Ajatusvirtaa ja sanahirviöitä

Syksy kauneimmillaan. Kaunis, rakas syksy. Syksy on ollut aina jotenkin uudistumisen aikaa.
Monet muutot, monet uudet jutut ovat tulleet syksyisin.
Ohikiitävät hetket jaksan sitä nähdä. Muuten kuljen kuin sumussa. Joskus näen ja harvoin jaksan ikuistaa johonkin kuvaan sitä.

Ehkä voin paremmin, ehkä olen ilmeikkäämpi, ehkä olen jaksavampi. Mutta silti taas niin rikki.
Vanhat muistot tulvivat mieleen demonien lailla. Taannun hetkeksi vanhaan kipuun. Hetken olen mielessäni viiltämässä ranteita auki, tyhjentämässä kaikkia kaappeja lääkkeistä kurkkuuni, hukuttamassa itseäni yhä hirveämpiin humaltumisiin. Mielessä. No, ehkä konkreettisesti myös jotain.

Kaikki niin sekaista, valhetta tavallaan. Peitän ja salaan, ei ole kelle kertoa, ei voi olla rehellinen. Tavallaan kaikki niin sekaista ja ulospäin näytän voivan paremmin. Väsyinkö näyttämään todelliset tunteeni aina niinkuin ovat? Näppäimistön kautta olen edelleen se sama sanahirviö.
Tartteisin tauon. Edes lyhyen. Kaikesta ja kaikista. Jonnekin kaikkien kanavien ulottumattomiin, osaisinko sitäkään?

Valtava tarve löytää jotain merkityksekästä jolla hukuttaa tyhjyyttä pois. Jatkuva, ainainen, ikuinen tyhjyys, vihaan sinua. Vihaan sinua. Mene pois. Miksi aina tämä.
Huokailen tätä kirjoittaessani, vedän syvään henkeä välillä, sen mitä saa kipeistä keuhkoista ja flunssasta.

Rikkinäisiä ihmissuhteita taas. Väsyin. Väsyn. Kaikkeen.
En tunne olevani missään tärkeä, kenellekään. Katson toista kuin omaa menneisyyttäni ja tajuan etten jaksa nyt. Ja hetken päästä sanahirviöiden jälkeen tajuan kuinka en voi sanoa noin. Minä elin tuon saman. Elän ehkä vieläkin. En ole mistään täysin päässyt. En todellakaan.
En vain aina jaksa.
Ja kaikki voi palata takaisin kuitenkin koska tahansa. Tiedostan sen.

Tuntuu ettei kukaan kysy mitään. Mitä sinulle kuuluu? Miten voit? Koska ainahan mulle samaa vaan. Vuodesta toiseen. Ei ole mitään uutta. Tätä samaa vanhaa. On helpompi ratkoa toisten ihmisten akuutteja ongelmia mutta silti vihaan sitä että että aina oletetaan että mulle vaan tätä samaa, ei tarvitse edes kysyä. Kierretään vaan kaukaa, aina yhä kauempaa. Ei jakseta enää. Ajatellaan kai että jos kysyy, sieltä vuodatan koko elämän mittaisen tuskan. Onko nämä omia oletuksia vai totuuksia?

Ja miltä sekin tuntuu ettei kukaan jota oikeasti pidät tärkeänä ihmisenä ja olet tekemisissä myös kasvokkain, ei juuri tätä blogia lue. Joitain linkkaamiani tekstejä puoliväkisin ehkä, tai ei edes silloin. Ei ole ajatukseni tärkeitä. Vai liian kipeää vain. Vai liian eri maailmaa ja aaltopituuksia. Olenko jossain sellaisilla aalloilla ettei sinne yllä kukaan. Ei oikein samaistumista kehenkään.

Sanatulvaa tässä vain naputan. Kun tuntuu että tukehtuu jos ei saa ulos.

Syksy on kaunis, paljon on hyvää, en ole niin syvällä enää, en enää niin samoissa kehissä kuin joskus, olen mennyt eteenpäin, hoitoni on "tuloksellista" kuten psykiatrini sen kirjoittaa tietoihini, ei olla potkimassa polilta pois vaikka monet ovat, on hyvä hoito (ja siitäkin pitää tuntea syyllisyyttä).
Ja silti niin tyhjää kaikki. Merkityksetöntä. Jokainen hengenveto. Jokainen olemassaolon sekuntti.

