Kun viimeinenkin toivo viedään

Makasin hämärässä huoneessa valkoisen peiton alla. Sängyn päädyssä istui hoitaja hiljaa. Hän teki merkintöjään. Monitori vieressäni piirsi vihreää koukeroista viivaa ja näytti erilaisia lukemia. Kyynärtaipeessani oli kanyyli. Suoneeni valui ketamiinia puolen tunnin ajan. Tuntui hämmentävältä. Välillä tuntui kuin leijuisin. Välillä tuntui kun keinuisin aalloilla keskellä aavaa merta. Välillä tuntui kun sänky allani uppoaisi lattiaan. Olin unen ja valveen rajamailla. Todellisuudessa kuitenkin. Sairaalan huone muistutti välillä siitä. Välillä mieleen hiipi pelottavia ajatuksia mutta ne menivät pois. Kokemus oli hämmentävä, ehkä vähän pelottava mutta kokonaisuudessaan ihan kestettävä. Pieninä hetkinä tunsin kun koko maailma olisi pysähtynyt ja oli hyvä olla.
Infuusio loppui ja pienen lepohetken jälkeen sain nousta sängystä. Tuntui ihan hyvältä.

Olin tehnyt pitkän matkan tuohon sairaalan huoneeseen saamaan tuota hoitoa. Olin toivonut, odottanut, pelännyt. Mutta ennen kaikkea toivonut. Olin lukenut ensimmäistä kertaa ketamiinihoidosta jo noin neljä vuotta sitten. Noin kolme vuotta sitten kysyin mahdollisuudestani tuohon hoitoon ensimmäistä kertaa. Psykiatrini ei suositellut sitä, mutta kysyi varmuuden vuoksi hoitoyksiköstä sopisinko kyseiseen hoitoon. Silloin kriteerit sen saamiseen oli tiukemmat ja aiempi psykoottisuus yli kymmenen vuotta sitten esti sen. Petyin. Unohdin koko hoidon kunnes tänä syksynä psykiatrini ehdotti sitä, oli kuullut kriteerien vähän muuttuneen ja sanoi että saattaisin päästä siihen.
Siinä oli kuitenkin riskejä. Minun kohdallani riskit liittyivät etupäässä siihen kestäisinkö sen jos mieliala kohenisi mutta hoidon lyhytvaikutteisuuden vuoksi romahtaisi lopulta, painuisinko yhä syvemmälle masennukseen? Ja tietysti hoitoon liittyvät muut riskit. Mutta kaikessa on riskinsä. Masennus on pahimmillaan tappava sairaus.
Ketamiini-infuusiota käytetään nimenomaan lääkeresistenttiin depressioon joka minulla on. Olen syönyt elämäni aikana kymmeniä eri lääkkeitä saamatta niistä vastetta, kokeillut myös ect-hoitoa usean sarjan verran saamatta siitäkään merkittävää hoitovastetta.

Lähete tehtiin lokakuussa ja odotin liki kolme kuukautta ennenkun sain puhelun että hoito alkaisi. Kävin tarvittavissa kokeissa ennen hoitoa. Pelotti todella paljon, mutta olin toiveikas. Ehkä liiankin. Kun on niin syvällä vaikeassa masennuksessa, jokainen toivo ja oljenkorsi tuntuu siltä että niihin haluaa tarttua vimmatusti. Kuin uisi syvällä mustassa meressä ja tarttuisi jokaiseen pelastusrenkaaseen kuin viimeiseen.
Pelkäsin itsekin eniten sitä etten kestäisi tehon hiipumista. Olin melko varma että hyödyn hoidosta edes lyhytaikaisesti. En ollut edes kuvitellut tällaista vaihtoehtoa mitä minulle kävi.

