Tuomittuna elämään

Kahden vuoden tauon jälkeen heräsin toissapäivänä jälleen Meilahden sairaalan seurantaosastolta. Täynnä piuhoja sydänmonitorissa, naama lääkehiilessä. Kuinka kamalalta tuntuikaan taas olla elossa.

Olin saanut taas tarpeekseni. Päätin torstaina että tänään elämäni päättyy. Mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Kuolemanpelko on valtava. Vaikka samaan aikaan haluaisi vain pois. Toimin päättäväisesti enkä ajatellut enää siinä vaiheessa mitään kun purkasin lääkkeitä paketeistaan. Sulloin niitä yhteen tyhjään purkkiin ja otin vesipullon mukaan. Menin lähirantaan koska tarkoitukseni oli lääkehumalassa hukuttautua mereen. Nielin kolme kourallista lääkkeitä. Kun lääkkeet alkoi vaikuttaa, pelko iski taas. En pystynyt hukuttautua. Istuin siellä sekaisena, välillä makasin maassa. Ihmisiä kulki ohi mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sekaiseen olemukseeni. Kuitenkin taas iski se pelko että mitä jos en kuolekkaan, vaan saan aivovamman ja vietän loppuelämäni vihanneksena vuodepotilaana. Se ajatus aikanaan sai luopumaan jatkuvista lääkeyliannostuksista. Ja tälläkin kertaa se ajatus sai minut kertomaan teoistani eräässä keskustelussa facebookissa. Ajattelin silti, ja olen ajatellut pitemmän aikaa että saatan silti vahingossa onnistua.

Hoipertelin kotiini tarkoituksena käydä nukkumaan. Makasin sohvalla lääkehumalassa ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Kohta soi puhelin ja vastasin siihen. Poliisit alaovella. Piti mennä avaamaan ovi. Pitelin seinistä kiinni ja hoipertelin alaovelle. Poliisit tulivat sisälle ja käskivät mennä makaamaan vasemmalle kyljelle. Tunsin poliisin säälivät katseet ja häpesin taas. Kohta tuli ambulanssi. Piti juoda lääkehiiliä ja lanssikuskit kaivoivat roskiksesta tyhjiä lääkelaattoja ja laski kuinka paljon olen ottanut ja mitä. Taluttivat alaovelle ja ambulanssiin. Alkuun olivat viemässä Marian sairaalaan mutta koska kyseessä oli niin suuri määrä lääkkeitä, veivät Meilahteen.
Kuinka elävästi taas muistinkaan sen seurantaosaston jossa olen ollut muutamia kertoja.
Siellä kiinnittivät monitoriin ja lätkivät tarrojaan joka puolelle. Ottivat sydänfilmiä ja juottivat lisää lääkehiiltä. Sitten nukahdin ja nukuin levottomasti yön.
Aamulla taas samat tutut kuviot. Psykiatria sai odottaa monta tuntia. Toiset potilaat oli levottomia ja eräskin huusi melkein koko ajan lepositeissään ja vaipoissaan viereisessä sängyssä.
Psykiatrin kanssa juttelin hetken ja sain hänet vakuuttuneeksi etten tee tätä uudelleen. Yritti saada mulle avohoidon akuuttiaikaa muttei heillä ollut sellaista antaa. Pääsin kotiin. Suoraan suihkuun ja sänkyyn.

Ja kaiken tuon jälkeen kamala morkkis siitä etten kuollutkaan. Olisin halunnut kuolla. Tuntuu ettei tällä elämällä ole enää mitään annettavaa. Päivät toistavat toisiaan ja kuluvat lähinnä kelloa tuijottaessa, uutta iltaa odottaessa että pääsee pakoon unimaailmaan. Yksinäisyys läsnä jokaikinen päivä. Mikään ei muutu koskaan koska olen liian väsynyt muuttamaan mitään.
Ei ole ollut sanoja kirjoittaa koska mitään ei tapahdu. Tälle tyhjyydelle ei ole enää sanoja.

Ja jälleen mietin, mikä saa ottamaan lääkeyliannostuksen jos ei pysty viemään sitä loppuun asti. Ei sitä hetkeä ohjaa järki. Siinä hetkessä ei tekoja pysty enää hallita. Se on kuin pakkoajatus ja sitä toimii kuin itsensä ulkopuolella. Silloin unohtuu kaikki ajatukset ja sitä vaan toimii, tekee kaikkensa että se hetkellinen kamala kipu menisi pois. Ei siinä hetkessä ajattele aivovammaa tai vihannekseksi päätymistä. Sitä vaan nielee pillerit ja toivoo että kuolee. Tuntee itsensä maailman turhimmaksi ihmiseksi, sellaiseksi josta kukaan ei välitä ja pitää vain mennä pois. Kun se tunne tulee, ei siitä pääse enää pois. Se tunne ei ole tullut nyt kahteen vuoteen, koska väsyin loputtomiin lääkeyliannostuksiin. Joskus kymmenen vuotta sitten olin monta kertaa vuodessa juomassa lääkehiiliä päivystyksissä. Sitten vuonna 2009 jokin muuttui. Onnistuin ottamaan niin vaarallisen määrän lääkkeitä, että päädyin intuboitavaksi ja sain aspiraatio-keuhkokuumeen ja makasin viikon Meilahdessa. Siellä oleva lääkäri oli hyvin huolissaan ja puhui suunsa puhtaaksi. Sai minut ajattelemaan että tällä tavalla on suurempi todennäköisyys päätyä aivovammaosastolle kun kuolemaan. Ja ne sanat painuivat mieleeni ja sai ajattelemaan. Sen jälkeen lääkeyliannostukset harveni, oli niitä muutama vielä sen jälkeenkin. Mutta silloin tajusin mitä olen itselleni tekemässä.

Ja nyt en tiedä mikä tuon tilanteen taas laukaisi. En tiedä voiko johtua uudesta lääkkeestä, Voxrasta. Tuntuu että tuo lääke ei ole ainakaan mitään hyvää tuonut, päinvastoin olotilat tuntuu koko ajan menevän huonompaan. Juttelin kuitenkin oman lääkärini kanssa puhelimessa perjantaina ja kerroin että haluaisin lopettaa kaikki masennuslääkkeeni, kun tuntuu että ne tuovat vain pelkkää pahaa. Hän kuitenkin sanoi että jatkaisin vielä tämän kesän ajan, ja elokuussa voitaisi tavata ja katsoa uudestaan lääkitystäni ja pohtia mahdollista vähentämistä tai jopa lopettamista.

On vain sellainen tunne, ettei tätä elämää tällaisenaan kauaa jaksa. Minkä pitäisi muuttua, sitä en tiedä. Enkä sitä, onko mahdollista muuttaa mitään. Mikä vie mielialojani koko ajan alemmas ja mihin tämä kaikki päättyy. Toivoisin vaan että tulisi edes joskus päivä jolloin tuntuisi paremmalta, siten jaksaisi ehkä paremmin niitä syvän masennuksen päiviä. En tiedä onko se enää mahdollista.

