maanantai 25. elokuuta 2014

Nimetön

Askelten päässä kuolema. Askeleet raskaat, pelon peittämät.
Päätepiste loppuunpalamiselle.
Maailma liian kylmä ja väsyttävä. En jaksa vastata vaatimuksiin, en jaksa olla ilmankaan.
Seiniä vastassa, kaikkialla. Minne katsonkaan.
Menneisyyden palaset sirpaleina lattialla, palapeli kokoamaton.
Liian väsynyt yrittämään enää, teräväreunaisilla paloilla katkon vain voimieni rippeitä.



Joskus etsin vastauksia, en jaksanut enää löytää. Jäin paikalleni odottamaan että joku tulisi ja korjaisi, vaikka tiesin ettei tule. Itse on kasattava korjattava noustava.

Peilissä kalpeat kasvot ja väsyneet silmät, hartiat painuneet jo maahan. Liian raskas lasti jota ei jaksa enää kantaa.
Nousin elin ja yritin ja vaivuin aina takaisin. Jaksoin monta kertaa. Kehä kiersi ja raastoi verille. Yritin paeta vaan en päässyt pakoon.
Löysin vain uudet heikkoudet ja uudet taakat joita en jaksanut enää ottaa, muttei minulta kysytty.

Sydän väsyneenä rinnassa hakkaa eikä jaksaisi enää.

Kysyn itseltäni vielä kerran; Pelkäätkö kuolemaa vai elämää enemmän ?

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Oireita

Elämä yhtä oiretta aina vaan.
On aloitusoiretta, sivuoiretta, lopetusoiretta. Ja kuten itse tykkään asian ilmaista, oikeammin, vieroitusoiretta. Siihen päälle sairauden oireet. Mitä muuta jää? Ei kai mitään.
Vältän olemasta oirekimppu, mutta olen sitä silti vain. En löydä enää muuta. Kuka minä olen ? Kertokaa te. Minä en enää tiedä.

Voxra jäi taakse ja sekin tuotti lopettaessani suurta tuskaa, joka jatkuu lievänä vieläkin. En näe syytä syödä kahta eri masennuslääkettä jos masennukseni vaan syvenee eikä tunnu mihinkään helpottavan. Joten päätin itse luopua siitä. En ole aikoihin enää jaksanut odottaa lääkärien lupaa, koska, no eihän niitä saa edes kiinni. Jokainen on vastuussa omasta mielestä ja kehostaan. Olen lakannut aikaa sitten olemasta lääkäreiden pilleriorja. Olen tästä asiasta kyllä nyt jälkeenpäin kertonut lääkärilleni joka onnekseni ymmärtää lääkekriittisyyteni.

Voxraa kun ei voi hitaasti lopettaa depot-ominaisuutensa takia, niin se oli sitten kärsittävä kaikki se, mitä ei edes pitänyt tulla. Niin, efexorin lopetuksen helvetin jälkeen sanoin lääkärille etten syö enää ainuttakaan lääkettä jonka lopettaminen on täyttä helvettiä, mutta ilmeisesti sellaista lääkettä ei olekkaan tai sitten olen vain herkkä.
Sieltä ne vanhat tutut oireet kuitenkin ryminällä tuli taas. Sydämentykytykset, heikotus, voimattomuus, huimaus, päänsärky, pahoinvointi, hikoilu, kylmät väreet, lista loputon. Ja suunnaton raivo. Suoraansanoen puhdas kylmä raivo.

Ymmärrän sen, josta joskus luin. Että ei ne kaikki terveyskeskuspäivystyksissä tärisevät ja värisevät ja raivoavat potilaat ole narkomaaneja, vaan ihan vain laillisten lääkkeiden lopetusoireissa.
Olin heittää kauppakassit seinään useinakin päivinä ja huutaa keskellä katua. No, kuitenkaan tästä Voxran lopettamisesta ei voi puhua samassa lauseessakaan Efexorin lopetuksen kanssa, joka oli elämäni pahin helvetti. Nyt on sentään muisti pelannut, toisin kuin silloin. Se oli niin hirveää, etten halua siitä enää edes kirjoittaa.

