Hiljaisuuden jälkeen pieniä askeleita

Pitkästä aikaa taas kirjoittelemassa. Haluaisin saada nämä pitkät kirjoitusvälit pois ja pyrkiä päivittelemään joka kuukausi, mielellään muutamat kerrat. Mitään päivittäisiä postauksia en edes halua alkaa tekemään, mutta kerta viikkoon/kahteen voisi olla se mitä tavoitella.
Se vaan on usein vaikeaa kun lamaantuu ja tuntuu että kirjoituskyky on täysin kateissa ja aivot jumissa.

Tällä viikolla toteutin jotain mitä olen miettinyt jo pitkän aikaa. Aina olen siirtänyt ja siirtänyt ja ajatellut että odotan paremman olon hetkiä. Että enhän minä voi kun voin näin huonosti. Ja sitten yhtenä unettomana yönä mietin että miksi ihmeessä kuvittelen että sellainen hetki joskus tulee kun tunnen olevani täysin valmis ja hyvissä voimissa. Hah. Saisin odottaa sitä maailmanloppuun saakka. Ja en usko että synkät hetkeni voivat olla esteenä sille ettenkö voisi tehdä jotain. Päinvastoin !
Eli perustin facebookkiin tukiryhmän mielenterveysongelmista kärsiville. Facebookhan on täynnä mielenterveysryhmiä ja melkein joka ongelmaan ja diagnoosiin löytyy ryhmä. Halusin jotain sellaista mitä ei paljoa ole. Ja kun nyt on tullut suosituksi nämä hätäkahvi/hätäkalja-ryhmät niin siitä se ajatus sitten lähti. Sydäntä lähelläni ovat mielenterveysongelmaiset, olenhan itsekin sellainen ollut jo kauan. Ja nimenomaan pyrin itsekin avoimuudella saamaan mielenterveysongelmien häpeää hälvenemään ja haluan jakaa tietoa ja auttaa. Autan varmasti samalla itseänikin. Ja onneksi sain myös erään ystäväni mukaan kanssani ylläpitoon, yksin en siihen olisi pystynyt.

Perustin ryhmän Mielenterveystuki (löytyy haulla facebookista). Ja laitan tähän ryhmän kuvauksen millainen ryhmä kyseessä on.
Ryhmä on tarkoitettu mielenterveysongelmista kärsiville ihmisille, jotka tarvitsevat apua, ja ihmisille jotka haluavat auttaa. Apua voi pyytää monenlaisiin tilanteisiin, esimerkiksi seuraksi kahville, keskusteluapua kriisitilanteisiin, tueksi virastokäynneille tai päivystykseen lähtemiseen, asioiden järjestelyyn tai muihin tilanteisiin johon kokee tarvitsevansa apua.

Pienikin teko voi merkitä toiselle paljon. Ryhmässä voi myös keskustella luottamuksella askarruttavista asioista. Ryhmän toimintaa on koko Suomen alueella ja auttaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.

Eli jos kiinnostaa, sinne vaan ! Hyvä alku ryhmällä ollut ja moni on liittynyt ja kiinnostunut ryhmästä. Mutta mitä isompi saadaan, sitä enemmän on mahdollisuutta että ihmiset ympäri Suomen auttavat toisiaan.  Miten sitten itse voisin auttaa ihmisiä? Kovin on vaikeaksi tullut uusien ihmisten tapaaminen, ja jos nyt oikein muistelen, en ole netin kautta tavannut uusia ihmisiä moneen vuoteen. Pyrin itsekin että oman ryhmäni kautta lähtisin enemmän ulos kotoota tekemään jotain, tapaamaan ihmisiä, mutta annan itselleni aikaa, vielä en tunne olevani siihen valmis. Koitan nyt keskittyä tapaamaan niitä joita mulla on. Siskoakin näen liian harvoin ja paria ystävää jotka mulla on. Kaikki aikanaan. Mutta nyt on ainakin päivissä vähän enemmän tekemistä ryhmän ylläpidossa. 

