Sanavirtaa

Minä vihaan epävakautta itsessäni.
Minä en löydä tästä mitään hyvää. Joskus sairaudesta joku löytää jotain hyvää, jotain minkä vuoksi joku asia näyttää paremmalta. Kontrasti. Tässä ei ole sitä. Tai en ainakaan näe. Minä vihaan tätä kirottua häiriötä. Ei kai sitä sairaudeksi lasketakaan. Tätä ikuista mukanani kulkevaa leimaa. Kuin tatuoituna otsaani.

Jos aiempina vuosina oli eri tavoin kaaosta, nyt on taas, toisella tapaa.
Muistutan itseäni siitä, etten enää mene osastolta toiselle tai kuormita päivystyspoliklinikoita, en makaa lääkehiilet suussa ensiavuissa tai makaa ambulanssissa tuskaani huutaen ties kuinka monetta kertaa. En istu poliisiauton takaosassa tai putkassa.
Mutta rimpuilen edelleen, kuin jonkun mustan raivon vallassa. Sotken kaiken mihin kosken. Voinko vedota epävakauteen, kun siitäkin aina huomautetaan? Olenko yksinkertaisesti vain paha ihminen, eksyksissä, osaamatta elää. Kuolemaa hapuillen. Rauhaa vailla. Muistan yhden laulun sanat jotka tulee mieleen, jota hoin joskus niin paljon koska se kiteyttää tätä kaikkea.

"Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen 
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen"

Tavallaan kaikki jatkuu samana, vaikkei kuitenkaan. Keinot vaihtuu, mutta ajatukset pysyvät samoina. Tämä ajatuskehä, vuosikaudet jatkuneena, tukahduttaa.
En tee tätä tahallani, ajattele näin, toimi näin, mutta onko väliä edes sanoa sitä. Lopulta jää todella yksin. Ja on helppo jäädä. Vaikka ei aina haluaisi.
Näiden seinien sisällä saan olla oma rikkonainen itseni, ei tarvitse pettyä, altistaa itseäni uusille ja uusille kriiseille. Mutta ei myöskään kokea, elää, kuulua mihinkään.

Se tyhjyys ei kuitenkaan häviä. Se kulkee ammottavana varjona mukana, minne vain menenkään. Ja se ettei kuulu mihinkään. On nuo toiset, ja minä. Ei koskaan me. Ei mikään porukka, mikään joukko mihin kuulua.

Istun hiljaa ja tuijotan, yritän välillä hymähtää jollekin, etten näyttäisi niin synkältä. Mutta kuitenkin kuin omassa maailmassani kaikkialla. Huomaan ihmisten katseet, näen tai kuvittelen että he haluavat että poistuisin.
Vaikea ajatella vuosien takaisia aikoja, jolloin hämärästi muistan, joskus olleeni se porukan äänekkäin. Mieleeni nousevat jotkut yksittäiset muistot ja porukat jossa olin se naurava, jotenkin esillä, en liikaa, mutta kuitenkin. Ehkä joskus liikaakin. Vaikea muistaa. En voi kuvitella enää sellaista.

Ristiriita. Tavallaan halu kuulua johonkin, tavallaan ei. Missään ei ole hyvä. Ei täällä, tässä. Ei ulkona, ulkopuolella.

Käytän edelleen samoja sanoja ilmaista pahaa oloani. En tiedä muusta. Yritän opetella. Vaihtaa sanamuotoja. Ei vastakaikua. He näkevät minussa edelleen sen saman, on samantekevää miten sanon. Enhän voi muuttua, vaikka yritän.
En näe sitä mitä psykiatrini näkee. Hän puhuu aina siitä kuinka tunnistan tunteeni paremmin, osaan analysoida tilanteita ja tunteitani. Kuuntelen kuin ulkopuolelta, en tunnista itseäni.

Etsin rauhaa itsestäni, jotain sisäistä tasapainoa, ja mietin löydänkö sitä koskaan. Tulenko aina olemaan tämä, tällainen. Millainen haluaisin olla, en edes tiedä. Olen yrittänyt niin paljon. Nousta. Jatkaa. Taistella. Pudota uudestaan. Nousta taas.
Luovutanko, vai kurkotanko elämää kohti vielä kerran. Kerään sirpaleet, pystynkö rakentamaan enää uutta. Hyväksyn sen että ehjää ei enää saa. Mutta edes säröillään olevaa, jotain uutta.
Kliseet pyörivät päässä, "Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa", onko todella. Minullekin?

Tämä teksti on yhtä sekava kun mieleni, enkä alunperin edes tiennyt mistä kirjoittaa. Aiheet loppuvat. Ei ole mistä ammentaa uutta.
Kaipaan kuitenkin niitä aikoja kun kirjoitin niin paljon, yöt läpeensä.
Muistan ne yöt, kun useinmiten kirjoitusmusiikkinani oli Anathema ja kirjoitin niin että lopulta käsiin koski. Pelkään että menetän tämänkin. Sanat. Kirjoittamisen. Siksi yritän.
Kirjoittamista.
Muusta en tiedä.

Pohjakosketuksia

Useina aamuina olen tuijottanut tyhjää tekstikenttää aamukahvia mukissa. Halu kirjoittaa, mieli sulkee asioita sisälleen. Ei, en pysty. Liikaa. Taas.
Haluan taas käpertyä takaisin sänkyyn ja antaa unen viedä. Jos se vie, usein ei enää. Mieli on väsymystä täynnä.

Mietin kirjoittamatonta sääntöä elämässäni miksi kaikki aina romahtaa. Miksi muut pystyy, miksi minä en. Miksi epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Mikä vetää pohjalle. Miksi en pääse ylös.
Kurotan ja pystyn hetken, sitten tulee ne tutummat hetket jotka vetää pohjalle syöksykierteen lailla.

Hymyilin hetken aidosti ilman kipua. Sain voimaa, oliko se nyt sitten uudesta (taas) lääkkeestä johtuvaa vai mistä, kuka tietää. Voimaa ja rohkeutta. Kalenteri alkoi täyttyä. Tartuin tilaisuuksiin. Menin epämukavuusalueille. Nyt pystyn, sanoin itselleni. Olin ihmeissäni, mikä on tämä uusi minä. Hymyilen metrossa ilman syytä. En ajatellut joka kerta odottaessani metroa meneväni alle. Tein asioita, tapasin ihmisiä, olin usein täynnä energiaa.

Ja sitten, kuin ilman syytä, vai oliko tässäkin niitä, en löydä, mieli synkkenee tuttuun tapaan, kaikki menettää merkityksensä. En saa mistään kiinni. Kalenteriin kirjoitetut menot ilmoittavat itsestään mutta painan ne pois.

Onko taisteluni taisteltu, väsymys vallannut kaiken, mikä on, mikä on ? Sulkeudun sisääni enkä saa enää sanoitetuksi tätä oloa, vaikka nyt yritänkin. Haen pillerini polilta mutta sanon etten jaksa nyt puhua, lähden samantien. En jaksa miettiä, liian kipeää puhua tästä.

Onko nämä vain ohimeneviä huonoja päiviä, onko tämä taas pysyvää, alkaako tästä kuukausien syvä pohjaton masennus.

Lääkäri kirjoittaa potilastietoihin että olen vaikeasti sairas ja tilanteeni on vaikea muttei toivoton. Itsemurhariski pitkältä ajalta pysyvästi koholla. Tavaan tekstiä ja tajuan sen olevan totta. Mutta ei toivoton. Minulla on toivoa, itse en sitä näe. Se on kätkeytynyt jonnekin syvälle mistä en sitä taas löydä. Jaksanko löytää, jaksanko ottaa riskit ja epäonnistumiset, jaksanko nousta. Onko vaihtoehtoja.
Aina on. Se yksi.