Jouduin kuitenkin taas todistamaan mielenterveyspotilaiden hoidon aukot. Lääkäriä ei saa kiinni, moneen päivään, vaikka tilanne on hyvin akuutti. Psykiatrinen päivystys on olemassa, mutta sinne soitto ei suurempaa apua tuo kun ihmettelevät siellä suureen ääneen avohoidon toimimattomuutta. Olisin kaivannut vastauksia kysymyksiin, mutta sensijaan odotin vain hiljaisella linjalla kun päivystävä hoitaja puhuu päivystävälle lääkärille, jonka neuvot eivät yllätä enää. Ei sieltä mitään neuvoja saa, ohjataan vaan paikkaan b, ja sen tietää mitä siitä tulee jos lähtisi jonottamaan tuntikausiksi terveyskeskuspäivystykseen aggressioissaan, joten päätin jättää väliin.
Olen huomannut jo aikaa sitten, että kun mainitset nimen soittaessasi johonkin pyytääkseen apua, ja pikaisella klikkauksella huomaavat sairaushistoriasi pituuden, avuntulo loppuu siihen.  Joskus mietin onkohan heillä joku musta lista puhelimen vieressä, jossa on lueteltuina kaikki vuosikausia sinne soittaneet. Kai he olettaa (tai ainakin toivoo) että siltä mustalta listalta täytyisi voida vain vetää yli nimiä kuolinuutisten jälkeen.

Katkeruuteni on ehkä jo vallannut koko mieleni mitä tulee hoidon saamiseen, kovasti yrittänyt kamppailla ettei katkeruus pyyhkisi koko mieltä jokaisella osa-alueella, koska siitä ei hyvä enää seuraa.

Laitoin kuitenkin hakupaperit valmennuskoulutukseen jolla ehkä voisi yrittää rämpiä täältä syrjäytymisen ja sairauden kuilusta edes puoliväliin ylös, mutta sekin tuntuu aivan turhalta. Loppupeleissä olen menettänyt uskon jo ajat sitten. Kiinnostus on kadoksissa mutta sitäkään ei tarvitse kuulemma olla. Näin on sanottu. Ja jankattu. Että täytyy toimia ja tehdä vaikkei kiinnosta. Motivaatiosta puhumattakaan.
Mutta tottahan se toisaalta on. Kotonakin olen päivästä toiseen, vaikkei tämäkään kiinnosta. Joten sama kai se missä sitä on tai vaikuttaa, kun mistään ei saa otetta.

Välillä joku asia saattaa hetken kiinnostaa, viedä mukanaan, kunnes lyö taas tyhjää. Onhan näitä nyt taas ollut. Valokuvaamisen opettelu järjestelmäkameralla, sukuhistoria ....
Hetken kestää kunnes huomaa illan tullen itkevänsä ja ymmärtävänsä ettei oikeastaan mikään kiinnostanutkaan. Olen luonne, joka lähtee täysillä mukaan jos lähtee, mutta tippuu yhtä nopeasti alas. Ja tippuu aina. Niin se menee.

Ja nyt kun katsoo taaksepäin tätä typerää tekstiä, ei tee mieli edes julkaista, mutta julkaisen silti. En tunne saavani nyt mistään otetta, lyö tyhjää, mutta yritys se oli tämäkin, saada edes joku ajatus kiinni. Mitä näitä turhaan tarkemmin lukemaan ....


lauantai 16. elokuuta 2014

Kuiskauksia pohjalta joita kukaan ei enää kuule.

Minulla ei ole enää muuta kun myrkytetyn mieleni sanat.
Upottava tyhjä musta aukko jossa huudan sydänjuuriani myöten kenenkään kuulematta.
Olen niin väsynyt, väsynyt, väsynyt. Minusta on imetty voimieni rippeet jonnekkin pois enkä löydä enää sitä hetkeä jossa hengitin ilman kipua syvällä sisällä.
Minusta jäi tyhjä kuori jäljelle joka haluaa kadottaa itsensä, pois, kaikkialta. Koko maailman tuskasta. Tästä pahuudesta, päiväkausien tuskista jossa ei enää pysty olemaan.

