Kun kolmetoista vuotta ramppaa hoidoissa ja tuntee sen jälkeen, ettei ole enää yhtään mitään, on pakko vaihtaa suuntaa. Niin monta vuotta olen tehnyt niinkuin minulle sanotaan. Alkuun uskoin liian sokeasti kaikkeen mitä minulle sanottiin. Nielin jokaikisen pillerin ja vaikka rimpuilin, kävin silti uskollisesti hoidoissa vaikken tuntenut saavan mitään apua. Ehkä joskus sain, ehkä en olisi tässä ilman, mutta liian paljon on mennyt väärin. Olen uskonut minulle osoitetut diagnoosit, muotoutunut niihin ja alkanut jopa käyttäytyä niiden mukaan, vaikka sekin kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi osoittautui myöhemmin täysin vääräksi. Aloin kritisoida ja minusta tuli hankala potilas. Kävin silti hoidoissa ja söin lääkkeeni, joskaan en enää kaikkia minulle suositeltuja.
Valuin vuosista toisiin, samoilla sairaalan käytävillä, samoissa päivystyksissä.
Nyt kuitenkin viimeisen vuoden-kahden aikana on tullut totaalinen hoitoväsymys. Katkeruus ! Se kaikki, mitä olen uskonut ja mitä olen läpikäynyt, ja tilanne on silti tämä.
Olen kuullut liian monta kertaa etten yritä tarpeeksi, etten taistele, ettei kukaan tule kotoa hakemaan, ettei apu tule ovelle. Olen kuullut sen hoitotahoilta, ja myös kavereilta, ihmisiltä joiden kanssa olen tekemisissä.
Niin, en enää jaksa. Mutta olen jaksanut ! Helvetti että olen jaksanut ! Siksi se että kuulen noita samoja lauseita yhä uudelleen, saa totaalisen raivon partaalle. Ja myös ymmärtämään rauhallisempina hetkinä sen, ettei kukaan ole kulkenut polkuani, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa noin. Siksi en jaksa enää todistella mitä olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Tiedän sen itse.
Ja nyt myös viime viikkoina, kuukausina, tullut yhä vahvemmaksi se tunne ettei minua lopulta kukaan ymmärrä. Siksi olen vältellyt ihmiskontakteja, katkonut "netti-ihmissuhteita", häipynyt tilanteista joissa en jaksa selitellä samaa uudestaan. En enää jaksa vakuutella tai tapella, mielummin luovutan ja poistun.
Minua on ymmärtänyt elämässäni lopulta hyvin hyvin harva ihminen, ja valitettavasti ne ihmiset on poistuneet elämästäni. Se, että löytää ymmärrystä ja samankaltaisuutta jostakin ihmisestä, ei valitettavasti tee ystävyyttä aina lopulta mahdolliseksi, ja ne suhteet ovat päättyneet riitoihin. Vaikkakin ne ihmiset elää vieläkin, kaikista erimielisyyksistä huolimatta aina sydämessäni, muistoissani. Elävät sitten missä elävät tällä hetkellä. Kukaan ei voi viedä pois muistoja.
En oikeastaan tällä hetkellä kaipaa lainkaan ihmiskontakteja. Tavallaan se on pelottavaakin. Olla näin tyytyväinen yksinäisyyteensä, vaikkei muuten olekaan elämäänsä ja olotiloihinsa tyytyväinen millään tasolla. Silti huomaan että ihmiskontakteja ottaessani, kaipaan melkein heti takaisin yksinäisyyteeni. En jaksa olla kiinnostunut ihmisisistä enää, en jaksa antaa itsestäni mitään, en uskalla luottaa, en osaa olla. Ja siksi vajoan erakkoelämääni yhä vahvemmin, vaikka tottakai sekin surettaa.
Olen ollut todella pohjalla. Todella lamaantunut. En juurikaan enää käy lähikauppaa pitemmällä. Päivät toistaa toisiaan ja tunnen etten ole ollut enää elossa aikoihin. Tekstiä ei synny, ajatuksia ei kulje. Paitsi niitä ainaisia samoja, synkkiä, joskus jopa hetkelliseen epätodellisuuteen asti.
Ja sitten yhtenä yönä päätin että koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, koitan vielä kerran päästä lääkesumusta irti. Se ajatus lähti ensin kapinana hoitoa kohtaan. En ole tänä vuonna käynyt kun kerran tammikuussa hoitajan vastaanotolla. Olen kuitenkin saanut taas taistella reseptien uusimisesta ja siitä, kuinka haluan lopettaa hoitoni, ja he vain jankkaavat että muutan kuitenkin kohta mieleni, koska olen epävakaa, ettei pidä hätiköidä tämän asian kanssa.
Mutta sen kapinan taustalta löytyi myös halu saada oma itsensä kaikkine kipuineen ja tunteineen takaisin.
Vaikka en ketiapiinista varmasti koskaan pääse enää eroon, koska en osaa nukkua ilman, päätin että lopetan SSRI-lääkkeeni, eli tällä hetkellä käytössä olevan Sepramin.
Mieleen palasi muistot parin vuoden takaa kun lopetin Efexorin ja kärsin ne helvetilliset vieroitusoireet, kuinka hetken silti, kaiken vieroitusoireiden keskellä näin maailman aivan eri silmin. Aitona. Asiat jotka olin peittänyt lääkkeillä, alkoivat tulvia takaisin. Ehkä lopulta hajosin sitten siihen, koska en pystynyt jatkamaan elämääni ilman masennuslääkettä, ja jouduin alottamaan Sepramin.
