Vieroitusoireita

Olen ollut kirjoittamassa tänne monena päivänä, mutten saa kun muutamia lauseita kirjoitettua. Aivot tuntuu olevan totaalisen jumissa. Ja sitten taas niinä hetkinä kun tuntuu että tekstiä tulvisi vaikka kuinka, olen ollut liian pahojen fyysisten oireiden lamaannuttamana kykenemätön kirjoittamaan.

Tässä vieroitusoireiden helvetissä on ollut monenlaisia vaiheita. Ja valitettavasti tämä jatkuu edelleen. Nyt on kuukausi takana tätä ja alkaa kyllä totisesti usko loppua että näistä koskaan selviää.
Olen ollut neljän seinän sisällä kauppareissuja lukuunottamatta jo yli kuukauden.
Alkuun ei ollut lääkkeen lopetuksen jälkeen mitään. Ihmettelin missä ne oireet ovat ja olin totaalisen väärässä kun luulin ensimmäisen viikon aikana että eikö tästä mitään oireita tullutkaan. Kun sitten ensimmäisen viikon jälkeen ne iski ryminällä päälle eikä antanut välillä enää tilaa hengittää.
Kovin on aaltoilevaa ollut ja on edelleen.
On päiviä jotka tuntuvat olevan henkisesti helpompia mutta fyysisesti raskaampia, ja toisinpäin. Olen kokenut aivan totaalisen hysteerisiä itkukohtauksia jotka ovat kestäneet pahimmillaan jopa tunteja.
Raivo ja ärtyneisyys on ollut myös hyvin vahvana läsnä. Tuntuu että se helpotti jo alun jälkeen hieman, mutta nyt se on tullut taas riesaksi sitä myöten kun itku on jäänyt vähemmälle.
Fyysisiltä oireilta en ole juuri vapaapäiviä saanut. Välillä ovat helpompia mutta niitä on, koko ajan. Aamut on niiden osalta parempia. Pystyy juomaan aamukahvit rauhassa koneella istuen kun muistaa vaan heti aamusta ottaa beetasalpaajaa tasaamaan sydämen nopeaa rytmiä.

Sydänoireet veivät yhtenä päivänä päivystykseen asti. Olin jo monena iltana tuntenut pahoja tykytysoireita, puristavaa tunnetta rinnassa ja rytmihäiriötuntemuksia, mutta kuten aina, välttelin lääkäriin lähtemistä viimeiseen asti. Kunnes vihdoin uskalsin mennä. Se oli hyvä käynti siinä mielessä että sain oireenmukaista hoitoa eikä käsketty aloittaa masennuslääkitystä uudelleen. Oireeni otettiin todesta eikä minun vain kuviteltu olevani luulosairas. Sain oireisiini lääkettä, ja vaikka se kyseinen lääke ei lopulta sopinutkaan, sain sen jälkeen omalta lääkäriltäni toista beetasalpaajaa, joka on auttanut sydäntykytyksissä.

onneksi mielialalääkkeet eivät ole sydämenmuotoisia, nämä ovat beetasalpaajia

Se kyllä ihmetyttää aina vain, miksi lääkärit eivät usko mielialalääkkeiden vieroitusoireisiin. Puhutaan vaan lievistä lopetusoireista jotka menevät hetkessä ohi. Eikö he voi puhua näiden lääkkeiden vieroitushaitoista että potilaat uskaltaisi niitä alkaa syömään, vai toimivatko he vain lääkeyhtiöiden talutusnuorassa puhuen aina mahdollisimman positiivisesti näistä ihmepillereistä. Onneksi tämä aihe on ollut nyt suhteellisen paljon esillä eri lähteissä, ja ihmiset uskaltavat kertoa kokemuksiaan. Ja mikä parasta, jotkut mielenterveyshoidon ammattilaisetkin uskaltavat näitä kritisoida.
Keskustelin oireistani viime viikolla lääkärini kanssa, ja hän oli sitä mieltä ettei nämä ole enää vieroitusoireita, olihan lääkkeen lopetuksesta tuolloin kulunut jo yli kolme viikkoa. Kuitenkin monet lähteet kertovat että oireet voivat kestää muutaman kuukaudenkin. 