Eksyin viime viikolla kirjastoonkin. En ole lukenut varmaan yli vuoteen yhtäkään kirjaa. En ole vain pystynyt. Kirjastossa iskee usein valinnanpaljous. Nuo neljä kirjaa tuli lainattua. Tanja Lintulan kirjan olen lukenut aiemminkin mutta oli niin koskettava että haluan lukea uudestaan. Ja Plath sekä Bukowski kuuluvat suosikkeihin. Aika takkuisesti on lukeminen lähtenyt käyntiin mutta en ole vielä menettänyt toivoani. 


Periaatteessa voin paremmin. Vaikka synkät hetket on läsnä edelleen päivittäin, mutta silti on myös jotain parempaa. Ryhmän perustaminen sai mussa hetkeksi aikaan sellaista intoa mitä ei ole aikoihin ollut. Esittelyä tehdessäni hämmästyin myös kuinka "positiivisesti" kirjoitin. Mutta siihen pyrin. 
En voi liiallisella negatiivisuudellani ylläpitää ryhmää eikä se ole tarkoituskaan. Se ei myöskään tarkoita ettäkö pitäisi olla vastakohta ja täynnä iloa, luulen että monia ärsyttäisikin sellainen. Vaan löytää kultainen keskitie siinäkin asiassa. 
Jäin samalla miettimään miten kuitenkin osaan olla tarvittaessa tsemppaava ja jättää ainaisen negatiivisuuden vähemmälle. Perusluonteeni tulee varmasti aina olemaan negatiivinen, muttei sen tarvitse määrittää minua kokonaisuutena. Sitäpaitsi en itse näe negatiivisuutta huonona asiana kunhan rinnalla on joskus muutakin. 

Kivut ovat olleet lievempiä vaikka toki niitä edelleen on. Olen harrastanut pienimuotoista lihaskuntojumppaa kotona päivittäin ja se tuntuu auttavan. Sain myös tens-laitteen lainaan, mutta lääkkeitä edelleen syön ja erikoislääkärille pääsyä odotan (ensi viikolla).
Sain myös välit korjattua yhteen ystävään ja se lämmitti mieltä. Päätin luopua pitkävihaisuudestani ja katkeruudesta.

Tässä nyt kaikki tältä erää, yksi blogipostaus-aihe on mielessä jo mutta saa nähdä koska sen toteutan. Kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia, merkitsee paljon.

Kipuja ja traumoja

Kriisistä kriisiin, kivusta kipuun. Vuodesta toiseen, ajelehdin, tätä samaa kiertokulkua. Välitilassa. Elämän ja kuoleman välissä. Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Liian pelokas elämään, liian pelokas kuolemaan.

Ei ole hengähdystaukoja. Vaikka tavallaan hengitän vapaasti koko ajan. Silti en. Aikaa on. Maata sohvalla ja tuijottaa samoja seiniä. Pyöritellä päässäni päivien kiertokulkua, masennuksen umpikujaa. Hengittää. Mutta silti tuntuu etten saa henkeä. Koko ajan uusi kriisi. Uusi kipu. Uusi tilanne.

Henkinen kipuni ei ilmeisesti riittänyt. Sain taakakseni vielä fyysisenkin. Olen rampannut lääkärissä neljä kertaa saamatta kunnon apua. Kun tiedoissa lukee mielenterveyspotilas, mielialalääkityksen vallassa, on suhtautuminen heti erilaista. Eivät ota todesta. Ja olen vaatinut väsymykseen asti. Vaikken ehkä edes ole kun sen yhden kerran kun kipu oli niin kova että menin ilman vastaanottoaikaa terveyskeskuksen luukulle ja sanoin etten enää kestä. Etten lähde täältä ennen kun tapaan lääkärin. Tapasin.
Olen saanut vaan ympäripyöreitä vastauksia. Samaa jankutusta siitä että kyllä se ohi menee. Mistä he sen tietävät?

Hoidossani ollaan käsitelty paljon lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani. Olen sukeltanut niihin kipeisiin muistoihin, johon ei lääkärini mukaan ole edes tunnesidettä. Ja uuden diagnoosin epäilys siitäkin. Dissosiaatiohäiriö.

Traumoja on, vaikka en ole koskaan ajatellut että on. Kai ne on jossain niin syvällä etten ymmärrä enkä muista.
Pölyttyneet päiväkirjat kouluajoilta olen nostanut esiin ja ajoittain lukenut. Siellä niitä asioita lukee. Kipeitä asioita kirjoitettuna teinin tavoin, lueteltuna, ilman suurempia tunteita.
Näitä muistoja olen muistanut nyt ajoittain. Tunteet purkautuvat välillä. Suunnaton raivo.