Yksin yksin yksin

Kun kaikki kiertää samaa kehää, ei oikein enää löydä uutta kirjoitettavaa. Siksi varmaan näissä teksteissä toistan pahasti itseäni, mutta sitä tämä nyt vaan on. Toistoa toistojen perään. Kaikki pysyy muuttumattomana. Vakiona.

Nyt tuntuu tosi kurjalta. Oli välissä parempiakin päiviä. Sellaisia että ei oikeastaan ahdistanut, tuntui vähän siltä että tämän kyllä kestää. Mutta sitten kun tulee huono päivä (niinkuin eilen ja tänään), niiden parempien päivien merkitys häviää samantien.  Ei edes muista että oli jotain muutakin.

En tiedä johtuuko Voxrasta, vai kolmenkympinkriisistä, että on alkanut ajattelemaan että voisiko elämä olla jotain muuta. On pyörinyt vaihtelevasti kaikenlaisia ajatuksia päässä. Yleensä kuitenkin ne päättyvät ahdistukseen, kun tajuaa ettei oikeastaan mitään muuta enää ole. Tai en osaa muuttaa mitään.
Olen ajatellut monena päivänä koiran hankkimista. On se pyörinyt vuosia sellaisena taustalla olevana "haaveena". Nyt kun tuntuu niin yksinäiseltä, ja kun näköjään en oikein osaa olla ihmisten kanssa, tai kukaan ei oikein halua olla kanssani, on tuntunut että ehkä koira haluaisi olla mun kanssa.
En tietenkään ole päähänpistosta ottamassa koiraa. En pystyisi tällä hetkellä antamaan sille kaikkea mitä se tarvitsee. Siksi se onkin pysynyt vain ajatuksen tasolla. En koskaan ottaisi koiraa tai hankkisi lasta sen takia vaan että No kun minä haluan koska sellaista on liikaa. Ja sitten niitä hylätään kun ei jaksakkaan. Pitää ajatella pidemmälle ja harkita tarkkaan.
Tuntuu että se on jotenkin pakon omaista. Niitä ajatuksia pyörii päässä koko ajan, että tälle kaikelle on löydettävä joku tarkoitus ! Nytheti ! Mutta eihän se niin mene. Vaan kai jotenkin niin että kun lakkaa rimpuilemasta, menee päivän kerrallaan, pieniä tarkoituksia löytyy jos osaa nähdä ? No, en osaa.

Ja tämä yksinäisyys. Niin kamalaa. Päivä päivältä kamalempaa.
Pahimmissa masennuspäivissä/kausissa sitä ei osaa ajatella. Ajattelee ettei ole koko ulkopuolista maailmaa. On vain oma pimeä sielunmaisema. Sänky jossa voi itkeä tai olla tuntematta mitään. Silloin ei välttämättä osaa edes ajatella että on yksin. Helvetin yksin tämän kaiken kanssa.
Mutta niinä levottomuuden ahdistuksen päivinä se tuntuu. Ja sattuu. Helvetisti.
Ja tuntuu ettei oikein ole enää mitään välimaastoa. Joko kamala hukuttava masennus tai levoton epämääräinen ahdistus.

Ja nyt juhannus. Olen vuosia inhonnut kaikkia juhlapyhiä ja synttäreitä, enkä ole niitä viettänyt juuri koskaan. Jouluun olen joskus osallistunut kummipoikani kanssa perheen luona. Tällaisina päivinä yksinäisyys tuntuu todella kamalalta. Mutta ehkä en ole kaikkina juhlapyhinä enää edes noteerannut sitä. Ne on vain mennyt jotenkin ohi, tuntuneet tavallisilta pyhäpäiviltä. Mutta sitten joskus ne tuntuu todella kamalilta. Nytkin ajattelen, että olenko tosiaan niin kamala ihminen, että kukaan ei halua pilata juhannustaan kutsumalla minua johonkin. Ei ole mitään paikkaa minne mennä. Paitsi yksin.
Asiaa ei yhtään helpota se, että roikkuu netissä ja lukee ihmisten päivityksiä ja katselee kuvia kuinka moni on porukoissaan jossain. Toki yksinäisiäkin löytyy paljon, tiedän sen. Muttei sitä pahimmassa yksinäisyydessä osaa ajatella että muitakin on.

...

Toisaalta ymmärrän. Kuka minua jaksaisi? Olen liian negatiivinen, liian huonolla itsetunnolla. Liian vaikea. Vaikka toisinaan vielä osaan joissain tilanteissa ja tunnelmissa peittää pahan olon ja jopa unohtaa sen hetkeksi. Ainakin humalassa. Ei sitä noteeraa kukaan. Ja sitä paitsi humalassa olen pelkästään ärsyttävä. Kai.
Ihmiset kaipaavat naurua, iloa, unohtumattomia tapahtumia.
Harvassa on ne, jotka vain haluavat olla toisten lähellä, ehkä puhumatta, omina itseinään, sattui tai ei sattuisi. Eikä sitäkään tarvitsisi peitellä. Ei kai sellaista ole edes.

Kuolemanhalu punoo verkkojaan sisälläni ja antaa joskus hetken tilaa hengittää, on jossain taustalla. Kunnes taas takerruttaa itseensä. Päässä alkaa velloa ikäviä ajatuksia. Rohkeus ei vain riitä. Kai koskaan ? Mutten myöskään pääse siitä eroon. Kai se on jo juurtunut minuun. Kasvattanut juurensa sisälleni eikä sitä voi mitenkään myrkyttää pois. Edes lääkkeillä.

Ja toivoa on. Niin kauan kuin elämääkin, sanovat. Ehkä on, näen sen silti vain kuuluvan muille, ei koskaan minulle. Miksi? Ehkä en ole ansainnut sitä. Olen jo pilannut mahdollisuuteni. Valitsin aikanaan väärät polut, eksyin liian monta kertaa. En enää osannut kääntyä takaisin. Tai valita toisin. Muuttaa suuntaa. Tai aloittaa alusta.
Itsemurhankin mahdollisuus on, niinkauan kun sitä mahdollisuutta ei ole käyttänyt. Se on itseasiassa helpottava tieto, ehkä ainut asia jonka takia jaksan. Se on aina olemassa. Vaikka jotenkin aina liian saavuttamattomissa. Niin monien asioiden takana.

Ajatuksia on pakko purkaa ulos, pahaa oloa on oksennettava johonkin. Olkoon tämä blogi sitä varten. Varmasti ikävää luettavaa, mutta sillekkään en voi mitään. En voi paeta tätä ja esittää että kaikki olisi toisin, kun ei ole. Ehkä toistan joka tekstissä itseäni, mutta sitäkään en osaa muuttaa.
Ehkä pelkään liikaa uskaltaa haluta mitään muuta. Koska pettymyksiltä ei voi välttyä ja ne satuttaa aina yhä enemmän. Toisaalta riskien ottamatta jättäminen tekee elämästä ankeaa ja tyhjää. Mutta minkä riskin voisin ottaa ? Mitä voisin tavoitella ? En edes tiedä että jotain sellaista on. Onko ? Onko se vain kaikille muille?