Olen ensi viikolla tapaamassa lääkäriäni hoitokokouksen merkeissä. Hoitonihan on ollut melkoisen olematonta kun koen hoitajakeskustelut turhina enkä ole niissä käynyt. Ja nyt on tarkoitus miettiä hoitokuvioitani, että mitä hoitoja on kokeiltu ja mitä on vielä kokeilemetta, vai onko mitään.
Dkt- ja psykoterapia on kyllä vielä kokeilematta mutta kamppailen ristiriitaisten ajatusten kanssa niiden suhteen. Olen kokeillut niin paljon eri hoitomuotoja, että alkaa usko loppua. Psykoterapian rahoituskuviot myös hirvittää ja sen prosessin läpikäynti, jos nyt mitään rahoitusta siihen edes saan.

Pessimisti ei pety, ja sitä rataa. Kuulen usein katkeruudestani ja pessimistisyydestäni hoitoa kohtaan, mutta en pysty ymmärtämään miten se voisi olla estettävissä. Hoitohistoriaani mahtuu niin paljon pettymyksiä ja yrityksiä ettei tosikaan.
Miten voisin päästä irti katkeruudestani ? En todellakaan tiedä. En näe itselleni enää mitään muuta elämää kun loputonta synkkää olemista.
Samalla olen kuitenkin miettinyt tosissani olenko valmis luovuttamaankaan.
Monet ehkä ajattelee lääkkeen lopetuksen luovuttamisena, mutta itse en näe asiaa niin. Halusin nähdä, ja haluan edelleen, että voiko asiat olla toisin, mieliala muuttua. Kun ei todellakaan ole mitään menetettävää.
Enhän kokonaan ilman lääkkeitä ole, syön edelleen ketiapiinia kun en eroonkaan pääse. Tai pääsen, jos en halua enää nukkua.  Onneksi tosin annos on enää pieni.
Olen päättänyt antaa paljon aikaa tälle masennuslääkkeen lopetukselle. Viimeksi luovutin turhan ajoissa. Söin kuitenkin masennuslääkkeitä yli kymmenen vuotta, kyllähän sen tajuaa ihan maalaisjärjelläkin että mieli tarvitsee aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Olen melko varma että ensi viikon hoitokokouksessa tarjotaan taas uutta pilleriä, mutta onneksi tiedän että ne pillerit eivät omaan masennukseeni ole vastaus. Jos ne jollain auttaa, hyvä niin, itse en ole saanut näistä "onnellisuuspillereistä" kun loputtomia sivuoireita.

... Ja lopulta tulee raivo

Ja sieltä se tulee, kaikkien hoitovuosien ajalta.
Puhdas raivo.
Tekisi mieli laittaa kämppä remonttiin ja silpoa itseni pois täältä. Sydän takoo vimmatusti, itku pyrkii ulos, sanat haluaa tulla huutona ulos. Kelle täällä kotona yksin huutaisin?

Miksi ei hoidettu, miksi ei tehty mitään ? Tungettiin vaan lääkettä ja diagnoosia toisensa perään ja suljettiin osastoille huutamaan tuskaa seinien sisään. Lopulta ei enää huutanut, kun oli niin koomassa lääkemääristä. Ja sehän se on tarkoituskin ! Hiljennetään potilaat, unohdetaan että mielenterveysongelmaisilla on enää mitään ihmisyyttä, tungetaan vaan lisää lääkettä että pysyvät hiljaa !

Olen niin vihainen. En kellekkään henkilökohtaisesti, vaan koko helvetin systeemille ! Ketä tämä palvelee, kuka tästä enää hyötyy ?
Olen vihainen sille, ettei Kela kuntouta vaikeasti masentuneita. Ettei kroonistuneita tai vaikeasti oireilevia hoideta. Ettei psykoterapiaa myönnetä kun usein lievistä oireista kärsiville, työelämässä vielä oleville tai sairautensa alkuvaiheessa oleville.
Ja miksi minulle ei sitä tarjottu kun olin vielä sairauteni alkuvaiheissa ja työelämässä ?! Kaikki voisi olla toisin ! En osannut silloin vaatia eikä kukaan osannut vaatia sitä puolestani. Olin liian sokea vielä, untuvikko tässä mielenterveyshoidon helvetissä. En tiennyt mitä on edessä, ei kai sitä voi kukaan kuvitellakkaan miten huonosti "hoidetaan".
Aina se sama lässytys siitä, kuinka olin silloin liian oireileva, liian sairas enkä olisi hyötynyt. Miksi ei edes yritetty ? Miksi huusin ja rimpuilin ja ainut mitä tehtiin, minut hiljennettiin lääkkeillä !
Helvetti että olen vihainen. Katkera.

