Kesä lähenee loppuaan. Kesät joita vuosia vihasin koska en ole helteiden enkä auringon ystävä. Itseasiassa saan fyysisiä inhottavia oireita liiasta auringosta, en kai ole tottunut, ja helle lisää ahdistusta.
Muutama vuosi sitten löysin meressä uimisen uudelleen vuosien tauon jälkeen ja Voxra-lääkityksen tuoman toimintakyvyn kautta kykenin uimaan meressä ja nauttimaan pienistä hetkistä.
Kesäöistä rannalla, joskus yksin, joskus seurassa. Viiniä rantahietikossa istuen, auringonlaskuja, paljain jaloin merenrantakallioita kävellen ja edessä ääretöntä merta, merivettä iholla, sukeltelua, sitä tunnelmaa jota rakastan. Kesät eivät olleet enää niin painajaista kun yleensä.
Meri on aina ollut tärkeä, se huokuu jotain vapautta ja ikuisuutta, rauhaa jota harvoin tunnen mielessäni. Joskus istuin merenrannalla ja kerroin merelle ajatuksia ääneen.
Tänä kesänä kaikki on jäänyt. Taitaa olla mahtunut tasan kaksi kertaa kun olen meren rantaan saanut itseni mutta uimaan en ollenkaan.
Voxran tuoma toimintakyky on hyväksi mutta vaikeasti masentuneelle se tuo myös muita haittoja. Kun synkät ajatukset saa toimintakykyä, jokainen varmaan arvaa mitä siitä on seurannut. Heräämisiä Meilahden valvontaosastoilta joita tapahtui kahtena viime kesänä parikin kertaa. Niin kipeää aina herätä niistä piuhoista ja tajuta olevansa hengissä vieläkin. Kun luulin jo niistä päässeeni.
Nyt olen kuitenkin taas miettinyt että onko tässä enää mitään menetettävää. On ollut niin synkkää ja masentavaa etten tällaistakaan jaksa kovin kauaa. Pohdin tällä hetkellä psykiatrini kanssa asiaa. Ja toisaalta en pohdi enää mitään. Luovuttaminen kaiken suhteen tuntuu ainoalta lohdulta tässä synkkyydessä.
Voxrahan vaikuttaa dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoon ja siksi eroaa vaikutustavaltaan esim. ssri-lääkkeistä. Monille vaikeasti masentuneille toimiva lääke joille ei muut toimi mutta sitten ne haittapuolet juuri tuohon itsetuhoisten ajatusten toteutukseen liittyen, tämän psykiatrinikin myönsi. Ja onhan siitä faktaa viime kesiltä (eikä lääkityksissä ollut muita muutoksia.)
Ja miten vaikeaa sitä on ihmisten tajuta. Että ei kykene, että ei saa itseään mihinkään. Huomaan tässä asiassa eroavani jopa muista masentuneista. Toimintakyky on lähes nollissa eikä mikään piristä. Vaikka joku antaisi rahaa kouraan että lähde matkalle, en lähtisi. Ei kiinnosta uudet ympäristöt, ei maailma, ei mikään. Vajoan taas. Ja kirjoitan tänne tätä samaa synkkyyttäni.
Samalla luen kuinka monet masentuneet tekevät ja touhuavat, elävät masennuksesta huolimatta. Kyllä minäkin joskus. Ennenkuin kaikki meni tähän pisteeseen jossa en näe enää mitään ulospääsyä. Ne kerrat kun tunnen jotain pientä mielekkyyttä, on lähes olemattomat. Seurassakin toivon usein jo pääseväni kotini rauhaan.
Olen miettinyt tätä blogiakin. Että saanko tästä enää mitään, miksi kirjoitan samaa tuskaa päivityksestä toiseen. Toisaalta kapinahenkeni edes joskus elää ja haluan kirjoittaa asiat juuri niin aidosti ja karusti kun ne ovat ja olla kaikkien niiden hyvinvointiblogien ulkopuolella. Nyt kun eräs foorumikin jäi, tuntuu ettei ole enää mitään paikkaa kirjoittaa. Ja kuitenkin edes haluaisi jonkun kuulevan, oli se sitten edes muutama ihminen, vaikka ensisijaisesti kirjoitankin itselleni. Kun tosielämässä niitä ihmisiä ei juuri ole jotka aidosti kuuntelisivat. Muutama ystävä on, mutta heillä taas tuntuu olevan omat kiireensä ja ongelmansa enkä ole aikoihin kokenut enää että voin kenellekään avautua ja puhua kunnolla, paitsi psykiatrilleni. Ja samalla myös en haluaisi kaataa taakkaani muille enää enempää kun mitä nyt toisinaan käytökselläni kaadan. Välillä oireilen voimakkaammin ja välillä vähemmän.
Ehkä jään pohtimaan tätä asiaa. Haluaisin kuitenkin kirjottaa jossain koska se joskus jäsentää ajatuksia ja tuo jotain. Ehkä tämä blogi vaatisi selkeyttä, aiheita erikseen ja kuulumiset erikseen. En tiedä, nyt on niin hajanaista kaikki. Onhan mulla ajatuksia monistakin mielenterveyteen liittyvistä asioista, ehkä juuri niitä kritisoivia, lääkekriittisiä ja kärkkäitä mielipiteitä joita jakaa joista tiedän että ainakin jotkut arvostavat että asiat kerrotaan niinkuin ne ovat, eikä niinkuin media antaa asioista joskus hieman vääristynyttä ja kevennettyä, kaunisteltua kuvaa. Ja toisinaan on se palava halu kertoa niistä ja ehkä kertomisella auttaa jotakin kokemukseni kautta, nyt vaan tuntuu voimat olevan totaalisen lopussa. Mielenterveysongelmaisten asiat ovat kuitenkin lähellä sydäntä ja jos voisin paremmin, haluaisin kertoa ja vaikuttaa jos voisin.
Nyt en jaksa odottaa edes syksyä. Vaikka se on lempivuodenaikani. Tässä tilassa ei ehkä "pitäisi" kirjoittaa julkisesti mitään, mutta koska teki mieli niin kirjoitan. (Ja inhoan koko "pitäisi"-sanaa)
Päässä humisee ahdistus ja lamaannus yhtäaikaa, mielessä tulvii kaikki muistot ja kyyneleitäkin vuodatin tänään aiemmin harvinaisesti. Itkukykyni kun on taas mennyt olemattomiin. Olisi edes se. Nyt kaikki patoutuu.
Ja muutakin tässä on ollut. Aika rankkaa juttua josta en nyt avaudu, mutta senverran sanon että voi olla että menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat jättäneet fyysisiä jälkiä jotka selittävät oireitani. Kaikki on vielä "avoinna" mutta psykiatrin sanoin; "Se on mahdollista että niin on."
Tässä nyt tämänkertainen valitusvirteni ja kertaus synkästä kesästä, kuviakaan ei ole jaettavaksi kun ei niitä yksinkertaisesti ole muutamaa kännykkäkuvaa lukuunottamatta. Loppuun vielä kaunis biisi joka sai tänään kyynelehtimään, siihen liittyy paljon muistoja.
Kiitän myös jokaisesta kommentista tässä joita olen saanut.
