Ehkä joku työn uuvuttama toivoisi sellaista. Saisi olla ja vetelehtiä päivän, kaksi. Minäkin olin joskus sellainen. Siitä on yli kymmenen vuotta. Olin koulun ja työn uuvuttama ja odotin vapaapäivää.
Mutta nyt. Vuodesta toiseen samaa päämäärättömyyttä. Vailla syytä herätä mihinkään päivään. Voin sanoa että tässä ei ole mitään hyvää. Ei yhtään mitään.
Yhtenä aamuna herätyskello herätti kuudelta että ehdin juoda aamukahvit ja mennä suuhygienistille sovittuun aikaan. Olin unohtanut aamuruuhkat. Miltä ne tuntuu. Metro täynnä ihmisiä kiirehtimässä päivän menoihin. Osalla kahvimukit käsissä.
Katselin ihmisiä samalla kun musiikki soi kuulokkeissani ja mietin. Mietin että minäkin tahtoisin olla kuin nuo ihmiset. Että olisi syy herätä, että olisi jokin paikka jonne mennä ja jossa minua tarvittaisiin. Että olisi joku merkitys olla olemassa. Että päivät olisi muutakin kun kipuilua ja unen odottamista.
Ja kuinka moni ajatteleekaan että me masentuneet ja mielenterveysongelmaiset vaan laiskotellaan ja vältellään töitä, mutta ei se ole niin. Uskon että moni haluaisi tehdä jotain, mutta vaihtoehtoja on vähän kun voimavarat ovat vähäiset ja kipu usein läsnä. Puhumattakaan yhteiskunnan vaatimuksista sopeutua kilpajuoksuun ja tehokkuuteen josta moni putoaa.
Blogi on jäänyt, niinkuin koko kirjoittaminenkin. Liiallinen väsymys patoaa ajatukset. Monesti olen yrittänyt kirjoittaa, tuijottanut tyhjää ruutua saamatta kirjoitettua kun lauseen tai pari. Ja pyyhkinyt kaiken pois ja ajatellut että ketä ajatukseni edes kiinnostaa.
Lähinnä kuitenkin kirjoitan itseäni varten, en lukijoita haaliakseni. Ja tuskin blogini synkkyys moneen vetoaakaan. Haluan vain kirjoittaa asiat aidosti niin kuin ne ovat. Olen totaalisen kyllästynyt kiiltokuvaelämiin ja ihmisten tapaan miellyttää ihmisiä jakamalla vain sitä parempaa osaa elämästä, usein vääristellen totuutta. Tämä on minun tapani. Jos joku tänne eksyy lukemaan ja saa jotain tästä irti, tottakai se ilahduttaa. Haluan kuvata elämääni vaikean masennuksen keskellä aidosti ja kaunistelematta.
Ihmisuhteeni ovat myös myrskynneet aikalailla ja olen joutunut luopumaan kahdesta pitkästä ystävyyssuhteesta. Olen ihminen, joka mieluummin on yksin kun suhteissa, joissa minuun ei luoteta tai haluta aidosti olla kanssani tekemisissä. Siksi olen kaikesta kivusta huolimatta luopunut. Vaikka yksinäisyys syvenee syvenemistään ja jäljelle ei jää juuri ketään.
Päivät kiertävät samaa yksinäisyyden kehää ja lähikaupan kassa saattaa olla parin viikon aikana ainut livekontakti. Hoitokontaktin lisäksi. Se on pysynyt tiiviinä edelleen.
Kamerakin on jäänyt pölyttymään hyllyyn eikä siksi olekkaan liittää tänne yhtäkään kuvaa. Ehkä joku päivä menen kuvaamaan, ajattelen, ja viikot kuluvat. Sama kirjoittamisen kanssa.
Kaikki on samaa harmaata enkä saa otetta mistään. Lääkärini yrittää jankuttaa että tämä menee ohi. Tulee paremmat hetket, paremmat päivät. On vaikea uskoa.
Kävin apulaisylilääkärinkin luona sillä ajatuksella jos hän keksisi jotain lääkettä mitä kokeilla vielä. Surullisen toivoton teksti lukee potilastietojärjestelmässä; "Allekirjoittaneella ei tiedossa mitään lääkitystä, mikä voisi muuttaa pitkään jatkunutta ahdistuneisuutta ja negatiivisia ajatuksia."
No en kyllä itsekään usko lääkityksellä olevan osaa siihen että alkaisin joskus voimaan paremmin.
Tämä teksti taitaa olla tässä, haluaisin aktivoitua blogini suhteen mutta saa nähdä alkaako ajatuksia kirjoitettavaksi tulla loputtoman uupumuksen takaa.