Tällaisessa raivonpuuskassa olisi varmaan parempi heittää näppäimistö pois ja purra tyynyä, mutten halua tästä vaieta !

Mitä enemmän aikanaan rimpuilin, sitä enemmän vaan syötettiin lääkkeitä. Eikä siinä tilassa ihminen osaa enää ajatella ettei niitä pitäisi syödä. Ne asiat, jotka laukaisi masennukseni, niitä ei koskaan käsitelty, ne tulevat uniin vieläkin.
Ja mitä sitten tehtiin kun olin käynyt läpi kymmenet osastojaksot ja lääkkeet ja vetäytynyt koko normaalin nuoren elämästä syrjäytyneen mielenterveyspotilaan elämään. Yksi vaivainen kuntoutuskurssi jonka olisi pitänyt ihmeitä tehdä ! Sen jälkeen ruuveja pussittamaan kroonikoiden kanssa ilman mitään palkkaa !
Kyllä, tämä kaikki on totta. Mielenterveyskuntoutujien päivätoimintapaikat käsittävät lähinnä askartelua ja yksitoikkoista työtä ilman mitään rahallista korvausta.
Nuorilla on vielä vähän enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä lähemmäs lähestyy kolmeakymmentä, mahdollisuudet vähenee ja lopulta ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta kun istua kotona tai kaikenmaailman kroonikkojen kerhoissa.

Jos joku vielä jossain sanoo, että tämä mielenterveyspotilaiden hoito on asianmukaista tai kannustavaa, olen varma siitä ettei sellaisella ihmisellä ole mitään käsitystä mielenterveysongelmista. Liian usein ohimenevä kriisien tai elämäntapahtumien aiheuttama alakulo diagnosoidaan masennukseksi ja sellainen ihminen luulee hyötyneensä hoidosta, vaikka tosiasiassa aika on vain tehnyt tehtävänsä.

Olen vihainen kaikkien mielenterveyspotilaiden puolesta jotka kokee jääneensä ilman apua ja yksin. Olen vihainen kaikkien itsemurhaan päätyneiden puolesta jotka ei jaksaneet enää elää kun joutuivat hakemaan apua monilta luukuilta ja juoksemaan byrokratiaviidakossa ja väsyivät loppuun.

Vaikka sekoaisin tähän raivoon niin yksi asia on varma; yhdenkään päivystyksen luukulle en enää mene. Se on selvä mitä sieltä saa; lääkepurkkeja ja tyhjiä lupauksia.

Hoitoväsymys

Kun kolmetoista vuotta ramppaa hoidoissa ja tuntee sen jälkeen, ettei ole enää yhtään mitään, on pakko vaihtaa suuntaa. Niin monta vuotta olen tehnyt niinkuin minulle sanotaan. Alkuun uskoin liian sokeasti kaikkeen mitä minulle sanottiin. Nielin jokaikisen pillerin ja vaikka rimpuilin, kävin silti uskollisesti hoidoissa vaikken tuntenut saavan mitään apua. Ehkä joskus sain, ehkä en olisi tässä ilman, mutta liian paljon on mennyt väärin. Olen uskonut minulle osoitetut diagnoosit, muotoutunut niihin ja alkanut jopa käyttäytyä niiden mukaan, vaikka sekin kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi osoittautui myöhemmin täysin vääräksi. Aloin kritisoida ja minusta tuli hankala potilas. Kävin silti hoidoissa ja söin lääkkeeni, joskaan en enää kaikkia minulle suositeltuja.
Valuin vuosista toisiin, samoilla sairaalan käytävillä, samoissa päivystyksissä.

Nyt kuitenkin viimeisen vuoden-kahden aikana on tullut totaalinen hoitoväsymys. Katkeruus ! Se kaikki, mitä olen uskonut ja mitä olen läpikäynyt, ja tilanne on silti tämä.
Olen kuullut liian monta kertaa etten yritä tarpeeksi, etten taistele, ettei kukaan tule kotoa hakemaan, ettei apu tule ovelle. Olen kuullut sen hoitotahoilta, ja myös kavereilta, ihmisiltä joiden kanssa olen tekemisissä.
Niin, en enää jaksa. Mutta olen jaksanut ! Helvetti että olen jaksanut ! Siksi se että kuulen noita samoja lauseita yhä uudelleen, saa totaalisen raivon partaalle. Ja myös ymmärtämään rauhallisempina hetkinä sen, ettei kukaan ole kulkenut polkuani, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa noin. Siksi en jaksa enää todistella mitä olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Tiedän sen itse.