En valinnut syntyä tänne, synnyin ja kärsin, voi kuinka kärsin.
Enkä minä jaksa enää pitää sisälläni mitään. Mieleni tuska vyöryää kaikkialla, kaikessa tässä yksinäisyyden tuskassa ja hiljaisissa huudoissa, virtuaalimaailmani, sen ainoan, tuhoten.
Tuhoan itseni, maailmani, kaiken vähän mitä on jäljellä.

En pysty hallita, en hillitä. Tuska pyrkii sisältä ulos koskaan loppumatta. Myrkytetyt sanat myrkyttävät kaikkialla vaikka sydän vielä haluaisi välittää, tukehtuu sekin lopulta.

Putoan putoamisteni alle, vaivun vielä syvemmälle vaikken arvannut enää sellaista olevan.
Kyyneleet poskilla, kaulalla, paidalla. Viiltävät veitset rinnan alla ja kipujen sydämenlyönnit yhtä raskaita kun kivireppu.


Tule, kuolema
Tule ja vapauta
elämisen vankeudesta
kaikki jotka
eivät elämää kestä
tekemättä muille pahaa,
piinaamatta, tappamatta,
raatelematta onnea ja rakkautta
Tule, kuolema
armahda autiot ja pahat
kuoleman helpotuksella,
peitä unohduksella
Tule, kuolema
Ole kerrankin viisas, ole
hyvä ja oikeamielinen,
ole elämän kaltainen.
-Tommy Tabermann


Polttava ikävä vuosikausien taakse. Ymmärrys että aika entinen ei koskaan enää palaa. Tulevaisuuden hirviöt jokaisessa huomisessa, painajainen koskaan loppumaton.

Entisen rakkaani runo tietokoneenruudulla. Kuolit ennen minua vaikka ei sen pitänyt mennä niin. Kaipaan haudallesi. Kaipaan multien joukkoon jossa sinä olet. Ikuisuuteen kanssasi vaikken tiedä missä olet.

Tuntien jatkuvaa kipeää

Huomaan, jään kylmään
yksinäisyyteen
kuin tahtoisin verhota
pimeyteen
itseni,
sulkea kaikki ovet ja
ikkunat.

Eilisien pelkojeni
halvaamana ymmärrän,
pelkään huomista vielä
enemmän
sisälläni
kuin päälleni kasattua
multaa ja maata.

Tätä jatkuvaa hiljaisuutta
en kestä ajattelematta
sen odotuksen vaihtuvan
kaikkien huomisien
jälkeen,

jatkuvaan tiedottomaan
ikuisuuteen.
-J <3 1.3.1977-15.6.2007

Keinoja joiden sanovat helpottavan, ei helpota.
Keinoja, joilla lopettaa tämä kaikki maallinen tuska, mielen syövereissä täyttäen koko pääni. 
Tehosekoitin lääkepurkit kivireput valtimot veitset skalpelli metronkiskot junanraiteet jyrkänteet bensa tulitikut, palan tuhkaksi lattialle. Minkä valitsen vien loppuun tällä kertaa oikeasti varmasti kuolemaan kerralla ja mahdollisimman äkkiä. Kaipaan sinua vaikka olen vain unelmoinut. Vuosikausia vuosikausien perään. Vaihtoehto jota en halua jättää käyttämättä. Päätös jota en halua enää olla tekemättä. Lopullinen piste joka ei saa enää olla pilkku.

Anelen, anelen, anelen.
Olen liian kivuissani heräämään enää yhtenäkään aamuna, aamupäivänä, iltana, yönä. 

Paeta viimeisen kerran sinne mistä ei ole enää paluuta, koskaan.
Sinne minä haluan kipeän sydämeni viedä
ja sieltä minä en enää palaa
myrkytetty mieli kohoa ilmaan, lopu, tuhoudu,
ruumis painu mullan alle kasaan tuhkana tuhkakekona
anna ihmisten painaa se maa alas 
jätä heidät jaksamaan se mitä et jaksanut
he jaksaa
helpottuu aika kun viimeinen taakka lasketaan pois,
nukkumaan ikiunta
eikä mikään enää ole kuten ennen
mutta sitä sinä et enää näe.

tiistai 12. elokuuta 2014

"Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Tämä teksti on kuvaton vaikka kuvia olisi.
Mieltä niiden lisäämiseen ei ole.
Tuntuu kun kaikki ne äärimmäisen kauniit pienet merenrantahetket olisi ollut harhaa vain.