Ajatusvirtaa ja lääkkeetkin kai tehoaa. Mutta lopulta kaikki on samantekevää.
Kun kaikki minkä puolesta taistelet, lopulta sirpaloituu. Menetät vain, koko ajan, lisää ja lisää. Et osaa olla, et kuulu mihinkään. Tätä samaa. Vaikka joskus eri mutta silti. Vuodesta toiseen.

Niin. Tässä tämä kaikki nyt. Ajatukset jotka piti saada pois, ja silti ne ovat. Aina.

Syksy on kaunis silti.

Varovaisia otteita elämään

Kesä jää hiljalleen taakse ja syksyn tuoksu leijuu jo ilmassa. Illat alkavat tuoksua suitsukkeille ja kynttilän lämpö valaisee huonetta. Parvekkeella tarvitsee jo iltaisin kietoutua huppariin ja villasukat kaivetaan kaapista esille. Kaunis lohdullinen syksy ja levollisempi mieli.

Syksy on usein ollut sairauteni vaiheissa sitä helpompaa aikaa, mutta liian usein viime vuosina se ei ole enää tuntunut miltään. Mennyt siinä samassa masennuksen usvassa. Nyt on kuitenkin lievästi toiveikas olo monien asioiden suhteen. Mustan ja harmaan sävyjen lisäksi näen hetkittäin myös muita värejä.

Kalenterin tyhjyys alkaa saada täytettä ja aamukahvia juodessa ei tee mieli kömpiä takaisin nukkumaan. Mielessä jyskyttävä jatkuva kuolemanhalu alkaa väistyä ja vaikka edelleen keinun siinä välissä, välitilassa, alan kurkottaa haparoivin ottein kohti elämää. Vielä hyvin, hyvin varovaisesti.
Ja pelko on tietenkin myös läsnä. Voiko tämä helpompi ja levollisempi olotila kestää tällä kertaa ? En uskalla luottaa. Mielessä on liian vahvana edelliset kokemukset. Viime syksyn toiveikkuus ja kuntoutuksen aloitus, joka viikon jälkeen uuvutti ja romahdutti minut takaisin pimeyteeni.
Näen että olen siitä lähtien ollut hyvin pimeässä, käynyt pohjalla hyvin konkreettisesti ja päätynyt jopa sinne johon en ollut päätynyt pitkään aikaan. Mustaan pimeään jossa en nähnyt mitään, en itseäni en elämääni enkä ketään muitakaan. Vain loputon halu päästä pois ja ahdistus joka repi hetki hetkeltä kappaleiksi ja sai tekemään äärimmäisiä tekoja. Tuhon tielle josta en uskonut nousevani enää koskaan.

Mutta hiljalleen alkoi näkyä helpotusta olotiloissa ja tuli tarve päästä ulos. Katsoa näiden kotini seinien ulkopuolelle varovaisen pelokkaana uskallanko. Ja olen uskaltanut lähteä täältä turvapesästäni ja kokenut ulkomaailmassa tunteita että hetkittäin jopa nautin asioista.
Lääkärin luona keskustelut alkoivat hiljalleen vaihtua kuolemanhalun purkamisesta tulevan syksyn ohjelmistoon. Aloin kaivata, ja kaipaan jotain muuta elämää kun yksinäinen syrjäytymiseni kotonani.
Dkt-terapiaan sain hyväksynnän ja se on alkamassa kunhan paikka vapautuu. Myöskin muuta ohjelmaa on suunnitteilla joista tiedän lisää parin viikon päästä. Kuntoutusta, johon en uskonut enää kykeneväni.

Tottakai on ristiriitaiset tunteet kaiken suhteen kun muistaa niin selkeästi miten mikään ei ole onnistunut viime vuosina. Miksi onnistuisi tälläkään kertaa ? On paljon pohdittavaa, on paljon muistettavaa. Tärkeimpänä varmaan se omien voimavarojen tiedostaminen. Uskon että viime syksyinen yritys kuntoutua kaatui liian nopeaan tahtiin. Enkä saanut tarpeeksi tukea.
Olen kärsimätön luonne ja sen kanssa tasapainoileminen on hyvin haasteellista. Koska kun pitkän ajan jälkeen se halu tehdä ja toimia tulee, on vaikea ottaa hitaasti, vaikka se on ensiarvoisen tärkeää.