Ja nyt myös viime viikkoina, kuukausina, tullut yhä vahvemmaksi se tunne ettei minua lopulta kukaan ymmärrä. Siksi olen vältellyt ihmiskontakteja, katkonut "netti-ihmissuhteita", häipynyt tilanteista joissa en jaksa selitellä samaa uudestaan. En enää jaksa vakuutella tai tapella, mielummin luovutan ja poistun.
Minua on ymmärtänyt elämässäni lopulta hyvin hyvin harva ihminen, ja valitettavasti ne ihmiset on poistuneet elämästäni. Se, että löytää ymmärrystä ja samankaltaisuutta jostakin ihmisestä, ei valitettavasti tee ystävyyttä aina lopulta mahdolliseksi, ja ne suhteet ovat päättyneet riitoihin. Vaikkakin ne ihmiset elää vieläkin, kaikista erimielisyyksistä huolimatta aina sydämessäni, muistoissani. Elävät sitten missä elävät tällä hetkellä. Kukaan ei voi viedä pois muistoja.

En oikeastaan tällä hetkellä kaipaa lainkaan ihmiskontakteja. Tavallaan se on pelottavaakin. Olla näin tyytyväinen yksinäisyyteensä, vaikkei muuten olekaan elämäänsä ja olotiloihinsa tyytyväinen millään tasolla. Silti huomaan että ihmiskontakteja ottaessani, kaipaan melkein heti takaisin yksinäisyyteeni. En jaksa olla kiinnostunut ihmisisistä enää, en jaksa antaa itsestäni mitään, en uskalla luottaa, en osaa olla. Ja siksi vajoan erakkoelämääni yhä vahvemmin, vaikka tottakai sekin surettaa.

Olen ollut todella pohjalla. Todella lamaantunut. En juurikaan enää käy lähikauppaa pitemmällä. Päivät toistaa toisiaan ja tunnen etten ole ollut enää elossa aikoihin. Tekstiä ei synny, ajatuksia ei kulje. Paitsi niitä ainaisia samoja, synkkiä, joskus jopa hetkelliseen epätodellisuuteen asti.

Ja sitten yhtenä yönä päätin että koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, koitan vielä kerran päästä lääkesumusta irti. Se ajatus lähti ensin kapinana hoitoa kohtaan. En ole tänä vuonna käynyt kun kerran tammikuussa hoitajan vastaanotolla. Olen kuitenkin saanut taas taistella reseptien uusimisesta ja siitä, kuinka haluan lopettaa hoitoni, ja he vain jankkaavat että muutan kuitenkin kohta mieleni, koska olen epävakaa, ettei pidä hätiköidä tämän asian kanssa.
Mutta sen kapinan taustalta löytyi myös halu saada oma itsensä kaikkine kipuineen ja tunteineen takaisin.
Vaikka en ketiapiinista varmasti koskaan pääse enää eroon, koska en osaa nukkua ilman, päätin että lopetan SSRI-lääkkeeni, eli tällä hetkellä käytössä olevan Sepramin.

Mieleen palasi muistot parin vuoden takaa kun lopetin Efexorin ja kärsin ne helvetilliset vieroitusoireet, kuinka hetken silti, kaiken vieroitusoireiden keskellä näin maailman aivan eri silmin. Aitona. Asiat jotka olin peittänyt lääkkeillä, alkoivat tulvia takaisin. Ehkä lopulta hajosin sitten siihen, koska en pystynyt jatkamaan elämääni ilman masennuslääkettä, ja jouduin alottamaan Sepramin.
Asioita tuli liikaa, elämän karu todellisuus näyttäytyi liian kirkkaana ja hirveänä enkä lopulta enää hallinnut mieltäni. Mutta silti se hetken kauneus ja aitous on mielessäni rakkaana hetkenä. Ja sen haluan kokea taas, vaikkei tämä lopulta onnistuisikaan. Sepramin vieroitusoireet ovat lievemmät, useimmilla, niinkuin minullakin. Nyt olen neljättä päivää ilman. Kaksi viimeistä yötä on mennyt hyvin todentuntuisia painajaisia nähden, mutta koitan pitää mielessäni sen että painajaiset kuuluvat vieroitusoireisiin. Lääkärit puhuvat lopetusoireista, mutta minulle kokemuksen kautta nämä ovat selkeitä vieroitusoireita.
Muitakin oireita on tullut, on ollut päänsärkyä, sydämentykytystä, levottomuutta, tärinää, ärtyneisyyttä ja kuvottavaa oloa, mutta koitan vain muistaa että nämä menevät ohi, ja kuitenkin yllättävän helpolla olen ainakin vielä päässyt. Ne Efexorin vieroitusoireet olivat sellainen helvetti, ettei tämä kai siksikään tunnu niin pahalta.  Sitä paitsi kun on jo tottunut että noita oireita on lievästi lääkkeilläkin.