Miksi teit minulle mitä teit ? Mietitkö koskaan mitä minulle teit? Miksi rikoit minut? Olisinko näin rikki ilman tekojasi?

Lukemattomia kysymyksiä ilman vastauksia. En koskaan tule saamaan niihin vastauksia.
Hän elää jossain, ehkä onnellisena, ehkä miettimättä mitä minulle teki.
Jätti ikuiset arvet, ryösti ehkä teoillaan kaiken luottamukseni maailmaan ja ihmisiin. Rikkoi nuoren sydämeni pahemmin kuin kukaan.
Olen aina ajatellut, että ei se niin pahaa ollut.
Pyöränkumien puhkomista. Tappouhkauksia. Kouludiskoissa hakkaamista. Päähän potkimista. Hiuksista repimistä. Jatkuvaa pelkoa.
Eihän se mitään pahaa ollut. Kunnes lääkärini katsoi minua silmiin kun luettelin päiväkirjamuistojani ja sanoi minulle että Sinä olet kokenut todella julmaa väkivaltaa.
Niin, niin olen. Nyt tajuan sen. En ehkä kuitenkaan vielä tunne sitä.

Kaikkien muistojen ja kipujeni keskellä olen myös kokenut suunnatonta surua. Olen lyhyessä ajassa menettänyt kaksi tärkeää ihmissuhdetta ja ne ovat jatkuvasti mielessä. Ja kun kipua ja surua on, tulee aiemmatkin surut mieleen. Olen surrut ja muistellut paljon kuollutta rakastani ja kaikki muistot ovat tulleet taas todella pintaan. Monet tapahtumat menneiltä vuosilta.
Olen osittain jäänyt koko menneisyyteeni kiinni. Niin paljon on tapahtunut. Ehkä lamaannuin kaiken sen jälkeen mitä tapahtui ja mitä kävin läpi ja siksi elämä on nyt mitä on. Tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa. Kaipaanko niihin aikoihin ? Kieltämättä joskus. Vaikka elämäni oli silloin pelkkää kaaosta ja rimpuilua, sekin tuntuu paremmalta kun tämä loputon tyhjyys ja hiljaisuus.
Niitäkin muistoja olen lukenut, on paljon päiväkirjamerkintöjä. Ei ole tarvinnut lukea kun muutama teksti kun olen ollut sanaton siitä millaista elämä oli silloin. Millainen olin. Oli kuin joku voimakas repivä voima veti minua ja sai minut elämään jatkuvassa kaaoksessa.

Nyt kun elän tässä hetkessä, ja osittain niissä menneisyyden muistoissa, tässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, taustameluna vaan surullinen musiikki ja jyskyttävä kipu, mietin että olisinpa kuollut silloin kun se niin lähellä monesti oli.
Joka kerran jälkeen rikkinäisempänä nousin, vaikken olisi halunnut.

Ja putosin tähän välitilaan josta en enää pääse pois.

Vailla syytä herätä

Ei soi aamuisin herätyskellot, ei ole velvollisuuksia joita pitäisi täyttää.
Ehkä joku työn uuvuttama toivoisi sellaista. Saisi olla ja vetelehtiä päivän, kaksi. Minäkin olin joskus sellainen. Siitä on yli kymmenen vuotta. Olin koulun ja työn uuvuttama ja odotin vapaapäivää.
Mutta nyt. Vuodesta toiseen samaa päämäärättömyyttä. Vailla syytä herätä mihinkään päivään. Voin sanoa että tässä ei ole mitään hyvää. Ei yhtään mitään.