Ystäväni oli saattajana mukana hoidossa, josta olen todella kiitollinen. Sain sen takia lähteä hoidon jälkeen melko pian kotiin. Olo oli vähän hutera ja väsynyt mutta henkisesti tuntui hyvältä. Tunsin myös fyysisesti etovaa oloa mutta kaikki se oli varsin lievää.
Muistan kun istuin ystäväni lähdettyä parvekkeella ja katselin maisemia ja tuntui pitkästä aikaa siltä että olo oli ihan hyvä ja rauhallinen enkä ajatellut kuolemaa. Fyysisen pahan olon takia kävin melko ajoissa nukkumaan ja ajattelin että huomenna olo on varmasti fyysisesti normaali. Ei ollut.
Heräsin päänsärkyyn. Oli pyörryttävä ja oksettava olo. Valot tuntuivat liian kirkkailta. Tuntui huteralta. Sydän tykytti ja hikoilutti. Päässä tuntui muutenkin kummalta. Ihan kun muurahaisia vilisisi päässä. Soitin varmuuden vuoksi hoitoyksikköön kun olo ei alkanut tasaantua. Neuvoivat menemään päivystykseen. Nukahdin päiväunille enkä herännyt terveyskeskuksen puheluun. Ajattelin että odotan huomiseen. Olo oli vielä pahempi. Heräsin taas päänsärkyyn. Sain ajan hoitajalle terveyskeskukseen.

Hoitaja ei tiennyt koko hoidosta mitään, ja lähetti lääkärille. Lääkärin piti perehtyä hetki annettuun hoitoon koska hänelläkään ei ollut siitä kokemusta. Tässä kohtaa ihmettelin miksi seurantaa ei oltu järjestetty paremmin. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään. Olin peloissani kotona yksin oireineni kanssa enkä tiennyt onko se normaalia. Hoitoyksikön mukaan ei ollut. Lääkäri terveyskeskuksessa otti tarvittavat mittaukset ja teki neurologisen tutkimuksen, kaikki oli normaalia. Hän ei osannut sanoa muuta kun että ehkä sain vaan pahoja sivuvaikutuksia ja lähetti minut kotiin sanoen että jos olo pahenee niin täytyy mennä sairaalan päivystykseen.

Kotona soitin vielä hoitoyksikköön ja pyysin saada jutella lääkärin kanssa. Hetken päästä lääkäri soitti. Hän oli ihmeissään. Hän ei ollut koskaan kuullut vastaavista oireista. Hän kirjasi oireeni ylös. Hän sanoi myös sen mitä pelkäsin. Hoitoa ei voida enää jatkaa. Purskahdin itkuun. Kysyin vielä eikö todella, että jos nämä ovat vaan ensimmäisen kerran oireita. Mutta ei voida ottaa riskiä. Ja hoitovaste olisi pitänyt jo tulla koska ketamiini vaikuttaa nopeasti. Henkistä hyvää oloa olin kokenut ensimmäisenä päivänä mutta en enää sen jälkeen, varmaan johtuen myös fyysisistä oireista. Hän arveli että saatan olla yliherkkä ketamiinille tai sitten voi olla kyse hitaasta aineenvaihdunnasta. Hän kehotti muistamaan tämän jos joskus tarvitsen anestesiaa, että kerron ketamiinin oireista.
Ja olemaan yhteydessä päivystykseen jos oireet pahenevat tai eivät mene viikonlopun aikana ohi.

Romahdin. Itkin ja huusin yksin kotonani. Miksi minulta viedään kaikki ? Miksi olen aina se tapaus joka saa kaikki ihmeelliset oireet ? Olin toivonut niin paljon tuolta hoidolta. Että vihdoin joku auttaisi tähän musertavaan oloon. Että vihdoin en haluaisi joka päivä kuolla.
Olin vihainen, olen edelleen. Sain tämän tiedon eilen. Vieläkin tuntuu päässä oudolta ja pyörryttää. Olisin silti ollut valmis jatkamaan. Tarttumaan riskeistä huolimatta hoitoon jolta odotin niin paljon. Koska olin lukenut niin paljon hyviä kokemuksia, suurinosa potilaista hyötyy hoidosta, osa merkittävästi.

