lauantai 21. marraskuuta 2015

Ärsyttävän avoin

Avoimuudella on hintansa.
Tällä en viittaa pelkästään edelliseen blogitekstiini, vaan aihe kumpusi vuosien kokemuksista.
Kuinka monta kertaa joku on poistanut facebook-kavereista ja heittänyt estolistalle, syynä usein se etteivät jaksa lukea negatiivisia päivityksiäni, elämäni purkamista profiilissani.
Minulla ei ole mitään tarvetta haalia satoja facebook-kavereita ja kaunistella sairauden täyttämää elämääni.
En halua antaa valheellista ja siloteltua kuvaa mistään. En kaipaa ihmisten hyväksyntää olemalla jotain muuta mitä en ole.



Jokaisella on oma tapansa olla sosiaalisessa mediassa. Se suotakoot kaikille. Varmasti heilläkin on syynsä, jotka jättävät avautumiset muualle. Kukin tyylillään.
Oma elämäni rajoittuu hyvin pitkälti neljän seinän sisälle. Ei ole montaa ihmissuhdetta näiden seinien ulkopuolella. Ei ole halua tutustua ihmisiin ja olemassa olevat suhteetkin on vaikea ylläpitää. Usein jään mieluummin kotiin kun lähden minnekään.

Tuon edellisen tekstin jälkeen ihmiset ovat olleet hiljaisempia, näen tai ainakin luulen näkeväni sanomattomat asiat joita mielessään pyörittävät. Jos ei blogitekstistäni niin ainakin avautumisistani omassa facebook-profiilissani. Kaveripiirini facebookissa on pieni ja sellaisena saa pysyäkin. Sosiaalinen media on monelle yksinäiselle ja erakoituneelle se ainoa väylä tuoda ajatuksiaan julki.

Minulla ei ole juuri tehtävää täällä maailmassa. Olen sairauteni vanki, kykenemätön työhön tai juuri mihinkään kodin ulkopuoliseen maailmaan.
Kirjoittaminen on henkireikä ja voimavara jota ilman en voi elää.

On heikot hetket. On vähän vahvemmat hetket. Viime päivien heikkoina hetkinä olen parkunut sohvannurkassa vihaten itseäni ja ollut poistaa koko blogini. Ja sitten on tullut vahvemmat hetket joina olen ollut äärimmäisen kiitollinen jokaisesta tykkäyksestä, kommentista ja jaosta jotka tulivat edelliseen blogitekstiini.

En kirjoita blogia haaliakseni sadoittain lukijakuntaa.
Aloitin blogini kirjoittamisen, ja kirjoitan edelleen lähinnä itseäni varten, mutta myöhemmin tärkeäksi on muodostunut myös avoimuus mielenterveysongelmiin liittyen.
Riittää että jos sanomani saa edes yhden ihmisen ajattelemaan ja olla häpeämättä sairauttaan, tämä kannattaa, sen lisäksi että kirjoittaminen on itseäni varten tärkeä, jollei ainut voimavara.





Eilisen lääkäritapaamisen (jossa oli mukana perheenjäseneni) jäljiltä kuljin sumussa koko päivän. Tapaaminen oli hyvä, mutta se aukaisi mielessä muistoja joiden luulin olevan vaikuttamatta nykyhetkeen. Luulin käsitelleeni ja unohtaneeni, muistiaukot oli valtavia.
"Iloinen ja sosiaalinen lapsi mutta teini-iässä kaikki muuttui" , sai mieleni blokit avautumaan ja matkalla lääkäristä kotiin tärisin. Kaivoin myöhemmin illalla esiin teini-iän päiväkirjani, ja vaikken lukenut lukuisista päiväkirjoista kun yhden, muistin liikaa.
Siellä ne tapahtumat oli, ilman suurempia tunnereaktioita, kuin olisi luetellut tekemisiään ja syömisiään, mutta tunteet puskevat nyt voimalla päälle.
Mieli ymmärsi liikaa yhtymäkohtia ja vaikka se hajotti minut palasiksi, niiden tajuaminen on ehkä tärkeintä pitkään aikaan. 
Viha itseäni kohtaan muuttui hetkeksi vihaksi toista ihmistä kohtaan.

Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki alkaa niistä enempää tässä avautumaan.


Kamppailen edelleen kahden puoleni kanssa, mutta niin kauan kun näen edes väläyksiä vahvemmasta puolestani, siitä puolesta jonka takia olen vielä elossa, jaksan hengittää.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Mielenterveysongelmat eivät ole häpeä

Nyt vietetään Mielenterveysviikkoa. Sunnuntaina vietettiin itsemurhan tehneiden muistopäivää.
Paljon merkityksellisiä päiviä joista valitettavan vähän on medioissa tietoa.
Täältä saa paljon tietoa tapahtumista.

Mietin pitkään mitä mielenterveysviikko minulle merkitsee, miten voisin siihen omalta osaltani osallistua. Messuille lähtö ei näissä oloissa onnistu ja olen muutenkin tällä hetkellä oman kotini ja sairauteni vanki. Yöllä keksin idean. Ja nyt sen toteutan.

Olen kirjoittanut kasvottomana ja nimettömänä. Ei siksi, että häpeäisin. En häpeä (tästä voisin kirjoittaa joku kerta pitemmänkin tekstin). Vaan omista henkilökohtaisista syistäni joita en nyt halua tässä avata. Ne liittyy menneisiin ihmissuhteisiin lähinnä.

Mutta minulle on tärkeää että koska tunnen etten paljoakaan voi enää tässä elämässäni tehdä, niin ainakin voin olla pienillä teoillani vaikuttamassa siihen miten mielenterveysongelmaisia kohdellaan ja miten päästäisiin avoimempaan suuntaan. Paljon ollaan jo tultu eteenpäin monessa suhteessa.
"Hulluja" ei enää lähetetä Seilin saarelle vailla paluulippua ja monista asioista puhutaan, nimitykset sairaaloista ja hoidoista ovat tulleen inhimillisempään suuntaan.
Mutta edelleen on tehtävää. On aina surullista nähdä väen vähyyttä mielenterveystapahtumissa tai -mielenosoituksissa. Työpaikkakiusaamista on edelleen ja monia muitakin asioita.

Ja nyt itse ideaan jonka yöllä kehitin.



Paljastan kasvoni. 
Tässä olen minä. 
Mielenterveyskuntoutuja. 

Eikä hävetä yhtään.

Ja nyt itse haasteeseen.
Haastan kaikki olemaan sillä tavalla, minkä omakseen tuntee, olemaan tällä viikolla avoimia mielenterveysongelmistaan.



Ihan jokainen voi sairastua. Tämä ei ole heikkojen sairaus. Sairaus ei kysy lupaa tulla !

Toivon että jokainen voisi tahoillaan miettiä mikä olisi niin kamalaa siinä että olisi avoimempi mielenterveysongelmistaan. Usein pelot osoittautuu myöhemmin turhiksi.
Minäkin olen aikanaan hävennyt paljonkin. Tullut haukutuksi työpaikalla sairauslomien takia.
Mutta enää en suostu häpeämään. Minä en ole tätä pyytänyt enkä valinnut.

Sen huomaa ajan saatossa jo että kun ollaan oltu avoimempia, koko ajan ollaan tultu parempaan suuntaan, kidutusmenetelmistä ja muista ollaan päästy ja moni asia on muuttunut. Ei ole enää mitenkään ihmeellistä kertoa käyvänsä juttelemassa ongelmistaan jossain.

Se voi olla pienikin teko jos et kykene vielä isompiin. Kerro yhdelle ihmiselle, katso mitä siitä seuraa. Älä lannistu. Kaikki ei ymmärrä mutta paljon ymmärrystä silti on.

Tämä ei ole häpeä. Mitä sitten jos menetät joitakin ihmissuhteita? Onko ne olleet sen arvoisia jos et voi olla oma itsesi? Punnitse asioita ja toimi. Edes joku pieni teko.

Jokainen voi omalla tahollaan pienin askelin auttaa siinä että avoimuus lisääntyy mielenterveysongelmien suhteen.
Sitä toivon.
Minulla ei ole enää muuta tehtävää kuin tämä. Mutta minusta tämä on aika tärkeä tehtävä.

Minä uskallan, uskallatko sinä?

Ps. Jaan myös itse tätä tekstiä tavallista enemmän, ja tätä saa jakaa muutkin.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Ihanat kamalat pillerit

Muistan kun keväällä päätin, etten vähään aikaan aloita mitään uusia lääkkeitä kun tuntuu että elämässä ei enää ole muuta kun lääkkeiden aloitus- tai lopetusoireita (käytän kuitenkin mieluummin sanaa vieroitusoireet). No, ei se päätös kauaa pitänyt.
Aloitin omasta tahdostani kesällä Brintellixin, tuon juuri markkinoille tulleen lääkkeen. Alkuun vaikutti että se tehosi, mutta ehkä se olikin vain parempi ajanjakso. Sama synkkyys palasi yhtä syvänä kuin ennenkin. Nostin annosta ja odotin vielä kun lääkäri niin suositteli. Jossain kohtaa väsyin. Lääke on kallis tällaisessa velkahelvetissä ja jouduin pyytämään apua muualta sen maksaakseni.