En pääse näistä ajatuksista. Olen näissä kiinni. Kuin hämähäkki sisälläni olevissa verkoissa.

Maailma tuolla jossain, joka jatkaa kulkuaan koko ajan eteenpäin, aina jossain muualla. Liian kaukana.

Ja jatkuu ...

Viime tekstissä lapsuudesta, jonka jälkeen tuli nuoruus.
Oli kai se aika kipeää aikaa ja varmaan jos tiettyjä juttuja ei olisi tapahtunut, voisi asiat olla toisin ? Tai ei ehkä sittenkään. En halua katua mitään. Enkä kai kadu ?

Tuli nuoruus ja tuli rakkaus. Se ensirakkauden taika. Ei kai sitä koskaan enää niin tunne, kun rakastuu. Todella rakastuu. Ja maailma saa merkityksiä ja kaikki näyttää hetken kauniimmalta. Liitelee jossain taivaissa hetken eikä näe ympärillä mitään muuta kun hänet, ja kaikki muu on merkityksetöntä.
Mutta sitten tulee vaikeudet. Aina vaikeudet. Ei kai kukaan liitele ikuisuuksia. Tai ainakin se arki.
Ja aika kuluu ja haavoja kertyy. Taisin satuttaa itseni aika pahasti koko rakkaudessa. Varmaan osaltaan se, että jätin tavallaan koko elämäni hänen takiaan (tai ainakin perheeni ja ystäväni toiseen kaupunkiin, vaikkei välimatka ollutkaan pitkä, oli sitä kuitenkin). Ja ehdin toki vähän kerätä omaakin elämää rakkauden huumassa uudella paikkakunnalla, mutta silti se oli kun sydän olisi revitty rinnasta ulos. Sitä kipua ei varmaan koskaan unohda.

Kun yhtäkkiä on yksin. Yhdeksäntoistavuotias opiskelija ja pitää etsiä uusi koti, rahavarat on pienet ja kaikki on yhtäkkiä vaikeaa.
Pakenin kai sitä kipua työhön. Opiskelin päivisin (silloin kun en lintsannut, poissaoloja oli paljon) ja illat paiskoin töitä kaupan kassalla. Vedin kai itseni loppuun. Sitten jäi koulu kesken ja lopulta alkoi sairauslomakierre. Ensimmäinen sairaalajakso. Ensimmäinen itsemurhayritys. Ensimmäiset lääkkeet. Kaikki tästä nykyisestä maailmastani oli silloin vielä uutta. Kaikki tuli ensi kertaa ja tuntui todella pelottavalta. Joku paha voima repi riekaleiksi sisintäni ja en osannut olla enää itseni kanssa. Rimpuilin ympäriinsä ja tuhosin kaiken minkä käsiini sain. Yritin viimeiseen asti pitää kulisseja kasassa ja onnistuinkin melko hyvin. Töissä tyhjä katse kasvoilla mutta silti päältäpäin ei huomannut mitään. Kahvitauot saattoi itkeä läpeensä. Yrittää vielä. Viimeiseen asti. Kunnes raja tuli vastaan.
Täydellinen hajoaminen, sirpaleita oli kaikkialla. Keräilen niitä kai vieläkin.

Kaksikymmentävuotis-syntymäpäivät vietin jo sairaalassa. Ja kuinka monet muut päivät.
Ja sairaaloissa tutustui ihmisiin jotka veivät uusiin maailmoihin. Niissä maailmoissa ei tarvinnut välittää juuri mistään mitään. Kohti tuhoa vaan, entistä uhmakkaammin.
Kaksi vuotta täyttä kaaosta. Se oli pelkkää räpiköintiä. Yhä uudestaan ja uudestaan suljettujen ovien sisälle ja taas ulos. Ja taas sisälle.
Lopulta väsyin ja lähdin. Tajusin ettei ole muuta vaihtoehtoa. Kahden häädön jälkeen ei voinut enää jäädä. Oli etsittävä uutta. Reppu selkään ja uusi kaupunki. Täällä olen edelleen.

Ja taas kaiken uudelleen rakentaminen. En kai osannut rakentaa enää uutta, koska tässä kaupungissa viettämäni vuodet ovat olleet pelkkää sairautta. En ole osannut enää muuttaa asioita. Liian monta rikottua unelmaa. Liian paljon elämää jollaista ei pitäisi elää.
Siihen vielä yksi tärkeän ihmisen itsemurha ja hajoaminen oli taas käsissä. Yhä konkreettisemmin. Sairaalat vaihtuivat mutta ovet pysyivät aina kiinni. Silti jaksoin vielä joskus yrittää. Kokeilla kuntoutua. Yrittää muuttaa asioita, vaikken koskaan siinä onnistunutkaan.
Lopulta ei enää jaksanut. Kun vuosikaudet vaan yrittää ja yrittää, ja aina epäonnistuu. Ei sen jälkeen enää ollut voimia. Ja tässä tilassa edelleen. Hajonneena, elämää nähneenä, toisaalta kuoleman rajalla koko ajan. Puoliksi elämässä ja puoliksi kuolemassa. Siinä välissä. Helvetin välitilassa. Aina sama tila. Enkä jaksaisi enää olla. En helvetti halua olla. Haluan mennä jonnekkin muualle.

Miksi en pääse tästä pois.

...

Vaikka tämä päivä piti sisällään elämäni tärkeimpien ihmisten tapaamisen, taas tuntuu turhalta. Oli outoa mennä ihmisten ilmoille ja olla sosiaalinen. Väsyttävääkin. Ja itseinho painoi. Mutta niiden kahden rakkaan puolesta tekisin mitä vain, eikä siinä haitannut flunssatkaan. Päivän paras hetki oli se kun kummipoikani sanoi että Älä mene kotiin, tule meille. No, kotiin tulin kuitenkin. Ja he menivät omaan kotiin.
Ja kuinka kamalaa se on aina tulla tänne jonkun tuollaisen jälkeen. Tavallaan sitä vaan aina haluaa kotiin. Täällä on turva. Mutta kun oven avaa, tyhjyys ja yksinäisyys iskee vasten kasvoja jo ovella. Kyyneleet on herkässä. Ei täällä ole ketään kuka odottaisi. Ja kuinka helppo tänne on taas hautautua.

Kunpa jonain päivänä kaikki olisi jotenkin toisin. Edes vähän helpommin.

Miksi ?

Edellisen blogitekstin jälkeen sain kysymyksen (ne on aina tervetulleita!) että onko pahalle ololleni mitään syytä. Itsekin tajusin että käsittelen paljon pahaa oloani, mutta en ole juuri syistä kirjoittanut.

Miksi?

