Kruunuvuoren kauneutta ja tuskaisia hetkiä

Vaihtelevia päiviä.
Joskus jaksaa nähdä todellista kauneutta, siitä ohessa kuvia.
Toisina päivinä tuntuu murtuvan hetkenä minä hyvänsä.
Tuskainen kuumuus ja päänsisäinen ahdistus. Vaikea olla mitenkään päin.
Ja joskus joku päivä niin kaunis kaikkinensa että henki meinaa salpautua. Tässä ystäväni ottamia kuvia retkestämme Kruunuvuoreen.

Oma kamera oli repussa ja tyydyin ottamaan vaan kännykällä muutaman kuvan koska kamerani on sen verran surkea, tässä yksi;

Ja nyt taas koko päivä tuntuu niin kaukaiselta vaikka se oli toissapäivänä. Aamu näyttäytyy tuskallisen rumana. Hikoiluttaa ja koko yö oli yhtä tuskaista pyörimistä lakanoissa kiinni. Saisi riittää nämä helteet. En ole hirveästi valittanut näistä, johtuen siitä että olen käynyt monena päivänä meressä uimassa ja myös siitä että asun nykyään alle puolen kilometrin päässä merestä. Ja vietin viisi (kuusi?) viimeistä kesää usein yli kolmekymmentä asteisessa pienessä yksiössä ilman parveketta. Täällä sentään on parveke ja merituuli. Olen onnekas, vaikken aina jaksa muistaa sitä.

Elämäni rajoittuu niin suurilta osin neljän seinän sisälle, että viime aikojen merenrantaretket ovat tuntuneet ihan ihmeelliseltä. Menee johonkin euforiseen tilaan ja puhe nopeutuu ja kaikki on niin kaunista. Ei muistanut että sellaista onkaan. Ihan kun katselisi maailmaa lapsen silmin ensimmäistä kertaa. Mutta niin usein on niin vaikea lähteä, vaikka olen viime aikoina paljon lähtenytkin. Silti jossain taustalla kummittelee aina pahemmat olot. Pysyvät poissa ne hetket ja tulevat vastaan kotiin tullessa jo ovella. Pitäisi kai koko ajan olla jossain. Ja aina ei tietenkään osaa nauttia.
Tuo Kruunuvuori oli juuri sellaista kauneutta jota arvostan; Hiljaisuutta, koskematonta metsää, rauhaa, vettä. Sai rauhassa istua rantakalliolla ja uida, vaikka hiekkarantaa ei ollutkaan, ei se tuntunut haittaavan mitään. Niin paljon nautin paikoista, jotka eivät ole täynnä ihmisiä. Tuolla niitä ei juuri näkynyt muutamaa lukuunottamatta.

Mutta nyt taas kovin tuskainen olo heti aamusta. Eikä tätä osaa olla ajattelematta. Ei pysty ajatella että tämäkin varmaan menee ohi. Tulee helpompi päivä ja hetki.
Kun haluaisi taas vaan kaiken loppuvan heti aamusta. Ja jäädä tähän kiinni jollain sairaalla tavalla. Olla näkemättä mitään kaunista enää että osaisi lähteä täältä.

Hengähdystauko

Joskus on sanat kadoksissa. Eikä väkisin tee mieli kirjoittaa.
Muutamien viikkojen myrskyn jälkeen on tullut nyt tyyntä mielessäni. Ei ole enää alati jyskyttävä ahdistus ja levottomuus läsnä.
On tullut hetkiä jolloin ajattelen että tämän kestää kyllä. Pieniä murusia suurista nautinnoista. Asioista jotka ovat unohtuneet, joiden olemassaoloa ei ole muistanut. Niitä lapsuuden intohimoja.
Kun tuntee meren suolaisen veden ihollaan ja raikkaan tuulen, tuntee olevansa vapaa meren aalloissa. Ja se on sellainen nautinto, jota varten kannattaa tuntea häpeät ja taistella niistä irti.
Aurinkoa en rannoilla ota, ja valkoinen olen kuin mikäkin, ja tyytyväinen niin. Mutta uiminen. Vanha suuri rakkauteni. Antanut joillekkin hetkille merkityksiä. Huuhtonut ahdistusta ja masennusta mielensyövereistä pois. Puhdistanut.

Useat asiat tuntuu edelleen pahoilta, kipeiltä. Liian hankalilta kohdattavaksi. Silloin pakenen, etsin jotain muuta. On pakko etsiä. En uskonut löytäväni, mutta olen tyytyväinen näihin pieniin murusiin.

Ja uppoutuminen hyvän kirjan pariin. Miksi oletin löytäväni mitään suurta ?
Tiedän, ettei nämä kanna pitkälle. Mutta nyt näin. Edes hetken helpottavia hetkiä päivissä.

Vaikka ihmissuhteet myrskyää vieläkin, olen löytänyt taas viihtymisen oman itseni kanssa. Hetkittäin. En kaipaa muuta. Ei ole mielessä pakottavaa tarvetta saada joku lähelle. Mennä jonnekin. Vaikka olen välillä mennyt. Useinmiten tuntunut joltain, tai sitten ei miltään. Kunpa oppisin ottamatta stressiä siitä että pitäisi tuntua joltain. Vaikka eihän sille näe merkitystä, jos ei miltään tunnu.