Olen raivoissani ja lamaantunut samaan aikaan. Miksi en sovi mihinkään ? Tuntuu että putoan näissä hoitoviidakoissa aina jonnekin väliin. Jonnekin joka ei hyödy mistään. Olen taistellut noin kaksikymmentä vuotta masennuksen kanssa. En jaksa enää ! En tunnu hyötyvän mistään. Miten tästäkin voin vielä nousta ? Tuntuu että koko maailma ympärilläni romahtaa. En näe mitään syytä jatkaa. Haluan pois. Liikaa pettymyksiä yhdelle elämälle. Jokainen väsyy lopulta taisteluunsa.

***

Haluan silti loppuun painottaa sitä että kyseessä oli ilmeisen harvinainen reaktio koska ylilääkäri ei ollut koskaan kuullut vastaavasta. En halua lietsoa pelkoa muille jotka ehkä harkitsevat kyseistä hoitoa. Suosittelen sitä. Olen vaan helvetin surullinen ja pettynyt ettei se sopinut minulle.

Pitkästä aikaa

Kuinka kysyykään voimia irrottautua lopullisesti jostain, jolle sydän haluaisi sanoa heti kyllä, mutta tiedät että kaikki kipeät heikosti arpeutuneet haavat vain alkaisi taas vuotaa. Kuinka haluaisit vain uskoa siihen kaikkeen hyvään mitä oli. Mutta ei. Ei enää. En pysty. Ja silti sattuu. En voi enää rikkoa itseäni. Minun täytyy olla vahva ja kävellä pois, ettei minun yli enää kävellä.

Aamukahvi ja uusi vuosikymmen, edellisestä tekstistä liikaa aikaa. Kadotin halun kirjoittamiseen. Ajelehdin vain päämäärättömänä. Vailla tarkoitusta.
Välillä jaksan elää ja nauttia. Hetkissä. Nauraa vedet silmissä.
Useimmin painun kohti pohjaa ja mietin kuinka monta vuotta vielä. Niin paljon elettyjä kipuja, kaoottisia ajanjaksoja joista ei meinannut hengissä selvitä. Vahvistivatko ne ? En tiedä, osittain. Välillä ei meinaa muistaa mistä kaikesta irti pääsi ja missä kaikessa tuli elettyä.
Kaaosten läpi kuljin ja päädyin tähän hiljaisuuteen joka tappaa hitaasti.

Jouduin hyväksymään asioita joita en enää voi saavuttaa ja se oli raskasta, vaikkakin tehtävä. Ei auta kliseet unelmien toteuttamisesta. Liian paljon aikaa ja vuosia mennyt, kipuja kerätty. Tähän pisteeseen jossa ei tunnu suurimman osan aikaa olevan yhtään mitään. En vieläkään löytänyt sitä välimaastoa, ääripäistä menin toisiin. En tiedä etsinkö sitä edes, oliko se edes mahdollista. Tähän jäin.

Muutaman kuukauden hermosärkyhelvetti on lukinnut minut lähes kaikeksi ajaksi kotiin. Jouduin taas tappelemaan hoidosta, vaikka luulin että viitisentoista vuotta riitti. Kun ei tarvinnut enää tapella psykiatrisesta hoidosta, tuli muuta. Jouduin taas todistelemaan ja menettämään malttini, raivostumaan keskellä päivystystä, yrittää pukea sisälläni olevaa huutoa sanoiksi. Sanottamaan sitä miltä tuntuu, ja kuinka vaikeaa se oli. Olin niin tottunut huutamaan asiani että sain jotain. Menemään äärimmäisyyksiin, tekemään äärimmäisyyksiä että minut kuultaisiin.

