"Kun elämässä kaiken menettää, Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää ..."
Vaikken kaikkea olekkaan menettänyt, silti liian paljon. On silti koti, perhe, kummipoikani, muutama ihminen vaikka mieluummin jäänkin aina näiden seinien sisään, liian usein.
Mutta paljon olen menettänyt näiden sairasvuosien aikana.
Vapaus on. Ei ole rinnalla ihmistä jolle täytyisi selittää jokapäiväisiä olotiloja, menemisiään, menemättä jättämisiään. Sairauteen vain kahlittuna, se pahin.
Voisi vaikka ottaa ja tempaista itsensä toiselle puolen maapalloa (jos
olisi rahaa, kai sekin olisi järjestelykysymys)... Mutta mitä minä siellä
maapallon toisella puolella tekisin? Kun
ei se masennus poistu ilmansuunnalla, ei ympäröivällä maailmalla, ei
ihmisillä, ei millään.
Se on ja se on niin helvetin juurtunut, jotenkin takertunut, en enää pääse irti, en osaa päästää. Ja siitä aina kuulen. Että tätä minä haluan. Tässä olla. En edes yritä. Pitäisi yrittää, rimpuilla irti.
Ja olen minä yrittänyt, niin paljon. Ei se enää ehkä näy missään.
Kai minä ensin luulin että joku veisi sen pois, ramppasin hoidoissa ja
huusin sisälläni Auttakaa vaikka ulkoapäin sitä harvoin näytin.
Ramppasin hoitajat, polit, päivystykset, sairaalat. Enkä löytänyt
mitään. Muuta kuin ymmärryksen siitä ettei kukaan sitä vie pois. Se pitää
taistella itsestä irti eikä se ole sanottu että kaikki selviää, ei
todellakaan. Monet kuolee, luovuttaa, ei selviä vaikka kaikkensa antaa ja yrittää.
Enkä osannut taistella, en jaksanut, väsyin. On helpompi
luovuttaa vaikkei todellakaan ole hyvä olla näin. Kaikkea muuta. Mutta
se taistelu ja pettymykset, toivo ja epätoivo, ne on ollut niin kauan
läsnä etten pysty enää siihen. Ja yksi elämä vain, pitäishän sitä pystyä?
Mitä muutakaan voin? En kai mitään. Mutten tästä osaa nousta enää.
Tavallaan tunnen olevani nyt ihan jossain tuuliajolla, en jaksa enää
välittää, ei ole turvaverkkoja tai takaportteja. Ei ketään joka
soittaisi kun en ilmaannu johonkin paikkaan, olisi huolissaan. Kaikki
sillat poltin ja välillä se tottakai mietityttää. Mutta mitä se enää
auttaa ? Ne samat sanat ja lauseet. Jos ne olisi auttaneet, olisin
puhunut jo itseni pois tästä. Mutten tästä voi itseäni puhua pois.
En ole käynyt polilla, en näe syytä. Mitä minä siellä? Uusi hoitajani ei ymmärrä sitäkään vertaa mitä aiemmat. Kaikki keinot tuntuu olevan käytetty. Ja tähän jäin. Paikoilleni. Ja tässä pysyn jos päätän kaiken luovuttaa.
Päivät niin raskaita, tympeitä. En saa itsestäni enää mitään irti. Turvaudun päihteisiin koska on niin helppo paeta, vaikea kohdata. Välillä pakenen taas itsetuhoon, kun en osaa muuta. Kaikki keinot tuntuu olevan koluttu, liiaksikin. Ja itsetuho on se ainainen tuttu ja turvallinen, totuttu keino. Ja se ei johda mihinkään koskaan, silti siihen aina putoaa.
Pelkään nykyään käydä nukkumaan kun unet on niin kaoottisia. Elän unissani menneitä tapahtumia uudelleen ja uudelleen, tunnen saman kivun aina vain. Tai tulevan kauhut. Kuoleman. Paljon kuolemaa, paljon kauhua. Usein herään kauhuun ja on hetken epätodellinen olo.
Syön lääkkeeni, koska on pakko. Uni ei tule muuten. Hengitän ja valun päivistä toisiin. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan vielä.
Löysin kappaleen jota kuuntelin paljon kymmenisen vuotta sitten, tässä kiteytyy hyvin nämä olot, olin unohtanut nämä kauniit osuvat sanat.