Yhtenä aamuna herätyskello herätti kuudelta että ehdin juoda aamukahvit ja mennä suuhygienistille sovittuun aikaan. Olin unohtanut aamuruuhkat. Miltä ne tuntuu. Metro täynnä ihmisiä kiirehtimässä päivän menoihin. Osalla kahvimukit käsissä.
Katselin ihmisiä samalla kun musiikki soi kuulokkeissani ja mietin. Mietin että minäkin tahtoisin olla kuin nuo ihmiset. Että olisi syy herätä, että olisi jokin paikka jonne mennä ja jossa minua tarvittaisiin. Että olisi joku merkitys olla olemassa. Että päivät olisi muutakin kun kipuilua ja unen odottamista.
Ja kuinka moni ajatteleekaan että me masentuneet ja mielenterveysongelmaiset vaan laiskotellaan ja vältellään töitä, mutta ei se ole niin. Uskon että moni haluaisi tehdä jotain, mutta vaihtoehtoja on vähän kun voimavarat ovat vähäiset ja kipu usein läsnä. Puhumattakaan yhteiskunnan vaatimuksista sopeutua kilpajuoksuun ja tehokkuuteen josta moni putoaa.

Blogi on jäänyt, niinkuin koko kirjoittaminenkin. Liiallinen väsymys patoaa ajatukset. Monesti olen yrittänyt kirjoittaa, tuijottanut tyhjää ruutua saamatta kirjoitettua kun lauseen tai pari. Ja pyyhkinyt kaiken pois ja ajatellut että ketä ajatukseni edes kiinnostaa.
Lähinnä kuitenkin kirjoitan itseäni varten, en lukijoita haaliakseni. Ja tuskin blogini synkkyys moneen vetoaakaan. Haluan vain kirjoittaa asiat aidosti niin kuin ne ovat. Olen totaalisen kyllästynyt kiiltokuvaelämiin ja ihmisten tapaan miellyttää ihmisiä jakamalla vain sitä parempaa osaa elämästä, usein vääristellen totuutta. Tämä on minun tapani. Jos joku tänne eksyy lukemaan ja saa jotain tästä irti, tottakai se ilahduttaa. Haluan kuvata elämääni vaikean masennuksen keskellä aidosti ja kaunistelematta.

Ihmisuhteeni ovat myös myrskynneet aikalailla ja olen joutunut luopumaan kahdesta pitkästä ystävyyssuhteesta. Olen ihminen, joka mieluummin on yksin kun suhteissa, joissa minuun ei luoteta tai haluta aidosti olla kanssani tekemisissä. Siksi olen kaikesta kivusta huolimatta luopunut. Vaikka yksinäisyys syvenee syvenemistään ja jäljelle ei jää juuri ketään.
Päivät kiertävät samaa yksinäisyyden kehää ja lähikaupan kassa saattaa olla parin viikon aikana ainut livekontakti. Hoitokontaktin lisäksi. Se on pysynyt tiiviinä edelleen.

Kamerakin on jäänyt pölyttymään hyllyyn eikä siksi olekkaan liittää tänne yhtäkään kuvaa. Ehkä joku päivä menen kuvaamaan, ajattelen, ja viikot kuluvat. Sama kirjoittamisen kanssa.
Kaikki on samaa harmaata enkä saa otetta mistään. Lääkärini yrittää jankuttaa että tämä menee ohi. Tulee paremmat hetket, paremmat päivät. On vaikea uskoa.
Kävin apulaisylilääkärinkin luona sillä ajatuksella jos hän keksisi jotain lääkettä mitä kokeilla vielä. Surullisen toivoton teksti lukee potilastietojärjestelmässä; "Allekirjoittaneella ei tiedossa mitään lääkitystä, mikä voisi muuttaa pitkään jatkunutta ahdistuneisuutta ja negatiivisia ajatuksia."
No en kyllä itsekään usko lääkityksellä olevan osaa siihen että alkaisin joskus voimaan paremmin.

Tämä teksti taitaa olla tässä, haluaisin aktivoitua blogini suhteen mutta saa nähdä alkaako ajatuksia kirjoitettavaksi tulla loputtoman uupumuksen takaa.  

Ei sanoja

Olen jossakin niin syvällä etten ole löytänyt enää sanoja, enkä löydä niitä monia nytkään.
Halusin vain lyhyesti kirjoittaa että täällä minä kuitenkin vielä hengitän, vaikken haluaisi.
On niin kipeää, jokaikinen päivä. Voin huonosti.

Aloitin ect-hoidon mutta jätin senkin kesken. Se on jo nähty, kehitin liikaa pelkoja sitä kohtaan, varmasti kesäkuussa tapahtuneilla sairaalakeikoilla oli osuutensa. Koin olevani niin yksin siellä, liian yksin. Raskasta hoitoa läpi yksin, en pystynyt siihen.

