Kohti pohjaa

Kontrastit muuttuvat vääriin suuntiin.
Valun kohti tuttua pohjaa jossa olen ollut niin kauan. Pyrkinyt ylös, räpiköinyt, painunut taas kohti pohjaa. Syvälle jonnekin jossa näen kaiken vain harmaana tai mustana.
Peilaan elämääni muihin. Löydän itseni juhannusaattona itkemästä peiton alta. Muistan taas miten vihaan juhlapyhiä.
Avaan sometilini ja jokainen päivitys saa itkemään. Mielessä pyörii lauseita Mitä minä tein niin väärin että kaikki meni näin, Miksi minua ei kutsuttu mihinkään, Miksi löydän itseni aina täältä missä vähiten halusin olla, Mikä minussa on vikana, Enkö yrittänyt tarpeeksi.

Tutut itsetuhoajatukset pyörivät mielessä. Monettako päivää jo, en jaksa laskea. Aamuisin kyyneleet tippuvat taas kahvimukiin.
Istuin yhtenä päivänä yksin rannalla enkä tuntenut minkäänlaista nautintoa. Uin eikä se tuntunut enää miltään. Lopulta huomasin tuijottavani tyhjyyteen ja huomasin kyyneleiden valuvan aurinkolasien alta. Rintaa alkoi puristaa ja paniikki pyrki sisältä ulos. Yhtäkkiä pakkasin tavarani ja hiekassa itkien puin hiekkaisia vaatteita päälle ja painelin puolijuoksulla kotiin.

Joka päivä tuttua ja kamalaa yksinäisyyttä. En kuulu tänne, koskaan kuulunutkaan. Muistot hakkaavat mieltäni vasaran iskujen lailla.

Tiivis hoitoni päättyi ja siten jouduin luopumaan viikottaisista keskusteluista. Kaiken täytyy loppua. Minä en ollut kuntouttamisen arvoinen. Minusta ei tullut mitään. Siksi en ansaitse enää hoitoakaan. Pärjää omillasi, jotenkin. Seurataan kerran kuukaudessa, ei ole muuta. Resurssit valuvat hukkaan kohdallasi. Psykani ei noita sanoja sanonut, mutta yhteiskunta sanoi. Huusi. Mene pois, ei sinusta mitään tule.
Lompakossa eläkekortti muistuttamassa siitä.

Kaikki tutut kliseet tuntuvat naurettavan typeriltä, jos edes naurattaisi.
Kyllä tämä tästä ohi menee, Paistaa se aurinko risukasaankin .... Paskat tämä ohi mene, mistä sen kukaan voi tietää? Ei tänne paista mikään.

Kirjoitan tätä vaikken löydä tästä mitään, oksennan ajatukseni, ne rumat ja synkät koska en osaa muutakaan. Kaikki on niin rumaa, kaikkialla. Oksettavan typerää, koko elämä. Minä. Tämä koti ja nämä seinät. Kaikki tuolla ulkomaailmassa. En löydä enää mitään. Heittäkää köyttä että pääsen tästä. Solmin siitä silmukan ja lopetan tämän.

Tämä teksti tuntuu julkaisukelvottomalta, mutten enää välitä.

Hyvästit vaarille

Raskaat ajat, menetys ja suru.

Ehkä tämä on kuitenkin sellainen suru, joka saa näkemään asiat eri tavoin. Tämä on elämään kuuluvaa kuolemaa. Tämä ei ole sairautta, ei mieleni synkkyyttä. Tämä on irti päästämistä, luopumista. Kuolevaisuuden näkemistä itsestä irrallaan.

Menetin rakkaan ja läheisen vaarini reilu kuukausi sitten.
Olin elänyt pitkiä jäähyväisiä jo muutaman vuoden. Alzheimer on hirveä sairaus. Siinä ihmisen menettää pala palalta, sitten lopulta kokonaan. Olin tiiviisti mukana vaarini hoidossa, näin läheltä taistelun sairautta vastaan.
Sitä monesti sanotaankin, että Alzheimer on omaisten sairaus ja niinhän se on. Se ei ehkä sairastuneelle itselleen ole niin paha vaan meille omaisille, jotka joudumme katsomaan läheltä kun sairastunut menee omiin maailmoihinsa, sairautensa harhoihin.