Lopulta ehdotin lääkärille, tai oikeammin sanoin etten enää aio sitä jatkaa. Lääkäri antoi lopetusohjeita ja sanoi ettei siitä pitäisi sen kummempia lopetusoireita tulla. Ja taas uskoin. Vai epäilinkö jo silloin.
Ja taas olen täällä kun mikäkin narkomaani. Sydän tykyttää ja hiki puskee pintaan, kaikki ärsyttää ja suututtaa niin että on vaikea olla. Tekisi mieli huutaa tuskaa ulos. Hajottaa paikkoja. Riidellä ihmisten kanssa.

Kun nyt mietin taaksepäin, viimeiset vuodet ovat olleet siirtymistä aloitusoireista lopetusoireisiin ja taas sama uudelleen. Aina joku oire jostain. Olen helvetin väsynyt tähän. Ja nyt taas päätän että ei enää. Ei enää mitään lääkekokeiluja. En enää jaksa tätä pillerinpyörityksen oravanpyörää.
Laskujeni mukaan kolmetoista vuotta olen popsinut kymmenittäin eri pillerimerkkejä saamatta mistään sen kummempaa apua, paitsi tilapäisesti bentsoista.
Ne kamalat bentsot joista lääkärit varoittelevat alituiseen. Toissaviikolla lääkärini piti puhelimessa pitkän luennon bentsojen haitoista kun ehdotin että opamoxin voisi vaihtaa johonkin toiseen. Minä haluaisin kuulla ne samat luennot näistä muista lääkkeistä, mutta sitä päivää en tule näkemään.
En ole koskaan saanut bentsojen lopetuksesta mitään tällaisia vieroitusoireita mitä monista ssri-lääkkeistä tai muista mielialalääkkeistä. Ketiapiinista en pääse edes eroon koska en enää nuku ilman sitä.

No eihän tätä olotilaa voi edes verrata Venlafaksiinin lopetukseen, joka oli sellainen helvetti etten ole eläissäni vastaavaa kokenut, mutta ei nämäkään kivalta tunnu. Olo on kuin narkomaanilla joka miettii ottaako annoksensa vai en. En ota. Olen kärsinyt nämä ennenkin ja kärsin nytkin, mutta en enää sen jälkeen. Vaikka taas hetken epäilen pitääkö päätökseni.
En jaksa tätä enää. Elämässä on tuskaa jo muutenkin tarpeeksi ilman jatkuvia ylimääräisiä oireita.


Propralia menee. Se onneksi vähän lievittää sydämentykytyksiä jotka on välillä todella tuskastuttavia. Onneksi joku lääke sentään tekee tehtävänsä.

Uskon myös, ettei mielen turruttaminen lääkesumulla ole mikään ratkaisu tilanteeseeni. Lääkkeet on hyväksi jos ne tehoaa, ja väliaikaisesti. Sitä mieltä olen. Liian moni syö lääkkeitä vaikka olo vain pahenee, uskovat sokeasti lääkäreitään jotka määräävät mielinmäärin pillereitä toisensa jälkeen. Olen onnekas, että olen lopulta säilyttänyt oman tahtoni lääkitysasioiden suhteen. Näin ei ole aina ollut.
Voin rehellisesti sanoa, että jos olisin ottanut ilman vastalauseita kaikki pillerit mitä lääkärit ovat keksineet ehdottaa, kulkisin tällä hetkellä kuola poskella tuntematta varmaan yhtään mitään. Sekö on ratkaisu ? Että lukitaan ne pahat asiat ja tunteet pillerisumuun ja kuljetaan "mömmöissä" päivästä toiseen tajuamatta enää elämän oikeaa laitaa. Vailla mitään omaa tahtoa kuljetaan kun toisen ohjaama robotti paikasta toiseen.

Muistan erään kerran kun olin Laakson avo-osastolla ja lääkärit määräsivät Risperdalia, jota useimmiten psykoottisuuteen käytetään vaikkei sellaista mulla edes ollut. Sitä määrättiin itsetuhoajatuksiin. No, syötyäni sitä muutamia päiviä lääkärit olivat iloisia että itsetuhoajatukseni olivat vähentyneet. Mutta mikä se todellinen olotila oli? En tuntenut yhtään mitään. Tuijotin ilmeettömänä ikkunasta ulos enkä nähnyt maailmaa ympärilläni. Sellaiseen tilaan voisi jäädä, mutten onneksi jäänyt vaan sanoin etten enää sellaista lääkettä syö.

En tiedä mikä se ratkaisu tähän tilaan on, onko sellaista missään, mutta sen tiedän ettei sitä pilleripurkista löydy.
En ole aina ollut näin lääkekriittinen, mutta sairauteni vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Jos lääkkeet auttaisivat eikä toisi loputtomia haittoja, mikäs niitä olisi syödessä, siinä missä diabeetikkokin ottaa lääkettä vaivaansa, mutta jos ne ei auta, en ymmärrä perusteita lääkityksen jatkamiselle. En ala miksikään lääkärien koekaniiniksi enää koskaan ja jos mistään voin olla tyytyväinen niin siitä että olen säilyttänyt oman tahtoni sairauteni hoidossa, enkä ole enää ohjailtavissa ulkoapäin.

Mielipiteeni lääkityksistä voi olla kärkkäitä, mutta uskon että tällaisella lääkehistorialla moni alkaisi kyseenalaistaa lääkitystään.
En kuitenkaan ilman lääkkeitä pärjää. Ketiapiini on tehnyt tuhonsa enkä saa enää unta ilman, vaikka sitäkin yritän nyt laskea pienimpään mahdolliseen annokseen. Bentsoista ei ole pahaa sanottavaa, koska ne lukeutuu ainoisiin lääkkeisiin jotka on hetkellisesti auttaneet.

Sanotaan, että masennuksen hoidossa lääkitys ei ole ainoa hoitomuoto vaan tarvitaan myös terapiaa. Kuitenkin hyvin usein lääkitys jää ainoaksi hoitomuodoksi. En ole koskaan saanut itse psykoterapiaa, ei ole suostuttu edes rahoitusta hakemaan. Tuntuu aika uskomattomalta, kun sairauden vuosia on täynnä näin paljon. Hoitosuositukset ja todellisuus riitelevät pahasti keskenään. Ja lopulta sitä päätyy niin kroonistuneeseen tilaan, että jos joku lääkäri suostuisi kirjoittamaan lausuntoa saadakseni psykoterapiaa, ei sitä enää myönnetä. Toivoton tapaus, liian monia sairauden vuosia takana, ei selviä enää veronmaksajaksi. Ja silloin kun olisi voinut selvitä, vastaus oli aina sama; liian vaikeasti oirehtiva, ei pärjäisi psykoterapiassa.

Tällä kertaa voin vain toivoa että jaksan ottaa tunteeni vastaan sellaisina kuin tulevat, ilman että lähden hakemaan vastauksia pilleripurkeista kun en ole ennenkään niitä sieltä löytänyt.

torstai 29. lokakuuta 2015

Pohja

Leave the body,
leave the mind
Every promise
Every place behind

I just happen to feel so alone
for today
for all days to come

I just wanna be,
wanna be gone
- Anna Ternheim


 Kun joka päivä koskee, elämä näyttää raakuutensa, mieli palaa muistoihin. Niin paljon muistoja. Kipeää. Mieli koittaa etsiä selityksiä, vaikkei niitä löydy. Missä kohdassa eksyin, olisiko tämän kaiken voinut estää. Ja kaikki ne kerrat kun yritin päästä pois koko maailmasta, miksi en onnistunut. Miksi se pieni toivonkipinä, joka piti minut elämässä, ei sammunut. Haluan sammua, loppua, kadota kaikesta. 


Aamut niin vaikeita, synkkiä. On niin vaikea nousta ylös. En muista enää aikaa, jolloin aamulla herätessäni ei tehnyt mieli jäädä sänkyyn, vaan mieli halusi jo ryhtyä päivän tehtäviin. Ei mitään odotettavaa, ei mitään haluttavaa. Kaikki pelkkää tyhjää. Tai hirveää ahdistusta jota ei saa pois.
Ei tämä lopu koskaan. Olen keinoton, täysin toivoton. En näe missään mitään mieltä.




Ahdistus tuntuu kehossa asti. Paleltaa, kolottaa, levottomat jalat vatkaavat, kasvot näyttävät kalpeilta ja väsyneiltä. Uupumus näkyy kilometrien päähän. Kuinka kauan vielä, koska tämä loppuu.
Vaellan varjona itsestäni päivistä toisiin ja odotan vain unta. Ja painajaisia joka yö. Kuolemaa, ikävää, itkua, huutoa. Mielessä ei oikein liiku enää mitään, pelkkää tyhjää ja sanoja on vaikea löytää.
Ja kuinka tunnen suunnatonta kaipuuta ihmisiin jotka ovat jo menneet pois. Jään menneeseen kun ei ole tulevaa. Oksennan pahan oloni tähän näppäimistölle, enempää ei irtoa, olen lukossa.


tiistai 6. lokakuuta 2015

Notkahdus ?