Tietenkin tiedän sen, että pitäisi keskustella lääkärin kanssa, ja ei saisi lopettaa seinään. Mutta minulla on myös oma järkeni ja tiedonsaantikykyni ja olen tästä aiheesta etsinyt tietoa eikä missään kerrota sen olevan mitenkään hengenvaarallista, ja vaikka olisi, no, en välittäisi siitäkään.
Olen kuunnellut lääkäreitä elämässäni väsymykseen asti. Minä itse kuitenkin elän itseni kanssa ja teen päätökset itseäni koskien. Ja tällä lääkehistorialla tiedän myös mitä olen tekemässä. En kehoita ketään tekemään samoin, mutta jokaisella on silti oikeus tehdä niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Ja varsinkin kun ei ole sellaista sairautta (mm.kaksisuuntaista/psykoosia tms) jotka vaatii elinikäistä lääkitystä niin en näe tässä mitään vaaraa.
Päädyin siksi lopettamaan kaiken kerralla, koska en halua kokea pitkiä oireita, ja suoraan sanoen haluan nyt tämän tehdä tältä istumalta.
Lääkekriittisyyteni on vain syventynyt, ja tuntuu niin turhalta ja tyhmältä kiskoa päivittäin pillereitä, jotka tuntuvat vievän oloa vain alaspäin, ja lamaannus on niin valtavaa ettei meinaa enää sängystä ylös päästä. Ja kyllä tässä on kokeiltu hyvin laajalti mielialalääkkeiden kirjo ja todettu ettei niistä apua ole, ja sen on lääkärinikin  myöntänyt ettei masennukseeni auta lääkkeet.

Haluan nyt vain tehdä tämän, koska en näe enää vaihtoehtoja. En jaksa elämää tällaisenaan. On pakko olla jotain muuta. Kuolemanhalu on läsnä päivittäin, lähes joka hetki, mutta rohkeutta täältä lähtemiseen ei vieläkään ole. Siksi on pakko ottaa kaikki viimeiset ja "ei-suositellut" keinot käyttöön.
Koska en jaksa tätä. En enää ! Olen niin kurkkuani myöten täynnä. Mikään ei tunnu miltään, tai jos tuntuu, niin hirveältä.

Eniten kadun sitä että koskaan otin ensimmäistäkään pilleriä. Olen hyvin katkera hoitotahoille monestakin syystä. Olen katkera sille, että hoito on liian lääkekeskeistä.  Itseasiassa jos et lääkkeitä syö, et hoitoakaan saa. Etkä mitään tukiakaan. Se on kirjoittamaton totuus, valitettavasti.
Olen hyvin katkera siitä, että minua ei ole kuunneltu omana itsenäni. Siitä, etten ole saanut apua silloin kun sitä olisin eniten tarvinnut. (viitaten nyt viimeiseen vuoteen kun olen kahdesti ollut kriisiavun tarpeessa enkä ole sitä saanut lainkaan, ja tätä ennenkin kyllä ollut vastaavia kokemuksia.)
Ja tuntuu etten tämän hoitokatkeruuteni takia enää pysty menemään koko polille ollenkaan. En kuuntelemaan ainuttakaan neuvoa tai ottaa vastaan enää yhtään mitään. Luottamus on mennyt totaalisesti, korjaamattomasti.
Jos vuosikaudet lähes joka tapaamisella lässytetään samoja asioita, mihin ne enää auttavat? Ei yhtään mihinkään.
Tottakai on turvatonta ja pelottavaa olla näin yksin, ilman tukiverkkoja tai ketään kuka kuuntelee, mutta psykapolin hoitajavastaanotot eivät enää auta milläänlailla.
Enkä ole koskaan saanut oikeaa terapiaa, siitäkin olen helvetin katkera. Ei ole suostuttu edes hakemaan, ennen tätä vuotta, ja nyt en löydä enää voimia jaksaa mitään.