Menneisyyden asiat puskevat pintaan. Tunnen suunnatonta raivoa ja vihaa. Mitään en voi niille asioille enää. Mutta silti kysyn itseltäni melkein päivittäin miksi näin kävi. Olisiko siinä kohtaa voinut asiat muuttua jos olisin valinnut toisin. Mutta en minä tätä valinnut !
Kysyn mielessäni koulukiusaajaltani Miksi teit tämän. Miksi rikoit rakenteilla olevan itsetuntoni.
Mitä sait siitä että potkit minua päähän, uhkasit tappaa, nujersit koko minuuteni. Mietitkö koskaan mitä teit minulle?
Kaikki tämä ei johdu yhdestä syystä. Mutta monesta yhteensä. Ja en voi olla miettimättä niitä. Ei pitäisi, mutten voi.

Kestääkö kenenkään psyyke jos se monesti hajoitetaan. Kun luottaa kerta toisensa jälkeen ja hylätään ja käytetään hyväksi. Voiko pirstaloitunutta mieltä korjata.
Tämä teksti on täynnä kysymyksiä vailla vastauksia. Niin on mielenikin.

Hajoanko viimeisen kerran, nousenko vielä kerran, nousenko toisen, lopunko kokonaan.
Miten voi valita että taistelen vielä, etten anna tämän mustan tyhjän viedä. Jos voimat ovat loppu.

Aamukahvini on juotu, päivä vasta alussa, minä aivan valmiina takaisin sänkyyn.
Mikä tarkoitus tässä kaikessa on ?

Vain yksi toive

Rintaa puristaa. Tuska on käsinkosketeltavaa. Hädintuskin pystyn kirjoittamaan muutamaa riviä. Vaellan levottomana ympäri yksinäistä asuntoa. Ramppaan tupakalla. Istun hetken jossain. Ahdistaa. Lääkkeet ei auta. Viiltävä kipu rinnassa. Mieli pirstoutuu. Toiveet ne viimeisetkin katoaa. Tyhjyys sisällä ottaa kaiken vallan, vie kaiken mennessään. Olen olemassa, mutten kuitenkaan enää ole. Elä. Olen välitilassa. Enkä tahdo olla.

Uudenvuodenaatto. Ulkona räiskyy ja paukkuu ilotulitteet. Ihmiset skoolaavat ja odottavat uutta vuotta ja uusia suunnitelmia, uteliain mielin, lupauksineen. Luvataan olla parempia, monellakin tapaa.

Säädän musiikin ääntä kovemmalle. Ei riitä. Kaivan kuulokkeet että kuulisin vain musiikin.

Tänään on ollut synkin päivä kuukausiin. Tällaisia en jaksa.
Katson eutanasia-videoita youtubesta. Haluan kuolla. Haluan armokuoleman. Että joku auttaa, on siinä vierellä. En näe syitä elää. En kestä tätä tuskaa.

Olen itkenyt lähes koko päivän.
Elämäni juhlat on juhlittu.

Tällä hetkellä toivon vain yhtä asiaa; Että kuolisin vuonna 2017.

Tätä sietämätöntä tuskaa, tyhjyyttä, yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä en jaksa enää.
Enkö ole jo jaksanut tätä tarpeeksi? Ei auta hoidot, ei lääkkeet. Kaikkia hoitoja ei voida kokeilla vaikka keikun kuoleman rajalla.

Taistellut olen, mutta sitä ei kukaan näe. Se on yhdentekevää. Ihmiset näkevät vain tämän hetken ja ovat heti tuomitsemassa kaikkea. Sama se että olen elänyt tätä helvettiä puolielämääni.

Näissä hetkissä pitäisi ajatella vain että nämä ovat tunteita ja olotiloja jotka menevät ohi. Mutten pysty. Koska tiedän että ne tulee aina takaisin. Aina. Ja joka kerta olen heikompi jaksamaan. Tuskaisten päivien voitot ei tee minusta vahvempaa.

En ole mitään, missään, tänään, tällä hetkellä. Kuollut sisältä jo kauan aikaa sitten.

Ikävä. Ikävä sellaista olotilaa jolloin ei satu. Jolloin ei ole enää olemassa.

Valtava väsymys

Kun joutuu pitkästä aikaa miettimään omia vahvuuksiaan ja sitä miksi juuri minut kannattaisi valita, tuntuu se kaiken tämän sairauden ja negatiivisuuden keskellä todella julmalta. Kun tuntuu että kaikki omat luonteenpiirteet ja vahvuudet hukkuvat pelkkiin oireisiin ja niiden hoitamiseen. Joutuu todella pohtia ja nähdä kaiken sen taakse.
Kyse on kokemusasiantuntijakoulutuksen hakemuksesta. Kymmenen otetaan koulutukseen joten hakemuksen pitäisi jotenkin erottua, että tulisi valituksi. En kuitenkaan lähde kaunistelemaan ja valehtelemaan koska haluan säilyttää aitouteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos se koituu kohtalokseni, sille ei voi mitään.
Tuntuisi vaan todella typerältä kirjoittaa että on jotenkin kuntoutunut tästä, koska ei todellakaan ole. Olen kuntoutuja, edelleen ja varmasti aina. En edes tiedä mitä kokemusasiantuntijoilta vaaditaan. Kuullostaisi tekopyhältä jos kaikkien tarvitsisi olla jotenkin "parantunut" voidakseen toimia kokemusasiantuntijoina, joten en halua uskoa niin.
Hion vielä hakemustani ja sitten lähetän ja toivon ja pelkään pahinta. Kaikki tällaiset pettymykset kun tuntuu olevan pieniä maailmanloppuja niin tietynlainen pelko on lähettää edes koko hakemusta.


Kävin tuossa menneellä viikolla ottamassa kauan suunnitellun tatuoinnin ja nyt päiviäni rytmittämät jatkuvat rasvailut. Ehkä joskus esittelen sen täälläkin kunhan ensin parantuu.
Tuntui kyllä hyvältä saada se otettua, rakkain teksti, toinen "nimeni" (lähinnä netissä) ikuistettuna käteeni.

Tyhjyys tuntuu loputtomalta edelleen. Ja voxra, lääke jolta odotin paljon (liikaakin?) tuntuu menettäneen tehoaan. Tai sitten kaikki johtuu vaan pettymyksestä kun odotin kai enemmän. Nostin viime viikolla annosta 300mg:aan ja sekään ei tunnu miltään. Aiempina kesinä se on kyllä tuntunut heti, niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt tuntuu ettei ole enää sivuoireita eikä mitään tehoakaan. Järkyttävä väsymys vain päivästä toiseen. Totaalinen merkityksettömyys kaikkeen.
Vaikka täytyy toki myöntää sekin josta psykiatri muistutti, että kyllähän edelleen nykyään olen paremmassa kunnossa kun ennen voxran aloitusta. Koska väsymyksestä huolimatta teen kuitenkin jotain asioita, enkä makaa kaikkia päiviä kotona. Olen kävellyt suhteellisen paljon viimeisen parin kuukauden aikana (tästä kiitos pokemoneille). Mutta sekään ei tunnu tätä väsymystä helpottavan. Vaikka tuleekin lähdettyä kävelemään väsymyksestä huolimatta. Useimpina päivinä, valitettavasti harvenevassa määrin, alkuinnostuksen jälkeen. Tuntuihan se alussa jotenkin typerältä kävellä tuolla virtuaalisten hahmojen takia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että jos ne saavat minut ulos ja kävelemään kilometrejä päivässä, ei se ole typerää. Ja tuleehan siinä samalla nähtyä paikkojakin.

Kovasti vaan edelleen kaipaisi jotain merkitystä olemassaololleen ja usein se tuntuu niin musertavalta kun ei tunne löytävän paikkaansa tässä maailmassa.