Lääkärini sanoo että tämä on voinnissa tapahtuva notkahdus.

Minusta ei siltä tunnu. Tuntuu kun kaikki se kipu ja tuska tulisi vahvempana takaisin, jäädäkseen ikuisesti.
Notkahdus. Notkahdus. Miksi ei tunnu siltä. Tämä tuntuu ikuiselta. Kuin mitään hyvää ei olisi ollutkaan. Piti kirjoittaa tänne ihan erilainen päivitys. Suunnittelin sitä mielessäni useana päivänä vielä silloin kun kaikki tuntui paremmalta. Nyt sen voi unohtaa.
Yritän silti pitää asioista kiinni, vaikken tiedä miten, kun kaikki hajoaa taas sirpaleiksi.

Luin läpi edellistä tekstiä enkä tunnistanut itseäni. Nyt sattuu taas niin kovin. Kuka tuon edellisen kirjoituksen kirjoitti?

Sanat on jossakin niin jumissa mutta yritän silti. Mistään ei oikein tule mitään. Hajotan kaiken mihin kosken. Ihmissuhteet myrskyää ja katkeaa. Toiveikkaat suunnitelmat särkyy eikä tunnu enää miltään. Kalenterissa ei ole tyhjää, mutta nyt se ahdistaa. Äskettäin ahdisti sen tyhjyys. Nyt haluan tyhjää. Tyhjää tyhjää tyhjää ! Unta. Ikuista unta.

Yritän saada kiinni mitä tässä on tapahtunut, mikä tässä on minut murtanut. Henkisen parempivointisuuden jälkeen fyysinen terveys alkoi romahtaa ja on edelleen kovaa yskää, ehkä se väsytti. Ehkä minun kuului saada vain vähän hengähdystaukoa että jaksan taas olla pohjalla. Jaksan taas taistella uudet helvetit läpi.
Mahdoton tietää.
Tai ehkä mieli kamppailee sairauden ja kuntoutumisen väliä, sairaus puhuu vahvempana, vetää takaisin uudestaan ja uudestaan. Kuinka kauan jaksat vielä vastustaa. Vastustaa sairautta, vastustaa paranemista? Ethän enää tiedä muusta. Ja vain toinen sairastunut voi sen ymmärtää, miten pelottavaa on sairastaa mutta myös kuntoutua, parantua.
Kaikki on nyt vain oiretta ja sairautta. Lääkepurkkeja ja lääkäriaikoja. Ahdistuksenhallintakeinoja ja diagnoosinumeroita. Mitä muuta voi olla ? Et muista enää.

Notkahdus.

Milloin tämä menee ohi? Milloin nousen tästä.


Samat tutut synkät ajatukset kiertää kehää eikä jätä rauhaan. Sairausko puhuu vai minä. Tahtoisin rauhaa ja hiljaisuutta. Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa kirjoitusryhmässä, ja aiheena oli mitä haluaisit antaa itsellesi. Jäin miettimään sitä. Oli vaikeaa kirjoittaa muiden läsnäollessa. Tällä hetkellä haluaisin antaa itselleni rauhaa, seesteisyyttä, kivuttomuutta. Toiveajattelua. En voi antaa itselleni niitä. En saa tätä kipua pois.

Kipuko se pahin, vai tyhjyys. Ikuinen tyhjyys jota ei täytetä millään. Kumman antaisit pois jos saisit valita, kivun vai tyhjyyden? Luulen että tyhjyyden. Se on niin selittämätöntä, epämääräistä. Kipuun saattaa löytyä hoitokeinoja, oireiden lievitystä, merkityksiä ja syitä. Tyhjyys on liian epämääräistä selitettäväksi, mahdoton täyttää jos se kumpuaa sisältä, jostain kaukaa, jo lapsuudesta.

Yritän silti. Päivä kerrallaan. Vaikka haluaisin olla yrittämättä. Nousen aamuisin ylös sängystä. Menen sovituille menoille. Vaikka ei jaksaisi, vaikka ei haluaisi. Vaikka haluaisi vain luovuttaa. Niin menen silti. Kiitollisena siitä että nyt tunnen olevan hyvässä hoidossa. Tiiviit tapaamiset. Turva. Mieletön turva vaikken tietenkään sitä aina tunne. Mutta kuinka turvatonta oli kun kukaan ei kysellyt perään, antanut aikoja, ollut kiinnostunut. Saatoit maata viikkokausia ilman että kukaan kysyi mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen, kaiken kivun keskellä. Vaikka samalla poden huonoa omaatuntoa. Miksi minulle, miksi nyt, miksi kaikkien vuosien jälkeen saan kaipaamaani tiivistä ja hyvää hoitoa. Olenko ansainnut sen, täytyykö se ansaita. Enkä ole pyytänyt. Vuosia sitten anelin ja pyysin, en saanut.

Jossain sisällä pienenpieni hiipuva toivo. Pakko olla, vaikken sitä näe. Miksi muuten yrittäisin? Voisin vain jäädä sänkyyn ja luovuttaa. Siellä jossain se on. En sitä näe. Niin kauan kun se on, edes näkymättömissä, jaksan nousta.
Ja hengittää.


torstai 10. syyskuuta 2015

Varovaisia otteita elämään

Kesä jää hiljalleen taakse ja syksyn tuoksu leijuu jo ilmassa. Illat alkavat tuoksua suitsukkeille ja kynttilän lämpö valaisee huonetta. Parvekkeella tarvitsee jo iltaisin kietoutua huppariin ja villasukat kaivetaan kaapista esille. Kaunis lohdullinen syksy ja levollisempi mieli.

Syksy on usein ollut sairauteni vaiheissa sitä helpompaa aikaa, mutta liian usein viime vuosina se ei ole enää tuntunut miltään. Mennyt siinä samassa masennuksen usvassa. Nyt on kuitenkin lievästi toiveikas olo monien asioiden suhteen. Mustan ja harmaan sävyjen lisäksi näen hetkittäin myös muita värejä.


Kalenterin tyhjyys alkaa saada täytettä ja aamukahvia juodessa ei tee mieli kömpiä takaisin nukkumaan. Mielessä jyskyttävä jatkuva kuolemanhalu alkaa väistyä ja vaikka edelleen keinun siinä välissä, välitilassa, alan kurkottaa haparoivin ottein kohti elämää. Vielä hyvin, hyvin varovaisesti.
Ja pelko on tietenkin myös läsnä. Voiko tämä helpompi ja levollisempi olotila kestää tällä kertaa ? En uskalla luottaa. Mielessä on liian vahvana edelliset kokemukset. Viime syksyn toiveikkuus ja kuntoutuksen aloitus, joka viikon jälkeen uuvutti ja romahdutti minut takaisin pimeyteeni.
Näen että olen siitä lähtien ollut hyvin pimeässä, käynyt pohjalla hyvin konkreettisesti ja päätynyt jopa sinne johon en ollut päätynyt pitkään aikaan. Mustaan pimeään jossa en nähnyt mitään, en itseäni en elämääni enkä ketään muitakaan. Vain loputon halu päästä pois ja ahdistus joka repi hetki hetkeltä kappaleiksi ja sai tekemään äärimmäisiä tekoja. Tuhon tielle josta en uskonut nousevani enää koskaan.

Mutta hiljalleen alkoi näkyä helpotusta olotiloissa ja tuli tarve päästä ulos. Katsoa näiden kotini seinien ulkopuolelle varovaisen pelokkaana uskallanko. Ja olen uskaltanut lähteä täältä turvapesästäni ja kokenut ulkomaailmassa tunteita että hetkittäin jopa nautin asioista.
Lääkärin luona keskustelut alkoivat hiljalleen vaihtua kuolemanhalun purkamisesta tulevan syksyn ohjelmistoon. Aloin kaivata, ja kaipaan jotain muuta elämää kun yksinäinen syrjäytymiseni kotonani.
Dkt-terapiaan sain hyväksynnän ja se on alkamassa kunhan paikka vapautuu. Myöskin muuta ohjelmaa on suunnitteilla joista tiedän lisää parin viikon päästä. Kuntoutusta, johon en uskonut enää kykeneväni.

Tottakai on ristiriitaiset tunteet kaiken suhteen kun muistaa niin selkeästi miten mikään ei ole onnistunut viime vuosina. Miksi onnistuisi tälläkään kertaa ? On paljon pohdittavaa, on paljon muistettavaa. Tärkeimpänä varmaan se omien voimavarojen tiedostaminen. Uskon että viime syksyinen yritys kuntoutua kaatui liian nopeaan tahtiin. Enkä saanut tarpeeksi tukea.
Olen kärsimätön luonne ja sen kanssa tasapainoileminen on hyvin haasteellista. Koska kun pitkän ajan jälkeen se halu tehdä ja toimia tulee, on vaikea ottaa hitaasti, vaikka se on ensiarvoisen tärkeää.