Minun on onnistuttava tässä. En aio luovuttaa helpolla. Haluan tuosta lääkkeestä eroon. Yritän kaikkeni. Revin ne viimeiset voimat tähän vaikka mistä.
En jaksa enää katsoa maailmaa tämän sumuverhon takaa.
En tiedä, näyttääkö maailma paremmalta ilmankaan sitä, mutta ei ole mitään menetettävää ! Kaikkea on kokeiltava.

Vaikka tiedän, etten koskaan saakaan enää takaisin sitä minää, joka olin ilman yhtäkään pilleriä, haluan saada edes osan. Jos se ei ole mahdollista enää, sitten voin ainakin todeta että olen kääntänyt kaikki kivet ja yrittänyt ne viimeisetkin keinot.

Vapaus jäi

"Kun elämässä kaiken menettää, Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää ..."

Vaikken kaikkea olekkaan menettänyt, silti liian paljon. On silti koti, perhe, kummipoikani, muutama ihminen vaikka mieluummin jäänkin aina näiden seinien sisään, liian usein.
Mutta paljon olen menettänyt näiden sairasvuosien aikana.

Vapaus on. Ei ole rinnalla ihmistä jolle täytyisi selittää jokapäiväisiä olotiloja, menemisiään, menemättä jättämisiään. Sairauteen vain kahlittuna, se pahin.
Voisi vaikka ottaa ja tempaista itsensä toiselle puolen maapalloa (jos olisi rahaa, kai sekin olisi järjestelykysymys)... Mutta mitä minä siellä maapallon toisella puolella tekisin? Kun ei se masennus poistu ilmansuunnalla, ei ympäröivällä maailmalla, ei ihmisillä, ei millään.
Se on ja se on niin helvetin juurtunut, jotenkin takertunut, en enää pääse irti, en osaa päästää. Ja siitä aina kuulen. Että tätä minä haluan. Tässä olla. En edes yritä. Pitäisi yrittää, rimpuilla irti. 

Ja olen minä yrittänyt, niin paljon. Ei se enää ehkä näy missään.

Kai minä ensin luulin että joku veisi sen pois, ramppasin hoidoissa ja huusin sisälläni Auttakaa vaikka ulkoapäin sitä harvoin näytin. Ramppasin hoitajat, polit, päivystykset, sairaalat. Enkä löytänyt mitään. Muuta kuin ymmärryksen siitä ettei kukaan sitä vie pois. Se pitää taistella itsestä irti eikä se ole sanottu että kaikki selviää, ei todellakaan. Monet kuolee, luovuttaa, ei selviä vaikka kaikkensa antaa ja yrittää.
Enkä osannut taistella, en jaksanut, väsyin. On helpompi luovuttaa vaikkei todellakaan ole hyvä olla näin. Kaikkea muuta. Mutta se taistelu ja pettymykset, toivo ja epätoivo, ne on ollut niin kauan läsnä etten pysty enää siihen. Ja yksi elämä vain, pitäishän sitä pystyä? Mitä muutakaan voin? En kai mitään. Mutten tästä osaa nousta enää.

Tavallaan tunnen olevani nyt ihan jossain tuuliajolla, en jaksa enää välittää, ei ole turvaverkkoja tai takaportteja. Ei ketään joka soittaisi kun en ilmaannu johonkin paikkaan, olisi huolissaan. Kaikki sillat poltin ja välillä se tottakai mietityttää. Mutta mitä se enää auttaa ? Ne samat sanat ja lauseet. Jos ne olisi auttaneet, olisin puhunut jo itseni pois tästä. Mutten tästä voi itseäni puhua pois.
En ole käynyt polilla, en näe syytä. Mitä minä siellä? Uusi hoitajani ei ymmärrä sitäkään vertaa mitä aiemmat. Kaikki keinot tuntuu olevan käytetty. Ja tähän jäin. Paikoilleni.  Ja tässä pysyn jos päätän kaiken luovuttaa.

Päivät niin raskaita, tympeitä. En saa itsestäni enää mitään irti. Turvaudun päihteisiin koska on niin helppo paeta, vaikea kohdata. Välillä pakenen taas itsetuhoon, kun en osaa muuta. Kaikki keinot tuntuu olevan koluttu, liiaksikin. Ja itsetuho on se ainainen tuttu ja turvallinen, totuttu keino. Ja se ei johda mihinkään koskaan, silti siihen aina putoaa.