"sairas päivä kantaa huomiseen
kipu auttaa tuntemaan
ne kolme sanaa
ei pysty parantaa
täällä on kaunista
älä tule tänne
tämä on minun
kaunis kooma
kylmä valkoinen vuode
hullun siteet kiristää
en osaa hengittää
en muista kuinka
vartija, vie minut kotiin"
Ja koska en jostain syystä saa linkitettyä videota niin kappaleen voit käydä kuuntelemassa täältä.
maanantai 23. helmikuuta 2015
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Uusi vuosi, muuttumaton
Pitkästä aikaa.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.
Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.
Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.
Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.
Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?
Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.
Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.
Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.
Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.
Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.
Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?
Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.
Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.
tiistai 23. joulukuuta 2014
Raskas joulu
Joulu.
Tuo ilon juhla. Surun juhla. Tunteiden juhla.
Varmaan tänä päivänä monilla on vielä stressi päällä, tekevät kenties viimeisiä joululahjaostoksia, ostavat viimeisiä ruokaostoksia täysissä ruokakaupoissa, puunaavat kotia "joulukuntoon".
Itse en tee mitään. Juon aamukahvia ja tässä asunnossa ei ole joulusta tietoakaan. Tänä vuonna mulle ei ole joulua.
En kai ole ollut jouluihmisiä kun lapsena. Masennuksen raskauttamat vuodet veivät kaikesta ilon, aivan kaikista juhlapyhistä syntymäpäivistä lähtien. Juhlapyhät tulevat enää muistuttamaan siitä elämästä joka on jo kadonnut. Jossain poissa, saavuttamattomissa.
Joulun näen nykyään materialistisena juhlana, jossa stressataan viikkotolkulla että saadaan se yksi muka-täydellinen päivä, joka hyvin usein osoittautuu korkeiden odotusten murtamaksi ja tunteiden purkaantumiseksi.
Olen yrittänyt joulun pitää ainoana juhlana johon vielä yritän jotenkin osallistua. Nyt en vain pysty.
Tuntui silti pahalta puhua äidin kanssa se itkuinen puhelu. He syyttävät itseään, eivät ymmärrä minua tässä asiassa.
Pari joulua on tullut vuosien saatossa vietettyä osastoilla, yhden joulun haalin töitä kuntoutustyöpaikastani, ettei tarvitsisi osallistua jouluun. Viime jouluna olin kyllä perheeni luona mutta lähdin sieltä itkien kotiin. Eroan ajatusmaailmaltani perheestämme todella paljon, muutenkin kuin masennuksen kautta. Ja se ilmapiiri, joka on monesti hyvin kireä ja teennäinen, on äärimmäisen stressaava tällaiselle stressiherkälle ihmiselle.
En syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmänkin. He toimivat oman opitun tavan mukaan, ei he voi sille mitään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Koen kuitenkin olevani niin erilainen koko perheessä.
Koen myös että olemassaolollani pilaan kaiken. On taas tapahtunut yhtä ja toista ihmissuhteissa. Olen viime päivät ollut todella herkässä tilassa. En saa itkuani loppumaan. Itken aamusta iltaan. Jos en itke, en tunne mitään tai sitten tunnen sietämätöntä kipua. On niin paha olla. Ajatukset kiertää vain synkissä asioissa enkä saa sitä ajatusten kehää katkeamaan. Päiväni on sinnittelyä minuuteista toisiin.
Ja siksi tällaisessa mielentilassa kokisin vain äärimmäisenä suruna sen, kun katsoisin siellä jouluna oman "kuplani" sisältä sisarusteni lapsien iloa, samalla tuntien epäonnistumisen ja tyhjyyden äärimmäisenä.
Kaikki tuntuu niin turhalta. Perjantainen hoitokokous oli äärimmäisen raskas. Miettiä tässä tilassa tulevaa, kun en näe mitään. En näe seuraavaa tuntiakaan. Silti se oli käytävä läpi. Tammikuulle alkavaksi luvattu dkt-terapia siirtyy syksyyn, jos silloinkaan, jonoa on liikaa. Minulle ehdotettiin psykoterapiaa, kaupungin rahoittamaa. Sekin on hyvin raskas tie käydä, ja usko parantumiseen tästä, on hiipunut jo aikaa sitten. Yli kaksitoista vuotta olen sairastanut ja nyt ehdotetaan ensimmäistä kertaa psykoterapiaa. Itse näen että on liian myöhäistä. En pysty enää. Miten voi selvittää asioita, sukeltaa sinne jonnekin mielen syvyyksiin kun oikeastaan ei enää pysty kohtaamaan niitä asioita.
