Syksy on usein ollut sairauteni vaiheissa sitä helpompaa aikaa, mutta liian usein viime vuosina se ei ole enää tuntunut miltään. Mennyt siinä samassa masennuksen usvassa. Nyt on kuitenkin lievästi toiveikas olo monien asioiden suhteen. Mustan ja harmaan sävyjen lisäksi näen hetkittäin myös muita värejä.
Kalenterin tyhjyys alkaa saada täytettä ja aamukahvia juodessa ei tee mieli kömpiä takaisin nukkumaan. Mielessä jyskyttävä jatkuva kuolemanhalu alkaa väistyä ja vaikka edelleen keinun siinä välissä, välitilassa, alan kurkottaa haparoivin ottein kohti elämää. Vielä hyvin, hyvin varovaisesti.
Ja pelko on tietenkin myös läsnä. Voiko tämä helpompi ja levollisempi olotila kestää tällä kertaa ? En uskalla luottaa. Mielessä on liian vahvana edelliset kokemukset. Viime syksyn toiveikkuus ja kuntoutuksen aloitus, joka viikon jälkeen uuvutti ja romahdutti minut takaisin pimeyteeni.
Näen että olen siitä lähtien ollut hyvin pimeässä, käynyt pohjalla hyvin konkreettisesti ja päätynyt jopa sinne johon en ollut päätynyt pitkään aikaan. Mustaan pimeään jossa en nähnyt mitään, en itseäni en elämääni enkä ketään muitakaan. Vain loputon halu päästä pois ja ahdistus joka repi hetki hetkeltä kappaleiksi ja sai tekemään äärimmäisiä tekoja. Tuhon tielle josta en uskonut nousevani enää koskaan.
Mutta hiljalleen alkoi näkyä helpotusta olotiloissa ja tuli tarve päästä ulos. Katsoa näiden kotini seinien ulkopuolelle varovaisen pelokkaana uskallanko. Ja olen uskaltanut lähteä täältä turvapesästäni ja kokenut ulkomaailmassa tunteita että hetkittäin jopa nautin asioista.
Lääkärin luona keskustelut alkoivat hiljalleen vaihtua kuolemanhalun purkamisesta tulevan syksyn ohjelmistoon. Aloin kaivata, ja kaipaan jotain muuta elämää kun yksinäinen syrjäytymiseni kotonani.
Dkt-terapiaan sain hyväksynnän ja se on alkamassa kunhan paikka vapautuu. Myöskin muuta ohjelmaa on suunnitteilla joista tiedän lisää parin viikon päästä. Kuntoutusta, johon en uskonut enää kykeneväni.
Tottakai on ristiriitaiset tunteet kaiken suhteen kun muistaa niin selkeästi miten mikään ei ole onnistunut viime vuosina. Miksi onnistuisi tälläkään kertaa ? On paljon pohdittavaa, on paljon muistettavaa. Tärkeimpänä varmaan se omien voimavarojen tiedostaminen. Uskon että viime syksyinen yritys kuntoutua kaatui liian nopeaan tahtiin. Enkä saanut tarpeeksi tukea.
Olen kärsimätön luonne ja sen kanssa tasapainoileminen on hyvin haasteellista. Koska kun pitkän ajan jälkeen se halu tehdä ja toimia tulee, on vaikea ottaa hitaasti, vaikka se on ensiarvoisen tärkeää.
Masennuksen kanssa tulen varmasti kamppailemaan lopunelämääni, mutta helpompien jaksojen aikana voi opetella lisäämään elämään myös muuta kun sairaudentäyttämää oireilua ja sitä kautta ylläpitää parempia jaksoja. Romahduksia ja vaikeita päiviä tulee, mutta niistä selviytyminen on helpompaa kun koko elämä ei ole pelkkää sairautta ja mustaa tyhjyyttä.
Kuntoutuminen on raskas polku, joka ei mene suoraviivaisesti eteenpäin. Tulee otettua askeleita eteen ja taas taakse. Sen ymmärtäminen on tärkeää. Mitään ei saavuteta hetkessä, eikä "parantumisesta" voi varmaan puhua vielä vuosikausiin, jos koskaan. Tärkeintä on se, että niiden romahdusten jälkeen jaksaa taas yrittää. Se on todella vaikeaa, ja usein romahduksen tullessa tulee tunne etten halua enää yrittää koskaan yhtään mitään koska mikään ei lopulta onnistu. Ja sen kanssa on kamppailtava aina.
Mutta kun on nähnyt hyvin pimeää, käynyt hyvin pohjalla, helpompia aikoja osaa arvostaa aivan eri tavalla. Ristiriitaista sinänsä, kun koko maailman tämänhetkinen tilanne on hyvin synkkä. Enkä ole itsekään välttynyt sen suremiselta. Nyt kun jaksaa taas nähdä, jaksaa myös seurata maailman tapahtumia, ja joskus kieltämättä kantaa aika kovaakin maailmantuskaa. Mutta samalla osaa myös eritavoin arvostaa sitä että on katto pään päällä, hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapissa on jotain syötävää. Se, että kaikille niitä ei ole, on välillä todella tuskastuttavaa.
Mutta loppujen lopuksi en voi kovinkaan paljoa vaikuttaa asioihin paitsi omassa elämässäni, joka ei sekään ole todellakaan helppo ollut, vaikken olekkaan sotien keskellä elänyt tai joutunut puhtaasta vedestä taistelemaan. Sen tiedostaminen on kuitenkin paljon, että nämä meille "itsestäänselvät" asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä.
En voi kuitenkaan tällä hetkellä muuta kun odottaa varovaisen toiveikkaana tulevaa syksyä omassa elämässäni, ja yrittää olla antamatta pelolle liikaa valtaa.
Niin kauan on kuitenkin vain yritettävä, uudestaan ja uudestaan, kun on elämääkin.
Ja toivoa varovasti että elämä kantaisi tällä kertaa pidempään.