Masennuksen kanssa tulen varmasti kamppailemaan lopunelämääni, mutta helpompien jaksojen aikana voi opetella lisäämään elämään myös muuta kun sairaudentäyttämää oireilua ja sitä kautta ylläpitää parempia jaksoja. Romahduksia ja vaikeita päiviä tulee, mutta niistä selviytyminen on helpompaa kun koko elämä ei ole pelkkää sairautta ja mustaa tyhjyyttä.
Kuntoutuminen on raskas polku, joka ei mene suoraviivaisesti eteenpäin. Tulee otettua askeleita eteen ja taas taakse. Sen ymmärtäminen on tärkeää. Mitään ei saavuteta hetkessä, eikä "parantumisesta" voi varmaan puhua vielä vuosikausiin, jos koskaan. Tärkeintä on se, että niiden romahdusten jälkeen jaksaa taas yrittää. Se on todella vaikeaa, ja usein romahduksen tullessa tulee tunne etten halua enää yrittää koskaan yhtään mitään koska mikään ei lopulta onnistu. Ja sen kanssa on kamppailtava aina.

Mutta kun on nähnyt hyvin pimeää, käynyt hyvin pohjalla, helpompia aikoja osaa arvostaa aivan eri tavalla. Ristiriitaista sinänsä, kun koko maailman tämänhetkinen tilanne on hyvin synkkä. Enkä ole itsekään välttynyt sen suremiselta. Nyt kun jaksaa taas nähdä, jaksaa myös seurata maailman tapahtumia, ja joskus kieltämättä kantaa aika kovaakin maailmantuskaa. Mutta samalla osaa myös eritavoin arvostaa sitä että on katto pään päällä, hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapissa on jotain syötävää. Se, että kaikille niitä ei ole, on välillä todella tuskastuttavaa.

Mutta loppujen lopuksi en voi kovinkaan paljoa vaikuttaa asioihin paitsi omassa elämässäni, joka ei sekään ole todellakaan helppo ollut, vaikken olekkaan sotien keskellä elänyt tai joutunut puhtaasta vedestä taistelemaan. Sen tiedostaminen on kuitenkin paljon, että nämä meille "itsestäänselvät" asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä.

En voi kuitenkaan tällä hetkellä muuta kun odottaa varovaisen toiveikkaana tulevaa syksyä omassa elämässäni, ja yrittää olla antamatta pelolle liikaa valtaa.
Niin kauan on kuitenkin vain yritettävä, uudestaan ja uudestaan, kun on elämääkin.
Ja toivoa varovasti että elämä kantaisi tällä kertaa pidempään.

perjantai 28. elokuuta 2015

Meren aallot

Vaikka olotilat ovat edelleenkin olleet kovin synkät, eikä niitä tosiaan ole helpottanut kolmisen viikkoa kestänyt fyysinen kipeys, on joukkoon mahtunut pari parempaakin päivää. Niinä päivinä olen yrittänyt ottaa jotain tästä elämän synkkyydestä irti. Usein ne jäävät hatarina muistikuvina mieleen pahojen päivien taas koittaessa ja myöhemmin miettii onko niitä ollutkaan. Onneksi kuvat joskus muistuttavat siitä, että joskus joinakin hetkinä nautin pienesti jostain. Kauneutta luonnossa on jos vain jaksaa sitä katsoa.


Riemunkiljahduksia en odotakaan, mutta jotain kaunista joskus jonka toivottavasti muistaisi myös pahempina päivinä, usein kuitenkaan ei.

Meren aalloissa tunnen joskus edes hetken saavani jotain irti, harmikseni ne nautinnot jää vähiin. Usein on liian vaikea lähteä. Ja kesä kääntyy nyt syksyksi ja uinnit ovat varmasti nyt uitu. Mutta syksy on kaunis ja lohduttava.



Hoidon puolesta olen saanut nyt tiiviimpiä tapaamisia ja nyt syyskuun ajan näen lääkäriä viikottain. Se tuntuu aika uskomattomalta ja koitan yrittää kaiken synkkyyden keskellä arvostaa sitä, koska itsestäänselvyytenä sitä en missään nimessä ota. Dkt-terapian haastattelun olen nyt käynyt ja odottelen päätöstä, mutta mitään esteitä sen aloittamiselle ei pitäisi olla.

Ajatukset ovat nyt liiankin lukossa, mutta kuvat puhukoot puolestaan.




maanantai 3. elokuuta 2015

Kesän synkät hetket

Kesä lähenee loppuaan. Raskas, synkkä kesä. Eikä omalla kohdallani pelkästään säiden puolesta. Itseasiassa sateet ja viileys on juuri sitä mitä olen halunnut. Välillä pysähdyn miettimään että ihan unessa tässä on menty. Kesästä ei jäänyt mieleen mitään. Muuta kuin Meilahti.

Viimeisen kirjoituksen jälkeen kesäkuun lopulla päädyin vielä toistamiseen Meilahteen. Ja sillä kertaa hengityskoneeseen asti. Pelko heräsi, että taasko tämä alkaa. Jatkuvat lääkeyliannostukset olivat aikanaan osa elämää, ei enää pitkään aikaan.
Tuon jälkeen lääkäritapaamiset ovat tiivistyneet. Mietinkin usein, että tätäkö se nykypäivänä on. Kaksi vakavaa lääkeyliannostusta, toisessa yö hengityskoneessa, ennenkuin hoidossani alkavat huolestua.
Sitä oloa ei oikein voi edes kuvailla, kun heräsin Meilahdesta hengitysputki kurkussa ja nenämahaletku nenässä, kädet täynnä neuloja ja letkuja, vaipoissa ja katetreissa, lattialla rikkileikattu paitani. Mukanani ei ollut kännykkää, ei avaimia, ei takkia, ei kenkiä, ei mitään.
Sama lääkäri kun aiemminkin, hänen ilmeestään näki selvästi mitä hän ajatteli. 
Palasin sieltäkin kuitenkin seuraavana päivänä kotiin. Ehdottivat osastoa, ja minä tiesin ettei se enää auta. Pakkohoitoon ei ollut perusteita.


Tuon jälkeen tajusin että vaikka en ole varma Voxran vaikutuksista lääkeyliannostuksiini, en kyseistä lääkettä voi enää syödä. Siltä varalta että on. Halusin kuolla, petyin kun en kuollut. Mutta tuota rumbaa päivystyksissä letkuissa en enää jaksa. Voxra sai jäädä.
Vaikka jokin aika sitten päätin ettei enää yhtäkään uutta lääkekokeilua, tajusin taas etten ilmankaan voi olla, ja kaikki kokeillut lääkkeet tuntuivat huonoilta vaihtoehdoilta aloittaa uudestaan. Päädyin aloittamaan äskettäin markkinoille tulleen lääkkeen Brintellixin.
Odotinko siltä mitään ? Kai jossain sisälläni oli varovainen toivo uudesta lääkkeestä. Josko tämä. Lääkäri sanoi ne samat sanat jotka olen kuullut jo yli kymmenen vuotta, että jotkut potilaat joutuvat käymään läpi kymmeniä lääkkeitä ennenkuin löytyy toimiva. En uskonut, taaskaan. Ja hyvä etten uskonut. Vältyin pettymyksiltä.
Ei tunnu miltään tämän vaikutus. Ei haittavaikutuksia, ei hyötyjä. Huomenna silti nostan annosta, koska niin neuvottiin tekemään, enkä jaksa tapella vastaan, eikä toisaalta ole mitään menetettävääkään, vaikka lääkkeen hinta onkin kallis.

Kuva ja runo = Kun sanat riittävät

 Kesä on mennyt lähes kokonaan sisällä. Vaikka itse en sateita tai viileyttä pelkää, päinvastoin, ja nimenomaan halu ulos tulee viileinä päivinä, niin kaikki on silti jäänyt vain ajatuksen tasolle. En pääse täältä mihinkään. Oli suunnitelmia, ainahan niitä on. Merenrantaviinittelyt, valokuvaamiset, paikat joissa käydä. Vaan missä kävin ? Kerran poistuin pääkaupunkiseudulta vanhemmilleni pariksi päiväksi (joka oli raskasta), kerran kävin meressä uimassa, kerran istuin merenrannalla ystävän kanssa viiniä lipittelemässä.

Syksy saapuu. Kaunis syksy. Yleensä helpoimpia vuodenaikoja olojen puolesta, mutta enää ei voi sanoa niin. Ei mitään odotettavaa, miltään vuodenajalta.

Liian helppoa jäädä kotiin, näiden seinien sisälle yksin. Toisaalta olen myös tajunnut yksinäisyyteni, vaikka haluaisi mennä johonkin, seuraa harvoin on. Seinät kaatuu päälle, jään niiden alle kun en osaa poiskaan lähteä. Olen tuskastumiseen asti turhautunut tähän tilanteeseen. Pahimpina ahdistuksen hetkenä mietin kuumeisesti muutosta. Kuitenkin liian usein olen liian väsynyt ja lamaantunut muuttamaan mitään. Mitä alkaisin tekemään, mihin suuntaisin vähäiset voimani ? Onko minulle tässä maailmassa enää mitään ? Voisinko enää nauttia mistään ? 
Silloin kun en ole liiallisen lamaantunut, pyörittelen noita kysymyksiä päässäni. Onko enää mitään, mitään minkä vuoksi elää ? 
On vaikea nähdä kärsimykseltään elämää.

"Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut." - Riikka Pulkkinen/Raja

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Haparoivia askeleita tyhjyyteen

Melkein päivälleen vuoden jälkeen sama toistuu. Neljän päivän erolla.
Väsyin niin että ajattelen että jos onnistuisin tällä kertaa. Oli varma suunnitelma, jota pyörittelin päässäni monta viikkoa. Ja sitten yhtenä iltana toteutin sen. Siemailin viiniä yksinäisyyteeni ja suruuni, mielessä kuukausien tuska joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Ajattelin että ei tämä enää voi jatkua. En anna sen jatkua.
Kaikki ne asiat joiden vuoksi vielä hengitän päivästä toiseen, valui pois. Valuin tyhjyyteen jossa en ajatellut enää minkään olevan mahdollista. Paitsi pakoreittini.

Mutta jokainen kerta sama pelko hiipii mieleen vaikka teon toteutuksen hetkellä olisinkin varma asiasta. Olen jäänyt siihen kiinni. Tai sitten syvällä sisimmässäni asuu pienenpieni toivo jota en näe. Mutta tulee niinä hetkinä lopulta pilaamaan suunnitelmani.
Itkin ja nielin pillereitä. Sydämen sykkeeni rauhoittajia. Halusin koko sydämeni pysähtyvän. Henkisesti tunnen olevani jo kuollut, minun tarkoitukseni oli enää sammuttaa sydämeni, hengitykseni, verenkiertoni. Kaikki joka pitää minua täällä vielä.

Ja taas pelko. Paniikki. Ei, en minä pysty. Jos se onkin pahempaa, jos minä en onnistu, jos jään koomaan, vihannekseksi toisten armoille.
Itse en apua pystynyt soittamaan. Pystyin vain soittamaan hyvästit eräälle, ja samalla tiesin että hän ehkä soittaa avun. Toivoin että ei soittaisi, tai että apu viivästyisi, tuho olisi jo tehty. Riskillä mennään. Josko vahingossa onnistunkin. Siihen toivoon tartuin. Turhaan.

Kohta oli sinipukuisia täällä. Ja sitten valkopukuisia. Askeleet horjui, lääkkeet vaikutti, tuskin pysyin pystyssä. Sen muistan. En kaikkea muuta. Ja taas ambulanssi. Taas sama itku.
Suoneen runnotaan kanyylia joka ei meinaa mennä eikä menekkään. Vasta sairaalassa. Nesteitä. Ja kohta se sama musta litku. Hiiliä huulissa, naamassa, juon vaikka olen oksentaa. On pakko. Muuten nenämahaletku. Sen kaiken niin jo muistaen. Sydänfilmiä ja sydänmonitoria, valvontahuoneen loppumaton meteli. Joku rimpuilee viereisessä sängyssä sidottuna sänkyyn kiinni.



Antakaa minun kuolla.
Mutta ette anna, koska se on teidän tehtävänne.
Valvovat sydämenrytmiä joka laskee tasaisesti, mutta kohta taas nousee.

Ja se kamala aamu. Kun tiedät jo mitä tapahtuu. Joudut odottamaan loputtomalta tuntuvan ajan psykiatrin konsultaatiota. Puhua samat sanat ja lauseet kun niin monta kertaa.
Mutta hän tuntuu välittävältä. En ole tuntenut sellaista aikoihin. Hoitoni on ollut suoraan sanoen surkeaa. En tule polin hoitajani kanssa toimeen ollenkaan. Kukaan ei kuuntele. Ja nyt siellä sairaalan valvontahuoneessa kuuntelivat. Se tuntui niin oudolta pitkästä aikaa että herkistyin monta kertaa kyyneliin vain siksi että kaikkien näiden samojen kertojen jälkeen joku vielä välittää. Sanoo asioita joita ei enää odottanut kuulevan. Menen täysin hämilleni. Mutta ne välittämiset jää sinne. Se ei paljoa auta jatkoon. Myöhemmin samalla viikolla sen jo huomaan.

Jälkeenpäin mietin että huusinko hätääni, sitä ettei kukaan kuuntele, ettei ole kiinnostunut. Halusinko teollani kertoa kuinka paha olo on, että nähkää ja kuulkaa, ette te muuten kuule ellen minä taas toimi näin ! Mutta ei he kuule sittenkään. Täysin turhaa.
Vai halusinko kokonaan pois. Miksi soitin sen puhelun?
Nyt kaduttaa. Kaduttaa helvetisti. Ei se, että otin yliannoksen lääkkeitäni, vaan se etten vienyt sitä loppuun. Oli hyvä mahdollisuus kuolla. Vaarallisia lääkkeitä yliannosteltuna.

Ja taas kaikki on kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan. Päivät jatkavat samaa tasaisen tappavaa kiertokulkuaan. Aamut tuntuvat päivä päivältä pahemmilta. Kyyneleet tippuvat kahvimukiin.
Toistan päivittäin samaa rytmiä, joka käsittää kokoaikaista kotona oloa yksin.
Levotonta olemista, yölläkään en saa rauhaa. Painajaisia ja jatkuvaa heräilyä.

En osaa enää muuta. En halua enää muuta. Onko jossain ulkona maailma mihin minun pitäisi haluta ?
Istun parvekkeella ja katselen ohikulkevia ihmisiä (jotka onneksi eivät näe kunnolla minua) ja mietin mikä pitää heidät elämässään, mitä varten kiirehtivät paikasta toiseen toimittaen asioitaan, elävät elämiään. Mistä löytävät voimansa, tarkoituksensa. Vai toimivatko vain vailla tarkoitusta.
Kuinka moni ohikulkevista ajattelee joskus kuolemaa.

Minä kadotin kaiken tarkoituksen jo aikaa sitten. Miksi ihmeessä olen vielä täällä?
Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan. Jäin siihen välille josta en enää pääse pois.

Voin vain toivoa että jonain päivänä siirtyisin jompaan kumpaan suuntaan.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Pimeässä

Loppui vieroitusoireet, vaivuin yhä syvemmälle, vaihtui vuodenaika, tuli kyynelten täyttämät päivät.
Olin taas pohjalla. Ja niin epätoivoisena että tartuin taas pilleripurkkiin, aloitin taas lääkityksen. Ajattelin että mitä tahansa muuta kun tätä. Antakaa minulle jotain jonka takia nousen aamuisin ! Valuin päivistä toisiin kuin haamu. Ja valun edelleen. Pimeässä luolassani poissa katseilta, poissa kaikelta. Aurinko häikäisee, vedän verhoja kiinni. Ulkomaailmaa ei ole. Se on jo kadonnut. Liian vieras, etäinen.

Muistot viime kesältä, hiljaisia rantoja, tuulta hiuksissa, viiniä huulilla, veden vapaus iholla. Halusin edes osan siitä, osan jostain muusta maailmasta kuin tästä. Nyt kykenemätön mihinkään. Voxra-lääkityksen avulla elin viime kesänä ne hetket. Surua oli silloinkin, mutta jaksoin nähdä muuta.
Ja nyt pettymys. Pelkkä helvetti. Ei, minulle ei annettu enää muuta. Joku yrittää sanoa että ei enää, ei enää.
Lääkitystä takana jo viikkoja, lääkityksen nostoakin. Ja olen vain loputtoman väsynyt. Aivokemiani eivät ota enää mitään vastaan.
Sain vain jokapäiväisen fyysisen pahan olon henkisen ahdistuksen ja levottomuuden lisäksi. Yölliset heräilyt ja paniikkia ja kauhua. Kauhua elämästä.

Masennus muutti muotoaan, vei taas syvemmälle. Endogeenisesta toistuvaksi ja toistuvasta melankoliseksi. Pelkkiä kirjamia ja lääketieteellisiä termejähän nuo on, mutta selittäviäkin.

Eikä minullakaan ole enää sanoja, en osaa enää sanoittaa tätä, kaiken olen jo sanonut. Tuntuu ettei ole enää mitään, kaikki vietiin eikä jäljelle jäänyt mitään.
Paitsi tuska ja väsymys, niiden kanssa taistelen päivittäin. Väsyen yhä enemmän.
Ja loputtomat kyyneleet, itken päivittäin. Vuosien tuskaa. Ennen en edes itkenyt.
Ei ole enää ratkaisuja, olen valunut tyhjiin.
Tyhjänä haamuna otan aamut vastaan tahtomattani ja taistelen jaksaakseni iltaan.
Ja uni, uni ei enää anna rauhaa.


"Painavi mieleni
kuin kaikki maa.
Vaipuu jo eloni

sammalten taa.

Ikihonkain siimekseen
yksin nyt jään.
Menneet on linnut sen,
lehvät vain nään.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.

Syömmeni kyyneleet
kuin kastetta ois.
Mukana tuulen
ne kulkeutuu pois.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi."