En pysty ajattelemaan koko asiaa nyt, ei ole sen aika. Ei kai koskaan. On vain loputonta surua aina, koskaan ei ole hyvä aika millekään. Epäonnistun myös kaikissa pienissä yrityksissä mihin ryhdyn.
Lääkäri kysyi myös pitäisikö miettiä tässä kohtaa osastohoitoa, kun näki pahan oloni enkä välillä saanut itkultani sanoja suusta. Kieltäydyin kuitenkin, olen viettänyt osastoilla kymmeniä jaksoja, ja vaikka ehkä joskus ovat auttaneet selviämään pahimman yli, en ole viime kerroista enää minkäänlaista apua saanut. Lähinnä kokenut sen kaiken edellisen toistona vaan.
Olen nähnyt sen maailman jo, niin monesti.
Tukeudun enää siihen yhteen ajatukseen, saan siitä lohtua. Kun on vaikeinta, ajattelen että Joskus tästä vapaudun, joskus tämä kaikki loppuu. Kuolemassa uskon pääseväni tästä tuskasta. En ole uskonnollinen, en usko taivaaseen. Uskon siihen, että elämän kärsimys loppuu. Vaihtuu tyhjyyteen tai johonkin parempaan. En tiedä kumpaan. Se on arvoitus, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kipua, sitä ei voi enää olla. Siihen on pakko uskoa. Se on ainut asia josta saan lohtua.
Toivon kaikille yksinäisille ja niille joille joulu on raskasta aikaa, paljon voimia. Nämäkin päivät kyllä menevät ohi. Ette ole yksin ajatustenne kanssa.
Minä hengitän vielä. Tunnen etten enää elä. Olen siinä välissä, välitilassa. Mutta hengitän.
Tähän loppuun muutama kaunis ja surullinen kappale joita olen kuunnellut.
Tuo ilon juhla. Surun juhla. Tunteiden juhla.
Varmaan tänä päivänä monilla on vielä stressi päällä, tekevät kenties viimeisiä joululahjaostoksia, ostavat viimeisiä ruokaostoksia täysissä ruokakaupoissa, puunaavat kotia "joulukuntoon".
Itse en tee mitään. Juon aamukahvia ja tässä asunnossa ei ole joulusta tietoakaan. Tänä vuonna mulle ei ole joulua.
En kai ole ollut jouluihmisiä kun lapsena. Masennuksen raskauttamat vuodet veivät kaikesta ilon, aivan kaikista juhlapyhistä syntymäpäivistä lähtien. Juhlapyhät tulevat enää muistuttamaan siitä elämästä joka on jo kadonnut. Jossain poissa, saavuttamattomissa.
Joulun näen nykyään materialistisena juhlana, jossa stressataan viikkotolkulla että saadaan se yksi muka-täydellinen päivä, joka hyvin usein osoittautuu korkeiden odotusten murtamaksi ja tunteiden purkaantumiseksi.
Olen yrittänyt joulun pitää ainoana juhlana johon vielä yritän jotenkin osallistua. Nyt en vain pysty.
Tuntui silti pahalta puhua äidin kanssa se itkuinen puhelu. He syyttävät itseään, eivät ymmärrä minua tässä asiassa.
Pari joulua on tullut vuosien saatossa vietettyä osastoilla, yhden joulun haalin töitä kuntoutustyöpaikastani, ettei tarvitsisi osallistua jouluun. Viime jouluna olin kyllä perheeni luona mutta lähdin sieltä itkien kotiin. Eroan ajatusmaailmaltani perheestämme todella paljon, muutenkin kuin masennuksen kautta. Ja se ilmapiiri, joka on monesti hyvin kireä ja teennäinen, on äärimmäisen stressaava tällaiselle stressiherkälle ihmiselle.
En syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmänkin. He toimivat oman opitun tavan mukaan, ei he voi sille mitään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Koen kuitenkin olevani niin erilainen koko perheessä.