Masennuksen kanssa tulen varmasti kamppailemaan lopunelämääni, mutta helpompien jaksojen aikana voi opetella lisäämään elämään myös muuta kun sairaudentäyttämää oireilua ja sitä kautta ylläpitää parempia jaksoja. Romahduksia ja vaikeita päiviä tulee, mutta niistä selviytyminen on helpompaa kun koko elämä ei ole pelkkää sairautta ja mustaa tyhjyyttä.
Kuntoutuminen on raskas polku, joka ei mene suoraviivaisesti eteenpäin. Tulee otettua askeleita eteen ja taas taakse. Sen ymmärtäminen on tärkeää. Mitään ei saavuteta hetkessä, eikä "parantumisesta" voi varmaan puhua vielä vuosikausiin, jos koskaan. Tärkeintä on se, että niiden romahdusten jälkeen jaksaa taas yrittää. Se on todella vaikeaa, ja usein romahduksen tullessa tulee tunne etten halua enää yrittää koskaan yhtään mitään koska mikään ei lopulta onnistu. Ja sen kanssa on kamppailtava aina.

Mutta kun on nähnyt hyvin pimeää, käynyt hyvin pohjalla, helpompia aikoja osaa arvostaa aivan eri tavalla. Ristiriitaista sinänsä, kun koko maailman tämänhetkinen tilanne on hyvin synkkä. Enkä ole itsekään välttynyt sen suremiselta. Nyt kun jaksaa taas nähdä, jaksaa myös seurata maailman tapahtumia, ja joskus kieltämättä kantaa aika kovaakin maailmantuskaa. Mutta samalla osaa myös eritavoin arvostaa sitä että on katto pään päällä, hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapissa on jotain syötävää. Se, että kaikille niitä ei ole, on välillä todella tuskastuttavaa.

Mutta loppujen lopuksi en voi kovinkaan paljoa vaikuttaa asioihin paitsi omassa elämässäni, joka ei sekään ole todellakaan helppo ollut, vaikken olekkaan sotien keskellä elänyt tai joutunut puhtaasta vedestä taistelemaan. Sen tiedostaminen on kuitenkin paljon, että nämä meille "itsestäänselvät" asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä.

En voi kuitenkaan tällä hetkellä muuta kun odottaa varovaisen toiveikkaana tulevaa syksyä omassa elämässäni, ja yrittää olla antamatta pelolle liikaa valtaa.
Niin kauan on kuitenkin vain yritettävä, uudestaan ja uudestaan, kun on elämääkin.
Ja toivoa varovasti että elämä kantaisi tällä kertaa pidempään.

Pelkoja kohti

Syksyisin on helpompi hengittää. Kaunista, vaikkei aina jaksa nähdä ympärillään mitään.
Usein kun kesän pöly laskeutuu ja syksy mystisine väreineen saapuu, koen uudistumisen aikaa. Viime vuodet, kaikki nämä masennusvuodet se on ollut joskus tauolla. Yhtä sumua joka vuodenaika. Mutta hetkittäin niitä värejä (itselle mieluisia) katsoessa tuntee, että joku voi vielä olla kaunista.
Kaikesta maailman pahuudesta ja levottomuudesta huolimatta. Sitä on, liikaa. Ei tarvitse kun aamukahvia juodessa avata uutissivustot ja se on siinä silmien edessä koko totuus. Vaikkei tässä hetkessä olisikaan läsnä.

Silti en osaa pelätä. En juurikaan enää mistään kauhistua. Maailma näyttäytynyt niin mustana ja kamalana jo pitkän aikaa. Oma helvetti ympärillä. Silloin ei jaksa nähdä edes sen ulkopuolelle.
Enkä voi niille asioille mitään. En vaikka kuinka pelkäisin ja kauhistuisin. Tavallaan vaikka pelkään kuolemaa, en pelkää maailmanloppua, en sotaa. Vaikken tietenkään sitä toivo. Eniten tuntuu pahalta kaikkien muiden puolesta, jotka vielä haluaisi elää ja olla. Itse ajattelen usein että voisin kuolla jonkun muun puolesta. Voisin mennä tulilinjalle ja jättää toisen taakse. Vaikka tositilanteessa voisikin olla toisin.