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Vieroitusoireita

Olen ollut kirjoittamassa tänne monena päivänä, mutten saa kun muutamia lauseita kirjoitettua. Aivot tuntuu olevan totaalisen jumissa. Ja sitten taas niinä hetkinä kun tuntuu että tekstiä tulvisi vaikka kuinka, olen ollut liian pahojen fyysisten oireiden lamaannuttamana kykenemätön kirjoittamaan.

Tässä vieroitusoireiden helvetissä on ollut monenlaisia vaiheita. Ja valitettavasti tämä jatkuu edelleen. Nyt on kuukausi takana tätä ja alkaa kyllä totisesti usko loppua että näistä koskaan selviää.
Olen ollut neljän seinän sisällä kauppareissuja lukuunottamatta jo yli kuukauden.
Alkuun ei ollut lääkkeen lopetuksen jälkeen mitään. Ihmettelin missä ne oireet ovat ja olin totaalisen väärässä kun luulin ensimmäisen viikon aikana että eikö tästä mitään oireita tullutkaan. Kun sitten ensimmäisen viikon jälkeen ne iski ryminällä päälle eikä antanut välillä enää tilaa hengittää.
Kovin on aaltoilevaa ollut ja on edelleen.
On päiviä jotka tuntuvat olevan henkisesti helpompia mutta fyysisesti raskaampia, ja toisinpäin. Olen kokenut aivan totaalisen hysteerisiä itkukohtauksia jotka ovat kestäneet pahimmillaan jopa tunteja.
Raivo ja ärtyneisyys on ollut myös hyvin vahvana läsnä. Tuntuu että se helpotti jo alun jälkeen hieman, mutta nyt se on tullut taas riesaksi sitä myöten kun itku on jäänyt vähemmälle.
Fyysisiltä oireilta en ole juuri vapaapäiviä saanut. Välillä ovat helpompia mutta niitä on, koko ajan. Aamut on niiden osalta parempia. Pystyy juomaan aamukahvit rauhassa koneella istuen kun muistaa vaan heti aamusta ottaa beetasalpaajaa tasaamaan sydämen nopeaa rytmiä.

Sydänoireet veivät yhtenä päivänä päivystykseen asti. Olin jo monena iltana tuntenut pahoja tykytysoireita, puristavaa tunnetta rinnassa ja rytmihäiriötuntemuksia, mutta kuten aina, välttelin lääkäriin lähtemistä viimeiseen asti. Kunnes vihdoin uskalsin mennä. Se oli hyvä käynti siinä mielessä että sain oireenmukaista hoitoa eikä käsketty aloittaa masennuslääkitystä uudelleen. Oireeni otettiin todesta eikä minun vain kuviteltu olevani luulosairas. Sain oireisiini lääkettä, ja vaikka se kyseinen lääke ei lopulta sopinutkaan, sain sen jälkeen omalta lääkäriltäni toista beetasalpaajaa, joka on auttanut sydäntykytyksissä.

onneksi mielialalääkkeet eivät ole sydämenmuotoisia, nämä ovat beetasalpaajia

Se kyllä ihmetyttää aina vain, miksi lääkärit eivät usko mielialalääkkeiden vieroitusoireisiin. Puhutaan vaan lievistä lopetusoireista jotka menevät hetkessä ohi. Eikö he voi puhua näiden lääkkeiden vieroitushaitoista että potilaat uskaltaisi niitä alkaa syömään, vai toimivatko he vain lääkeyhtiöiden talutusnuorassa puhuen aina mahdollisimman positiivisesti näistä ihmepillereistä. Onneksi tämä aihe on ollut nyt suhteellisen paljon esillä eri lähteissä, ja ihmiset uskaltavat kertoa kokemuksiaan. Ja mikä parasta, jotkut mielenterveyshoidon ammattilaisetkin uskaltavat näitä kritisoida.
Keskustelin oireistani viime viikolla lääkärini kanssa, ja hän oli sitä mieltä ettei nämä ole enää vieroitusoireita, olihan lääkkeen lopetuksesta tuolloin kulunut jo yli kolme viikkoa. Kuitenkin monet lähteet kertovat että oireet voivat kestää muutaman kuukaudenkin. 

Olen ensi viikolla tapaamassa lääkäriäni hoitokokouksen merkeissä. Hoitonihan on ollut melkoisen olematonta kun koen hoitajakeskustelut turhina enkä ole niissä käynyt. Ja nyt on tarkoitus miettiä hoitokuvioitani, että mitä hoitoja on kokeiltu ja mitä on vielä kokeilemetta, vai onko mitään.
Dkt- ja psykoterapia on kyllä vielä kokeilematta mutta kamppailen ristiriitaisten ajatusten kanssa niiden suhteen. Olen kokeillut niin paljon eri hoitomuotoja, että alkaa usko loppua. Psykoterapian rahoituskuviot myös hirvittää ja sen prosessin läpikäynti, jos nyt mitään rahoitusta siihen edes saan.

Pessimisti ei pety, ja sitä rataa. Kuulen usein katkeruudestani ja pessimistisyydestäni hoitoa kohtaan, mutta en pysty ymmärtämään miten se voisi olla estettävissä. Hoitohistoriaani mahtuu niin paljon pettymyksiä ja yrityksiä ettei tosikaan.
Miten voisin päästä irti katkeruudestani ? En todellakaan tiedä. En näe itselleni enää mitään muuta elämää kun loputonta synkkää olemista.
Samalla olen kuitenkin miettinyt tosissani olenko valmis luovuttamaankaan.
Monet ehkä ajattelee lääkkeen lopetuksen luovuttamisena, mutta itse en näe asiaa niin. Halusin nähdä, ja haluan edelleen, että voiko asiat olla toisin, mieliala muuttua. Kun ei todellakaan ole mitään menetettävää.
Enhän kokonaan ilman lääkkeitä ole, syön edelleen ketiapiinia kun en eroonkaan pääse. Tai pääsen, jos en halua enää nukkua.  Onneksi tosin annos on enää pieni.
Olen päättänyt antaa paljon aikaa tälle masennuslääkkeen lopetukselle. Viimeksi luovutin turhan ajoissa. Söin kuitenkin masennuslääkkeitä yli kymmenen vuotta, kyllähän sen tajuaa ihan maalaisjärjelläkin että mieli tarvitsee aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Olen melko varma että ensi viikon hoitokokouksessa tarjotaan taas uutta pilleriä, mutta onneksi tiedän että ne pillerit eivät omaan masennukseeni ole vastaus. Jos ne jollain auttaa, hyvä niin, itse en ole saanut näistä "onnellisuuspillereistä" kun loputtomia sivuoireita.



maanantai 23. maaliskuuta 2015

... Ja lopulta tulee raivo

Ja sieltä se tulee, kaikkien hoitovuosien ajalta.
Puhdas raivo.
Tekisi mieli laittaa kämppä remonttiin ja silpoa itseni pois täältä. Sydän takoo vimmatusti, itku pyrkii ulos, sanat haluaa tulla huutona ulos. Kelle täällä kotona yksin huutaisin?

Miksi ei hoidettu, miksi ei tehty mitään ? Tungettiin vaan lääkettä ja diagnoosia toisensa perään ja suljettiin osastoille huutamaan tuskaa seinien sisään. Lopulta ei enää huutanut, kun oli niin koomassa lääkemääristä. Ja sehän se on tarkoituskin ! Hiljennetään potilaat, unohdetaan että mielenterveysongelmaisilla on enää mitään ihmisyyttä, tungetaan vaan lisää lääkettä että pysyvät hiljaa !

Olen niin vihainen. En kellekkään henkilökohtaisesti, vaan koko helvetin systeemille ! Ketä tämä palvelee, kuka tästä enää hyötyy ?
Olen vihainen sille, ettei Kela kuntouta vaikeasti masentuneita. Ettei kroonistuneita tai vaikeasti oireilevia hoideta. Ettei psykoterapiaa myönnetä kun usein lievistä oireista kärsiville, työelämässä vielä oleville tai sairautensa alkuvaiheessa oleville.
Ja miksi minulle ei sitä tarjottu kun olin vielä sairauteni alkuvaiheissa ja työelämässä ?! Kaikki voisi olla toisin ! En osannut silloin vaatia eikä kukaan osannut vaatia sitä puolestani. Olin liian sokea vielä, untuvikko tässä mielenterveyshoidon helvetissä. En tiennyt mitä on edessä, ei kai sitä voi kukaan kuvitellakkaan miten huonosti "hoidetaan".
Aina se sama lässytys siitä, kuinka olin silloin liian oireileva, liian sairas enkä olisi hyötynyt. Miksi ei edes yritetty ? Miksi huusin ja rimpuilin ja ainut mitä tehtiin, minut hiljennettiin lääkkeillä !
Helvetti että olen vihainen. Katkera.

Tällaisessa raivonpuuskassa olisi varmaan parempi heittää näppäimistö pois ja purra tyynyä, mutten halua tästä vaieta !