Pelkään nykyään käydä nukkumaan kun unet on niin kaoottisia. Elän unissani menneitä tapahtumia uudelleen ja uudelleen, tunnen saman kivun aina vain. Tai tulevan kauhut. Kuoleman. Paljon kuolemaa, paljon kauhua. Usein herään kauhuun ja on hetken epätodellinen olo.

Syön lääkkeeni, koska on pakko. Uni ei tule muuten. Hengitän ja valun päivistä toisiin. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan vielä. 

Löysin kappaleen jota kuuntelin paljon kymmenisen vuotta sitten, tässä kiteytyy hyvin nämä olot, olin unohtanut nämä kauniit osuvat sanat.

"sairas päivä kantaa huomiseen
kipu auttaa tuntemaan
ne kolme sanaa
ei pysty parantaa
 
täällä on kaunista
älä tule tänne
tämä on minun
kaunis kooma

kylmä valkoinen vuode
hullun siteet kiristää
en osaa hengittää
en muista kuinka
vartija, vie minut kotiin"

Ja koska en jostain syystä saa linkitettyä videota niin kappaleen voit käydä kuuntelemassa täältä.

Uusi vuosi, muuttumaton

Pitkästä aikaa.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.

Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.

Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.

Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.

Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?

Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.

Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.

Raskas joulu

Joulu.
Tuo ilon juhla. Surun juhla. Tunteiden juhla.
Varmaan tänä päivänä monilla on vielä stressi päällä, tekevät kenties viimeisiä joululahjaostoksia, ostavat viimeisiä ruokaostoksia täysissä ruokakaupoissa, puunaavat kotia "joulukuntoon".
Itse en tee mitään. Juon aamukahvia ja tässä asunnossa ei ole joulusta tietoakaan. Tänä vuonna mulle ei ole joulua.
En kai ole ollut jouluihmisiä kun lapsena. Masennuksen raskauttamat vuodet veivät kaikesta ilon, aivan kaikista juhlapyhistä syntymäpäivistä lähtien. Juhlapyhät tulevat enää muistuttamaan siitä elämästä joka on jo kadonnut. Jossain poissa, saavuttamattomissa.

Joulun näen nykyään materialistisena juhlana, jossa stressataan viikkotolkulla että saadaan se yksi muka-täydellinen päivä, joka hyvin usein osoittautuu korkeiden odotusten murtamaksi ja tunteiden purkaantumiseksi.

Olen yrittänyt joulun pitää ainoana juhlana johon vielä yritän jotenkin osallistua. Nyt en vain pysty.
Tuntui silti pahalta puhua äidin kanssa se itkuinen puhelu. He syyttävät itseään, eivät ymmärrä minua tässä asiassa.
Pari joulua on tullut vuosien saatossa vietettyä osastoilla, yhden joulun haalin töitä kuntoutustyöpaikastani, ettei tarvitsisi osallistua jouluun. Viime jouluna olin kyllä perheeni luona mutta lähdin sieltä itkien kotiin. Eroan ajatusmaailmaltani perheestämme todella paljon, muutenkin kuin masennuksen kautta. Ja se ilmapiiri, joka on monesti hyvin kireä ja teennäinen, on äärimmäisen stressaava tällaiselle stressiherkälle ihmiselle.
En syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmänkin. He toimivat oman opitun tavan mukaan, ei he voi sille mitään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Koen kuitenkin olevani niin erilainen koko perheessä.

Koen myös että olemassaolollani pilaan kaiken. On taas tapahtunut yhtä ja toista ihmissuhteissa. Olen viime päivät ollut todella herkässä tilassa. En saa itkuani loppumaan. Itken aamusta iltaan. Jos en itke, en tunne mitään tai sitten tunnen sietämätöntä kipua. On niin paha olla. Ajatukset kiertää vain synkissä asioissa enkä saa sitä ajatusten kehää katkeamaan. Päiväni on sinnittelyä minuuteista toisiin.
Ja siksi tällaisessa mielentilassa kokisin vain äärimmäisenä suruna sen, kun katsoisin siellä jouluna oman "kuplani" sisältä sisarusteni lapsien iloa, samalla tuntien epäonnistumisen ja tyhjyyden äärimmäisenä.