Ehkä siksi että niitä syitä ei vaan ole. Ei ainakaan selkeitä syitä.
Ehkä juuri sisäsyntyinen masennus on merkki siitä, että on syntymästään melankolinen. Ei siihen tarvita syytä miksi voi pahoin. En tiedä, näin kuvittelisin. Mitä tulee epävakauteen, siihen saattaa löytyä syyt lapsuudesta ja aiheesta on tavallaan vaikea puhua siinä mielessä, että olen kuitenkin kokenut ns.hyvän lapsuuden. Saan olla kiitollinen paljosta. Mutta tiettyjä juttuja siellä on jotka on saattaneet vaikuttaa. Niistä myöhemmin tässä tekstissä.

Mulla on ollut "normaali" lapsuus. Mitään traumoja ei ole. Vanhemmat ei ole ryypänneet saunakaljaa tai viinilasillista silloin tällöin enempää. En ole äitiäni koskaan nähnyt kännissä. Isäni muistaakseni kerran koko elämäni aikana. Ei ole ollut väkivaltaa, vaikka remmistä ja vitsasta olenkin saanut, käsitän ne kuitenkin jotenkin kuuluvan "siihen aikakauteen" vaikken niitä hyväksykkään, mutten koe niistä jälkeenpäin mitään traumoja.

Olen elänyt varhaislapsuuteni maalla, Savossa, järvenrannalla. Oikea idylli. Seitsemänvuotiaaseen saakka.
Olen kokenut varmaan enemmän asioita lapsuudessa kun keskivertolapset. Mutta mistään rikkaasta perheestä en ole. Äiti oli kotiäitinä ja ompeli lähes kaikki vaatteet meille, leipoi ja teki itse kaikki ruuat, olivat tarkkoja rahasta ja on edelleen. Kännykänkin sain viimeisimpänä luokaltani. Ei ole ollut uusimpia laitteita ja vempaimia mutten niitä kaivannutkaan. Silloin riitti pihaleikit ja järvenranta.
Mutta nähnyt olen paljon. Useat kesät oltiin keski-Euroopassa autolla, tehtiin pitkiä reissuja, yövyttiin bed&breakfast- tyylisissä paikoissa. Paljon maita olen nähnyt Euroopassa.
Kaksitoistavuotiaana olin ensimmäistä kertaa yksin lentokoneessa (ja kaksikuukautisena ensimmäistä kertaa lentokoneessa vanhempien kanssa kun muutettiin pääkaupunkiseudulta Savoon).
Meillä oli au-paireja ja kaksitoistavuotiaana sain lähteä yksin käymään yhden meillä olleen au-pairin luona Hollannissa. Kolmetoistavuotiaana laitesukelsin Kyproksella ja samaisella reissulla kokeilin varjoliitoa. Paljon on siis koettu. Harrastuksia on ollut laidasta laitaan, ratsastuksesta postimerkkien keräämiseen.

Kaiken tuon jälkeen tuntuu lähes väärältä sanoa että lapsuudesta olisi persoonallisuushäiriöni lähtöisin. Mutta olen sen ymmärtänyt, lukuisien keskustelujen ja tietojen ja ymmärryksien kautta.
Vaikka kaikki oli hyvin niin kuitenkin olen ymmärtänyt että olen lapsesta asti ollut tavallista herkempi lapsi, ja olen saanut läheisyyttä ja tunteideni huomioimista ja käsittelyä vähemmän kun olisin tarvinnut. Vaikka ulkoisesti kaikki olisi hyvin, lapsi tarvitsee myös henkistä yhteyttä ja kuuluvaisuutta. Tunteiden näyttämistä, joka on todella tärkeää.
Kun luin joskus epävakaudesta, löysin hyvin sopivan tekstin ja olen sen tallettanut koneelle, mutta siis lähdettä en pysty enää muistamaan, mutta näin luki =

"Pienempi ryhmä potilaita on kasvanut perheissä joissa ei ole ollut avointa väkivaltaa, ja jossa vanhemmat ovat saattaneet pinnallisesti katsoen toimia suhteellisen normaalisti, elättää perheensä jne., mutta joissa kyky käsitellä tunteita, erityisesti aggressiota, on puuttunut laaja-alaisesti, ja joissa lasten emotionaalinen merkitys on ollut vanhemmille vähäinen tai vääristynyt. Lähinnä vain toiminnallisia saavutuksia on arvostettu kuten työntekoa, opiskelua ja urheilusuorituksia, jotka yleensä eivät kuitenkaan ole koskaan olleet vanhempien mielestä riittäviä. Lapsia ei ole nähty omana itsenään ja heille on yleensä delegoitu erilaisia vanhempien tunne-elämän huonosta hallinnasta kumpuavia, vanhempien tiedostamattomia tarpeita palvelevia rooleja, kuten syntipukkina, ikuisena epäonnistujana, ahdistuksen, avuttomuuden, heikkouden tai vihan edustajan olijan osa. Kun lapset eivät ole tulleet tavoitetuksi omien persoonallisten ominaisuuksien, tunteiden, ajatusten ja unelmien tasolla rakkaudella, joka on myötäelävänä läsnä niin ilon hetkissä, kuin rajoja asettavana ja huolehtivana kiukun ja epäonnistumisen hetkinä, heidän itsetuntonsa ytimeksi ei muodostu rakastavaa suhdetta omaan erityislaatuunsa tietynlaisina ihmisinä, eikä myöskään kunnollista kykyä hahmottaa, rakastaa ja arvostaa muita ihmisiä omana itsenään."

En allekirjoita tuosta kaikkea omalla kohdallani, mutta aika hyvin pitää silti paikkansa.
Tunsin lapsena ehkä jäävän liikaa isosisaruksieni varjoon. Siinä missä he menivät lukioihin ja myöhemmin saavuttivat korkeakoulututkinnot, minä en ole saanut peruskoulun jälkeen yhtäkään tutkintoa suoritettua. Ei ole kyse siitä, etteikö päätä olisi ollut, sitä kuulemma on ollut. Ja kertoohan sen ala-asteen todistuksetkin. Olin hyvä kielissä ja matematiikassa. Isäni mielestä jopa siskoani parempi. Mutta jokin muuttui yläasteella. Se oli joku kapina. Sitä olen miettinyt vielä tänäkin päivänä, vaikkei sillä enää tietenkään suurempaa merkitystä ole kun siihen aikaan ei enää voi palata ja muuttaa asioita.
Varmaan kapinoin kaikkea sitä vastaan, mitä tämä yhteiskunta edustaa. Varmaan kapinoin vieläkin. Sitä tiettyä mallia että pitää tehdä tietyt jutut että saavuttaa hyvän elämän. Halusin elää ja tehdä, enemmän kuin lukea ja oppia.

Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli niin surkea, että en päässyt yhteenkään lukioon. En edes itse lukioon halunnut (todellakaan), mutta vanhempani vaativat. Suostuin laittamaan ne vaihtoehdoiksi vain siksi, koska tiesin etten sillä keskiarvolla silloisiin lukioihin päässyt.
Ja sitten jäin tyhjän päälle. Ilman mitään suunnitelmia. Äitini paniikissa hommasi mulle peruutuspaikan talouskoulusta, etten jäisi vaan kotiin. Sen kävin ja hoidin puoli vuotta lapsia, kunnes tapasin ensirakkauteni ja muutin hänen perässään kuusitoistavuotiaana toiseen kaupunkiin opiskelemaan, armottomien tappeluiden saattelemana. Isäni sanoo vielä tänäkin päivänä, että oli virhe päästää silloin mut lähtemään, mutta minä olen toista mieltä. Paljon hyvää sain kokea, vaikka asiat sitten ei enää mennytkään hyvin. Siitä joskus toiste.

Mutta mitään kaiken selittävää syytä ei ole. Ajattelen sen niinkin, että jos olisi, se voisi olla jotenkin korjattavissa. Olisi joku nimi sille miksi olen mikä olen. Ja voisi tehdä asialle jotain, vai voisiko silloinkaan ? Tietäisi mistä kaikki johtuu ja voisi yrittää korjata sen mielessään, käydä läpi ne asiat mistä kaikki on alkanut. Mutta sellaista ei ole. Paljon on nuoruudessa oireilua ollut, jo ennen ainoatakaan diagnoosia, mutta en usko senkään mitään selittävän. Ja sitten on sekin, etten muista lapsuudestani tai nuoruudestani paljoakaan. Tietyt jutut muistan kyllä. En tiedä onko se normaalia, muistaako ihmiset yksityiskohtia lapsuudesta? Mulla on paljon aukkoja. Enkä tiedä olinko iloinen lapsi. Tai millainen olin luonteeltani. Voin lukea vain jostain papereista. Ala-asteen todistuksissa lukee että aiheutin usein häiriötä koulussa. Ehkä olen kapinoinut jo silloin.
Ehkä tämä kaikki on jotain kapinaa joka ei pääty koskaan. En tiedä. Kuka tietäisi ?

Itseasiassa kerran luin teini-aikojeni päiväkirjoja ja järkytyin. Järkytyin myös katsellessani kouluvihkoja (useimmat heitin silloin pois, muuton yhteydessä). Tajusin että ajatukseni ovat olleet todella synkkiä jo ennen masennuksen diagnosointia. Vai kuuluuko se normaaliin teiniangstiin ? Mulla oli paljon runoja kuoleman kauneudesta, verestä lähtien niissä oli sanoja. Sitäkään en muistanut ennenkuin luin, itseasiassa viime vuonna kävin ne läpi.
Mutta onko silläkään mitään väliä mitä joskus on ollut ? Kuitenkin on vain tämä hetki ja joku tulevaisuus jossain, liian kaukana, ulottumattomissa. Vaikeana.

Mutta sen olen tajunnut, että olen ollut normaalia herkempi (epävakaat yleensä on) lapsuudesta asti, ja olisin ehkä tarvinnut jotain erityiskohtelua tunteitteni käsittelyssä jo lapsesta saakka, mutta sitäkään on turha jossitella. Olen vanhemmilleni kiitollinen paljosta. Kaikkea ei voi kukaan tehdä oikein. Sellaista ei ole. Se, että yrittää parhaansa, pitäisi riittää. Ja ovat yrittäneet. Ehkä sitä tunnesidettä ei ole vain saatu. En ole mitenkään henkisesti kovin läheinen vanhempieni kanssa vieläkään.
Mutta paljon ovat kestäneet, ja ihmettelen edelleen miksi ovat vielä elämässäni. Välirikkoja on ollut ja käyttäytyminen sitä luokkaa pahimpina aikoina, että olisin varmaan itsekkin katkaissut siinä tilanteessa välit. Tai kai kaikki vanhemmat kestää paljon ? On toki niitäkin, jotka ei kestä, tai jotka pahoinpitelee omia lapsiaan, siksi tunnen etten ole oikeutettu "valittamaan" lapsuudestani. Asiat voi silti sanoa ja todeta että näin oli, ei se välttämättä merkitse valittamista.

Sisäsyntyistä

Ei sitä kai kukaan jaksa ikuisuuksiin tapella vastaan.
Olen tapellut, ollut liian itsepäinen. Liikaa epäluuloja ja muureja joiden yli en ole päässyt, vieläkään. En edes tänään vaikka myönnyin lopulta Dkt-terapialle.

Menin tänään lääkäriin kamalissa fyysisissä ja henkisissä olotiloissa (flunssa, itkuherkkyys, paha olo, se ainainen ...) ja itkin sen koko lääkäriajan lähes taukoamatta.
Käytiin läpi ne scid-testien tulokset taas, lääkäri selitti perusteellisesti asiat ja suurimman osan lääkäriajasta olin vain kuuntelijana. Masennukseni on ilmeisesti joku kaksoismasennus, joka tarkoittaa jotain sellaista että on pitkittynyt masennus johon kuuluu syviä "kuoppia", pahenemisen vaiheita. Ei nyt huvita enempää alkaa googlettelemaan asiaa. Tuntuu tuo masennustyyppi muuttuvan joka vuosi, eikä sillä niin väliä olekkaan. Masennus kun masennus. Ei se siitä muutu vaikka minkä tyyppinen olisi. Eniten kyllä olen löytänyt itseni siitä sisäsyntyisestä masennuksesta, ja sitähän tämä toki edelleen on. Muista tyypeistä en niin jaksa välittää mitä keksivät. Lääkäreillehän ne enimmäkseen onkin että tietävät miten hoitaa.

Hän selitti hyvin yksityiskohtaisesti että hän uskoo siihen että dkt-terapiasta on hyötyä, hän selitti ne prosenttisuhteet (menikö se jotenkin niin että 3/4 potilaista hyötyy edes jollain tavalla), kertoi mitkä asiat vaikeuttavat hoitoani ja mitkä ovat taas edellytyksiä sille että terapia voi toimia.
Ja koska on todettu että lääkehoidosta ei ole koskaan saatu oikein minkäänlaista hyötyä, eikä ect-hoidonkaan hyödyt ollut riittävät, ja dkt-terapia on ainut mitä on tarjolla julkisella puolella mitä ei ole vielä kokeiltu.
Hoitoani luonnollisesti vaikeuttavat persoonallisuushäiriöt (epäluuloinen, estynyt, epävakaa) ja masennukseni on sitä tyyppiä että se on hyvin vaikeasti hoidettavissa.