Mitä enemmän aikanaan rimpuilin, sitä enemmän vaan syötettiin lääkkeitä. Eikä siinä tilassa ihminen osaa enää ajatella ettei niitä pitäisi syödä. Ne asiat, jotka laukaisi masennukseni, niitä ei koskaan käsitelty, ne tulevat uniin vieläkin.
Ja mitä sitten tehtiin kun olin käynyt läpi kymmenet osastojaksot ja lääkkeet ja vetäytynyt koko normaalin nuoren elämästä syrjäytyneen mielenterveyspotilaan elämään. Yksi vaivainen kuntoutuskurssi jonka olisi pitänyt ihmeitä tehdä ! Sen jälkeen ruuveja pussittamaan kroonikoiden kanssa ilman mitään palkkaa !
Kyllä, tämä kaikki on totta. Mielenterveyskuntoutujien päivätoimintapaikat käsittävät lähinnä askartelua ja yksitoikkoista työtä ilman mitään rahallista korvausta.
Nuorilla on vielä vähän enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä lähemmäs lähestyy kolmeakymmentä, mahdollisuudet vähenee ja lopulta ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta kun istua kotona tai kaikenmaailman kroonikkojen kerhoissa.

Jos joku vielä jossain sanoo, että tämä mielenterveyspotilaiden hoito on asianmukaista tai kannustavaa, olen varma siitä ettei sellaisella ihmisellä ole mitään käsitystä mielenterveysongelmista. Liian usein ohimenevä kriisien tai elämäntapahtumien aiheuttama alakulo diagnosoidaan masennukseksi ja sellainen ihminen luulee hyötyneensä hoidosta, vaikka tosiasiassa aika on vain tehnyt tehtävänsä.

Olen vihainen kaikkien mielenterveyspotilaiden puolesta jotka kokee jääneensä ilman apua ja yksin. Olen vihainen kaikkien itsemurhaan päätyneiden puolesta jotka ei jaksaneet enää elää kun joutuivat hakemaan apua monilta luukuilta ja juoksemaan byrokratiaviidakossa ja väsyivät loppuun.

Vaikka sekoaisin tähän raivoon niin yksi asia on varma; yhdenkään päivystyksen luukulle en enää mene. Se on selvä mitä sieltä saa; lääkepurkkeja ja tyhjiä lupauksia.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Hoitoväsymys

Kun kolmetoista vuotta ramppaa hoidoissa ja tuntee sen jälkeen, ettei ole enää yhtään mitään, on pakko vaihtaa suuntaa. Niin monta vuotta olen tehnyt niinkuin minulle sanotaan. Alkuun uskoin liian sokeasti kaikkeen mitä minulle sanottiin. Nielin jokaikisen pillerin ja vaikka rimpuilin, kävin silti uskollisesti hoidoissa vaikken tuntenut saavan mitään apua. Ehkä joskus sain, ehkä en olisi tässä ilman, mutta liian paljon on mennyt väärin. Olen uskonut minulle osoitetut diagnoosit, muotoutunut niihin ja alkanut jopa käyttäytyä niiden mukaan, vaikka sekin kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi osoittautui myöhemmin täysin vääräksi. Aloin kritisoida ja minusta tuli hankala potilas. Kävin silti hoidoissa ja söin lääkkeeni, joskaan en enää kaikkia minulle suositeltuja.
Valuin vuosista toisiin, samoilla sairaalan käytävillä, samoissa päivystyksissä.

Nyt kuitenkin viimeisen vuoden-kahden aikana on tullut totaalinen hoitoväsymys. Katkeruus ! Se kaikki, mitä olen uskonut ja mitä olen läpikäynyt, ja tilanne on silti tämä.
Olen kuullut liian monta kertaa etten yritä tarpeeksi, etten taistele, ettei kukaan tule kotoa hakemaan, ettei apu tule ovelle. Olen kuullut sen hoitotahoilta, ja myös kavereilta, ihmisiltä joiden kanssa olen tekemisissä.
Niin, en enää jaksa. Mutta olen jaksanut ! Helvetti että olen jaksanut ! Siksi se että kuulen noita samoja lauseita yhä uudelleen, saa totaalisen raivon partaalle. Ja myös ymmärtämään rauhallisempina hetkinä sen, ettei kukaan ole kulkenut polkuani, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa noin. Siksi en jaksa enää todistella mitä olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Tiedän sen itse.

Ja nyt myös viime viikkoina, kuukausina, tullut yhä vahvemmaksi se tunne ettei minua lopulta kukaan ymmärrä. Siksi olen vältellyt ihmiskontakteja, katkonut "netti-ihmissuhteita", häipynyt tilanteista joissa en jaksa selitellä samaa uudestaan. En enää jaksa vakuutella tai tapella, mielummin luovutan ja poistun.
Minua on ymmärtänyt elämässäni lopulta hyvin hyvin harva ihminen, ja valitettavasti ne ihmiset on poistuneet elämästäni. Se, että löytää ymmärrystä ja samankaltaisuutta jostakin ihmisestä, ei valitettavasti tee ystävyyttä aina lopulta mahdolliseksi, ja ne suhteet ovat päättyneet riitoihin. Vaikkakin ne ihmiset elää vieläkin, kaikista erimielisyyksistä huolimatta aina sydämessäni, muistoissani. Elävät sitten missä elävät tällä hetkellä. Kukaan ei voi viedä pois muistoja.

En oikeastaan tällä hetkellä kaipaa lainkaan ihmiskontakteja. Tavallaan se on pelottavaakin. Olla näin tyytyväinen yksinäisyyteensä, vaikkei muuten olekaan elämäänsä ja olotiloihinsa tyytyväinen millään tasolla. Silti huomaan että ihmiskontakteja ottaessani, kaipaan melkein heti takaisin yksinäisyyteeni. En jaksa olla kiinnostunut ihmisisistä enää, en jaksa antaa itsestäni mitään, en uskalla luottaa, en osaa olla. Ja siksi vajoan erakkoelämääni yhä vahvemmin, vaikka tottakai sekin surettaa.

Olen ollut todella pohjalla. Todella lamaantunut. En juurikaan enää käy lähikauppaa pitemmällä. Päivät toistaa toisiaan ja tunnen etten ole ollut enää elossa aikoihin. Tekstiä ei synny, ajatuksia ei kulje. Paitsi niitä ainaisia samoja, synkkiä, joskus jopa hetkelliseen epätodellisuuteen asti.

Ja sitten yhtenä yönä päätin että koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, koitan vielä kerran päästä lääkesumusta irti. Se ajatus lähti ensin kapinana hoitoa kohtaan. En ole tänä vuonna käynyt kun kerran tammikuussa hoitajan vastaanotolla. Olen kuitenkin saanut taas taistella reseptien uusimisesta ja siitä, kuinka haluan lopettaa hoitoni, ja he vain jankkaavat että muutan kuitenkin kohta mieleni, koska olen epävakaa, ettei pidä hätiköidä tämän asian kanssa.
Mutta sen kapinan taustalta löytyi myös halu saada oma itsensä kaikkine kipuineen ja tunteineen takaisin.
Vaikka en ketiapiinista varmasti koskaan pääse enää eroon, koska en osaa nukkua ilman, päätin että lopetan SSRI-lääkkeeni, eli tällä hetkellä käytössä olevan Sepramin.

Mieleen palasi muistot parin vuoden takaa kun lopetin Efexorin ja kärsin ne helvetilliset vieroitusoireet, kuinka hetken silti, kaiken vieroitusoireiden keskellä näin maailman aivan eri silmin. Aitona. Asiat jotka olin peittänyt lääkkeillä, alkoivat tulvia takaisin. Ehkä lopulta hajosin sitten siihen, koska en pystynyt jatkamaan elämääni ilman masennuslääkettä, ja jouduin alottamaan Sepramin.
Asioita tuli liikaa, elämän karu todellisuus näyttäytyi liian kirkkaana ja hirveänä enkä lopulta enää hallinnut mieltäni. Mutta silti se hetken kauneus ja aitous on mielessäni rakkaana hetkenä. Ja sen haluan kokea taas, vaikkei tämä lopulta onnistuisikaan. Sepramin vieroitusoireet ovat lievemmät, useimmilla, niinkuin minullakin. Nyt olen neljättä päivää ilman. Kaksi viimeistä yötä on mennyt hyvin todentuntuisia painajaisia nähden, mutta koitan pitää mielessäni sen että painajaiset kuuluvat vieroitusoireisiin. Lääkärit puhuvat lopetusoireista, mutta minulle kokemuksen kautta nämä ovat selkeitä vieroitusoireita.
Muitakin oireita on tullut, on ollut päänsärkyä, sydämentykytystä, levottomuutta, tärinää, ärtyneisyyttä ja kuvottavaa oloa, mutta koitan vain muistaa että nämä menevät ohi, ja kuitenkin yllättävän helpolla olen ainakin vielä päässyt. Ne Efexorin vieroitusoireet olivat sellainen helvetti, ettei tämä kai siksikään tunnu niin pahalta.  Sitä paitsi kun on jo tottunut että noita oireita on lievästi lääkkeilläkin.

