Mitään

Kuinka väärin luulinkaan, että silloin meni huonosti kun kamppaili päivittäin miten pystyisi tämän muuttamaan, minne askeleeni johdattamaan, mistä revin sen kodin ulkopuolisen maailman itselleni, pystynkö, haluanko, haluan. Ja halusin. Kun nämä seinät hyökkäsivät päälle ja pakottivat menemään täältä pois. Katsomaan millaista on elämä muualla, ja ennen kaikkea, onko sitä. Onko sitä minulle?

Luovutinko turhan äkkiä? Ehkä se kaikki oli väsyneelle ja voimattomalle liikaa, ne yksinkertaiset asiat. Ihmispaljous. Maailma johon yritin kipeästi sulautua. Elämä joka oli vierasta, mutta jota halusin yrittää. Sopeudunko, onko olemassa jotain muuta.
Ja tajusin, etten sopeudu, sulaudu, mihinkään. Olen vääränlainen kaikkialle.

Näin jälkeenpäin mietin teinkö tuon kaiken vain siksi että voin sanoa että yritin ja saan taas jäädä tänne turvaluolaani, pimeään hämärään, ja syrjäytyä kaikesta yksinäisyyden rauhassani.
Häivyin vieraasta maailmasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jäin kotiini koska täällä ei tarvitse yrittää mitään. Hävitin seinien ahdistuksen ja jäin paikoilleni makaamaan. Odottamaan. Mitä ?
Ne kaikki sanoi että kyllä susta siihen on, että sulla on voimavaroja vaikka mihin kun yrität. Että menet hukkaan täällä. Että sussa on vielä paljon annettavaa tälle maailmalle ja sä pystyt mihin vaan.
Halusinko osoittaa heidän olevan väärässä, vai halusinko syyn olla yrittämättä mitään.

"Jos joku luulee, et joskus joku riittää
Nii ei ikinä, tuska on yhtä ku kipinä
Elämäni kuplassa, puhtaassa turvassa, autuaan turhassa"

Ja nyt, siellä kuplassa. En näe mitään. En tunne mitään. Hukutan itseni näihin päiviin. Unohdan mitä on ollut, ja mitä ehkä olisi voinut olla, vaiko sittenkään. Kuin haamu liikun päivästä toiseen, liikkumattomana. Ajatukset ja todellisuus liian kipeää ajateltaviksi. Parempi muurata mieli ja paeta turhien ohjelmien maailmaan, sohvannurkkaan.
Ja sitten jonain päivänä joku pakottaa ajattelemaan. Vaikka yritän sitä viimeiseen asti välttää. Istuin tunteettomana hoitajan vastaanotolla toissapäivänä ja kun hän kysyi, koska olitkaan siellä osastolla sairaalassa, en edes muistanut. Ainiin, mä vanheninkin, täytin kolmekymmentä vuotta, ihan tosi? Minä päivänä, en muista ? Mitä silloin tapahtui. Ainiin. Ei mitään. Milloinkaan ei mitään. Kaikki on niin utuista ja olen vain täynnä unohdusta.
Tuntuu siltä, että voisi ottaa kaapista veitsen ja tunkea sen jonnekin osaan ruumistani eikä tuntuisi miltään. Vuodanko edes enää, olenko jo vuotanut kuiviin. Mikään ei satu, ei koske. Olen turvassa. Täällä luolassani. Täällä minun ei tarvitse olla mitään. Pakene uniin, pakene niihin turhanpäiväisiin ohjelmiin. Kukaan ei vaadi enää mitään. Vaatiko koskaan ?

"Hirttäydy, niin petyt
Älä hirttäydy, niin petyt
Hirttäydy tai ole hirttäytymättä
Niin joka tapauksessa vaan petyt
Yritä jotain, niin petyt
Älä yritä mitään, niin petyt
Elä vittu täysil tai kuole tähän paikkaan
Niin joka tapauksessa vaan petyt"

Vaikeaa ottaa selkoa omista ajatuksistaan kun kaikki tuntuu jotenkin niin etäiseltä. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu todellakin että olen omassa kuplassani, synkkyydessä, jossa en näe enää että mitään muuta maailmaa onkaan.
Välillä sitten havahtuu. Saattaa yhtäkkiä kun on vaikka laittamassa itselleen teetä, tulla mieleen ajatus että Missä olen ? Tätäkö tämä on, samaa, joka päivä, kuinka kauan ? Miksi olen tässä ? Ja haluaisi olla missä tahansa muualla, mutta ei voi. Ei kun en vaan pääse tästä. Olen jo menettänyt toivon ajat sitten, en enää pääse tästä. Se taistelutahto valui pois jo aikaa sitten. Liikaa yrityksiä, ainaisia pettymyksiä. Ja kuinka helppoa on jokaisen pettymyksen jälkeen jäädä paikoilleen. Ja sitten jotkut sanoo että olen vahva ? En tunnista siitä itseäni. Mitä vahvuutta on tässä että luovuttaa heti alkumetreillä, ei enää uskalla yrittää. No, hengissä pysyn joo, sitäkään en edes haluaisi. Siksi en osaa mieltää sitä vahvuudeksi, kun kuolemaa en tunne luovuttamisena. Se on rohkea päätös elämälle jota ei enää halua. Päätös lopettaa kaikki. Ottaa itseltään pois koko elämä, kaikki ne pienenpienet hyvätkin jutut. Jättää ne rakkaat ja kaikki. Tippua tyhjyyteen jossa ei ole enää olemassa. Astua tuntemattomaan.