Tiivis hoitokontakti jatkuu vielä ja se on ainoa lohtuni enää. Vaikka siitäkin tunnen ettei se enää pysty minua auttamaan. Tätä on jatkunut liian kauan.

Raskas joulu meni, yksin, uusi vuosi myös, yksin. Yleensä nämä ovatkin olleet vuoden synkimpiä aikoja.

Olen jäänyt yksin tänne kotiini, lähes erakoitunut. Maailma ulkopuolella liian pelottavaa. Ihmissuhteet ovat myös myrskynneet.

Nyt on lopetettava tähän. Tälle kivulle ei löydy enää sanoja.

Ärsyttävän avoin

Avoimuudella on hintansa.
Tällä en viittaa pelkästään edelliseen blogitekstiini, vaan aihe kumpusi vuosien kokemuksista.
Kuinka monta kertaa joku on poistanut facebook-kavereista ja heittänyt estolistalle, syynä usein se etteivät jaksa lukea negatiivisia päivityksiäni, elämäni purkamista profiilissani.
Minulla ei ole mitään tarvetta haalia satoja facebook-kavereita ja kaunistella sairauden täyttämää elämääni.
En halua antaa valheellista ja siloteltua kuvaa mistään. En kaipaa ihmisten hyväksyntää olemalla jotain muuta mitä en ole.

Jokaisella on oma tapansa olla sosiaalisessa mediassa. Se suotakoot kaikille. Varmasti heilläkin on syynsä, jotka jättävät avautumiset muualle. Kukin tyylillään.
Oma elämäni rajoittuu hyvin pitkälti neljän seinän sisälle. Ei ole montaa ihmissuhdetta näiden seinien ulkopuolella. Ei ole halua tutustua ihmisiin ja olemassa olevat suhteetkin on vaikea ylläpitää. Usein jään mieluummin kotiin kun lähden minnekään.

Tuon edellisen tekstin jälkeen ihmiset ovat olleet hiljaisempia, näen tai ainakin luulen näkeväni sanomattomat asiat joita mielessään pyörittävät. Jos ei blogitekstistäni niin ainakin avautumisistani omassa facebook-profiilissani. Kaveripiirini facebookissa on pieni ja sellaisena saa pysyäkin. Sosiaalinen media on monelle yksinäiselle ja erakoituneelle se ainoa väylä tuoda ajatuksiaan julki.

Minulla ei ole juuri tehtävää täällä maailmassa. Olen sairauteni vanki, kykenemätön työhön tai juuri mihinkään kodin ulkopuoliseen maailmaan.
Kirjoittaminen on henkireikä ja voimavara jota ilman en voi elää.

On heikot hetket. On vähän vahvemmat hetket. Viime päivien heikkoina hetkinä olen parkunut sohvannurkassa vihaten itseäni ja ollut poistaa koko blogini. Ja sitten on tullut vahvemmat hetket joina olen ollut äärimmäisen kiitollinen jokaisesta tykkäyksestä, kommentista ja jaosta jotka tulivat edelliseen blogitekstiini.

En kirjoita blogia haaliakseni sadoittain lukijakuntaa.
Aloitin blogini kirjoittamisen, ja kirjoitan edelleen lähinnä itseäni varten, mutta myöhemmin tärkeäksi on muodostunut myös avoimuus mielenterveysongelmiin liittyen.
Riittää että jos sanomani saa edes yhden ihmisen ajattelemaan ja olla häpeämättä sairauttaan, tämä kannattaa, sen lisäksi että kirjoittaminen on itseäni varten tärkeä, jollei ainut voimavara.

Eilisen lääkäritapaamisen (jossa oli mukana perheenjäseneni) jäljiltä kuljin sumussa koko päivän. Tapaaminen oli hyvä, mutta se aukaisi mielessä muistoja joiden luulin olevan vaikuttamatta nykyhetkeen. Luulin käsitelleeni ja unohtaneeni, muistiaukot oli valtavia.
"Iloinen ja sosiaalinen lapsi mutta teini-iässä kaikki muuttui" , sai mieleni blokit avautumaan ja matkalla lääkäristä kotiin tärisin. Kaivoin myöhemmin illalla esiin teini-iän päiväkirjani, ja vaikken lukenut lukuisista päiväkirjoista kun yhden, muistin liikaa.
Siellä ne tapahtumat oli, ilman suurempia tunnereaktioita, kuin olisi luetellut tekemisiään ja syömisiään, mutta tunteet puskevat nyt voimalla päälle.
Mieli ymmärsi liikaa yhtymäkohtia ja vaikka se hajotti minut palasiksi, niiden tajuaminen on ehkä tärkeintä pitkään aikaan. 
Viha itseäni kohtaan muuttui hetkeksi vihaksi toista ihmistä kohtaan.

Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki alkaa niistä enempää tässä avautumaan.


Kamppailen edelleen kahden puoleni kanssa, mutta niin kauan kun näen edes väläyksiä vahvemmasta puolestani, siitä puolesta jonka takia olen vielä elossa, jaksan hengittää.

Mielenterveysongelmat eivät ole häpeä

Nyt vietetään Mielenterveysviikkoa. Sunnuntaina vietettiin itsemurhan tehneiden muistopäivää.
Paljon merkityksellisiä päiviä joista valitettavan vähän on medioissa tietoa.
Täältä saa paljon tietoa tapahtumista.

Mietin pitkään mitä mielenterveysviikko minulle merkitsee, miten voisin siihen omalta osaltani osallistua. Messuille lähtö ei näissä oloissa onnistu ja olen muutenkin tällä hetkellä oman kotini ja sairauteni vanki. Yöllä keksin idean. Ja nyt sen toteutan.

Olen kirjoittanut kasvottomana ja nimettömänä. Ei siksi, että häpeäisin. En häpeä (tästä voisin kirjoittaa joku kerta pitemmänkin tekstin). Vaan omista henkilökohtaisista syistäni joita en nyt halua tässä avata. Ne liittyy menneisiin ihmissuhteisiin lähinnä.

Mutta minulle on tärkeää että koska tunnen etten paljoakaan voi enää tässä elämässäni tehdä, niin ainakin voin olla pienillä teoillani vaikuttamassa siihen miten mielenterveysongelmaisia kohdellaan ja miten päästäisiin avoimempaan suuntaan. Paljon ollaan jo tultu eteenpäin monessa suhteessa.
"Hulluja" ei enää lähetetä Seilin saarelle vailla paluulippua ja monista asioista puhutaan, nimitykset sairaaloista ja hoidoista ovat tulleen inhimillisempään suuntaan.
Mutta edelleen on tehtävää. On aina surullista nähdä väen vähyyttä mielenterveystapahtumissa tai -mielenosoituksissa. Työpaikkakiusaamista on edelleen ja monia muitakin asioita.

Ja nyt itse ideaan jonka yöllä kehitin.

Paljastan kasvoni. 
Tässä olen minä. 
Mielenterveyskuntoutuja. 

Eikä hävetä yhtään.

Ja nyt itse haasteeseen.
Haastan kaikki olemaan sillä tavalla, minkä omakseen tuntee, olemaan tällä viikolla avoimia mielenterveysongelmistaan.

Ihan jokainen voi sairastua. Tämä ei ole heikkojen sairaus. Sairaus ei kysy lupaa tulla !

Toivon että jokainen voisi tahoillaan miettiä mikä olisi niin kamalaa siinä että olisi avoimempi mielenterveysongelmistaan. Usein pelot osoittautuu myöhemmin turhiksi.
Minäkin olen aikanaan hävennyt paljonkin. Tullut haukutuksi työpaikalla sairauslomien takia.
Mutta enää en suostu häpeämään. Minä en ole tätä pyytänyt enkä valinnut.

Sen huomaa ajan saatossa jo että kun ollaan oltu avoimempia, koko ajan ollaan tultu parempaan suuntaan, kidutusmenetelmistä ja muista ollaan päästy ja moni asia on muuttunut. Ei ole enää mitenkään ihmeellistä kertoa käyvänsä juttelemassa ongelmistaan jossain.

Se voi olla pienikin teko jos et kykene vielä isompiin. Kerro yhdelle ihmiselle, katso mitä siitä seuraa. Älä lannistu. Kaikki ei ymmärrä mutta paljon ymmärrystä silti on.