Huomenna suuntaan toiseen kaupunkiin. Hengitän vähän toisenlaista ilmaa. Muutaman päivän.

Kun nyt mietin menneitä viikkoja, nousee välillä kauhu. Olinko se todella minä ? Tottakai se olin. Minä. Toisenlaisissa oloissa. Mutta silti itsessäni.
Ja niin ne olot muuttuu. Tämäkin helpompi menee ohi.
En halua ajatella nyt. Mitään. Enkä liiaksi kirjoittaa.
Joskus on pakko saada nollata. Hyvin harvoin se onnistuu tai siihen tulee tilaisuus. Päivän, kaksi, mitä väliä. Hengähdystaukoja omasta helvetistä. Että jaksaa taas taistella.

Kunpa kaikki löytäisi jokaisesta vuodenajasta sen pienen kauniin hetken. Minulle se on meri. Kaikkina vuodenaikoina.

Tässä ja nyt

Levottomia päiviä. Eri tunnetilojen päiviä.
Tuntuu oudolta että edellisenä päivänä kaikki on hajalla ja rikki ja tuntuu ettei kestä enää seuraavaa sekuntiakaan ja sitten tulee päivä jolloin kaikki on ihmeellisen hyvin ja mieli on korkealla eikä mitään pahaa muista edes olevan olemassa.

Ollut raivoa hoitoani kohtaan. Tuntuu että ketään ei kiinnosta ja olo vaan huononee ja lääkkeitä lisätään ja kaikki räjähtää käsiin eikä sittenkään kukaan kuuntele. Toissapäivänä se kaikki kärjistyi ongelmakäyttäytymiseen ja uhmakkaaseen avautumiseen puhelimitse ja lopulta päivystyksessä. Itkin siellä silmiäni päästä ja sain kunnon raivokohtauksen ja siinä sitten lensi mukit sirpaleiksi lattialle. Ei ole todellakaan tyypillistä mulle tuollainen käytös enää.
Siksi tässä alkaakin miettiä että mitä myrkkyjä mulle oikein syöttävät ja onkohan tämä lääkitys nyt ihan kohdillaan ja hyväksi mulle.
No, Voxraa nyt ainakin lasketaan, näin neuvoi päivystyksen lääkäri.

Kesäaikana supistetaan avohoitoa minimiin, kun sitten samalla ihmiset voivat huonommin ja päivystyksissä jonot kasvaa ja tilanteet kärjistyy. Että ei ainakaan mitään säästöä, taitaa kalliimmaksi tulla. Se on muutenkin jotenkin tosi outoa, koska eihän sairauksistaan saa lomaa. Ei voi jättää masennusta narikkaan ja todeta yhtenä päivänä että nyt aloitan loman ilman masennusta ja nautin elämästäni. Ei siitä pääse eroon viikonloppuisin tai pyhinä. Niinkuin työstresseistä saattaa päästä.

Jouduin sitten lopulta ihan ylilääkärille sanomaan tästä asiasta, kun kovin on hoito nyt mitä sattuu. En nyt oikein saanut järkevää vastausta että onko tässä toimittu oikein, varmaan tällaista tämä on. Täytyy kuulemma keskustella suoraan hoitajani kanssa, jonka kanssa en oikein ole samoilla aaltopituuksilla.

On vähän sellainen ahdistunut levottomuus koko ajan päällä. Mihinkään ei oikein jaksaisi keskittyä ja jotain erilaista tekemistä pitäisi olla koko ajan. Yksin on hyvin vaikea olla ja vaikka olenkin tällä viikolla nähnyt harvinaisen monta ihmistä, tuntuu ettei mikään enää riitä kun kuitenkin aina suurimman osan ajasta on yksin.

Eilen oli kuitenkin kaiken kaikkiaan pitkästä aikaa todella mukava päivä. Yleensä en onnistu jättämään pahaa oloani kotiin kun lähden, mutta jostain syystä eilen onnistuin. Oli mieli korkealla koko päivän kun vietin aikaa kummipoikani ja perheeni kanssa. Sitä lapsen mielenkiintoa maailmaan ja ainaista innostuneisuutta uusiin asioihin on niin ihana katsella. Hymyjä ja halauksia on ihana ottaa vastaan pieneltä pojalta, joka on mulle kaikkein rakkain tässä maailmassa.
Tuntui vähän siltä kun tuli kotiin, että ihan kun olisi jossain kaukana ulkomailla ollut. Oli ihan täysin unohtanut miten kauniita paikkoja tämäkin kaupunki pitää sisällään. Miten raikasta ja ihanaa on merituuli ja miten ihanalta maistuu siideri terassilla ja mansikat Kauppatorilla.
Sitä elää täällä kotona seinien sisällä niin jossain omassa kuplassa että siinä unohtuu kaikki. Ei jotenkin osaa edes muistaa mitä kaikkea tuolla ulkona voi olla. Ja yksin ei jotenkin löydä syytä tai motivaatiota mennä minnekkään. Pelkää aina sitä ahdistusta joka voi iskeä missä vain. Vaikka samalla tajuaa että ilman riskejä ja olotilojen kanssa kamppailua ei voi mitään saadakkaan.