Kirjoittamisellekaan ei tunne löytävän merkitystä, kun ei oikein tiedä edes mistä kirjoittaa. Voxra on kai tehnyt jotenkin tunteettomaksi, ainakin vienyt itkukyvyn, joten ei tiedä mistä kirjoittaa.
Tässä nyt kuitenkin lyhyt teksti viime viikoista. Yritän pohtia mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Kiitos kaikille jotka tätä lukee, merkitsee paljon <3

Ajatusvirtaa ja sanahirviöitä

Syksy kauneimmillaan. Kaunis, rakas syksy. Syksy on ollut aina jotenkin uudistumisen aikaa.
Monet muutot, monet uudet jutut ovat tulleet syksyisin.
Ohikiitävät hetket jaksan sitä nähdä. Muuten kuljen kuin sumussa. Joskus näen ja harvoin jaksan ikuistaa johonkin kuvaan sitä.

Ehkä voin paremmin, ehkä olen ilmeikkäämpi, ehkä olen jaksavampi. Mutta silti taas niin rikki.
Vanhat muistot tulvivat mieleen demonien lailla. Taannun hetkeksi vanhaan kipuun. Hetken olen mielessäni viiltämässä ranteita auki, tyhjentämässä kaikkia kaappeja lääkkeistä kurkkuuni, hukuttamassa itseäni yhä hirveämpiin humaltumisiin. Mielessä. No, ehkä konkreettisesti myös jotain.

Kaikki niin sekaista, valhetta tavallaan. Peitän ja salaan, ei ole kelle kertoa, ei voi olla rehellinen. Tavallaan kaikki niin sekaista ja ulospäin näytän voivan paremmin. Väsyinkö näyttämään todelliset tunteeni aina niinkuin ovat? Näppäimistön kautta olen edelleen se sama sanahirviö.
Tartteisin tauon. Edes lyhyen. Kaikesta ja kaikista. Jonnekin kaikkien kanavien ulottumattomiin, osaisinko sitäkään?

Valtava tarve löytää jotain merkityksekästä jolla hukuttaa tyhjyyttä pois. Jatkuva, ainainen, ikuinen tyhjyys, vihaan sinua. Vihaan sinua. Mene pois. Miksi aina tämä.
Huokailen tätä kirjoittaessani, vedän syvään henkeä välillä, sen mitä saa kipeistä keuhkoista ja flunssasta.

Rikkinäisiä ihmissuhteita taas. Väsyin. Väsyn. Kaikkeen.
En tunne olevani missään tärkeä, kenellekään. Katson toista kuin omaa menneisyyttäni ja tajuan etten jaksa nyt. Ja hetken päästä sanahirviöiden jälkeen tajuan kuinka en voi sanoa noin. Minä elin tuon saman. Elän ehkä vieläkin. En ole mistään täysin päässyt. En todellakaan.
En vain aina jaksa.
Ja kaikki voi palata takaisin kuitenkin koska tahansa. Tiedostan sen.

Tuntuu ettei kukaan kysy mitään. Mitä sinulle kuuluu? Miten voit? Koska ainahan mulle samaa vaan. Vuodesta toiseen. Ei ole mitään uutta. Tätä samaa vanhaa. On helpompi ratkoa toisten ihmisten akuutteja ongelmia mutta silti vihaan sitä että että aina oletetaan että mulle vaan tätä samaa, ei tarvitse edes kysyä. Kierretään vaan kaukaa, aina yhä kauempaa. Ei jakseta enää. Ajatellaan kai että jos kysyy, sieltä vuodatan koko elämän mittaisen tuskan. Onko nämä omia oletuksia vai totuuksia?

Ja miltä sekin tuntuu ettei kukaan jota oikeasti pidät tärkeänä ihmisenä ja olet tekemisissä myös kasvokkain, ei juuri tätä blogia lue. Joitain linkkaamiani tekstejä puoliväkisin ehkä, tai ei edes silloin. Ei ole ajatukseni tärkeitä. Vai liian kipeää vain. Vai liian eri maailmaa ja aaltopituuksia. Olenko jossain sellaisilla aalloilla ettei sinne yllä kukaan. Ei oikein samaistumista kehenkään.

Sanatulvaa tässä vain naputan. Kun tuntuu että tukehtuu jos ei saa ulos.

Syksy on kaunis, paljon on hyvää, en ole niin syvällä enää, en enää niin samoissa kehissä kuin joskus, olen mennyt eteenpäin, hoitoni on "tuloksellista" kuten psykiatrini sen kirjoittaa tietoihini, ei olla potkimassa polilta pois vaikka monet ovat, on hyvä hoito (ja siitäkin pitää tuntea syyllisyyttä).
Ja silti niin tyhjää kaikki. Merkityksetöntä. Jokainen hengenveto. Jokainen olemassaolon sekuntti.

Ajatusvirtaa ja lääkkeetkin kai tehoaa. Mutta lopulta kaikki on samantekevää.
Kun kaikki minkä puolesta taistelet, lopulta sirpaloituu. Menetät vain, koko ajan, lisää ja lisää. Et osaa olla, et kuulu mihinkään. Tätä samaa. Vaikka joskus eri mutta silti. Vuodesta toiseen.

Niin. Tässä tämä kaikki nyt. Ajatukset jotka piti saada pois, ja silti ne ovat. Aina.

Syksy on kaunis silti.

Notkahdus ?

Lääkärini sanoo että tämä on voinnissa tapahtuva notkahdus.

Minusta ei siltä tunnu. Tuntuu kun kaikki se kipu ja tuska tulisi vahvempana takaisin, jäädäkseen ikuisesti.
Notkahdus. Notkahdus. Miksi ei tunnu siltä. Tämä tuntuu ikuiselta. Kuin mitään hyvää ei olisi ollutkaan. Piti kirjoittaa tänne ihan erilainen päivitys. Suunnittelin sitä mielessäni useana päivänä vielä silloin kun kaikki tuntui paremmalta. Nyt sen voi unohtaa.
Yritän silti pitää asioista kiinni, vaikken tiedä miten, kun kaikki hajoaa taas sirpaleiksi.

Luin läpi edellistä tekstiä enkä tunnistanut itseäni. Nyt sattuu taas niin kovin. Kuka tuon edellisen kirjoituksen kirjoitti?

Sanat on jossakin niin jumissa mutta yritän silti. Mistään ei oikein tule mitään. Hajotan kaiken mihin kosken. Ihmissuhteet myrskyää ja katkeaa. Toiveikkaat suunnitelmat särkyy eikä tunnu enää miltään. Kalenterissa ei ole tyhjää, mutta nyt se ahdistaa. Äskettäin ahdisti sen tyhjyys. Nyt haluan tyhjää. Tyhjää tyhjää tyhjää ! Unta. Ikuista unta.

Yritän saada kiinni mitä tässä on tapahtunut, mikä tässä on minut murtanut. Henkisen parempivointisuuden jälkeen fyysinen terveys alkoi romahtaa ja on edelleen kovaa yskää, ehkä se väsytti. Ehkä minun kuului saada vain vähän hengähdystaukoa että jaksan taas olla pohjalla. Jaksan taas taistella uudet helvetit läpi.
Mahdoton tietää.
Tai ehkä mieli kamppailee sairauden ja kuntoutumisen väliä, sairaus puhuu vahvempana, vetää takaisin uudestaan ja uudestaan. Kuinka kauan jaksat vielä vastustaa. Vastustaa sairautta, vastustaa paranemista? Ethän enää tiedä muusta. Ja vain toinen sairastunut voi sen ymmärtää, miten pelottavaa on sairastaa mutta myös kuntoutua, parantua.
Kaikki on nyt vain oiretta ja sairautta. Lääkepurkkeja ja lääkäriaikoja. Ahdistuksenhallintakeinoja ja diagnoosinumeroita. Mitä muuta voi olla ? Et muista enää.

Notkahdus.

Milloin tämä menee ohi? Milloin nousen tästä.