Tämä ei ole häpeä. Mitä sitten jos menetät joitakin ihmissuhteita? Onko ne olleet sen arvoisia jos et voi olla oma itsesi? Punnitse asioita ja toimi. Edes joku pieni teko.

Jokainen voi omalla tahollaan pienin askelin auttaa siinä että avoimuus lisääntyy mielenterveysongelmien suhteen.
Sitä toivon.
Minulla ei ole enää muuta tehtävää kuin tämä. Mutta minusta tämä on aika tärkeä tehtävä.

Minä uskallan, uskallatko sinä?

Ps. Jaan myös itse tätä tekstiä tavallista enemmän, ja tätä saa jakaa muutkin.

Ihanat kamalat pillerit

Muistan kun keväällä päätin, etten vähään aikaan aloita mitään uusia lääkkeitä kun tuntuu että elämässä ei enää ole muuta kun lääkkeiden aloitus- tai lopetusoireita (käytän kuitenkin mieluummin sanaa vieroitusoireet). No, ei se päätös kauaa pitänyt.
Aloitin omasta tahdostani kesällä Brintellixin, tuon juuri markkinoille tulleen lääkkeen. Alkuun vaikutti että se tehosi, mutta ehkä se olikin vain parempi ajanjakso. Sama synkkyys palasi yhtä syvänä kuin ennenkin. Nostin annosta ja odotin vielä kun lääkäri niin suositteli. Jossain kohtaa väsyin. Lääke on kallis tällaisessa velkahelvetissä ja jouduin pyytämään apua muualta sen maksaakseni.

Lopulta ehdotin lääkärille, tai oikeammin sanoin etten enää aio sitä jatkaa. Lääkäri antoi lopetusohjeita ja sanoi ettei siitä pitäisi sen kummempia lopetusoireita tulla. Ja taas uskoin. Vai epäilinkö jo silloin.
Ja taas olen täällä kun mikäkin narkomaani. Sydän tykyttää ja hiki puskee pintaan, kaikki ärsyttää ja suututtaa niin että on vaikea olla. Tekisi mieli huutaa tuskaa ulos. Hajottaa paikkoja. Riidellä ihmisten kanssa.

Kun nyt mietin taaksepäin, viimeiset vuodet ovat olleet siirtymistä aloitusoireista lopetusoireisiin ja taas sama uudelleen. Aina joku oire jostain. Olen helvetin väsynyt tähän. Ja nyt taas päätän että ei enää. Ei enää mitään lääkekokeiluja. En enää jaksa tätä pillerinpyörityksen oravanpyörää.
Laskujeni mukaan kolmetoista vuotta olen popsinut kymmenittäin eri pillerimerkkejä saamatta mistään sen kummempaa apua, paitsi tilapäisesti bentsoista.
Ne kamalat bentsot joista lääkärit varoittelevat alituiseen. Toissaviikolla lääkärini piti puhelimessa pitkän luennon bentsojen haitoista kun ehdotin että opamoxin voisi vaihtaa johonkin toiseen. Minä haluaisin kuulla ne samat luennot näistä muista lääkkeistä, mutta sitä päivää en tule näkemään.
En ole koskaan saanut bentsojen lopetuksesta mitään tällaisia vieroitusoireita mitä monista ssri-lääkkeistä tai muista mielialalääkkeistä. Ketiapiinista en pääse edes eroon koska en enää nuku ilman sitä.

No eihän tätä olotilaa voi edes verrata Venlafaksiinin lopetukseen, joka oli sellainen helvetti etten ole eläissäni vastaavaa kokenut, mutta ei nämäkään kivalta tunnu. Olo on kuin narkomaanilla joka miettii ottaako annoksensa vai en. En ota. Olen kärsinyt nämä ennenkin ja kärsin nytkin, mutta en enää sen jälkeen. Vaikka taas hetken epäilen pitääkö päätökseni.
En jaksa tätä enää. Elämässä on tuskaa jo muutenkin tarpeeksi ilman jatkuvia ylimääräisiä oireita.

Propralia menee. Se onneksi vähän lievittää sydämentykytyksiä jotka on välillä todella tuskastuttavia. Onneksi joku lääke sentään tekee tehtävänsä.