Mielessä on pyörinyt päivittäin se koiran hankkiminen. Paljon olen ottanut asiasta selvää ja leikitellyt ajatuksella että mitä jos täällä vipeltäisi koiranpentu. Osaisinko rakastaa sitä jokaikinen päivä, jaksaisinko vastata sen vaatimuksiin jokaikinen päivä? Päätöksiä on todella vaikea tehdä ja tämä vaikea masennus nyt vielä pahentaa sitäkin. Mielialat asian suhteen vaihtelee ja vaikka suurimman osan aikaa pidän sitä hyvänä ajatuksena, on vielä paljon mietittävää koska se kuitenkin on iso asia ja siinä on kyseessä ihan oikea eläin, jolle haluan tarjota mahdollisimman hyvän elämän. Mitään päätöstä en siis ole vielä tehnyt. Toisaalta taas loputon miettiminen asian suhteen ei ole hyväksi sekään. En ole juuri viime aikoina osannut ottaa elämässäni minkäänlaisia "riskejä" tai kokeilla mitään uutta. Loputon jumittaminen ja jahkaaminen on tosi väsyttävää, ja elämä kuitenkin kulkee joka päivä eteenpäin. Asiat ei muutu jos ei niitä muuta. Kuka kertoisi oikeat vastaukset ? Itse ne päätökset ja vastaukset on löydettävä ja kannettava niistä vastuu. Se on haasteellista.

Ne vastaukset on löydettävä jostain tuolta sisältä ja pidettävä samalla mielessä että en voi tietää mitä se tulee olemaan, ennenkuin otan sen askeleen. Ja askeleita ei ole juuri otettu kahteen vuoteen, paitsi ehkä taaksepäin. Paikoillani olen jumittanut liian kauan. Huutanut paikoillani miksi mikään ei ole toisin ja miksi kipu ei mene pois. Eikä se itsestään minnekkään mene. Kukaan ei myöskään soita ovikelloa ja tule hakemaan sitä pois. Elämä on tässä ja nyt. Ja unohdan sen kuitenkin aina.
Mielessäni anon lisää viikkoja vain levätä ja olla ja sanon itselleni että kyllä minä sitten teen kun ensin lepään. Mutta tässä on nyt levätty ja oireiltu riittämiin. Ennen toimin spontaanisti ja otin uhkarohkeitakin riskejä, nykyään olen kaikkea muuta. Juuri sellainen miksi en olisi koskaan halunnut päätyä. Mutta msennus tekee tehtävänsä. Yksinäisyys tekee tehtävänsä.

Tämä masennus tulee kuitenkin seuraamaan mua lopunelämääni, sen tiedän. Ja sen kanssa olisi vaan opittava elämään. Ymmärrettävä se että vaikeita päiviä on enemmän kun kohtalaisia ja hyviä päiviä ei juuri koskaan. Mutta silti elämässä voi olla sisältöä. Silti asioita voi tehdä ja ulos voi mennä, vaikka se tuntuisikin suurimman osan aikaa kurjalta. Kun kuitenkin se sama tunne on täällä sisälläkin.
Tänään on tällainen aamu kun tuntuu että kaikki ongelmat tuntuvatkin jotenkin ratkaistavilta ja on vain tehtävä asioita. Tosiasiassa ei se niin mene. Joskus tuntuu mahdolliselta joku asia ja toisena päivänä täydeltä mahdottomuudelta. Joinain päivinä janoaa kuolemaa, joinain elämää. Edes jotain. Jotain muuta. Helpompaa, parempaa.

Tällä hetkellä tuntuu että se viimeviikkoinen lääkeyliannostus sai aika paljonkin asioita sisälläni tapahtumaan. Jonkunlaista heräämistä tähän elämään. Ymmärtämistä siitä, että kuolema tosiaan ei tule mun kohdalle yrittämällä. Se vaihtoehto pitää sulkea pois koska se on jo nähty. Vahinkokuolemaa voi salaa mielessä toivoa mutta samaan aikaan pitäisi pyrkiä johonkin muuhun. Miksi yrittää samaa asiaa ja lyödä päätä seinään saman asian kanssa vuodesta toiseen, kun lopputulos on aina sama.
No, niitä hetkiä ei yleensä niiden tullessa voi hallita mitenkään, ja sekin pitää ymmärtää. Jos niistä kasvaa jotain hyvää, niitä ei pidä katua, enkä kadu nytkään. Arvet kasvavat umpeen ja kertovat elämästä. Voimistavat ehkä niitä asioita jotka on voimistettavissa. Tekevät pienistä muruista hyviä hetkiä vieläkin parempia.

Tässä nyt tämän aamun hieman erilaisia ajatuksia. Ehkä huomenna jo päinvastoin. Sitäkään ei auta miettiä etukäteen.