Samat tutut synkät ajatukset kiertää kehää eikä jätä rauhaan. Sairausko puhuu vai minä. Tahtoisin rauhaa ja hiljaisuutta. Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kirjoitusryhmässä, ja aiheena oli mitä haluaisit antaa itsellesi. Jäin miettimään sitä. Oli vaikeaa kirjoittaa muiden läsnäollessa. Tällä hetkellä haluaisin antaa itselleni rauhaa, seesteisyyttä, kivuttomuutta. Toiveajattelua. En voi antaa itselleni niitä. En saa tätä kipua pois.

Kipuko se pahin, vai tyhjyys. Ikuinen tyhjyys jota ei täytetä millään. Kumman antaisit pois jos saisit valita, kivun vai tyhjyyden? Luulen että tyhjyyden. Se on niin selittämätöntä, epämääräistä. Kipuun saattaa löytyä hoitokeinoja, oireiden lievitystä, merkityksiä ja syitä. Tyhjyys on liian epämääräistä selitettäväksi, mahdoton täyttää jos se kumpuaa sisältä, jostain kaukaa, jo lapsuudesta.

Yritän silti. Päivä kerrallaan. Vaikka haluaisin olla yrittämättä. Nousen aamuisin ylös sängystä. Menen sovituille menoille. Vaikka ei jaksaisi, vaikka ei haluaisi. Vaikka haluaisi vain luovuttaa. Niin menen silti. Kiitollisena siitä että nyt tunnen olevan hyvässä hoidossa. Tiiviit tapaamiset. Turva. Mieletön turva vaikken tietenkään sitä aina tunne. Mutta kuinka turvatonta oli kun kukaan ei kysellyt perään, antanut aikoja, ollut kiinnostunut. Saatoit maata viikkokausia ilman että kukaan kysyi mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen, kaiken kivun keskellä. Vaikka samalla poden huonoa omaatuntoa. Miksi minulle, miksi nyt, miksi kaikkien vuosien jälkeen saan kaipaamaani tiivistä ja hyvää hoitoa. Olenko ansainnut sen, täytyykö se ansaita. Enkä ole pyytänyt. Vuosia sitten anelin ja pyysin, en saanut.

Jossain sisällä pienenpieni hiipuva toivo. Pakko olla, vaikken sitä näe. Miksi muuten yrittäisin? Voisin vain jäädä sänkyyn ja luovuttaa. Siellä jossain se on. En sitä näe. Niin kauan kun se on, edes näkymättömissä, jaksan nousta.
Ja hengittää.

Uusi vuosi, muuttumaton

Pitkästä aikaa.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.

Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.

Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.

Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.

Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?

Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.

Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.

Äänettömänä huutaa

Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !

Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.

Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !

Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?

Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.

Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?

Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.

Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.

Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.

Kaipuu

Paljon olen unohtanut.
Miltä tuntuu lämpö ja läheisyys. Se kun joku istuu vieressä, ihan kiinni, eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Ei ole tarvetta sanoille, puhumiselle. Kun läheisyys kertoo sanoillaan kaiken.
Tai syli jossa on turva.
Tai miltä tuntuu innostus. Kun on malttamaton ja ajatukset poukkoilevat hyvinä odotuksina mielessä. Kun sydän kumisee innostuksen lyöntejä ja suu vääntyy hymyyn.

Tai miltä tuntuu valvoa yö läpeensä sanojen muodostaessa lauseita näppäimistöllä. Kun kirjoituksen vimma on suurempaa kuin unenkaipuu.
Kun jokainen päivä oli uusi mahdollisuus tehdä jotain jännittävää. Ottaa riskejä ja joko särkyä tai nauttia. Sen kivun kesti kun tiesi että seuraavalla kerralla voi käydä toisin.

Nyt olen liian jumissa. Oman kotini ja mieleni vanki.
Tyhjyys humisee mielessä heti kun herää. Ei, ei tätäkin päivää. Miksi taas on aamu? Minä haluan takaisin uneen. Taas tämä tyhjä päivä. Aamukahvi joka ei enää virkistä, päivä täynnä huokailuja.
Uskalsin joskus elää ja tehdä. Sukeltaa seikkailuihin ja saada jotain irti. Hyvää tai pahaa.
Nyt en saa mistään mitään irti. Kaikki on tasapaksua harmautta.

Kasvoilla ilmeettömyys joka kertoo kaiken tai ei edes mitään. Puoliksi jo kuollut, kuihtunut masennuksen harmauteen.

Päivät toistensa kaltaisia. Sattuu tai ei tunnu miltään. Kuinka kauan vielä?

Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen
                      syvimmällä juurellani.
Sitä sinä pelkäät.
Minä en pelkää; olen ollut siellä.

Merenkö sinne kuulet minussa,
sen tyytymättömyyden?
Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli
                      hulluutesi?

Rakkaus on varjo.
Vaikka kuinka valehtelet, parut sen perään,
kuuntele: nämä ovat se kaviot; se on
                      mennyt, kuin hevonen.

Niin minä laukkaan koko yön, kiihkeästi,
kunnes pääsi on kivi, pieluksesi pieni
                      ravirata,
joka kumisee, kumisee.

Vai tuonko sinulle myrkkyjen äänen?
Tämä on sadetta nyt, tämä suuri vaitiolo.
Ja tässä sen hedelmä: tinanvalkoinen
                      kuin arsenikki.

Olen kestänyt auringonlaskujen julmuuden.
Juurta myöten kärventyneinä
minun punaiset säikeeni palavat pystyyn,
                      teräslankakäsi.

Nyt minä pirstoudun palasiksi, jotka lentävät
                      ympäriinsä kuin sauvat.
Näin ankara tuuli
ei siedä sivustakatsomista: minun täytyy
                      huutaa.

Myös kuu on armoton: se tahtoisi laahata minua
julmasti, koska olen hedelmätön.
Sen säteily vahingoittaa minua. Tai kenties
olen pyydystänyt sen.

Miten päästän sen irti, päästän sen irti
ohenneena ja litteänä, kuin suuren leikkauksen
                      jälkeen.

Kuinka sinun pahat unesi riivaavat ja
                      ja rikastuttavat minua.

Minussa asuu huuto.
Öisin se lepattaa ulos
ja etsii väkäsillään jotain jota rakastaa.

Säikähdän tätä pimeää olentoa,
joka minussa nukkuu;
kaiken päivää tunnen sen pehmeät, untuvaiset
                      liikahdukset, sen ilkeyden.

Pilvet kulkevat ohi ja haihtuvat.
Nuoko ovat rakkauden kasvot, nuo kalpeat,
                      menetetyt?
Niidenkö tähden kiihdytän sydäntäni?

Enempään tietoon en kykene.
Mitkä ovat nämä kasvot, noin murhaavat
                      oksien kuristuksessa?

Niiden suudelma on kavalaa happoa.
Ne kivettävät tahdon. Tässä ovat ne
yksinäiset, hitaat erehdykset
jotka tappavat, tappavat, tappavat.
  -Sylvia Plath

Tätä samaa

Eteenpäin .... Menee elämä, joka päivä. Tai lähinnä aika. Sisälläni olen pysähtynyt samaan tilaan jo vuosiksi.
Uusi vuodenaika. Lehdet riisuutuu puista, lumi yrittää tulla ja pysyä maassa. Lempivuodenaikani alkaa olla poissa, ainakin se kaunein syksy, ja tänäkin vuonna se meni yhtä sumussa kuin ennenkin. En jaksanut nauttia siitäkään.

Tätä voi ajatella niin monella tapaa, ja ajattelenkin. Erilaisina hetkinä.
Ei mulla oikeasti ole mitään hätää. Tässä vain voin olla. Ei ole kiireitä mihinkään, ei painetta mistään. Hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapista löytyy aina jotain syötävää. On jalat joilla kävellä kauppaan tai jonnekin muualle. On koti jossa olla. Olla vain. Päivästä toiseen. Yksin, mutta mitäs sitten, niin on moni muukin. Yli viikko taas mennyt ilman ainoatakaan ihmiskontaktia virtuaalimaailmaa lukuunottamatta mutta mitäs sitten, pärjään yksinkin.