Mutta masennus ja epävakaus kulkevat käsi kädessä ja ne on vahvimmat diagnoosini (vaikka lisääkin tuli), ja kuulemma ei auta että hoitaa vain masennusta tai vain epävakautta. Pitää hoitaa molempia. Koska masennus pahentaa epävakautta ja epävakaus pahentaa masennusta. Ja jos masennusta ei pysty hoitamaan (hoitoresistentti masennus) niin silloin ainoa vaihtoehto on hoitaa epävakautta.
Hän myös esitti mulle kolme vaihtoehtoa miten voidaan hoitoa jatkaa. Ensimmäisenä ja eniten hän tietenkin suositteli dkt-terapiaa. Toisena vaihtoehtona olisi yksityisen terapeutin hankkiminen Valtava-rahaston kautta (Kelalta turha anoa mun tapauksessa, liian kauan kuntoutustuella, liian sairas muutenkin) ja siellä olisi vaihtoehtona joku skeematerapia tai oli niitä muitakin.
Mutta yksityisen terapeutin hankkimiseen ja rahoituksen löytämiseen menee paljon aikaa, ja voi tulla paljon pettymyksiä, joita on taas vaikea sietää.
Ja kolmas ja huonoin vaihtoehto olisi että kaikki jatkuisi niinkuin ennenkin, kävisin hoitajan kanssa keskustelemassa toisinaan, mutta silloin mikään ei olisi mahdollista muuttua, koska se on jo todettu (näin sanoi).

 No, mikään ei vielä ole varmaa ja en tiedä koska tuo terapiani alkaa, mutta olen nyt jonossa ja sitten on vielä alkuhaastattelut ja nyt kesän aikana mun on sitouduttava käymään kolme kertaa jonkinlaisessa voimavara-ryhmässä, mikä taas on valmistautumista dkt-terapiaan ja siihen että pystynkö niihin käynteihin sitoutumaan. Voi olla että terapia alkaa syksyllä tai vasta ensi vuonna.

Ei ole helppoa myöntyä hoidolle kun on kynsinhampain tapellut vastaan sitä. Ei ole helppo sanoa sisällään itselle että antaa mahdollisuuden itselle. Ei helvetti. Se on vaikein tehtävä tässä. Kai olisin muuten aloittanut tuonkin jo ajat sitten. Olen käynyt sisäistä kamppailuani pääni sisällä koko ajan. Että en voi. En voi antaa niiden taas kertoa turhasta toivosta. Ei ole toivoa. Pitää kuolla. En voi tehdä mitään joka voisi viedä minut kuolemanhalustani pois. En voi taistella siitä irti. Se olen minä. Minä olen yhtä kun kuolemanhaluni. Se on minussa. Kuka olen ilman sitä ?
Ja tuota kamppailua käyn. Edelleen.
Mutta väsyn. Olen helvetin väsynyt. Romahdin lääkärissä aivan täysin. Sanoin etten jaksa tätä masennusta enää. Mitä teen. Olen umpikujassa. Haluan kuolla mutten pysty kuolemaan. Enkä jaksa tätä !

Ulkoiset asiat elämässäni ovat tällä viikolla helpottaneet, mutta sitä miten, en halua kertoa, koska se ei kuulu blogiini, eikä sillä ole periaatteessa mitään väliäkään mikä se asia on. Koska taas olen tajunnut sen, että vaikka asia josta ennen olisin riemusta kiljunut, ei tunnu miltään.
Tämä kaikki on niin syvästi sisällä. On aivan sama mitä ulkopuolella tapahtuu. Asiat, joista ihminen normaalisti piristyy, ei piristä. Monet haaveilevat ulkomaanmatkoista tai jostain tuollaisesta. Minä en edes haluaisi minnekkään. En pysty. Vaikka matkustaisin maailman ääriin, tämä kipu olisi läsnä. En näkisi maailmaa kun tämän sumuverhon peittämänä.
Sitä on sisäsyntyinen masennus. Riippumaton ulkoisista tekijöistä.

Olen nyt muistaakseni kahden vuoden ajan käynyt läpi mielessäni dkt-terapian mahdollisuutta ja kaksi vuotta kuullut kun sitä jankataan kaikkialla. Niin kauan olen taistellut vastaan. Niin vahva on kuolemanhaluni ja on edelleen. Ja ei helvetti en usko että mikään muuttuu. Täytyy päästää irti. Siitä voimasta jota on täynnä. Ei se ole niin yksinkertaista vaikka saattaisi kuvitella että mitä sinä sellaisesta pidät kiinni. Koska en osaa muuta. Se olen minä. Vaikka vihaan sitä.
Ja olen väsynyt. Voi kuinka väsynyt tähän taisteluun olen. Näihin synkkiin päiviin. Kun haluaisi vain kuolla. Joka ilta miettii että ei enää heräisi aamulla. Ja aamulla miettii miten voisin tänään koittaa uskaltaa tappaa itseni. Ja olen niin väsynyt siihen ! En helvetti ole siihen pystynyt kaikista yrityksistä huolimatta, joten nyt on kai aika luovuttaa. Ei vielä luopua kokonaan koska ei pysty. Mutta luovuttaa tämä ikuinen taistelu johon olen niin kamalan väsynyt.

Yksinäisyys on taas kärjistynyt flunssassa ollessa. Sanoin tänään lääkärillekkin että puhun jo omille seinillenikin välillä, kun nytkin olen ollut vailla ihmiskontakteja jo monta viikkoa. Onko sinä aikana tainnut olla pari baari-iltaa YKSIN ja siellä tuntemattomien kanssa juttelua. Siinä kaikki. Koko elämä. Näiden seinien sisällä. Joskus jo oma äänikin kuulostaa oudolle, kun puhuu niin harvoin ääneen. Kukaan muu ei juuri soita kun perhe. Ja välillä en jaksa edes vastata.

  Kirjastosta hain tänään varaukseni vaikken ole vielä edellisiäkään lainaamiani kirjoja lukenut. Nyt taas monta päivää sellaista oloa ettei ole vain pystynyt. Mutta tuota Kourallinen tabuja -kirjaa olen odottanut jo pari kuukautta (niin suosittu että jonot oli pitkät) ja se kiinnostaa kovasti. Samasta aiheesta on myös se dokumentti Näin unta elämästä . Ja aihe kyllä kiinnostaa, ei varmaan tarvitse sitä erikseen edes sanoa.


En vielä tiedä mistä revin motivaation tai edes rippeitä siitä vai löydänkö sitä ollenkaan, siis tuohon dkt-terapiaan. Kai sitäkin pitäisi olla että voi mahdollisesti hyötyä, vaikken siihenkään usko pätkääkään, kaikkien tutkimustulosten jälkeenkään.
Totean vain että olen väsynyt tähän. Ja jonkun on muututtava. Jotenkin. Edes vähän.

Väsynyt

Kun saisi hengittää ilman kipua edes hetken ....
Sattuu. Rintaa puristaa. Itkettää. Tulee pakokauhun omaisia tiloja, päässä jankkaa että Minä en pysty tähän enää.
Minä olen loppu. Minun ei pitäisi olla missään. Jankata kuolemanhaluani missään. En tiedä haluanko tosissani kuolla. Eilen halusin. Ehkä suurimman osan ajasta haluan johonkin tiedottomaan ja kivuttomaan tilaan. Eikö se ole sama kun kuolema.
Selaan läpi vanhoja sairauskertomuksia kymmenen vuoden takaa ja itken lisää. Ei pitäisi. Mutta haluan muistaa kaiken sen mitä on ollut. Enää ei ole tuollaisia tekstejä, mutta ei ole parempi tämäkään. Ei milläänlailla. Olen väsynyt. Väsynyt vaikka nukuin viime yönä neljätoistatuntia. Haluan nukkua koko ajan.
 