Tietenkin tiedän sen, että pitäisi keskustella lääkärin kanssa, ja ei saisi lopettaa seinään. Mutta minulla on myös oma järkeni ja tiedonsaantikykyni ja olen tästä aiheesta etsinyt tietoa eikä missään kerrota sen olevan mitenkään hengenvaarallista, ja vaikka olisi, no, en välittäisi siitäkään.
Olen kuunnellut lääkäreitä elämässäni väsymykseen asti. Minä itse kuitenkin elän itseni kanssa ja teen päätökset itseäni koskien. Ja tällä lääkehistorialla tiedän myös mitä olen tekemässä. En kehoita ketään tekemään samoin, mutta jokaisella on silti oikeus tehdä niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Ja varsinkin kun ei ole sellaista sairautta (mm.kaksisuuntaista/psykoosia tms) jotka vaatii elinikäistä lääkitystä niin en näe tässä mitään vaaraa.
Päädyin siksi lopettamaan kaiken kerralla, koska en halua kokea pitkiä oireita, ja suoraan sanoen haluan nyt tämän tehdä tältä istumalta.
Lääkekriittisyyteni on vain syventynyt, ja tuntuu niin turhalta ja tyhmältä kiskoa päivittäin pillereitä, jotka tuntuvat vievän oloa vain alaspäin, ja lamaannus on niin valtavaa ettei meinaa enää sängystä ylös päästä. Ja kyllä tässä on kokeiltu hyvin laajalti mielialalääkkeiden kirjo ja todettu ettei niistä apua ole, ja sen on lääkärinikin  myöntänyt ettei masennukseeni auta lääkkeet.

Haluan nyt vain tehdä tämän, koska en näe enää vaihtoehtoja. En jaksa elämää tällaisenaan. On pakko olla jotain muuta. Kuolemanhalu on läsnä päivittäin, lähes joka hetki, mutta rohkeutta täältä lähtemiseen ei vieläkään ole. Siksi on pakko ottaa kaikki viimeiset ja "ei-suositellut" keinot käyttöön.
Koska en jaksa tätä. En enää ! Olen niin kurkkuani myöten täynnä. Mikään ei tunnu miltään, tai jos tuntuu, niin hirveältä.

Eniten kadun sitä että koskaan otin ensimmäistäkään pilleriä. Olen hyvin katkera hoitotahoille monestakin syystä. Olen katkera sille, että hoito on liian lääkekeskeistä.  Itseasiassa jos et lääkkeitä syö, et hoitoakaan saa. Etkä mitään tukiakaan. Se on kirjoittamaton totuus, valitettavasti.
Olen hyvin katkera siitä, että minua ei ole kuunneltu omana itsenäni. Siitä, etten ole saanut apua silloin kun sitä olisin eniten tarvinnut. (viitaten nyt viimeiseen vuoteen kun olen kahdesti ollut kriisiavun tarpeessa enkä ole sitä saanut lainkaan, ja tätä ennenkin kyllä ollut vastaavia kokemuksia.)
Ja tuntuu etten tämän hoitokatkeruuteni takia enää pysty menemään koko polille ollenkaan. En kuuntelemaan ainuttakaan neuvoa tai ottaa vastaan enää yhtään mitään. Luottamus on mennyt totaalisesti, korjaamattomasti.
Jos vuosikaudet lähes joka tapaamisella lässytetään samoja asioita, mihin ne enää auttavat? Ei yhtään mihinkään.
Tottakai on turvatonta ja pelottavaa olla näin yksin, ilman tukiverkkoja tai ketään kuka kuuntelee, mutta psykapolin hoitajavastaanotot eivät enää auta milläänlailla.
Enkä ole koskaan saanut oikeaa terapiaa, siitäkin olen helvetin katkera. Ei ole suostuttu edes hakemaan, ennen tätä vuotta, ja nyt en löydä enää voimia jaksaa mitään.

Minun on onnistuttava tässä. En aio luovuttaa helpolla. Haluan tuosta lääkkeestä eroon. Yritän kaikkeni. Revin ne viimeiset voimat tähän vaikka mistä.
En jaksa enää katsoa maailmaa tämän sumuverhon takaa.
En tiedä, näyttääkö maailma paremmalta ilmankaan sitä, mutta ei ole mitään menetettävää ! Kaikkea on kokeiltava.

Vaikka tiedän, etten koskaan saakaan enää takaisin sitä minää, joka olin ilman yhtäkään pilleriä, haluan saada edes osan. Jos se ei ole mahdollista enää, sitten voin ainakin todeta että olen kääntänyt kaikki kivet ja yrittänyt ne viimeisetkin keinot.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Vapaus jäi

"Kun elämässä kaiken menettää, Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää ..."

Vaikken kaikkea olekkaan menettänyt, silti liian paljon. On silti koti, perhe, kummipoikani, muutama ihminen vaikka mieluummin jäänkin aina näiden seinien sisään, liian usein.
Mutta paljon olen menettänyt näiden sairasvuosien aikana.

Vapaus on. Ei ole rinnalla ihmistä jolle täytyisi selittää jokapäiväisiä olotiloja, menemisiään, menemättä jättämisiään. Sairauteen vain kahlittuna, se pahin.
Voisi vaikka ottaa ja tempaista itsensä toiselle puolen maapalloa (jos olisi rahaa, kai sekin olisi järjestelykysymys)... Mutta mitä minä siellä maapallon toisella puolella tekisin? Kun ei se masennus poistu ilmansuunnalla, ei ympäröivällä maailmalla, ei ihmisillä, ei millään.
Se on ja se on niin helvetin juurtunut, jotenkin takertunut, en enää pääse irti, en osaa päästää. Ja siitä aina kuulen. Että tätä minä haluan. Tässä olla. En edes yritä. Pitäisi yrittää, rimpuilla irti. 


Ja olen minä yrittänyt, niin paljon. Ei se enää ehkä näy missään.

Kai minä ensin luulin että joku veisi sen pois, ramppasin hoidoissa ja huusin sisälläni Auttakaa vaikka ulkoapäin sitä harvoin näytin. Ramppasin hoitajat, polit, päivystykset, sairaalat. Enkä löytänyt mitään. Muuta kuin ymmärryksen siitä ettei kukaan sitä vie pois. Se pitää taistella itsestä irti eikä se ole sanottu että kaikki selviää, ei todellakaan. Monet kuolee, luovuttaa, ei selviä vaikka kaikkensa antaa ja yrittää.
Enkä osannut taistella, en jaksanut, väsyin. On helpompi luovuttaa vaikkei todellakaan ole hyvä olla näin. Kaikkea muuta. Mutta se taistelu ja pettymykset, toivo ja epätoivo, ne on ollut niin kauan läsnä etten pysty enää siihen. Ja yksi elämä vain, pitäishän sitä pystyä? Mitä muutakaan voin? En kai mitään. Mutten tästä osaa nousta enää.

Tavallaan tunnen olevani nyt ihan jossain tuuliajolla, en jaksa enää välittää, ei ole turvaverkkoja tai takaportteja. Ei ketään joka soittaisi kun en ilmaannu johonkin paikkaan, olisi huolissaan. Kaikki sillat poltin ja välillä se tottakai mietityttää. Mutta mitä se enää auttaa ? Ne samat sanat ja lauseet. Jos ne olisi auttaneet, olisin puhunut jo itseni pois tästä. Mutten tästä voi itseäni puhua pois.
En ole käynyt polilla, en näe syytä. Mitä minä siellä? Uusi hoitajani ei ymmärrä sitäkään vertaa mitä aiemmat. Kaikki keinot tuntuu olevan käytetty. Ja tähän jäin. Paikoilleni.  Ja tässä pysyn jos päätän kaiken luovuttaa.

Päivät niin raskaita, tympeitä. En saa itsestäni enää mitään irti. Turvaudun päihteisiin koska on niin helppo paeta, vaikea kohdata. Välillä pakenen taas itsetuhoon, kun en osaa muuta. Kaikki keinot tuntuu olevan koluttu, liiaksikin. Ja itsetuho on se ainainen tuttu ja turvallinen, totuttu keino. Ja se ei johda mihinkään koskaan, silti siihen aina putoaa.

Pelkään nykyään käydä nukkumaan kun unet on niin kaoottisia. Elän unissani menneitä tapahtumia uudelleen ja uudelleen, tunnen saman kivun aina vain. Tai tulevan kauhut. Kuoleman. Paljon kuolemaa, paljon kauhua. Usein herään kauhuun ja on hetken epätodellinen olo.

Syön lääkkeeni, koska on pakko. Uni ei tule muuten. Hengitän ja valun päivistä toisiin. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan vielä. 

Löysin kappaleen jota kuuntelin paljon kymmenisen vuotta sitten, tässä kiteytyy hyvin nämä olot, olin unohtanut nämä kauniit osuvat sanat.

"sairas päivä kantaa huomiseen
kipu auttaa tuntemaan
ne kolme sanaa
ei pysty parantaa
 

täällä on kaunista
älä tule tänne
tämä on minun
kaunis kooma

kylmä valkoinen vuode
hullun siteet kiristää
en osaa hengittää
en muista kuinka
vartija, vie minut kotiin"


Ja koska en jostain syystä saa linkitettyä videota niin kappaleen voit käydä kuuntelemassa täältä.


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, muuttumaton

Pitkästä aikaa.
Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.

Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.

Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.

Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.

Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?

Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.

Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.