Tekstit syntyvät kun olo on sellainen että se täytyy saada jäsenneltyä ulos. Mutta joskus mieli menee lukkoon ja on parempi paeta ajatuksiaan kaikkeen muuhun.
Niin on ollut.
On ollut hyviä päiviäkin, jolloin olen tuntenut paloa tehdä jotain, seinät ovat kaatuneet päälle ja olen mennyt ulos. On ollut myös hyvin huonoja päiviä jolloin ketjutupakoinnin keskellä tuijotan pillerivarastoa ja mietin mitä ihmettä teen. Kun eristäydyn ja jätän vastaamatta viesteihin, tuon tuskaani ulos tavoin, jonka luulin jo jättäneeni menneisyyteeni. Mutta se on edelleen. Vanha käytösmalli seuraa mukanani ja vahvistuu kunnes taas laantuu.
Elämän merkityksettömyys pyörii mielessä ja mietin mitä tehdä, miten olla, mikä tarkoitus on kaikessa, mitä voisin tehdä, minne voisin mennä, missä saisin olla oma itseni. Ja liian usein huomaan että en missään. En kuulu mihinkään, olen vääränlainen kaikkialle. Ahdistun asioista joista ei pitäisi ahdistua, olen ulkopuolella vaikka välillä ihmisten ympäröimänä. Kasvoilla surumielinen ilme vaikka "pitäisi" kai hymyillä. Vaikka ei oikeasti edes pitäisi. Olen liian tunteiden vietävissä, liian avoin, liian oma itseni, eikä sitä kukaan kestä. Silloin hautaudun kotiini villasukat jalassa peiton alle ja totean että tässä voin olla juuri sellainen kuin olen. Kukaan ei oleta tai vaadi mitään. Ei tarvitse yrittää, olla mitään muuta kuin on.
Mielenterveyskuntoutujien asiat tulevat liian lähelle, menevät ihon alle, aiheuttavat raivoa. Kuka puolustaisi meitä? Kuka marssisi mielenosoituksissa meidän puolesta? Kuka nostaisi metelin?
Selaan kansalaisaloitteita ja minua suututtaa. Ilotulitteiden käyttö ja talvikunnossapito kiinnostavat ihmisiä enemmän kun mielenterveysongelmaisten hoidon kilpailuttamisen lopettaminen.
Monet mielenterveyskuntoutujat ovat liian väsyneitä puolustaakseen omia oikeuksiaan pyörittäessään hoito/byrokratiaviidakkoaan ja muita ihmisiä tuntuvat kiinnostavan muut asiat. Kuitenkin jaksavat paasata siitä miten mielenterveysongelmaiset aiheuttavat negatiivista ilmapiiriä kuntoutuskodeissaan tai aiheuttavat häiriöitä, mikä ei pidä paikkaansa kun harvoissa tapauksissa. Suurinosa syrjäytyy yksinään kotonaan täyden hiljaisuuden vallitessa.
Pitäisi keskittyä hoidon laadun parantamiseen ja meidän ihmisarvoiseen kohteluun, hoitoketjujen pysyvyyteen ja lopettamaan luukulta toiselle pompottelu. Mutta se ei ihmisiä kiinnosta.
Jos et ole allekirjoittanut, tee se nyt, tästä.
Jos olisin vähemmän sosiaalisesti rajoittunut, nostaisin metelin ja marssisin vaikka yksin pitkin kaupunkia banderolleineni ja megafoniin huutaen.
Nyt jätän mesoamisen lähinnä sosiaaliseen mediaan. Ja täytän facebook-seinääni uutisilla jatkuvaan tahtiin aiheesta, vaikka se kuinka ärsyttäisi jotain.
Me joudumme taistelemaan elämämme kipukohdissa päivästä toiseen eikä monella voimat enää riitä muuhun. Ja läheisemmekin ovat usein väsyneitä jatkuvaan huolehtimiseen.
Siinä missä itsemurhaluvut ovat kääntyneet nousuun, sekin uutinen hautautuu jonnekin aktiivimallin ja maahanmuuton alle vaikka nyt pitäisi olla huolissaan ja tehdä jotain, edes allekirjoittaa se kansalaisaloite, jonka jokainen voi vähintään tehdä. Itsemurhan ehkäisyohjelmaa odotellessa itsemurhaluvut ehtivät vielä nousta.
Ehkä jonain päivänä kun mesoaminen somessa ei enää riitä minulle, pusken läpi sosiaalisten rajoitteiden ja menen vaikka yksin marssimaan kaduille. Nyt voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja jakaa tärkeää asiaa, joka on jo mennyt niin syvälle ihon alle ettei se sieltä enää lähde.
Toimi nyt, me tarvitsemme teitä kaikkia. Meillä on hätä ja huoli.
Jokainen itsemurha on liikaa. Jokainen hyvin toimivan hoitosuhteen katkeaminen on liikaa. Me emme ole myytävänä.