Minulla ei ollut omakohtaista kosketuspintaa muistisairauksiin ennen vaarini sairastumista. En koskaan voinut kuvitella kuinka raskasta se on. Olin toki lukenut muistisairauksista, mutta läheltä näkeminen ja kokeminen on kuitenkin aivan eri asia. Tavallaan koin kaiken vihan itse sairautta kohtaan jo vaarini eläessä. Kaiken ymmärtämättömyyden, avoimet kysymykset vailla vastausta. Ja kun vaari päästi lopullisesti irti elämästä, oli se tavallaan helpotus. Toki hirvittävä suru, mutta menetystä olimme kaikki läheiset kokeneet jo pitkään. Kun rakas ihminen menettää taitojaan yksi toisensa jälkeen. Sen jälkeen jää vain suru. Ei tarvitse enää kokea vihaa itse sairautta kohtaan koska se kaikki on jo läpikäyty. Asiat menivät näin eikä kukaan voinut sille mitään.

Sydän on ollut surusta rikki. Hautajaisissa itkin arkulla enkä saanut kukkienlaskussa sanottua muuta kun Hyvästi rakas vaari. Mutta kaikki oli jo sanottu hänen eläessään. Olen kiitollinen siitä että mitään ei jäänyt sanomatta tai tekemättä.

Ja kaiken sen jälkeen jokainen pieni murunen elämän hyviä hetkiä on tuntunut itkettävän kauniilta. Kontrasti ! Romahdan edelleen välillä ikävästä ja surusta, painaudun peiton alle itkemään. Mutta olen myös löytänyt hymyä kasvoiltani meren aalloissa ja rakkaiden ihmisten lähellä. Vaarini oli aina niin täynnä elämää, että ehkä hän jätti minulle sen, että osaan ottaa edes pienen osan siitä mukaan omaan elämääni. Tarttua hetkeen. Hän kulkee aina sydämessäni mukana.

Kirjoitin vaarilleni "kirjeen" jonka liitän tähän loppuun.

Rakas vaari, minulla on sydäntä raastava ikävä sinua. Tänään se iski tajuntaani. Että se ihminen, jolle riitin omana itsenäni, on poissa. Se lähes ainut ihminen, joka ei vaatinut minulta yhtään enempää tai vähempää kun mitä olen. Olit minulle enemmän kun pelkkä vaari. Olit ystäväni, puolustajani, kannustajani, auttajani, esikuvani, niin rakas ja läheinen. Minä en meinaa kestää ajatusta siitä, etten voi tulla enää katsomaan sinua hoitopaikkaasi jossa iloisesti vilkutit nähdessäni minut. Sinä et ole enää siellä. Olet ikuisesti poissa.


En koskaan unohda niitä kertoja, kun puolustit minua, kun näytit kaikille että minä olen muutakin kun rikkinäinen ja sairas. Toit esiin vahvuuksiani paikoissa joissa ylistettiin muiden saavutuksia. Tiesit aina sanomattakin etten kuulu joukkoon. Huomasit minut. Aina ja kaikkialla. Sinä olit apunani kun olin vailla asuntoa, tai kun jouduin sairaalaan, olit yleensä ainoana ja ensimmäisenä katsomassa minua. Muistan yhden myöhäisen illan kun sain leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita ja lähdit viemään minua sairaalaan. Kukaan muu ei sitä olisi voinut tehdä. Sinä autoit ja toivon, että ymmärsit kuinka kiitollinen olen siitä kaikesta.

En ollut aina paras lapsenlapsi ja meilläkin oli erimielisyytemme, mutta kaikesta selvisimme ja pääsimme ymmärrykseen. Sinä halusit ymmärtää. Sitä arvostin sinussa eniten. Vaikka olit nähnyt sodat ja murheellisimmat tragediat. Et koskaan enää viimeisinä vuosinasi kyseenalaistanut sairauttani tai rikkonaisuuttani vaan hyväksyit ja otit minut aina avosylin vastaan kaikkialla. Olin aina tervetullut luoksesi. Ja sinä hymyilit ainaista hymyäsi.