Olen väsynyt olemaan sairas, eikä mitään muuta ole. Olen menettänyt kaiken motivaation taas mihinkään enkä saa sitä enää takaisin.
 


Niin paljon kipua elämässäni. Pelkkää kaaosta ja kriisiä. Pelkkää helvettiä. Mutta koen silti että elin ennen enemmän. Noinakin hetkinä. Vaikka ne oli ihan järjetöntä. Lähes elin sairaalassa. Tai jossain tuskatiloissa, huusin niin perkeleesti kipua ulos ja se näkyi kaikkialla. Nyt on vain hiljaisuus ja satunnaiset huudot. Tyhjyyteen kaikuvat huudot eikä kukaan enää kuule.
En minä tiedä miksi minä edes kirjoitan. Sattuu jokainen lause.

 
Rauhoittunut joo. En enää viskele huonekaluja enkä joudu eristyksiin. Tuntuu että toimin kuin jonkun tuhovoiman riivaamana. Huusin kai liikaa ja nyt en jaksa enää. Huusin ääneni pois. Tekisi mieli huutaa taas. Kaikkialle tätä. Ja toisaalta vain käpertyä pois. Kuihtua hiljaa yksinäisyyteen kuolemana.

Pitäisi pyrkiä pahasta olosta pois. Pitäisi yrittää ja plaaplaa. Ei saa valittaa ja plaaplaa. Helvetti minä en pääse tästä pois vaikka kuinka yritän. Millä minä yritän enempää kun olen niin väsynyt. Niin väsynyt.



Miksi minä edes kirjoitan, liitän kuvia hulluudestani vuosien takaa. Sen kun tietäisi. Äänetöntä huutoa kai tämäkin. Ei varmaan pitäisi kirjoittaa. Olla olemassa missään.
Ei pitäisi.
En silti ala kirjoittamaan muusta kun en nyt tunne mitään muuta. Tällä blogilla en halua miellyttää ketään. Eikä minun tarvitse. En halua haalia suurta lukijakuntaa. Sama kai se lukeeko kukaan. Kirjoitan itselleni. Huudan äänettömästi. Kirjoitan että voin joskus muistaa.

Ei ne sanatkaan enää tule ulos. Ei auta. Ei helpotu mikään koskaan. Tämän vanki olen aina.

Pakenemista ja kyyneleitä

Paeta, kun ei ole voimia kohdata. Kuinka kauan ihminen voi vain paeta?

Ehkä olen paennut kaikki nämä sairastumisen vuodet.
Ne kohtaamisen hetket ovat niitä jotka saavat yhtä uudestaan murtumaan ja murtumaan.
Kun sisällään kantaa vuosien tuskaa, pakeneminen on helppo tie ulos kaikesta.
Kuinka se onnistuu ? Ei se aina onnistu. On silti keinoja. Ei niitä suositella.
Olen ajautumassa taas rauhoittavien maksimiannokseen päivässä (ja joskus ylikin). Tai ajautunut jo.

Ei tunnu ajatuksia löytyvän nyt, kirjoitan vain nyt jotain, joillekkin riveille jotain, ulos jotain siitä mitä en ehkä koskaan edes murto-osaa tule ulos saamaan.

Jalat mustelmilla. Humalaan on helppo takertua, vaikka seuraavana päivänä on helpompi vannoa ettei juo enää ikinä. Humalan jälkeiset olotilat alkavat muistuttaa jo lievää psykoosi-tilaa. Siis muistuttaa , ei se sitä vielä ole. Kai. Kyllä nämä muutkin hetket joskus tuntuvat jo siltä että onko tämä kaikki jo todella totta. Ja sitten on pakko taas hukkua. Johonkin. Pillerikoomaan.
Ahdistus muuttaa muotoaan, syvenee. Kuristaa kovemmin kuin koskaan.

Yksinäisyys alkaa kärjistyä. Välillä tekisi mieli mennä huutamaan itkien keskelle katua että Eikö ketään kiinnosta vaikka mä tähän kuolisin.
Kai se on sitä epävakautta. Kun kaikki aina jotain. Kai.
Kyllä mä yhtenä yönä humalapäissäni - jälleen erään ehkä lievänkin hyväksikäyttötapauksen (tapahtui lähibaarissa) - jälkeen tunsin kuinka ei pitäisi olla missään. Istuin puolisentuntia katukiveyksellä, siinä reunassa, kaikkien nähtävillä. Itkien. Kukaan ei pysähtynyt. Kaikki käveli ohi. Jotkut nauroi. Ajattelin siinä että varmaan kohta jo potkaisee. Mene pois, sinä senkin turha paska ihminen, sinä kamala, ei sinua maailma tarvitse ! Jotkut sanoo että ne ajatukset on vaan mun päässä, muttei ne aina todellakaan ole. Kohtaan sitä lähes jokaikinen kerta kun jonnekkin menen. Tai virtuaalimaailmassa. Olen vaikea ihminen, en osaa ihmissuhteita. Niitä kahta lukuunottamatta jotka ollut vuosia, tapaamiset vaan surullisen harvassa.

Ei ole puhelin soinut, ei kukaan käynyt. Ei se ole enää mitään uutta. En mä kaipaa ketään. Ja kyllä mä kaipaan. Silti. Väitän etten kaipaa. Se on sitä osittain kovaa ulkokuorta joka on ollut pakko kehittää päälleni. Eräänlainen suojamuuri, joka kuitenkin ehkä palvelee päinvastaisesti.
Uskon että monet "epävakaat" tietää sen ajatuksen että Painu helvettiin, Älä mene pois.
Mieletön ristiriita yhdessä lauseessa. Koko epävakaus on aika ristiriitaista. Ja tämä elämä.
Päivät seuraavat toisiaan, en jaksa käydä missään. Aamusta iltaan sängyssä tai sohvalla tai koneella tai parvekkeella tupakoimassa. Siihen kiteytyy mun elämä. Voisi se olla kai jotain muuta, mutta mitä. En mä aina edes uskalla ulos. Ja tähän oloon jää jumiin. Joskus tuntuu että makaa kuin liimaan takertuen täällä kotona.

Ja kaikkialla kärsitään. Avaan uutissivuston ja luen koska en kaikista kamalista uutisista huolimatta osaa sulkea silmiä. Seuraan aika monia hirveitä uutisia tarkkaan. Ehkä siinä on joku juttu että etsii niille ymmärrystä, vaikkei sitä aina olisi.
Luen blogeja, päivityksiä, kuuntelen puhelimessa (silloin joskus), ja tuntuu että kaikki vaan murtuu tässä maailmassa. En ihmettele. En vähääkään.