Jouduin eri syistä ambulanssiin kuin ennen ja muistan vieläkin sen kaiken mitä tunsin siinä. Katselin sitä liian tutuksi tullutta tilaa kuin itsestäni ulkopuolella. Hetken näin itseni makaamassa siinä hengettömänä, nieluputki henkitorvessa, taju poissa, paita leikattuna auki. Väsyneiden ensihoitajien ilmeet.
Ja sitten havahduin. Istun tässä tuolissa, elän ja hengitän, koskee mutta en näytä sitä. Muistot eivät unohdu silti. Ambulanssi ei tule koskaan olemaan enää paikka jossa en muistaisi sitä kaikkea kamalaa.

Kävin muutama vuosi sitten kokemusasiantuntijakoulutuksen että voisin hyödyntää sitä kaikkea mitä tapahtui, auttaa toisia. Kunnes tajusin melko pian etten pysty. En ole varmaan vieläkään siitä selviytynyt, en halua työskennellä niiden tapahtumien kanssa enää. Olen väsynyt tähän sairauden oireiden kanssa elämiseen. Ei minusta ole auttamaan. Minusta ei tullut Selviytyjää. En pysty valamaan uskoa ja tulevaisuutta rikkinäisiin ihmisiin, koska olen itsekin niin rikki. Olin siinäkin porukassa ulkopuolella. Katselin vain vierestä kun muut puhuivat vahvoina kokemuksistaan ja kertoivat miten siitä ja siitä selviytyä ja tajusin ettei minulla ole samaa kykyä seistä vahvana kokemusteni kanssa. Kaikki se sattuu vieläkin. Vertaistukiryhmätkin netissä tuntuvat nykyään saman toistolta, ja siltä etten kuulu niihinkään. Katselen ulkopuolelta kun toiset jaksavat vieläkin uskoa, menevät eteenpäin. Minä jäin tähän.

Yksinäisyys on tuntunut viime aikoina erityisen pahalta. Neljä seinää lukitsevat sisäänsä kipuilemaan fyysisesti ja psyykkisesti. Ja jos kivut antavat myöten, useimmiten en enää halua mennä mihinkään. Tai ei ole paikkaa minne mennä. Eikä tänne tule kukaan, juuri koskaan. Hengitän ja valun päivistä toisiin, jotenkin koko ajan kaiken ulkopuolella. Löydänkö koskaan paikkaani?
Tulisiko joku kylään herkemmin jos olisin toisenlainen. Jos näyttäisin itsestäni positiivisempaa puolta ulospäin. Jos olisin enemmän toisenlainen, laittaisin sosiaaliseen mediaan vaan hymykuvia ja positiivisia mietelauseita. Mutta se en ole minä ! Minä haluan näyttää aitouteni, jäädä sen kanssa vaikka kokonaan yksin.

On minulla muutama rakas ihminen, joista en voi tarpeeksi koskaan kiittää. Että jaksavat minua. Mutta kaikilla omat kiireensä, omat aikataulunsa, omat ristinsä kannettavana.

En tiedä mitä tälle blogilleni tapahtuu, kirjoitanko enää. Nyt vaan kuukausien jälkeen kun heräsin, oli liikaa lauseita mielessä jotka täytyi saada ulos.

Kuin valkeat koiperhoset

lipuivat rakastavaisten kanootit hämärissä

eroten, kohdaten, eroten ääneti.

Minä soudan yksin veneessäni.

Harmaa iltayö suhisi rannan metsästä,

apeanpunaisista pilvistä.

En tiedä mitä minä enemmällä elämällä.

Tänään oli lehden varjo lähempänä kuin ihminen

ja aallot itkivät kodittomuuttaan minussa.

Ne olivat lähellä, lähempänä kuin ihminen.

Olen elänyt ne kaikki, pilvet ja lehdet ja veden.

Mitä minä enemmällä elämällä.

Kaikki ne ovat sanomattoman kaukana.

-Solveig von Schoultz

Suom. Helena Anhava