Toivon että pystyin antamaan siitä edes vähän takaisin. Kun sairastuit, oli minulle itsestäänselvää auttaa sinua. Se ei ollut koskaan velvollisuus vaan puhdas halu auttaa ja antaa takaisin edes pieni murunen siitä mitä teit eläessäsi minun eteeni. Toivon että pystyin tuomaan sinulle turvaa niillä ambulanssi- ja päivystyskäynneillä kun olit hädissäsi mutta et koskaan halunnut valittaa mistään. Yritin aistia mitä voin hyväksesi tehdä ja vaatia sen minkä voin. Kahtena viimeisenä päivänäsi olit niin hauras ja kipeä, että järjellä tajusin että minun täytyy päästää irti. Olit sairautesi vuoksi puolustuskyvytön joten toivon että pystyin tehdä kaikkeni puolustaakseni sinua. Huomasin ilmeistäsi ja eleistäsi kivun määrän ja kun en ensimmäisellä vaatimisella saanut sinulle lisää kipulääkettä, tein sen uudelleen. Ja siten että varmasti sinut saatiin kivuttomaksi. Sen halusin sinulle tehdä. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen.


Muistan vieläkin hengityksesi ja kehosi heikkenemisen. Sen kun päästit viimeisillä voimillasi viimeisestä taistelutahdostasi irti ja lähdit. Se oli sinun näköinen lähtö. Kaiken surun keskellä yritän lohduttautua sillä että olet nyt kivuista vapaa, sinun ei tarvinnut kärsiä kauan.


Sinä annoit minulle niin paljon, etkä koskaan vaatinut mitään takaisin. Minulla on uskomaton määrä kauniita muistoja joita voin kantaa sydämessäni. Yritän lohduttautua niillä kun ikävä meinaa hukuttaa minut elämän tuskaan. Sinä elit täysillä jokaisen päivän vanhuudestasi ja sairaudestasi huolimatta. Jokaisen pitäisi ottaa oppia sinun asenteestasi. Olit monella tapaa erilainen luonteeltasi kun minä, mutta se ei haitannut välejämme. Olit esikuvani, ihminen jolta yritin ottaa opikseen niin paljon kun pystyin. Ja aion ottaa.


Minä en tiedä missä nyt olet, mutta sydämessäni toivon, että olet kivuista vapaa jossakin jossa on ikuinen rakennusprojekti ja paljon työkaluja sinulle joka aina halusit tehdä käsilläsi jotain etkä pysynyt aloillasi. Sinä, vaari, pysyt aina sydämessäni, eikä rakkauteni sinuun koskaan kuole. 

***

Lopussa

Makaan sohvalla liikkumattomana. Kuulen ulkoota autojen ääniä, pienien lapsien kiljahduksia. Rapussa kolahtaa ovet. Ihmiset lähtevät kauniiseen ulkoilmaan.
Minä vedän verhoja enemmän kiinni. Poistan jokaisen valojuovan joka yrittää pyrkiä sisään. Yhtäkkiä ajatuksia ja lauseita on liikaa. Nousen ylös, kuin viimeisin voimin.
Olen niin väsynyt.
Silmät itkusta turvonneina. Haluaisin vain nukkua, mutten pysty. Tulen koneelle. On pakko saada nämä ajatukset ulos.

Kun näin hetken elämää, joka oli joskus minunkin, ja tipahdin siitä, kykenemättömänä siihen, vajosin syvälle. Jonnekin todella syvälle.
Mietin kauan ottaako riski ja kokeilla pystynkö minä. Otin riskin. Se hetki kun pystyin, oli liian ohikiitävä. Siinä oli hetken hyvä. Toisessa hetkessä tunsin ahdistukseni joka solullani. En pysty tähän, ei, ei enää. Älkää tulko ja näyttäkö minulle enää sitä minkä jo menetin kauan aikaa sitten.
Työnnän sen pois. Olen juurtunut suruuni. Ei minussa ole enää muuta.
Ettekä te ymmärrä minua ! Kukaan !

Poltan tupakkaa ja mietin tuttuja ajatuksia. Harmi kun parveke on niin matalalla. Juoksisinko tuon ohimenevän auton alle. Jaksaisinko kävellä metrolaiturille odottamaan seuraavaa metroa jonka alle mennä. Sitoisinko itseni kivireppuun ja hyppäisin mereen. Olisiko lääkekaapissani tarpeeksi lääkkeitä. Mistä saisin köyttä. Antakaa minulle jotain, tuokaa pullossa myrkkyä. Haluan loppua.
Ei, ei enää. Ei näitä tunteita. Ei yrityksiä kohti elämää. En pysty tähän.