Lisäksi musta on tullut tämän kaiken keskellä kamalan välinpitämätön. On vielä joitain ihmisiä joista välitän paljonkin, mutta lähinnä omaan tilanteeseeni. Häätö saattaa olla tulossa enkä mä jaksa välittää. Viissataaeuroa pitäisi saada jostain enkä mä todellakaan saa sellaisia rahoja mistään.
Olen vaan jotenkin lakannut välittämästä lähes kaikesta, ja tuntuu että tässä on elämä jo kadonnut, menkööt kotikin siinä samassa, ehkä mä sitten menen vihdoin lopulta itsekkin. (vaikka koti on mulle rakkain paikka maailmassa, niin tuntuu että täälläkin on nykyään vaan yhtä kipua ja kärsimystä.)

Nyt vaan itkettää ja kurkkua kuristaa. Olen itkenyt (ihme kyllä, tupla-masennuslääkkeistä huolimatta, yleensä ne turruttaa itkun) tämän viikon aikana varmaan enemmän kun koko viimeisenä parina kuukautena. Tämänkin päivän haluaisin jo unohtaa. Toivoa että olisi ilta. Ja saisin unta. (viime yönä pyörin taas, kuudelta aamulla heräsin parvekkeeni alla olevaan tappeluun, seurasin sitä hetken, sen jälkeen vain torkahtelin mutta en jaksanut nousta ylös kun vasta kymmenen jälkeen). Mutta sitten illallakin jo ahdistaa seuraava aamu kun pitää taas herätä. Taas käydä läpi se jokapäiväinen tyhjyys ja joskus se taistelu. Joko lamaannuttava masennus ja tyhjyys tai levoton pyöriminen ja tykyttävä ahdistus ja lopulta sitten sekin on kumottava jollakin keinoilla (ja juuri niillä keinoilla mitä ei ehkä olisi hyvä käyttää, tai siis ei ole, mutten tiedä muusta. Enkä välitä. Ihan sama.)

Kun ei osaa poiskaan lähteä. Halu on ollut suurta. Viime yönnä näin unta että hyppäsin korkean talon katolta, lensin hetken, ja murskauduin lopulta kuoliaaksi katukiveykseen. Heräsin siihen. Ja olin tietysti pettynyt että se oli vain unta.

                                 (Rakastan tätä kuvaa, muualta lainattu, teettänyt tästä taulunkin.)

        Tähän loppuun vielä Mustan kuun lapset-bändin sanoitukset yhdestä biisistä, tuntuu tutulta ;(

"Tuskin on edes aamu
silti aiot tämän päivän unohtaa
koko päivän untasi jatkaa
kaikki muu jatkakoon kulkuaan
Kaikki päättyy näihin kyyneliin
Ei kukaan sinua kaipaa
jos itsesi täältä viet
ei kukaan itke itseään uneen
sinua muistellen
Ja kun olet poissa
ei kukaan kysy miksi menit
vaan miksi viivyit näinkin kauan
ei kukaan sinua kaipaa
Kaikki muistot, hyvät hetket
kylmän tuulen luoman kaipuun antaisit jos voisit
ehkä sitten sydän rauhoittuisi
hetken levon särkyneelle soisi
Kaikki päättyy näihin kyyneliin"

Kipuiluja

"Suututtaa saatanasti, kun ihmiset jotka todennäköisesti eivät ole koskaan kiemurrelleet kylpyhuoneen lattialla ahdistuksen jyskyttäessä palleassa, seisseet junanraiteen vieressä valmiina hyppäämään, valvoneet viittä vuorokautta putkeen, istuneet veitsi kurkullaan, maanneet siteissä suljetulla osastolla, tokaisevat ylenkatseellisesti: Täytyy hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää kärsiä. Fuck you. Ikään kuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä." -Ann Heberlein kirjassa En tahdo kuolla En vain jaksa elää

...

Tuntuu raskaalta. Hirveältä. Koko elämä. Jos hetken saa paeta, tuntea jotain muuta, kaikki tulee aina takaisin. Tuntuvat taas raskaammalta. Koko elämä yhtä saatanan kärsimystä. Kaikki tyhjyys sisällä niin konkreettista. Kaikki valo kadonnut. Uni täynnä painajaisia. Uusi aamu tuo kyyneleet silmiin. Aamukahvi ei maistu miltään. Mitään ei tapahdu. Kello kulkee eteenpäin mutta sisälläsi olet aina samassa paikassa, samassa kivussa, samassa tuskassa. Sama sisäinen helvetti joka päivä jossa ei ole lepotaukoja, et saa tuskaltasi kesälomaa. Se on aina, se on vakio. Se on maailmankaikkeutesi.

Toissapäivänä pakenin hetken hulluuden humalaan, hukutin murheeni viinipulloon ja halusin elää hetken. Jonain toisenlaisena. Jossain muualla. Pois kivusta. Onnistuin. Nyt kaikki tulee takaisin.
Ei ne hetket lopulta tässä kaikessa tunnu miltään. Kaikki samaa aina. Mihinkään ei lopulta voi paeta. Viini joskus tekee tehtävänsä, aina ei.

Lisää Ann Heberleiniä, kauniita sanoja, niin totta =

 "En halua mitään. En tunne mitään. En ajattele mitään. Minun ja maailman välissä on kalvo...Suuri tyhjyys. Suuri ei-mikään. Sinne minä kaipaan... Musta paino rinnan päällä...Haluan ryömiä pimeään koloon ja kuolla rauhassa."

Tänään mikään ei tunnu hyvältä. Joutuu taistelemaan sekuntit ja minuutit kerrallaan. Ulkona on jotain jota ei halua olevan. Sisällä kipu joka repii kappaleiksi. Miksi aina minä, uudelleen ja uudelleen.
Haluan tästä pois. Ottakaa tämä pois edes hetkeksi. En saa kohta happea. Tämä kaikki niin hirveää ettei tällasta voi enää kestää.

Haluan pois, johonkin kivuttomaan tilaan, ikuiseen pimeyteen jossa voin olla oma itseni, kaikkine kipuineni, kaikkine vikoineni.
Kun kaipaisi jonkun syliin, mutta kun ei koskaan ole muuta kun tyhjät seinät jotka huokuvat pelkkiä kyyneleitä. Kun aina samat seinät joille kertoa satuja ja kipujaan.

Muutun koko ajan, joka päivä tämä sairaus, nämä vuodet vievät minua poispäin maailmasta. Kaikesta. Lopulta ei jäljelle jää enää mitään. Jokainen päivä muistuttaa siitä kuinka kauas olen mennyt. Kuinka poissa kaikkialta. Vain oma sisäinen helvettini sisälläni.
Lopulta en ole koskaan mitään. Voi mennä pois. Mitä syytä jäädä ?