Asioita tuli liikaa, elämän karu todellisuus näyttäytyi liian kirkkaana ja hirveänä enkä lopulta enää hallinnut mieltäni. Mutta silti se hetken kauneus ja aitous on mielessäni rakkaana hetkenä. Ja sen haluan kokea taas, vaikkei tämä lopulta onnistuisikaan. Sepramin vieroitusoireet ovat lievemmät, useimmilla, niinkuin minullakin. Nyt olen neljättä päivää ilman. Kaksi viimeistä yötä on mennyt hyvin todentuntuisia painajaisia nähden, mutta koitan pitää mielessäni sen että painajaiset kuuluvat vieroitusoireisiin. Lääkärit puhuvat lopetusoireista, mutta minulle kokemuksen kautta nämä ovat selkeitä vieroitusoireita.
Muitakin oireita on tullut, on ollut päänsärkyä, sydämentykytystä, levottomuutta, tärinää, ärtyneisyyttä ja kuvottavaa oloa, mutta koitan vain muistaa että nämä menevät ohi, ja kuitenkin yllättävän helpolla olen ainakin vielä päässyt. Ne Efexorin vieroitusoireet olivat sellainen helvetti, ettei tämä kai siksikään tunnu niin pahalta. Sitä paitsi kun on jo tottunut että noita oireita on lievästi lääkkeilläkin.
Tietenkin tiedän sen, että pitäisi keskustella lääkärin kanssa, ja ei saisi lopettaa seinään. Mutta minulla on myös oma järkeni ja tiedonsaantikykyni ja olen tästä aiheesta etsinyt tietoa eikä missään kerrota sen olevan mitenkään hengenvaarallista, ja vaikka olisi, no, en välittäisi siitäkään.
Olen kuunnellut lääkäreitä elämässäni väsymykseen asti. Minä itse kuitenkin elän itseni kanssa ja teen päätökset itseäni koskien. Ja tällä lääkehistorialla tiedän myös mitä olen tekemässä. En kehoita ketään tekemään samoin, mutta jokaisella on silti oikeus tehdä niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Ja varsinkin kun ei ole sellaista sairautta (mm.kaksisuuntaista/psykoosia tms) jotka vaatii elinikäistä lääkitystä niin en näe tässä mitään vaaraa.
Päädyin siksi lopettamaan kaiken kerralla, koska en halua kokea pitkiä oireita, ja suoraan sanoen haluan nyt tämän tehdä tältä istumalta.
Lääkekriittisyyteni on vain syventynyt, ja tuntuu niin turhalta ja tyhmältä kiskoa päivittäin pillereitä, jotka tuntuvat vievän oloa vain alaspäin, ja lamaannus on niin valtavaa ettei meinaa enää sängystä ylös päästä. Ja kyllä tässä on kokeiltu hyvin laajalti mielialalääkkeiden kirjo ja todettu ettei niistä apua ole, ja sen on lääkärinikin myöntänyt ettei masennukseeni auta lääkkeet.
Haluan nyt vain tehdä tämän, koska en näe enää vaihtoehtoja. En jaksa elämää tällaisenaan. On pakko olla jotain muuta. Kuolemanhalu on läsnä päivittäin, lähes joka hetki, mutta rohkeutta täältä lähtemiseen ei vieläkään ole. Siksi on pakko ottaa kaikki viimeiset ja "ei-suositellut" keinot käyttöön.
Koska en jaksa tätä. En enää ! Olen niin kurkkuani myöten täynnä. Mikään ei tunnu miltään, tai jos tuntuu, niin hirveältä.
Eniten kadun sitä että koskaan otin ensimmäistäkään pilleriä. Olen hyvin katkera hoitotahoille monestakin syystä. Olen katkera sille, että hoito on liian lääkekeskeistä. Itseasiassa jos et lääkkeitä syö, et hoitoakaan saa. Etkä mitään tukiakaan. Se on kirjoittamaton totuus, valitettavasti.
Olen hyvin katkera siitä, että minua ei ole kuunneltu omana itsenäni. Siitä, etten ole saanut apua silloin kun sitä olisin eniten tarvinnut. (viitaten nyt viimeiseen vuoteen kun olen kahdesti ollut kriisiavun tarpeessa enkä ole sitä saanut lainkaan, ja tätä ennenkin kyllä ollut vastaavia kokemuksia.)
Ja tuntuu etten tämän hoitokatkeruuteni takia enää pysty menemään koko polille ollenkaan. En kuuntelemaan ainuttakaan neuvoa tai ottaa vastaan enää yhtään mitään. Luottamus on mennyt totaalisesti, korjaamattomasti.
Jos vuosikaudet lähes joka tapaamisella lässytetään samoja asioita, mihin ne enää auttavat? Ei yhtään mihinkään.
Tottakai on turvatonta ja pelottavaa olla näin yksin, ilman tukiverkkoja tai ketään kuka kuuntelee, mutta psykapolin hoitajavastaanotot eivät enää auta milläänlailla.
Enkä ole koskaan saanut oikeaa terapiaa, siitäkin olen helvetin katkera. Ei ole suostuttu edes hakemaan, ennen tätä vuotta, ja nyt en löydä enää voimia jaksaa mitään.
Minun on onnistuttava tässä. En aio luovuttaa helpolla. Haluan tuosta lääkkeestä eroon. Yritän kaikkeni. Revin ne viimeiset voimat tähän vaikka mistä.
En jaksa enää katsoa maailmaa tämän sumuverhon takaa.
En tiedä, näyttääkö maailma paremmalta ilmankaan sitä, mutta ei ole mitään menetettävää ! Kaikkea on kokeiltava.
Vaikka tiedän, etten koskaan saakaan enää takaisin sitä minää, joka olin ilman yhtäkään pilleriä, haluan saada edes osan. Jos se ei ole mahdollista enää, sitten voin ainakin todeta että olen kääntänyt kaikki kivet ja yrittänyt ne viimeisetkin keinot.