Ja sitten ne toiset hetket. Yöllinen paniikkikohtaus, peitot pyörii jaloissa ja kyyneleet valuu, ahdistus kuristaa kurkkua. Ei. Ei ole hyvä olla. Ajatuksia pulppuaa mieleen, tulee ihan puskista. Pelot valtaa mielen, ja osa niistä on jo käynyt toteen. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Ei mun pidä olla tällainen. Miksi en halua mitään, tee mitään, pysty muuhun kuin itsestäänselvyyksiin? Mihin kadotin koko elämänhaluni, koko elämän, kaiken ? Miksi jäin yksin kotiini, miten pääsen pois ? Vaikka on jalat millä mennä, miksi en mene ? Mikä mun mieltäni vaivaa ? Loppuuko tämä koskaan ? Kuolema, tule ja ota ! Vie mut pois.

Ikuinen ristiriita. Se ikuinen tyhjyys jota ei osaa käsitellä. Pitäisi opetella olemaan siinä. Rimpuilemalla se ei tule pois lähtemään. Mitkään maailman päihteet tai lääkkeet tai mikään muu sitä ei voi pois viedä. Se lähtee sisältä. Ja senkin ymmärrän. Se pitää hyväksyä, ottaa osaksi itseään, opetella olemaan siinä. Huomata jonain päivänä ettei se ole niin vahvana läsnä. Kamalan kaunis ja looginen ajatus, eikö ? No, aina voi ymmärtää ja ajatella mutta tunteet, niitä ei voi hallita ja hillitä, tai vähän voi mutta vaikka kuinka loogisesti ajattelisi jonkun asian muuttuvan kun tekee niin tai näin, se ei tarkoita onnistumista. Ei todellakaan. Olen tunnemyrskyni vanki.

Entinen psykologini sanoi viime vuonna, että olen edistynyt paljon. Tunteiden käsittelyssä. En enää toimi niiden mukaan aivan täysin, en ole täydellisesti vietävissä. En ole enää kaaoksen sisällä. Olen tullut sieltä vähän ulos. Ja ymmärrän sen kyllä itsekin. Mutta sitä en varmaan koskaan näe, että se olisi jotain parempaa.
Kaikkina näinä tyhjinä päivinä antaisin mitä vain että pääsisin sinne myrskynsilmään takaisin, että olisi edes jotain ! Tiedän että haluaisin sieltä yhtä nopeasti pois, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Elämä riskeineen oli silti paljon merkityksellisempää. Ja tähän sisältyy ajatus miksi en varmaan ikinä tule nauttimaan mistään. Ehkä mielessäni on joku pahasti pielessä. Joku ihmeen tuhoisa voima vetää mua sinne kaaokseen, ja kun se otettiin pois, ei jäänyt mitään. Turva, joo, jota ei osaa arvostaa. Koska se tuntuu täysin merkityksettömältä.

Tiedän toistavani pahasti itseäni näissä teksteissäni, mutta väliäkö sillä. En oikein osaa keksiä sen suurempia kirjoituksen aiheita, ja nyt tuntui että on jonkinlaisen tauon jälkeen kirjoitettava jostain. Edes niistä ikuisista samoista aiheista.

Muistelin viime kesääkin ja mietin Voxran vaikutusta että oliko se oikeasti sen ansiota että kävin uimassa ja nautin merenrannoista. Toisaalta taas valtava lääkekriittisyys pakottaa ajattelemaan ettei mikään lääke voi auttaa, ja kyllähän kesälläkin tuntui että tätä samaa kurjuutta tämä on. Joskus ne ajatukset muuttuu kun tarkastelee tilannetta myöhemmin. Itseasiassa se on varmaan kyllä totta, että aiemmin Efexor, ja nyt tänä kesänä Voxra sai vähän enemmän elämää tähän tyhjyyteen, mutta se ikävä sivuvaikutus, että sen levottomuuden saattoi suunnata myös itseään tuhoavasti. Eli kun se levottomuus käy liian suureksi, eikä sitä osaa kohdistaa mihinkään "järkevään", niin saattaa sitten löytää itsensä viereiseltä rannalta tunkemasta pillerivarastoa suuhunsa ja heräävänsä seuraavana aamuna Meilahdesta, niinkuin kävi. Toisaalta myös inhottaa se ajatus, että joku lääke ohjaisi liikaa mieltäni. Ja Efexoria en halua enää koskaan syödä, koska sillä oli liikaa ikäviä sivuvaikutuksia ja siitä eroon pääseminen oli kamalinta mitä olen elämässäni kokenut.

Tällä hetkellä menee masennuslääkkeenä vain Sepram 20mg jota syön vain siksi, että jos olen kokonaan ilman, todellisuus tuntuu liian "kirkkaalta", liian kamalalta. Pieni sumennus on paikallaan että kestää edes jotenkin sen ajatuksen että on kolmekymmentävuotias eikä tee elämässään mitään ja eläke kolkuttaa jo ovella.

Joskus vaan tuntuu, että pitää luopua edes vähän omista periaatteistaan (lääkekriittisyydestä) ihan niinkuin kokeeksi voisiko sittenkin joku auttaa, mutta toisaalta lähes kaikki on jo läpi käyty, ja vaikka ne toisivat jotain pientä hyvää, onko se kaiken sen kamalan sivuvaikutuksen arvoista ?
Tätä nyt olen viimepäivinä miettinyt, mutta ehkä kuitenkin vain ajatuksen tasolla. En usko että lähtisin enää kokeilemaan mitään lääkettä, tosin koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Ehkä jonain päivänä kun tarpeeksi tuntuu pahalta, olen taas valmis yrittämään mitä tahansa.

Nyt tällaista tekstiä, voi olla että kestää taas aikansa kunnes löydän sanat uudestaan ...

Mitään

Kuinka väärin luulinkaan, että silloin meni huonosti kun kamppaili päivittäin miten pystyisi tämän muuttamaan, minne askeleeni johdattamaan, mistä revin sen kodin ulkopuolisen maailman itselleni, pystynkö, haluanko, haluan. Ja halusin. Kun nämä seinät hyökkäsivät päälle ja pakottivat menemään täältä pois. Katsomaan millaista on elämä muualla, ja ennen kaikkea, onko sitä. Onko sitä minulle?

Luovutinko turhan äkkiä? Ehkä se kaikki oli väsyneelle ja voimattomalle liikaa, ne yksinkertaiset asiat. Ihmispaljous. Maailma johon yritin kipeästi sulautua. Elämä joka oli vierasta, mutta jota halusin yrittää. Sopeudunko, onko olemassa jotain muuta.
Ja tajusin, etten sopeudu, sulaudu, mihinkään. Olen vääränlainen kaikkialle.

Näin jälkeenpäin mietin teinkö tuon kaiken vain siksi että voin sanoa että yritin ja saan taas jäädä tänne turvaluolaani, pimeään hämärään, ja syrjäytyä kaikesta yksinäisyyden rauhassani.
Häivyin vieraasta maailmasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jäin kotiini koska täällä ei tarvitse yrittää mitään. Hävitin seinien ahdistuksen ja jäin paikoilleni makaamaan. Odottamaan. Mitä ?
Ne kaikki sanoi että kyllä susta siihen on, että sulla on voimavaroja vaikka mihin kun yrität. Että menet hukkaan täällä. Että sussa on vielä paljon annettavaa tälle maailmalle ja sä pystyt mihin vaan.
Halusinko osoittaa heidän olevan väärässä, vai halusinko syyn olla yrittämättä mitään.