En löydä enää mistään mitään. Tämä teksti joka käsistäni tulee, tulee suoraan tämänhetkisistä ajatuksistani. En jaksa oikolukea, en korjata, en hävetä, en poistaa.

Minusta ei ole mihinkään. Mielessäni pyörivät kuvat minusta itsestäni verisissä lammikoissa, hengettömänä hukkuneena meren aaltoihin, käsi sinertävänä viimeisessä puristuksessa, kaulassa jälkiä. Edes se mitä tapahtuu sitten, ei pelota enää.

Miksi ne kaikki ambulanssit tuli aikanaan ajoissa, miksi ne kaikki ihmiset pelastivat minut vain tullakseni tällaiseksi, ihmisraunioksi, vailla elämää johon pystyä.

Minä en tahdo mitään enää. En ainuttakaan kättä johon koskea, en ainuttakaan halausta, en ainuttakaan hetkeä.
Antakaa minun mennä pois. Onnistua, edes siinä viimeisessä.

Sanavirtaa

Minä vihaan epävakautta itsessäni.
Minä en löydä tästä mitään hyvää. Joskus sairaudesta joku löytää jotain hyvää, jotain minkä vuoksi joku asia näyttää paremmalta. Kontrasti. Tässä ei ole sitä. Tai en ainakaan näe. Minä vihaan tätä kirottua häiriötä. Ei kai sitä sairaudeksi lasketakaan. Tätä ikuista mukanani kulkevaa leimaa. Kuin tatuoituna otsaani.

Jos aiempina vuosina oli eri tavoin kaaosta, nyt on taas, toisella tapaa.
Muistutan itseäni siitä, etten enää mene osastolta toiselle tai kuormita päivystyspoliklinikoita, en makaa lääkehiilet suussa ensiavuissa tai makaa ambulanssissa tuskaani huutaen ties kuinka monetta kertaa. En istu poliisiauton takaosassa tai putkassa.
Mutta rimpuilen edelleen, kuin jonkun mustan raivon vallassa. Sotken kaiken mihin kosken. Voinko vedota epävakauteen, kun siitäkin aina huomautetaan? Olenko yksinkertaisesti vain paha ihminen, eksyksissä, osaamatta elää. Kuolemaa hapuillen. Rauhaa vailla. Muistan yhden laulun sanat jotka tulee mieleen, jota hoin joskus niin paljon koska se kiteyttää tätä kaikkea.

"Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen 
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen"

Tavallaan kaikki jatkuu samana, vaikkei kuitenkaan. Keinot vaihtuu, mutta ajatukset pysyvät samoina. Tämä ajatuskehä, vuosikaudet jatkuneena, tukahduttaa.
En tee tätä tahallani, ajattele näin, toimi näin, mutta onko väliä edes sanoa sitä. Lopulta jää todella yksin. Ja on helppo jäädä. Vaikka ei aina haluaisi.
Näiden seinien sisällä saan olla oma rikkonainen itseni, ei tarvitse pettyä, altistaa itseäni uusille ja uusille kriiseille. Mutta ei myöskään kokea, elää, kuulua mihinkään.

Se tyhjyys ei kuitenkaan häviä. Se kulkee ammottavana varjona mukana, minne vain menenkään. Ja se ettei kuulu mihinkään. On nuo toiset, ja minä. Ei koskaan me. Ei mikään porukka, mikään joukko mihin kuulua.

Istun hiljaa ja tuijotan, yritän välillä hymähtää jollekin, etten näyttäisi niin synkältä. Mutta kuitenkin kuin omassa maailmassani kaikkialla. Huomaan ihmisten katseet, näen tai kuvittelen että he haluavat että poistuisin.
Vaikea ajatella vuosien takaisia aikoja, jolloin hämärästi muistan, joskus olleeni se porukan äänekkäin. Mieleeni nousevat jotkut yksittäiset muistot ja porukat jossa olin se naurava, jotenkin esillä, en liikaa, mutta kuitenkin. Ehkä joskus liikaakin. Vaikea muistaa. En voi kuvitella enää sellaista.

Ristiriita. Tavallaan halu kuulua johonkin, tavallaan ei. Missään ei ole hyvä. Ei täällä, tässä. Ei ulkona, ulkopuolella.