Koen myös että olemassaolollani pilaan kaiken. On taas tapahtunut yhtä ja toista ihmissuhteissa. Olen viime päivät ollut todella herkässä tilassa. En saa itkuani loppumaan. Itken aamusta iltaan. Jos en itke, en tunne mitään tai sitten tunnen sietämätöntä kipua. On niin paha olla. Ajatukset kiertää vain synkissä asioissa enkä saa sitä ajatusten kehää katkeamaan. Päiväni on sinnittelyä minuuteista toisiin.
Ja siksi tällaisessa mielentilassa kokisin vain äärimmäisenä suruna sen, kun katsoisin siellä jouluna oman "kuplani" sisältä sisarusteni lapsien iloa, samalla tuntien epäonnistumisen ja tyhjyyden äärimmäisenä.
Kaikki tuntuu niin turhalta. Perjantainen hoitokokous oli äärimmäisen raskas. Miettiä tässä tilassa tulevaa, kun en näe mitään. En näe seuraavaa tuntiakaan. Silti se oli käytävä läpi. Tammikuulle alkavaksi luvattu dkt-terapia siirtyy syksyyn, jos silloinkaan, jonoa on liikaa. Minulle ehdotettiin psykoterapiaa, kaupungin rahoittamaa. Sekin on hyvin raskas tie käydä, ja usko parantumiseen tästä, on hiipunut jo aikaa sitten. Yli kaksitoista vuotta olen sairastanut ja nyt ehdotetaan ensimmäistä kertaa psykoterapiaa. Itse näen että on liian myöhäistä. En pysty enää. Miten voi selvittää asioita, sukeltaa sinne jonnekin mielen syvyyksiin kun oikeastaan ei enää pysty kohtaamaan niitä asioita.
En pysty ajattelemaan koko asiaa nyt, ei ole sen aika. Ei kai koskaan. On vain loputonta surua aina, koskaan ei ole hyvä aika millekään. Epäonnistun myös kaikissa pienissä yrityksissä mihin ryhdyn.
Lääkäri kysyi myös pitäisikö miettiä tässä kohtaa osastohoitoa, kun näki pahan oloni enkä välillä saanut itkultani sanoja suusta. Kieltäydyin kuitenkin, olen viettänyt osastoilla kymmeniä jaksoja, ja vaikka ehkä joskus ovat auttaneet selviämään pahimman yli, en ole viime kerroista enää minkäänlaista apua saanut. Lähinnä kokenut sen kaiken edellisen toistona vaan.
Olen nähnyt sen maailman jo, niin monesti.
Tukeudun enää siihen yhteen ajatukseen, saan siitä lohtua. Kun on vaikeinta, ajattelen että Joskus tästä vapaudun, joskus tämä kaikki loppuu. Kuolemassa uskon pääseväni tästä tuskasta. En ole uskonnollinen, en usko taivaaseen. Uskon siihen, että elämän kärsimys loppuu. Vaihtuu tyhjyyteen tai johonkin parempaan. En tiedä kumpaan. Se on arvoitus, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kipua, sitä ei voi enää olla. Siihen on pakko uskoa. Se on ainut asia josta saan lohtua.
Toivon kaikille yksinäisille ja niille joille joulu on raskasta aikaa, paljon voimia. Nämäkin päivät kyllä menevät ohi. Ette ole yksin ajatustenne kanssa.
Minä hengitän vielä. Tunnen etten enää elä. Olen siinä välissä, välitilassa. Mutta hengitän.
Tähän loppuun muutama kaunis ja surullinen kappale joita olen kuunnellut.
"I once upon a time
Carried a burden inside
Some will ask goodbye
A broken line but underlined
There's an ocean of sorrow in you
Sorrow in me
Saw movement in their eyes
Said I no longer knew the way
Given up the ghost
A passing minds and its a fear
In the wait for redemption ahead
Waiting to fade
Fading again
If death should take me now
Count my mistakes and let me through
Whisper in my ear
Taken more than we've received
And the ocean of sorrow is you"
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Mieletön huoli
Jätän ne omat kuulumiset toiseen kertaan, kunhan saan ajatukseni kasaan. Paljon olen rämpinyt siellä jossain niin syvällä.
Nyt kuitenkin tärkeää asiaa josta haluan mainostaa blogissani.