"Jos joku luulee, et joskus joku riittää
Nii ei ikinä, tuska on yhtä ku kipinä
Elämäni kuplassa, puhtaassa turvassa, autuaan turhassa"

Ja nyt, siellä kuplassa. En näe mitään. En tunne mitään. Hukutan itseni näihin päiviin. Unohdan mitä on ollut, ja mitä ehkä olisi voinut olla, vaiko sittenkään. Kuin haamu liikun päivästä toiseen, liikkumattomana. Ajatukset ja todellisuus liian kipeää ajateltaviksi. Parempi muurata mieli ja paeta turhien ohjelmien maailmaan, sohvannurkkaan.
Ja sitten jonain päivänä joku pakottaa ajattelemaan. Vaikka yritän sitä viimeiseen asti välttää. Istuin tunteettomana hoitajan vastaanotolla toissapäivänä ja kun hän kysyi, koska olitkaan siellä osastolla sairaalassa, en edes muistanut. Ainiin, mä vanheninkin, täytin kolmekymmentä vuotta, ihan tosi? Minä päivänä, en muista ? Mitä silloin tapahtui. Ainiin. Ei mitään. Milloinkaan ei mitään. Kaikki on niin utuista ja olen vain täynnä unohdusta.
Tuntuu siltä, että voisi ottaa kaapista veitsen ja tunkea sen jonnekin osaan ruumistani eikä tuntuisi miltään. Vuodanko edes enää, olenko jo vuotanut kuiviin. Mikään ei satu, ei koske. Olen turvassa. Täällä luolassani. Täällä minun ei tarvitse olla mitään. Pakene uniin, pakene niihin turhanpäiväisiin ohjelmiin. Kukaan ei vaadi enää mitään. Vaatiko koskaan ?

"Hirttäydy, niin petyt
Älä hirttäydy, niin petyt
Hirttäydy tai ole hirttäytymättä
Niin joka tapauksessa vaan petyt
Yritä jotain, niin petyt
Älä yritä mitään, niin petyt
Elä vittu täysil tai kuole tähän paikkaan
Niin joka tapauksessa vaan petyt"

Vaikeaa ottaa selkoa omista ajatuksistaan kun kaikki tuntuu jotenkin niin etäiseltä. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu todellakin että olen omassa kuplassani, synkkyydessä, jossa en näe enää että mitään muuta maailmaa onkaan.
Välillä sitten havahtuu. Saattaa yhtäkkiä kun on vaikka laittamassa itselleen teetä, tulla mieleen ajatus että Missä olen ? Tätäkö tämä on, samaa, joka päivä, kuinka kauan ? Miksi olen tässä ? Ja haluaisi olla missä tahansa muualla, mutta ei voi. Ei kun en vaan pääse tästä. Olen jo menettänyt toivon ajat sitten, en enää pääse tästä. Se taistelutahto valui pois jo aikaa sitten. Liikaa yrityksiä, ainaisia pettymyksiä. Ja kuinka helppoa on jokaisen pettymyksen jälkeen jäädä paikoilleen. Ja sitten jotkut sanoo että olen vahva ? En tunnista siitä itseäni. Mitä vahvuutta on tässä että luovuttaa heti alkumetreillä, ei enää uskalla yrittää. No, hengissä pysyn joo, sitäkään en edes haluaisi. Siksi en osaa mieltää sitä vahvuudeksi, kun kuolemaa en tunne luovuttamisena. Se on rohkea päätös elämälle jota ei enää halua. Päätös lopettaa kaikki. Ottaa itseltään pois koko elämä, kaikki ne pienenpienet hyvätkin jutut. Jättää ne rakkaat ja kaikki. Tippua tyhjyyteen jossa ei ole enää olemassa. Astua tuntemattomaan.

"En osaa mitään muuta, mä en osaa mitään muuta!"

Itseasiassa ahdistus on tunne siitä että haluaa muuttua, olla jotain muuta, olla jossain muualla. Kivut kestää jos ne tuo muutosta. Kivet siirretään jos niiden alta löytyy jotain uutta. Mutta sitten kun ei tunnu enää mikään miltään, se on kai pelottavinta. Ikuinen tyhjyys josta ei enää tunne haluavansa pois. Se, mitä oikeasti ajattelee, on ihan toissijaista. Se tunne on vahvin, ja se määrää kaiken. Kun ahdistaa, se yleensä myös enteilee muutosta. Kun ei tunne enää mitään, kun ei enää itketä, se on kai se merkki että mikään ei enää ole muutettavissa. Tässä olen. Vielä huomennakin samaan aikaan samaa aamukahvia juodessa. Ei mitään odotettavaa, ei kalenterissa merkintöjä. Huomennakin tätä samaa. Tuntuuko se edes kipeältä ? Ei. Kun ei sitä enää edes tunne.
Ja ne ahdistukset ja raivonpuuskat tulee vain hetkittäin. Menee pois. Ei muuta mitään, ei jätä mitään.
Mitään.

Sekään ei tunnu miltään, että tärkeä ihmissuhde katkesi. Lähes se ainoa johon jaksoi vielä jotain antaa. Siihenkin väsyin, vaikka yritin jaksaa, kai liikaakin. Rakastin ja vihasin sitä ihmistä samaan aikaan, jos se on mahdollista. Enää en tunne mitään. Se satutti, todella satutti mua, mutten enää muista sitäkään. Totesin vain, että se on ohi, ettei se ihminen tule koskaan enää mun elämään. Enkä päästä enää. Mitkään anteeksipyynnöt ei enää auta. Kaikkea en voi antaa anteeksi, en enää edes halua. Tavallaan se ihminen antoi mulle paljon, mutta samaan aikaan imi musta kaiken. Totesin etten ole enää tarpeeksi voimakas jaksamaan niitä riitoja mitä se ihmissuhde, ja yleensäkin ihmissuhteet aiheuttaa. Luovutin, mutten osaa tuntea edes helpotusta, vaikka hetken ehkä tunsinkin. Mielessäni hyvästelin hänet nopeasti, enkä enää uhraa ajatuksiani häneen. Ei ole sen arvoista. Väsyin loppuun, siinäkin. Kaikessa.

Ja hyvin yksin jäin. Mutta olen tottunut. Haluanko enää edes muuta, en tiedä.  En, jos ne vaativat vain kaiken jota mulla ei ole antaa.
Eikä kukaan enää vaadi mitään.
Toivoisin että voisin edes itkeä, mutta ehkä nekin kaikki kyyneleet on jo vuodatettu.

"Ainoo todellinen kysymys elämästä painaa päätä
 Tähänkö sen päätän? "

Oireita

Elämä yhtä oiretta aina vaan.
On aloitusoiretta, sivuoiretta, lopetusoiretta. Ja kuten itse tykkään asian ilmaista, oikeammin, vieroitusoiretta. Siihen päälle sairauden oireet. Mitä muuta jää? Ei kai mitään.
Vältän olemasta oirekimppu, mutta olen sitä silti vain. En löydä enää muuta. Kuka minä olen ? Kertokaa te. Minä en enää tiedä.

Voxra jäi taakse ja sekin tuotti lopettaessani suurta tuskaa, joka jatkuu lievänä vieläkin. En näe syytä syödä kahta eri masennuslääkettä jos masennukseni vaan syvenee eikä tunnu mihinkään helpottavan. Joten päätin itse luopua siitä. En ole aikoihin enää jaksanut odottaa lääkärien lupaa, koska, no eihän niitä saa edes kiinni. Jokainen on vastuussa omasta mielestä ja kehostaan. Olen lakannut aikaa sitten olemasta lääkäreiden pilleriorja. Olen tästä asiasta kyllä nyt jälkeenpäin kertonut lääkärilleni joka onnekseni ymmärtää lääkekriittisyyteni.

Voxraa kun ei voi hitaasti lopettaa depot-ominaisuutensa takia, niin se oli sitten kärsittävä kaikki se, mitä ei edes pitänyt tulla. Niin, efexorin lopetuksen helvetin jälkeen sanoin lääkärille etten syö enää ainuttakaan lääkettä jonka lopettaminen on täyttä helvettiä, mutta ilmeisesti sellaista lääkettä ei olekkaan tai sitten olen vain herkkä.
Sieltä ne vanhat tutut oireet kuitenkin ryminällä tuli taas. Sydämentykytykset, heikotus, voimattomuus, huimaus, päänsärky, pahoinvointi, hikoilu, kylmät väreet, lista loputon. Ja suunnaton raivo. Suoraansanoen puhdas kylmä raivo.