Käytän edelleen samoja sanoja ilmaista pahaa oloani. En tiedä muusta. Yritän opetella. Vaihtaa sanamuotoja. Ei vastakaikua. He näkevät minussa edelleen sen saman, on samantekevää miten sanon. Enhän voi muuttua, vaikka yritän.
En näe sitä mitä psykiatrini näkee. Hän puhuu aina siitä kuinka tunnistan tunteeni paremmin, osaan analysoida tilanteita ja tunteitani. Kuuntelen kuin ulkopuolelta, en tunnista itseäni.

Etsin rauhaa itsestäni, jotain sisäistä tasapainoa, ja mietin löydänkö sitä koskaan. Tulenko aina olemaan tämä, tällainen. Millainen haluaisin olla, en edes tiedä. Olen yrittänyt niin paljon. Nousta. Jatkaa. Taistella. Pudota uudestaan. Nousta taas.
Luovutanko, vai kurkotanko elämää kohti vielä kerran. Kerään sirpaleet, pystynkö rakentamaan enää uutta. Hyväksyn sen että ehjää ei enää saa. Mutta edes säröillään olevaa, jotain uutta.
Kliseet pyörivät päässä, "Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa", onko todella. Minullekin?

Tämä teksti on yhtä sekava kun mieleni, enkä alunperin edes tiennyt mistä kirjoittaa. Aiheet loppuvat. Ei ole mistä ammentaa uutta.
Kaipaan kuitenkin niitä aikoja kun kirjoitin niin paljon, yöt läpeensä.
Muistan ne yöt, kun useinmiten kirjoitusmusiikkinani oli Anathema ja kirjoitin niin että lopulta käsiin koski. Pelkään että menetän tämänkin. Sanat. Kirjoittamisen. Siksi yritän.
Kirjoittamista.
Muusta en tiedä.

Kyyneleet

Minä olen toistanut samoja sanoja ja lauseita vuodesta toiseen.
Siksi en ole nähnyt enää tarvetta kirjoittaa, koska aiheita ei ole.

Unohdin sen kaiken kauniin mitä olen kokenut.
Kirjoitan kuitenkin, silläkin uhalla. Koska en osaa nyt muuta.

Muistan niitä aamuja kun kyyneleet tippuivat pisaroina kahvimukiin, ja huomaan että olen siinä taas. Tässä, kyyneleet kahvimukissa, raskas paino harteilla, tuhoontuomitut viimeiset päivät kiristämässä kaulaani. Verhot kiinni, ulkona valkeus. Musiikki täyttää pääni, sanat pyörivät näppäimistöllä.

Kuinka paljon haluankaan taas pois, ja minua suututtaa kirjoittaa siitä. Miksi on niin vaikea lähteä, mitä tänne jää, jääkö mitään.

Minä katson kuvia viime kuukausilta ja itken lisää. Muistoiksi jäävät nekin. Miksi rikoin taas kaiken, onko kaikki minun syytäni, miksi olen enää olemassa. Ei ole enää kysymysmerkkejä, on vain pisteitä.

Minä mietin niitä kaikkia ihmisiä jotka aloittavat uutta viikkoa, tekevät merkintöjään kalentereihinsa, kiiruhtavat työpaikoilleen, pukevat lapsiaan. Kuinka normaaleja asioita heillä on elämässään, tasapaksua arkea jonka arvon ehkä joskus tuntee vasta menettäessään.

Ja minä mietin tätä hetkeä ja itseäni, sitä kuinka tässä ei ole mitään normaalia tai tasapaksua arkea. Ajatukseni liitelevät kuvina itsestäni lumihangessa kuolleena, metrokiskoilla palasina, autotiellä rekan yliajamana, sängyssäni pillerivaahtoa suuni ympärillä iho kylmänä. Näen niiden kaikkien ihmisten ilmeitä ja eleitä jotka korjaavat minua pois tästä maailmasta.

Näen kuvia hautajaisistani. Kuinka ne vähäiset ihmiset yrittävät sanoa jotain kaunista minusta, vaikka mitään sellaista ei ole.
Näen kahvin tippuvan muistotilaisuudessa, näen ihmiset.
Kuinka he muka kaipaavat, vaikka tuntevat vain helpotusta. Huokaisevat viimein.
Ja maailma jatkaa kulkuaan.

Minä en osaa sanoa enempää.
Kahvi on loppu. Kyyneleet näppäimistöllä.