On herännyt Mieletön huoli mielenterveyspalveluista ja jos sinä olet myös huolissasi niin pyydän että käyt allekirjoittamassa addressin .
Huonompaan suuntaan ollaan menossa koko ajan. Toimiva Auroran päivystys siirtyy Malmille ja Haartmaniin ja se aiheuttaa suunnatonta huolta eikä varmasti paranna mielenterveyspotilaiden asemaa. Laitospaikkoja vähennetään ja luvataan tehostaa avohoitoa ja aika käy vähiin ja tuntuu että lupaukset ovat pelkkää sanahelinää.
Tammikuussa järjestetään myös Huolen ilmaus eduskuntatalolla jossa ainakin itse aion olla mukana.
Käykää allekirjoittamassa, se ei vie kun pari minuuttia ja sen voi myös tehdä nimettömänä jos jostain syystä niin haluaa.
Tärkeä asia ainakin minulle tämä.
Nyt kuitenkin tärkeää asiaa josta haluan mainostaa blogissani.
On herännyt Mieletön huoli mielenterveyspalveluista ja jos sinä olet myös huolissasi niin pyydän että käyt allekirjoittamassa addressin .
Huonompaan suuntaan ollaan menossa koko ajan. Toimiva Auroran päivystys siirtyy Malmille ja Haartmaniin ja se aiheuttaa suunnatonta huolta eikä varmasti paranna mielenterveyspotilaiden asemaa. Laitospaikkoja vähennetään ja luvataan tehostaa avohoitoa ja aika käy vähiin ja tuntuu että lupaukset ovat pelkkää sanahelinää.
Tammikuussa järjestetään myös Huolen ilmaus eduskuntatalolla jossa ainakin itse aion olla mukana.
Käykää allekirjoittamassa, se ei vie kun pari minuuttia ja sen voi myös tehdä nimettömänä jos jostain syystä niin haluaa.
Tärkeä asia ainakin minulle tämä.
tiistai 25. marraskuuta 2014
Äänettömänä huutaa
Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !
Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.
Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !
Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?
Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.
Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?
Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.
Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.
Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.
Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.
Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !
Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?
Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.
Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?
Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.
Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.
Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Vääränlainen
Ihmisiä on ollut, paljon. Ohimeneviä ihmissuhteita jotka loppuvat aina. Joka kerta se sattuu yhtä paljon. Joskus enemmän.
Loppuun asti sitä on jaksanut silti yrittää. Josko seuraava jäisi. Olisi jotenkin enemmän kaltaiseni, tai ainakin ymmärtäisi enemmän. Jossain kohtaa oli pakko lujittaa itseäni. Ei enää. Jos kaikki lähtee aina, miksi yrittää. Yrittämättä ei kuitenkaan saa edes niitä ohimeneviä hetkiä. Jotkut niin äärimmäisen kauniita. Ja aina jää muistot. Vaikka sattuu yhtä paljon tai enemmänkin. Kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Onko minusta kohta enää mitään jäljellä?
Ehkä olen jotenkin vääränlainen, mihinkään sopimaton. Liian synkkä ja suora. Aikani elämässäni esitin. Olin muuta kuin olisin halunnut olla. Kuin olin. Väänsin tekohymyä naamalle ja vaikka sisimmässäni huusin ja itkin, raahauduin töihin hammasta purren. Ihmisiä oli joitain. Niin kauan kuin jaksoin hymyillä väkisin. Kun en enää jaksanut ja lopetin, lähtivät. Tuli uudet piirit. Sairaalapiirit. Joihin en sopinut niihinkään kuin lyhyen aikaa.
Osaan olla yksin. En tarvitse ketään tekemään itseäni "kokonaiseksi". Itseasiassa tunnen olevani rikkinäisempi muiden joukossa. Yksin oleminenkin on taito jota kaikki ei osaa. Ei ehkä edes halua. Ei kestä omia ajatuksia ja hiljaisuutta. En kai minäkään aina. Selviytymyskeinoni on pakeneminen. Siinä missä muut pakenee suhteisiin, työhön, lapsiin, harrastuksiin, minä kehitän oman maailmani kotiini. Hukutan ajatukseni virtuaalisiin maailmoihin, pelien pariin, ohjelmiin, välillä kirjoihin ja elokuviin, kirjoittamiseen, joskus humalaan. Silloin unohtaa todellisen, sen missä tilassa on. Lääkkeet ovat hyviä apureita tässä, sumentaa sopivasti karmeaa ja täysin turhaa elämää.