Ymmärrän sen, josta joskus luin. Että ei ne kaikki terveyskeskuspäivystyksissä tärisevät ja värisevät ja raivoavat potilaat ole narkomaaneja, vaan ihan vain laillisten lääkkeiden lopetusoireissa.
Olin heittää kauppakassit seinään useinakin päivinä ja huutaa keskellä katua. No, kuitenkaan tästä Voxran lopettamisesta ei voi puhua samassa lauseessakaan Efexorin lopetuksen kanssa, joka oli elämäni pahin helvetti. Nyt on sentään muisti pelannut, toisin kuin silloin. Se oli niin hirveää, etten halua siitä enää edes kirjoittaa.

Jouduin kuitenkin taas todistamaan mielenterveyspotilaiden hoidon aukot. Lääkäriä ei saa kiinni, moneen päivään, vaikka tilanne on hyvin akuutti. Psykiatrinen päivystys on olemassa, mutta sinne soitto ei suurempaa apua tuo kun ihmettelevät siellä suureen ääneen avohoidon toimimattomuutta. Olisin kaivannut vastauksia kysymyksiin, mutta sensijaan odotin vain hiljaisella linjalla kun päivystävä hoitaja puhuu päivystävälle lääkärille, jonka neuvot eivät yllätä enää. Ei sieltä mitään neuvoja saa, ohjataan vaan paikkaan b, ja sen tietää mitä siitä tulee jos lähtisi jonottamaan tuntikausiksi terveyskeskuspäivystykseen aggressioissaan, joten päätin jättää väliin.
Olen huomannut jo aikaa sitten, että kun mainitset nimen soittaessasi johonkin pyytääkseen apua, ja pikaisella klikkauksella huomaavat sairaushistoriasi pituuden, avuntulo loppuu siihen.  Joskus mietin onkohan heillä joku musta lista puhelimen vieressä, jossa on lueteltuina kaikki vuosikausia sinne soittaneet. Kai he olettaa (tai ainakin toivoo) että siltä mustalta listalta täytyisi voida vain vetää yli nimiä kuolinuutisten jälkeen.

Katkeruuteni on ehkä jo vallannut koko mieleni mitä tulee hoidon saamiseen, kovasti yrittänyt kamppailla ettei katkeruus pyyhkisi koko mieltä jokaisella osa-alueella, koska siitä ei hyvä enää seuraa.

Laitoin kuitenkin hakupaperit valmennuskoulutukseen jolla ehkä voisi yrittää rämpiä täältä syrjäytymisen ja sairauden kuilusta edes puoliväliin ylös, mutta sekin tuntuu aivan turhalta. Loppupeleissä olen menettänyt uskon jo ajat sitten. Kiinnostus on kadoksissa mutta sitäkään ei tarvitse kuulemma olla. Näin on sanottu. Ja jankattu. Että täytyy toimia ja tehdä vaikkei kiinnosta. Motivaatiosta puhumattakaan.
Mutta tottahan se toisaalta on. Kotonakin olen päivästä toiseen, vaikkei tämäkään kiinnosta. Joten sama kai se missä sitä on tai vaikuttaa, kun mistään ei saa otetta.

Välillä joku asia saattaa hetken kiinnostaa, viedä mukanaan, kunnes lyö taas tyhjää. Onhan näitä nyt taas ollut. Valokuvaamisen opettelu järjestelmäkameralla, sukuhistoria ....
Hetken kestää kunnes huomaa illan tullen itkevänsä ja ymmärtävänsä ettei oikeastaan mikään kiinnostanutkaan. Olen luonne, joka lähtee täysillä mukaan jos lähtee, mutta tippuu yhtä nopeasti alas. Ja tippuu aina. Niin se menee.

Ja nyt kun katsoo taaksepäin tätä typerää tekstiä, ei tee mieli edes julkaista, mutta julkaisen silti. En tunne saavani nyt mistään otetta, lyö tyhjää, mutta yritys se oli tämäkin, saada edes joku ajatus kiinni. Mitä näitä turhaan tarkemmin lukemaan ....

Killingholma ja muutamat ajatukset

Ajatuksista en tunnu saavan kiinni.
Sitä mieluummin pakenee päätään ja koittaa olla ajattelematta mitään. Keksii jotain mihin keskittää ajatuksensa ettei tarvitsisi muistaa kuinka kipeää kaikki välillä on.
Mitä kuuluu ?
En tiedä mitä kuuluu.
Päässä lyö tyhjää, kaikki on tyhjää.
Joskus on jotain muuta. Yöuinti ystävän kanssa. Tai hiljainen ranta ja omat ajatukset, musiikki korvissa.

Ja välillä taas muistaa miten merkityksetöntä kaikki on. Miten on ihan sama milloin nousee aamulla ylös. Ihan sama onko olemassa missään. Ja silti aina on. Päivät toistavat toisiaan.
Välillä päähän pulppuaa ideoita mihin suuntaan voisin lähteä elämässäni. Yleensä ne jäävät ajatuksiksi. En saa otettua minkäänlaisia askeleita. Olen jäänyt jumiin, liian kauan ollut jo paikallani. Vaikka tätä vihaa, tässä on se turva. Ei tarvitse olla mitään. Voi nuokkua päivät pitkät täällä yrittämättä yhtään mitään. Ei se tunnu elämältä. Ehkä en haluakkaan sen tuntuvan.

Joinain päivinä menneisyyden kipeät asiat tulvivat mieleen ja muistaa kaiken sen kivun mitä joskus oli. Mutta kivusta huolimatta silloin enemmän elämää. Kaaosta, mutta edes jotain.

Kirjasta Hullu (Juha Hurme)

Joku helvetillinen vimma löytää jotain ja silti joku sairas halu jäädä vain paikoilleen makaamaan. Voiko tämä näin jatkua, kauan voi. Ei voi. En halua tätä. En halua muutakaan. En mitään.
En tiedä mitä olla, missä olla. Millainen olla. En saa selkoa tästä. Mistään.
Tuntuu kun ei olisi edes elossa. Vaan jossain sumussa.
Ei ne pienet kauniit hetket tunnu kantavan ollenkaan. Tuntuu aina jälkeenpäin  ettei niitä ole edes ollut. Kuin olisivat jotain harhaa olleet. Vaikka niissä hetkissä ne pienet kauniit hetket kolahtaa.

Eräs kerran sanoi ettei pitäisi koittaa väkisin saada hetkiä tuntumaan joltain.  Että ei se auta, että vimmaisesti koittaa löytää tarkoituksia. Että pitäisi vaan antaa asioiden lipua eteenpäin ja välissä huomata että saattaa ollakkin hetken helpompaa. Tehdä asioita vaikkei pätkääkään kiinnostaisi. Joku kerta voi kiinnostaa. Aina ei. Ja silti tuntuu niin turhalta tehdä mitään jos ei tunnu miltään. Parempi jäädä neljän seinän sisään ja antaa kaiken elää tuolla ulkopuolella. Kieriskellä itse täällä omassa pahassa olossaan.

Mutta nyt ei irtoa enempää. Turha tätä tekstiä on väkisin yrittää synnyttää. Ehkä jonain päivänä taas jaksan ajatella enemmän, saada tekstistä kiinni ja selventää ajatuksiani. Nyt haluan vain olla. Omissa oloissani.

Seuraavat kuvat tämänpäiväiseltä retkeltä Killingholmaan (Laajasalossa).

