä pyörii kivireput ja merenaallot ja pilleripurkit ja valtimot ja kallionjyrkänteet.

Ja yksi lause. "Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Kun aina putoaa, kovaa ja korkealta, miksi nousta ? Kaikken helpointa olisi vaan jäädä makaamaan siihen. Tai lähteä siitäkin. Koko universumista.
Ei auta enää meren suolaiset aallot, ei sen enempää kun suolaiset kyyneleetkään. Ei tunnu miltään. Olen silti mennyt. Uinut kuutamossa niinkuin jossain elokuvissa, vaikkei se tuntunut yhtään siltä.
Sinne olisi ollut hyvä silti jäädä. Mutta kun tiesi ettei voi, uskalla, huuhtoutua aaltoihin, kipu alkoi taas samantien kun nousi vedestä pois.
Ja se kipu on. On on on. Jyskyttää rinnan alla. Koko ajan. Voimistuu, välillä hetkeksi heikkenee, muttei koskaan tarpeeksi. Ja taas vyöryy. Peittää kaiken alleen. Saa sisukseni repeytymään. Ei pysty olla. Mitenkään.

Niinkuin viime yönä. Tupakat loppui eikä sähkötupakka ajanut enää asiaa. Sänky oli vain ryppyisen lakanan peittämä ja peitto lattialla. En pystynyt nukahtamaan mitenkään. Puin päälle ja lähdin keskellä yötä läheiselle huoltoasemalle ostamaan tupakkaa. Toivoin että joku olisi siellä pimeässä tullut ja tappanut. En pelkää enää. En mitään rasahduksia hiljaisessa yössä. En ihmisiä jotka saattavat kävellä perässä. Pelkään enemmän sitä että selviän kotiin ehjänä, herään uuteen aamuun ja sattuu taas. Miksi kukaan ei tule ja tapa. Ne viattomat perheenäidit, joilla on tarkoitus, puukotetaan kuoliaaksi kotipihalla. Siitä luin, uutisista. Ja mietin miksi kukaan ei valitse uhrikseen minua. Olen valmis, antakaa tulla ! Liian pelkuri silpomaan itseni.

Oli jo vaikka mitä ideoita. Mihin suunnata elämä. Taustalla paineet siitä että jos en nyt nouse, lopullinen eläke on varmasti vuodenvaihteessa ajankohtainen. Yhdeksäs vuosi kuntoutustuella eikä kuntoutuminen ole edes alkanut. Soittelin ja kyselin, ajattelin että nyt tai ei koskaan. Ja tässä istun vieläkin. Romahdin taas. Se pieni hetki jolloin pitäisi päästä eteenpäin, on niin pieni ettei se ehdi odotella ohjaajien kotikäyntejä tai viikkokausien päässä olevia tapaamisia. Pitäisi toimia sinä samana päivänä. Ei se toimi niin. Maailma ei toimi niin ja minä olen tunteideni loukussa. Ja sitten ei ole enää mikään mahdollista. Jään taas paikoilleni eikä kukaan pysty minua siitä repiä, ennen kuin itse taas joskus jaksan. Enkä jaksa enää. En helvetti jaksa.

Ja turhaa on siihen tulla sanomaan, että onhan kaikki vieläkin mahdollista.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse miten vaikeaa se on.  Antautua elämälle ja luopua kuolemasta. Se ei tapahdu päätöksellä. Se ei tapahdu kenenkään sanomisia kuuntelemalla.
Itsepäisyyteni on haudannut kaiken alleen. Kuolemanhaluni on vyörynyt peittäen kaiken. Ja tätä samaa mantraa jauhan vuodesta toiseen. Siinä missä muut menevät ja kuntoutuvat.

Ja tässä ollaan. Masennuksen ytimessä. Hukkumassa taas. Joka ikinen kerta tämä tulee takaisin. Eikä koskaan mikään ole enää toisin.

"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
ja vikuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
putoamaan takaisin."

Tuomittuna elämään

Kahden vuoden tauon jälkeen heräsin toissapäivänä jälleen Meilahden sairaalan seurantaosastolta. Täynnä piuhoja sydänmonitorissa, naama lääkehiilessä. Kuinka kamalalta tuntuikaan taas olla elossa.

Olin saanut taas tarpeekseni. Päätin torstaina että tänään elämäni päättyy. Mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Kuolemanpelko on valtava. Vaikka samaan aikaan haluaisi vain pois. Toimin päättäväisesti enkä ajatellut enää siinä vaiheessa mitään kun purkasin lääkkeitä paketeistaan. Sulloin niitä yhteen tyhjään purkkiin ja otin vesipullon mukaan. Menin lähirantaan koska tarkoitukseni oli lääkehumalassa hukuttautua mereen. Nielin kolme kourallista lääkkeitä. Kun lääkkeet alkoi vaikuttaa, pelko iski taas. En pystynyt hukuttautua. Istuin siellä sekaisena, välillä makasin maassa. Ihmisiä kulki ohi mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sekaiseen olemukseeni. Kuitenkin taas iski se pelko että mitä jos en kuolekkaan, vaan saan aivovamman ja vietän loppuelämäni vihanneksena vuodepotilaana. Se ajatus aikanaan sai luopumaan jatkuvista lääkeyliannostuksista. Ja tälläkin kertaa se ajatus sai minut kertomaan teoistani eräässä keskustelussa facebookissa. Ajattelin silti, ja olen ajatellut pitemmän aikaa että saatan silti vahingossa onnistua.