"En osaa mitään muuta, mä en osaa mitään muuta!"

Itseasiassa ahdistus on tunne siitä että haluaa muuttua, olla jotain muuta, olla jossain muualla. Kivut kestää jos ne tuo muutosta. Kivet siirretään jos niiden alta löytyy jotain uutta. Mutta sitten kun ei tunnu enää mikään miltään, se on kai pelottavinta. Ikuinen tyhjyys josta ei enää tunne haluavansa pois. Se, mitä oikeasti ajattelee, on ihan toissijaista. Se tunne on vahvin, ja se määrää kaiken. Kun ahdistaa, se yleensä myös enteilee muutosta. Kun ei tunne enää mitään, kun ei enää itketä, se on kai se merkki että mikään ei enää ole muutettavissa. Tässä olen. Vielä huomennakin samaan aikaan samaa aamukahvia juodessa. Ei mitään odotettavaa, ei kalenterissa merkintöjä. Huomennakin tätä samaa. Tuntuuko se edes kipeältä ? Ei. Kun ei sitä enää edes tunne.
Ja ne ahdistukset ja raivonpuuskat tulee vain hetkittäin. Menee pois. Ei muuta mitään, ei jätä mitään.
Mitään.

Sekään ei tunnu miltään, että tärkeä ihmissuhde katkesi. Lähes se ainoa johon jaksoi vielä jotain antaa. Siihenkin väsyin, vaikka yritin jaksaa, kai liikaakin. Rakastin ja vihasin sitä ihmistä samaan aikaan, jos se on mahdollista. Enää en tunne mitään. Se satutti, todella satutti mua, mutten enää muista sitäkään. Totesin vain, että se on ohi, ettei se ihminen tule koskaan enää mun elämään. Enkä päästä enää. Mitkään anteeksipyynnöt ei enää auta. Kaikkea en voi antaa anteeksi, en enää edes halua. Tavallaan se ihminen antoi mulle paljon, mutta samaan aikaan imi musta kaiken. Totesin etten ole enää tarpeeksi voimakas jaksamaan niitä riitoja mitä se ihmissuhde, ja yleensäkin ihmissuhteet aiheuttaa. Luovutin, mutten osaa tuntea edes helpotusta, vaikka hetken ehkä tunsinkin. Mielessäni hyvästelin hänet nopeasti, enkä enää uhraa ajatuksiani häneen. Ei ole sen arvoista. Väsyin loppuun, siinäkin. Kaikessa.

Ja hyvin yksin jäin. Mutta olen tottunut. Haluanko enää edes muuta, en tiedä.  En, jos ne vaativat vain kaiken jota mulla ei ole antaa.
Eikä kukaan enää vaadi mitään.
Toivoisin että voisin edes itkeä, mutta ehkä nekin kaikki kyyneleet on jo vuodatettu.

"Ainoo todellinen kysymys elämästä painaa päätä
 Tähänkö sen päätän? "

Lopussa

Haluan pois. Päästäkää minut tästä, antakaa ne myrkkyruiskeet, tulkaa ja tappakaa.
En halua enää sukeltaa täällä jossa en saa happea. Täällä pimeässä, jossa en näe enää mitään. 
En halua enää päästä muualle kuin kokonaan pois tästä. Haluan tappaa itseni niin etten enää hengitä. 

"Nyt puiden alla sä piilossa itket,

kyyneleet poskille jäätyvät

Mutta mieluummin sä jäädyt ja kuolet,

kun palaat sinne takaisin"

Minä olen jaksanut jo enemmän kuin koskaan olin ajatellut.

Ja nyt olen totaalisen loppu. Loppu, loppu, loppu !

Ymmärtäkää, Olen loppu. En jaksa enää. Kuinka paljon minun pitää sitä hokea ja sanoa, merkitseekö se enää mitään kun vuosikausia sanoo samaa. Aina samaa. Minä en halua enää tätä samaa ! Olen hokenut ja kirjoittanut liikaa, kirjaimia jotka ovat jo menettäneet merkityksen. Lauseita jotka eivät enää kosketa. Olen elänyt ja kuollut siinä samassa koko ajan, liikaa. Aina liikaa.

Haluan päättyä. Pyyhkiytyä pois kaikista maailman tiedostoista joissa olen vielä elävänä.

Haluan hautajaiset joihin ei tule kukaan. Muutama ihminen vain. Jossa kellään ei ole enää mitään sanoja. Koska kaikki on jo sanottu. En tarvitse enää kukkia enkä arkkuja tai muistokahveja hautakiviä. Vain koruttomat lopulliset jäähyväiset joissa kukaan ei haluaisi olla.

Katsoin vielä kerran totuuksia silmiin, yritin uskoin jaksoin, vaan sydän revittiin taas rinnasta, poljettiin maahan. "Sinä et ole mitään."

En olekkaan. En ole mitään. Eikä minun kuulu olla täällä. Ei ole kuulunut olla enää pitkään aikaan.
Ja silti olen ollut. Ei, ei enää. En halua enää olla.


Tuska ei anna enää armoa. Ei mikään anna. Sydäntä revitään ja raastetaan kappaleiksi kaikenpäivää, verivana kulkee perässä ja minä vuodan kuiviin. Olen vuotanut kuiviin jo vuosia.

Lopulta ihminen luovuttaa kun tarpeeksi väsyy ja vuotaa ja kärsii.

Ja jäljelle, jäljelle jää vain tuhkapölyä ja huomisissa hukkuvia muistolauseita, yhtä koruttomia kun koko elämä.