Välitilaa

Tämä kirjoitus on maanantailta 19.5 mutta julkaisen senkin nyt täällä.
Tämän alun olin kirjoittanut muutama viikko sitten tekstitiedostoon, kun tyhjä tiedosto nyt tuntui niin tyhjältä ja halusin saada tänään tänne kirjoitettua, aloitan sillä, ja jatkan siitä.
Ei ole ratkottavia ongelmia. On vain loputon harmaa tyhjyys.
Ei ole sellaisia ongelmia joita voisi miettiä ja pohtia, joista voisi soittaa ystävälle ja kysyä neuvoa. Joka joskus lakkaisi olemasta ongelma.
Tätä ei voi ratkaista. Ei ole välineitä, ei ole voimia. Tämä ei ole ratkaistavissa. Tämä vain on. Tästä ei pääse irti. Tätä ei pääse pakoon. Tämä sumentaa kaiken.

Kuolema jossain liian kaukana helpotuksena, päätepisteenä tälle helvetille. Tämä loppuu silti joskus. Silloin kun hengitys lakkaa kulkemasta ja veri lakkaa virtaamasta.
Joskus tämä kaikki lakkaa olemasta enkä malta odottaa sitä.
Sitä ennen on vain tyhjyyteen hukkuvat päivät ja sänky josta ei tahtoisi nousta. Ovi josta on liian vaikea mennä ulos. Tuska joka saa aina yhä uudelleen kiinni, vaikka yrittäisi suojautua.

Päässä on soinut viimeiset päivät se Maija Vilkkumaan hirveä biisi jossa lauletaan Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä.
Kuinka kauan näin voi elää ? Onko tämä edes elämää ... Tämä on kuin joku välitila, kuoleman ja elämän välissä. Kun ei osaa elää eikä osaa kuolla. Jäljelle jää välitila jossa ei ole kumpaakaan. On vain tyhjyys. Loputon ja jatkuva tyhjyys jota yrittää täyttää rimpuillen välillä ihan millä tahansa, viis seurauksista.  
Tuntuu että kaikki elämä on valunut pois enkä ole mitään pystynyt sille tekemään, kun voimat ovat olleet poissa. Eristäydyn ja erakoidun päivä päivältä enemmän enkä usko että mikään saa minut enää nostamaan tästä elämään. Maailma on tuolla jossain ulkona, eikä ole voimia eikä hermoja ottaa siihen osaa.
Varsinkaan tällaisena päivänä kun on tehnyt mieli pistää koko kämppä palasiksi ja itsensä siinä mukana. Mistä se raivo kumpuaa ? Ehkä se on äänetöntä huutoa joka pyrkii joskus ulos. Olenhan ollut koko tämän vuoden vain muutaman hoitajakeskustelun varassa ja sitten se lyhyt osastojakso.

Uusi lääke, toivonko minä siltä enää mitään ? En, en toivo. En usko enkä toivo. Mutta kokeilen kun en tiedä muustakaan. Masennukseni on luokiteltu endogeeniseksi ja osittain myös lääkeresistentiksi.
Ne scid-haastattelut on huomenna mutten oikeastaan odota niiltäkään enää mitään. Tunsin jonkun oudon toivonkipinän silloin kun oli pitkästä aikaa hyvä lääkärikäynti, mutta se meni ohi ja lopulta jäin vain ihmettelemään, mistä minä silloin edes iloitsin. Ei mikään uusi diagnoosi hoitoineen voi enää tehdä mitään. Ei julkinen terveydenhuolto voi enää tarjota mitään, ja yksityiselle ei ole varaa. Ja silti pitäisi heidän mielestä niin perkeleesti uskoa ja toivoa. Silloin kun he sitä jankuttavat, esitän heille kysymyksen että Jaksaisitteko te uskoa ja toivoa vielä 13vuoden sairastelun jälkeen? Siihen he eivät yleensä vastaa mitään.

Välillä haluaisin nähdä ihmisiä tai mennä ulos, mutta kaikki kaatuu päättämättömyyteen. Mietin minne menen, kenen kanssa. Pohdin ja mietin. Kello menee eteenpäin. Pohdin edelleen. Mietin jaksanko sittenkään. Vai jos sittenkin. Pidän puhelinta kädessä ja selaan vähäisiä ihmisiä läpi. Ei, ei tänäänkään. En halua häiritä ketään. Tuskin kukaan haluaa nähdä. Ja sitten ulkona on jo iltahämärä enkä ole taaskaan mennyt mihinkään.
Ja sama toistuu. Joka päivä. Harvoin tapahtuu poikkeuksia, niitäkin joskus. Harvoin.
Rutiinit kiertävät kehää ja välillä tunnen tukehtuvani tänne. Ja ulkonakaan ei ole hyvä. En kuulu minnekkään. En halua kuulua. Ja joskus en mitään muuta haluakkaan kun kuulua johonkin, osata olla jossain, jonkun lähellä, olla jollekkin tärkeä. Mutta yleensä en ole mitään missään. Kotona yksin ja juttukaverina vain valkoiset seinät.

Monta kertaa olen kuullut tämän lauseen =  Miten voit aina vaan olla yksin kotona ? Eikö aika tule pitkäksi ? Mä tulisin hulluksi jos olisin vaan kotona yksin aina !
Niin. Miten ? Kyllä, aika tulee pitkäksi, muttei ehkä niin pitkäksi kun ihmisellä joka on tottunut olemaan joka päivä jossain; töissä, opiskelemassa, harrastuksissa, ja tällainen ihminen ei tunnu osaavan päivääkään olla yksin kotona. Tiedän sellaisia, ihan lähipiiristäkin.
Uskon että tähän tilaan jotenkin turtuu. Kaikki ympärillä sumenee. Ei tiedä muusta. On vain seinät ja niiden sisällä telkkarit ja tietokoneet ja kirjat ja sänky. Jotenkin sitä vaan tottuu siihen ettei elämä koostu mistään muusta. Kaikki muu on vierasta, pelottavaa, turvatonta, vaatii kamalasti rohkeutta.
Joskus ajattelee että Onko edes muuta. No on. Muille. Muttei koskaan mulle. Miksi? Tunnen kaikkialla olevani väärässä paikassa. Ulkopuolinen jopa ruokakaupassa. Kummajainen.
Ja kai tässä hulluksi ollaankin tätä menoa tulossa, ellei olla jo.

Mutta rutiinit toistuu päivästä toiseen, yleensä niitä ei edes huomaa enää. Kaikki on samaa aina.
Kunnes sitten joinain päivinä se raivo purkautuu kaikesta tästä. Niinkuin tänään. Mä en halua tätä. Antakaa mulle joku muu elämä. Muunlainen. Jonkunlainen. Joku missä tapahtuu jotain. Miksei mulle tapahdu mitään. Miksi kaikki on tätä aina. Kuinka kauan vielä. Kuinka monta vuotta ja onko senkään jälkeen mikään toisin. Raivoat ja räyhäät ympäri kämppää ja vituttaa jokaikinen iloinen jäätelönsyöjä joka kävelee ulkona, siellä täydellisen helteisessä iloisessa säässä jota vihaat. Mietit jo mistä saat kaikki maailman päihteet, haetko viiniä, millä saat olon tasaiseksi. Ylimääräisiä rauhottavia ja kiukku on poissa, kunnes taas jonain hetkenä purkautuu. Ja sitten kun kiukku menee pois, tulee joku toinen tunne. Lamaannus. Tyhjyys. Masennus. Aina joku olotila, koskaan ei mitään normaalia tai hyvää. Kaikki kaunis on kadonnut ja kaikesta on tullut vain äärettömän rumaa. Enkä mä haluaisi olla tässä tänään. Vaan jossain muualla. Synkässä metsässä vaikka, myrskyävän meren äärellä. Viinipullo seurana.
Mutta en ole missään, vaan taas tässä. Sama tuoli, sama spotify taustalla soimassa, sama näppäimistö, sama kahvikuppi, samat tupakat parvekkeella.
Sama tunne josta en pääse irti.