Hoipertelin kotiini tarkoituksena käydä nukkumaan. Makasin sohvalla lääkehumalassa ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Kohta soi puhelin ja vastasin siihen. Poliisit alaovella. Piti mennä avaamaan ovi. Pitelin seinistä kiinni ja hoipertelin alaovelle. Poliisit tulivat sisälle ja käskivät mennä makaamaan vasemmalle kyljelle. Tunsin poliisin säälivät katseet ja häpesin taas. Kohta tuli ambulanssi. Piti juoda lääkehiiliä ja lanssikuskit kaivoivat roskiksesta tyhjiä lääkelaattoja ja laski kuinka paljon olen ottanut ja mitä. Taluttivat alaovelle ja ambulanssiin. Alkuun olivat viemässä Marian sairaalaan mutta koska kyseessä oli niin suuri määrä lääkkeitä, veivät Meilahteen.
Kuinka elävästi taas muistinkaan sen seurantaosaston jossa olen ollut muutamia kertoja.
Siellä kiinnittivät monitoriin ja lätkivät tarrojaan joka puolelle. Ottivat sydänfilmiä ja juottivat lisää lääkehiiltä. Sitten nukahdin ja nukuin levottomasti yön.
Aamulla taas samat tutut kuviot. Psykiatria sai odottaa monta tuntia. Toiset potilaat oli levottomia ja eräskin huusi melkein koko ajan lepositeissään ja vaipoissaan viereisessä sängyssä.
Psykiatrin kanssa juttelin hetken ja sain hänet vakuuttuneeksi etten tee tätä uudelleen. Yritti saada mulle avohoidon akuuttiaikaa muttei heillä ollut sellaista antaa. Pääsin kotiin. Suoraan suihkuun ja sänkyyn.

Ja kaiken tuon jälkeen kamala morkkis siitä etten kuollutkaan. Olisin halunnut kuolla. Tuntuu ettei tällä elämällä ole enää mitään annettavaa. Päivät toistavat toisiaan ja kuluvat lähinnä kelloa tuijottaessa, uutta iltaa odottaessa että pääsee pakoon unimaailmaan. Yksinäisyys läsnä jokaikinen päivä. Mikään ei muutu koskaan koska olen liian väsynyt muuttamaan mitään.
Ei ole ollut sanoja kirjoittaa koska mitään ei tapahdu. Tälle tyhjyydelle ei ole enää sanoja.

Ja jälleen mietin, mikä saa ottamaan lääkeyliannostuksen jos ei pysty viemään sitä loppuun asti. Ei sitä hetkeä ohjaa järki. Siinä hetkessä ei tekoja pysty enää hallita. Se on kuin pakkoajatus ja sitä toimii kuin itsensä ulkopuolella. Silloin unohtuu kaikki ajatukset ja sitä vaan toimii, tekee kaikkensa että se hetkellinen kamala kipu menisi pois. Ei siinä hetkessä ajattele aivovammaa tai vihannekseksi päätymistä. Sitä vaan nielee pillerit ja toivoo että kuolee. Tuntee itsensä maailman turhimmaksi ihmiseksi, sellaiseksi josta kukaan ei välitä ja pitää vain mennä pois. Kun se tunne tulee, ei siitä pääse enää pois. Se tunne ei ole tullut nyt kahteen vuoteen, koska väsyin loputtomiin lääkeyliannostuksiin. Joskus kymmenen vuotta sitten olin monta kertaa vuodessa juomassa lääkehiiliä päivystyksissä. Sitten vuonna 2009 jokin muuttui. Onnistuin ottamaan niin vaarallisen määrän lääkkeitä, että päädyin intuboitavaksi ja sain aspiraatio-keuhkokuumeen ja makasin viikon Meilahdessa. Siellä oleva lääkäri oli hyvin huolissaan ja puhui suunsa puhtaaksi. Sai minut ajattelemaan että tällä tavalla on suurempi todennäköisyys päätyä aivovammaosastolle kun kuolemaan. Ja ne sanat painuivat mieleeni ja sai ajattelemaan. Sen jälkeen lääkeyliannostukset harveni, oli niitä muutama vielä sen jälkeenkin. Mutta silloin tajusin mitä olen itselleni tekemässä.

Ja nyt en tiedä mikä tuon tilanteen taas laukaisi. En tiedä voiko johtua uudesta lääkkeestä, Voxrasta. Tuntuu että tuo lääke ei ole ainakaan mitään hyvää tuonut, päinvastoin olotilat tuntuu koko ajan menevän huonompaan. Juttelin kuitenkin oman lääkärini kanssa puhelimessa perjantaina ja kerroin että haluaisin lopettaa kaikki masennuslääkkeeni, kun tuntuu että ne tuovat vain pelkkää pahaa. Hän kuitenkin sanoi että jatkaisin vielä tämän kesän ajan, ja elokuussa voitaisi tavata ja katsoa uudestaan lääkitystäni ja pohtia mahdollista vähentämistä tai jopa lopettamista.

On vain sellainen tunne, ettei tätä elämää tällaisenaan kauaa jaksa. Minkä pitäisi muuttua, sitä en tiedä. Enkä sitä, onko mahdollista muuttaa mitään. Mikä vie mielialojani koko ajan alemmas ja mihin tämä kaikki päättyy. Toivoisin vaan että tulisi edes joskus päivä jolloin tuntuisi paremmalta, siten jaksaisi ehkä paremmin niitä syvän masennuksen päiviä. En tiedä onko se enää mahdollista.