Uskon myös, ettei mielen turruttaminen lääkesumulla ole mikään ratkaisu tilanteeseeni. Lääkkeet on hyväksi jos ne tehoaa, ja väliaikaisesti. Sitä mieltä olen. Liian moni syö lääkkeitä vaikka olo vain pahenee, uskovat sokeasti lääkäreitään jotka määräävät mielinmäärin pillereitä toisensa jälkeen. Olen onnekas, että olen lopulta säilyttänyt oman tahtoni lääkitysasioiden suhteen. Näin ei ole aina ollut.
Voin rehellisesti sanoa, että jos olisin ottanut ilman vastalauseita kaikki pillerit mitä lääkärit ovat keksineet ehdottaa, kulkisin tällä hetkellä kuola poskella tuntematta varmaan yhtään mitään. Sekö on ratkaisu ? Että lukitaan ne pahat asiat ja tunteet pillerisumuun ja kuljetaan "mömmöissä" päivästä toiseen tajuamatta enää elämän oikeaa laitaa. Vailla mitään omaa tahtoa kuljetaan kun toisen ohjaama robotti paikasta toiseen.

Muistan erään kerran kun olin Laakson avo-osastolla ja lääkärit määräsivät Risperdalia, jota useimmiten psykoottisuuteen käytetään vaikkei sellaista mulla edes ollut. Sitä määrättiin itsetuhoajatuksiin. No, syötyäni sitä muutamia päiviä lääkärit olivat iloisia että itsetuhoajatukseni olivat vähentyneet. Mutta mikä se todellinen olotila oli? En tuntenut yhtään mitään. Tuijotin ilmeettömänä ikkunasta ulos enkä nähnyt maailmaa ympärilläni. Sellaiseen tilaan voisi jäädä, mutten onneksi jäänyt vaan sanoin etten enää sellaista lääkettä syö.

En tiedä mikä se ratkaisu tähän tilaan on, onko sellaista missään, mutta sen tiedän ettei sitä pilleripurkista löydy.
En ole aina ollut näin lääkekriittinen, mutta sairauteni vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Jos lääkkeet auttaisivat eikä toisi loputtomia haittoja, mikäs niitä olisi syödessä, siinä missä diabeetikkokin ottaa lääkettä vaivaansa, mutta jos ne ei auta, en ymmärrä perusteita lääkityksen jatkamiselle. En ala miksikään lääkärien koekaniiniksi enää koskaan ja jos mistään voin olla tyytyväinen niin siitä että olen säilyttänyt oman tahtoni sairauteni hoidossa, enkä ole enää ohjailtavissa ulkoapäin.

Mielipiteeni lääkityksistä voi olla kärkkäitä, mutta uskon että tällaisella lääkehistorialla moni alkaisi kyseenalaistaa lääkitystään.
En kuitenkaan ilman lääkkeitä pärjää. Ketiapiini on tehnyt tuhonsa enkä saa enää unta ilman, vaikka sitäkin yritän nyt laskea pienimpään mahdolliseen annokseen. Bentsoista ei ole pahaa sanottavaa, koska ne lukeutuu ainoisiin lääkkeisiin jotka on hetkellisesti auttaneet.

Sanotaan, että masennuksen hoidossa lääkitys ei ole ainoa hoitomuoto vaan tarvitaan myös terapiaa. Kuitenkin hyvin usein lääkitys jää ainoaksi hoitomuodoksi. En ole koskaan saanut itse psykoterapiaa, ei ole suostuttu edes rahoitusta hakemaan. Tuntuu aika uskomattomalta, kun sairauden vuosia on täynnä näin paljon. Hoitosuositukset ja todellisuus riitelevät pahasti keskenään. Ja lopulta sitä päätyy niin kroonistuneeseen tilaan, että jos joku lääkäri suostuisi kirjoittamaan lausuntoa saadakseni psykoterapiaa, ei sitä enää myönnetä. Toivoton tapaus, liian monia sairauden vuosia takana, ei selviä enää veronmaksajaksi. Ja silloin kun olisi voinut selvitä, vastaus oli aina sama; liian vaikeasti oirehtiva, ei pärjäisi psykoterapiassa.

Tällä kertaa voin vain toivoa että jaksan ottaa tunteeni vastaan sellaisina kuin tulevat, ilman että lähden hakemaan vastauksia pilleripurkeista kun en ole ennenkään niitä sieltä löytänyt.