Hukuin taas kyyneliin, romahdin ja tipuin.
Huomasin yhtäkkiä merenrantareissullani kuinka yksin olenkaan. Katselin pariskuntia ja kaveriporukoita hymy huulilla auringonpaisteessa ja etsin varjoisinta paikkaa. Hajosin siihen paikkaan. Joku pohjaton suru vyöryi jostain kuin ukkospilvi. Siellä itkin keskellä metsää merenrannalla ja ajattelin etten enää pysty liikkumaan. Että jään sinne ja huuhtoudun meren aalloissa pois. Kohti kuolemaa.
Olisi pitänyt.
Lähdin kuitenkin ja kaikki ne päivät sen jälkeen olen vain hukkunut tähän kipuun. Tuntuu täysin turhalta olla olemassa.
Mielessä pyörii kivireput ja merenaallot ja pilleripurkit ja valtimot ja kallionjyrkänteet.

Ja yksi lause. "Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Kun aina putoaa, kovaa ja korkealta, miksi nousta ? Kaikken helpointa olisi vaan jäädä makaamaan siihen. Tai lähteä siitäkin. Koko universumista.
Ei auta enää meren suolaiset aallot, ei sen enempää kun suolaiset kyyneleetkään. Ei tunnu miltään. Olen silti mennyt. Uinut kuutamossa niinkuin jossain elokuvissa, vaikkei se tuntunut yhtään siltä.
Sinne olisi ollut hyvä silti jäädä. Mutta kun tiesi ettei voi, uskalla, huuhtoutua aaltoihin, kipu alkoi taas samantien kun nousi vedestä pois.
Ja se kipu on. On on on. Jyskyttää rinnan alla. Koko ajan. Voimistuu, välillä hetkeksi heikkenee, muttei koskaan tarpeeksi. Ja taas vyöryy. Peittää kaiken alleen. Saa sisukseni repeytymään. Ei pysty olla. Mitenkään.

Niinkuin viime yönä. Tupakat loppui eikä sähkötupakka ajanut enää asiaa. Sänky oli vain ryppyisen lakanan peittämä ja peitto lattialla. En pystynyt nukahtamaan mitenkään. Puin päälle ja lähdin keskellä yötä läheiselle huoltoasemalle ostamaan tupakkaa. Toivoin että joku olisi siellä pimeässä tullut ja tappanut. En pelkää enää. En mitään rasahduksia hiljaisessa yössä. En ihmisiä jotka saattavat kävellä perässä. Pelkään enemmän sitä että selviän kotiin ehjänä, herään uuteen aamuun ja sattuu taas. Miksi kukaan ei tule ja tapa. Ne viattomat perheenäidit, joilla on tarkoitus, puukotetaan kuoliaaksi kotipihalla. Siitä luin, uutisista. Ja mietin miksi kukaan ei valitse uhrikseen minua. Olen valmis, antakaa tulla ! Liian pelkuri silpomaan itseni.

Oli jo vaikka mitä ideoita. Mihin suunnata elämä. Taustalla paineet siitä että jos en nyt nouse, lopullinen eläke on varmasti vuodenvaihteessa ajankohtainen. Yhdeksäs vuosi kuntoutustuella eikä kuntoutuminen ole edes alkanut. Soittelin ja kyselin, ajattelin että nyt tai ei koskaan. Ja tässä istun vieläkin. Romahdin taas. Se pieni hetki jolloin pitäisi päästä eteenpäin, on niin pieni ettei se ehdi odotella ohjaajien kotikäyntejä tai viikkokausien päässä olevia tapaamisia. Pitäisi toimia sinä samana päivänä. Ei se toimi niin. Maailma ei toimi niin ja minä olen tunteideni loukussa. Ja sitten ei ole enää mikään mahdollista. Jään taas paikoilleni eikä kukaan pysty minua siitä repiä, ennen kuin itse taas joskus jaksan. Enkä jaksa enää. En helvetti jaksa.