Joskus kun antaa ajatuksille valtaa, näkee elämänsä edessään ja haluaa paeta keinolla millä hyvänsä. Milloin kaikki muuttui tällaiseksi? Ei, en halua. Haluan pois. Ei tällaista elämää voi elää. Ei, en halua. Viekää pois. Silti en osaa muuttaa.
Joskus silti, tiettyinä hetkinä, ei mitään muuta enemmän toivoisi kuin sitä että saisi olla jonkun lähellä. Vaikka ihan hiljaa vain. Sanat on turhia jos osaa olla toisen kanssa hiljaa. Sellaista ihmistä kaipaisin. Useimmiten. Tajuten kuitenkin etten tule koskaan sellaista löytämään. Ehkä minut on tarkoitettu yksin. Ehkä ajatukseni on myrkkyä jotka karkoittavat kaiken. Ehkä olemukseni on sellainen jota kukaan ei halua nähdä.
Yksin ei tarvitse esittää. Yksin ei tarvitse miettiä ketään. Ja silti mietin.
Nekin ihmiset jotka vannoi pysyvänsä aina, lähtevät lopulta. Joskus sanomatta sanaakaan. Ja kuinka monta kertaa olen sen kuullut.
Sopimaton maailmaan, siksi tunnen olevani väärässä paikassa. Pitäisi lähteä pois, kokonaan.
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Itsemurhan tehneiden muistopäivä
Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää, tässä kuvina muisteluani kotona, koska nyt en kykene muualle lähtemään.
On niin monia jotka ei jaksa. Mikä me olemme heitä syylistämään. Kukaan ei voi tietää toisen taakkaa, kukaan ei voi kantaa toisen taakkaa.
15.6.2007 minulle tärkeä ihminen lähti täältä maailmasta oman käden kautta. Vieläkin ikävöin, mutta enää ei satu. En ole koskaan halunnut syylistää häntä kun tiedän minkä taistelun elämässään kävi läpi. Toiset väsyy, toiset lähtee, ottavat itseltään koko elämän pois. Kaikki mahdollisuudet ja toivon. Minun on ollut aina helppo ymmärtää heitä koska mietin paljon sitä miten itsekin haluaisin lähteä. Itsemurha on rohkea ratkaisu, mutta se on myös kaiken loppu.
Olen itkenyt monet surut, syyttänyt itseäni, on koskenut niin kovaa ettei toista enää ole. Lopulta on pakko päästää irti. Koskaan ei tarvitse unohtaa. Muistot hänestä elää aina sydämessäni.
Välitetään toisistamme eikä unohdeta niitä väsyneitä sieluja jotka päättivät elämässään toisin. Se on heidän valinta ja oikeus. Toivotaan vain, että heillä on nyt hyvä olla, että enää ei satu.
Ikiuneen me joskus kaikki vaivumme.
On niin monia jotka ei jaksa. Mikä me olemme heitä syylistämään. Kukaan ei voi tietää toisen taakkaa, kukaan ei voi kantaa toisen taakkaa.
15.6.2007 minulle tärkeä ihminen lähti täältä maailmasta oman käden kautta. Vieläkin ikävöin, mutta enää ei satu. En ole koskaan halunnut syylistää häntä kun tiedän minkä taistelun elämässään kävi läpi. Toiset väsyy, toiset lähtee, ottavat itseltään koko elämän pois. Kaikki mahdollisuudet ja toivon. Minun on ollut aina helppo ymmärtää heitä koska mietin paljon sitä miten itsekin haluaisin lähteä. Itsemurha on rohkea ratkaisu, mutta se on myös kaiken loppu.
Olen itkenyt monet surut, syyttänyt itseäni, on koskenut niin kovaa ettei toista enää ole. Lopulta on pakko päästää irti. Koskaan ei tarvitse unohtaa. Muistot hänestä elää aina sydämessäni.
Välitetään toisistamme eikä unohdeta niitä väsyneitä sieluja jotka päättivät elämässään toisin. Se on heidän valinta ja oikeus. Toivotaan vain, että heillä on nyt hyvä olla, että enää ei satu.
Ikiuneen me joskus kaikki vaivumme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)