Kaikki tuntuu niin turhalta. Perjantainen hoitokokous oli äärimmäisen raskas. Miettiä tässä tilassa tulevaa, kun en näe mitään. En näe seuraavaa tuntiakaan. Silti se oli käytävä läpi. Tammikuulle alkavaksi luvattu dkt-terapia siirtyy syksyyn, jos silloinkaan, jonoa on liikaa. Minulle ehdotettiin psykoterapiaa, kaupungin rahoittamaa. Sekin on hyvin raskas tie käydä, ja usko parantumiseen tästä, on hiipunut jo aikaa sitten. Yli kaksitoista vuotta olen sairastanut ja nyt ehdotetaan ensimmäistä kertaa psykoterapiaa. Itse näen että on liian myöhäistä. En pysty enää. Miten voi selvittää asioita, sukeltaa sinne jonnekin mielen syvyyksiin kun oikeastaan ei enää pysty kohtaamaan niitä asioita.
En pysty ajattelemaan koko asiaa nyt, ei ole sen aika. Ei kai koskaan. On vain loputonta surua aina, koskaan ei ole hyvä aika millekään. Epäonnistun myös kaikissa pienissä yrityksissä mihin ryhdyn.
Lääkäri kysyi myös pitäisikö miettiä tässä kohtaa osastohoitoa, kun näki pahan oloni enkä välillä saanut itkultani sanoja suusta. Kieltäydyin kuitenkin, olen viettänyt osastoilla kymmeniä jaksoja, ja vaikka ehkä joskus ovat auttaneet selviämään pahimman yli, en ole viime kerroista enää minkäänlaista apua saanut. Lähinnä kokenut sen kaiken edellisen toistona vaan.
Olen nähnyt sen maailman jo, niin monesti.

 Tukeudun enää siihen yhteen ajatukseen, saan siitä lohtua. Kun on vaikeinta, ajattelen että Joskus tästä vapaudun, joskus tämä kaikki loppuu. Kuolemassa uskon pääseväni tästä tuskasta. En ole uskonnollinen, en usko taivaaseen. Uskon siihen, että elämän kärsimys loppuu. Vaihtuu tyhjyyteen tai johonkin parempaan. En tiedä kumpaan. Se on arvoitus, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kipua, sitä ei voi enää olla. Siihen on pakko uskoa. Se on ainut asia josta saan lohtua.

Toivon kaikille yksinäisille ja niille joille joulu on raskasta aikaa, paljon voimia. Nämäkin päivät kyllä menevät ohi. Ette ole yksin ajatustenne kanssa.

Minä hengitän vielä. Tunnen etten enää elä. Olen siinä välissä, välitilassa. Mutta hengitän.

Tähän loppuun muutama kaunis ja surullinen kappale joita olen kuunnellut.

"I once upon a time
Carried a burden inside
Some will ask goodbye
A broken line but underlined
There's an ocean of sorrow in you

Sorrow in me

Saw movement in their eyes
Said I no longer knew the way
Given up the ghost
A passing minds and its a fear
In the wait for redemption ahead

Waiting to fade

Fading again

If death should take me now
Count my mistakes and let me through
Whisper in my ear
Taken more than we've received
And the ocean of sorrow is you"

Mieletön huoli

Jätän ne omat kuulumiset toiseen kertaan, kunhan saan ajatukseni kasaan. Paljon olen rämpinyt siellä jossain niin syvällä.

Nyt kuitenkin tärkeää asiaa josta haluan mainostaa blogissani.

On herännyt Mieletön huoli mielenterveyspalveluista ja jos sinä olet myös huolissasi niin pyydän että käyt allekirjoittamassa addressin .

Huonompaan suuntaan ollaan menossa koko ajan. Toimiva Auroran päivystys siirtyy Malmille ja Haartmaniin ja se aiheuttaa suunnatonta huolta eikä varmasti paranna mielenterveyspotilaiden asemaa. Laitospaikkoja vähennetään ja luvataan tehostaa avohoitoa ja aika käy vähiin ja tuntuu että lupaukset ovat pelkkää sanahelinää.

Tammikuussa järjestetään myös Huolen ilmaus eduskuntatalolla jossa ainakin itse aion olla mukana.

Käykää allekirjoittamassa, se ei vie kun pari minuuttia ja sen voi myös tehdä nimettömänä jos jostain syystä niin haluaa.

Tärkeä asia ainakin minulle tämä.