Ja turhaa on siihen tulla sanomaan, että onhan kaikki vieläkin mahdollista.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse miten vaikeaa se on.  Antautua elämälle ja luopua kuolemasta. Se ei tapahdu päätöksellä. Se ei tapahdu kenenkään sanomisia kuuntelemalla.
Itsepäisyyteni on haudannut kaiken alleen. Kuolemanhaluni on vyörynyt peittäen kaiken. Ja tätä samaa mantraa jauhan vuodesta toiseen. Siinä missä muut menevät ja kuntoutuvat.

Ja tässä ollaan. Masennuksen ytimessä. Hukkumassa taas. Joka ikinen kerta tämä tulee takaisin. Eikä koskaan mikään ole enää toisin.

"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
ja vikuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
putoamaan takaisin."



sunnuntai 3. elokuuta 2014

Killingholma ja muutamat ajatukset

Ajatuksista en tunnu saavan kiinni.
Sitä mieluummin pakenee päätään ja koittaa olla ajattelematta mitään. Keksii jotain mihin keskittää ajatuksensa ettei tarvitsisi muistaa kuinka kipeää kaikki välillä on.
Mitä kuuluu ?
En tiedä mitä kuuluu.
Päässä lyö tyhjää, kaikki on tyhjää.
Joskus on jotain muuta. Yöuinti ystävän kanssa. Tai hiljainen ranta ja omat ajatukset, musiikki korvissa.

Ja välillä taas muistaa miten merkityksetöntä kaikki on. Miten on ihan sama milloin nousee aamulla ylös. Ihan sama onko olemassa missään. Ja silti aina on. Päivät toistavat toisiaan.
Välillä päähän pulppuaa ideoita mihin suuntaan voisin lähteä elämässäni. Yleensä ne jäävät ajatuksiksi. En saa otettua minkäänlaisia askeleita. Olen jäänyt jumiin, liian kauan ollut jo paikallani. Vaikka tätä vihaa, tässä on se turva. Ei tarvitse olla mitään. Voi nuokkua päivät pitkät täällä yrittämättä yhtään mitään. Ei se tunnu elämältä. Ehkä en haluakkaan sen tuntuvan.

Joinain päivinä menneisyyden kipeät asiat tulvivat mieleen ja muistaa kaiken sen kivun mitä joskus oli. Mutta kivusta huolimatta silloin enemmän elämää. Kaaosta, mutta edes jotain.

Kirjasta Hullu (Juha Hurme)



Joku helvetillinen vimma löytää jotain ja silti joku sairas halu jäädä vain paikoilleen makaamaan. Voiko tämä näin jatkua, kauan voi. Ei voi. En halua tätä. En halua muutakaan. En mitään.
En tiedä mitä olla, missä olla. Millainen olla. En saa selkoa tästä. Mistään.
Tuntuu kun ei olisi edes elossa. Vaan jossain sumussa.
Ei ne pienet kauniit hetket tunnu kantavan ollenkaan. Tuntuu aina jälkeenpäin  ettei niitä ole edes ollut. Kuin olisivat jotain harhaa olleet. Vaikka niissä hetkissä ne pienet kauniit hetket kolahtaa.

Eräs kerran sanoi ettei pitäisi koittaa väkisin saada hetkiä tuntumaan joltain.  Että ei se auta, että vimmaisesti koittaa löytää tarkoituksia. Että pitäisi vaan antaa asioiden lipua eteenpäin ja välissä huomata että saattaa ollakkin hetken helpompaa. Tehdä asioita vaikkei pätkääkään kiinnostaisi. Joku kerta voi kiinnostaa. Aina ei. Ja silti tuntuu niin turhalta tehdä mitään jos ei tunnu miltään. Parempi jäädä neljän seinän sisään ja antaa kaiken elää tuolla ulkopuolella. Kieriskellä itse täällä omassa pahassa olossaan.

Mutta nyt ei irtoa enempää. Turha tätä tekstiä on väkisin yrittää synnyttää. Ehkä jonain päivänä taas jaksan ajatella enemmän, saada tekstistä kiinni ja selventää ajatuksiani. Nyt haluan vain olla. Omissa oloissani.

Seuraavat kuvat tämänpäiväiseltä retkeltä Killingholmaan (Laajasalossa).