Ehkä vähän ristiriitaista. En oikein tiedä mitä ajatella. Mistään. Koko päivä ollut jotenkin todella outo. Tavallaan toiveikas, silti siitä taustalla jyskyttävästä kuolemanhalusta ei pääse eroon. Vaikka hyviä asioita tapahtuisi, en enää osaa toivoa ja uskoa että jonain päivänä kaikki voisi olla toisin. Tuskin on.

Mutta otin nyt kuitenkin eräänlaisen askeleen. Se voi olla että se askel on kohtalokas suuntaan tai toiseen.
Kävin kuntouttavan valmennuksen haastattelussa ja selviydyin, vaikka aamulla panikoin ja kädet täristen hamusin pilleripurkilta helpotusta. Mutta jätin ajatukset ja pelot ja menin. En ajatellut matkalla mitään. En miettinyt mitä kysytään, miten vastaan, en pystynyt. Päätin että annan tilanteen viedä. Puhun niinkuin sillä hetkellä tuntuu. Ja vastasin, asiallisesti, rehellisesti. Ehkä hieman kaunistellen. En todellakaan tiedä miten tulisin selviämään jo ensi viikolla alkavasta koulutuksesta viitenä päivänä viikossa. Mutta mistä sen voi tietää kukaan ? Pakko oli heittää toivottomuudet narikkaan ja totuuden ollessa silmien edessä yrittää vielä kerran.
Ja se totuus ei ole kaunis. Se on se, että yhdeksän vuoden kuntoutustuen jälkeen voi olla edessä lopullinen eläke. Havahduin ihan yllättäen. Päivissä, viikoissa. Tajusin tilani ja tilanteeni. En pohtinut sitä juuria myöten koska en jaksanut. Tartuin tilaisuuteen ja hetkeen ja ajattelin että nyt se on tehtävä.
En voi odottaa että joku soittaa ovikelloa ja tulee viemään kädestä jonnekkin, koska kukaan ei tule. En voi odottaa että mieli ja voimat ovat kirkkaina, koska tällä menolla eivät koskaan ole. En voi enää odottaa. En voi enää nukkua päiväkausia ja miettiä että tapan itseni huomenna, koska en tapa.

En ole ihminen joka vatvoo ja miettii asioita pitkään ja pohtii päätöksiään joka kannalta. Itseasiassa masennus on tehnyt päätöksenteon melkein mahdottomaksi. Päätökset nyt viime aikoina ovat olleet että kumpaan lähikauppaan menen.
Tunsin että nyt on toimittava, astuttava tuntemattomaan ja katsottava mitä tulee. Joko saan siipeeni tai ehkä opin räpiköinnin sijasta lentämään lyhyitä matkoja. Joko tai. Niin se on.
Ja voi olla, että siipeen tulee jo huomenna. Tai ylihuomenna. Viimeistään perjantaina. Ilmoittavat tällä viikolla valinnoista. Tiedän sen, tunnen itseni, että jos ei valita, se tulee olemaan eräänlainen maailmanloppu niinkun niitä nyt on mahtunut elämääni aika tavalla. Ja jos valitaan, kauhistun siitäkin. Mutta ainakin on sitten jotain odotettavaa.
Jos ei valita, on varmaan sitten loppuni sinetöity. Tiedän, etten saisi tehdä näin. Jättää kaikkea yhden kortin varaan. Ei ole varasuunnitelmia. Ei ole mitään b-suunnitelmaa. Koska en pysty poukkoilemaan joka paikkaan. Hyvä jos joskus siihen yhteen.
Ja kun mielenterveyskuntoutujille on (näin koen) hyvin vähän paikkoja jotka oikeasti pakottaisi siitä sairauden kehästä pois. Ei kiinnosta askartelukerhot tai hengailupaikat. Olen jutellut diagnooseista ja lääkkeistä jo kaksitoista vuotta. En jaksa enää.

Kuntoutumisessani, jos tätä siksi edes voi sanoa, ei ole ollut koskaan ollut mitään selkeitä paremman olon jaksoja. Kaikki on ollut hyvin nopealiikkeistä. Ja on nytkin. En ole kovinkaan tasapainoinen ihminen eikä olotilat kestä kauaa. En voi ajatella elämääni taaksepäin ja miettiä että se kesä oli hyvä ja se huono. Koska kaikki on ollut huonoja joissa ehkä ollut hyviä hetkiä välissä. Ihan päivistä ja viikoista toisiaan etäällä. En usko että kuntoutumisen polku on suora viiva eteenpäin, eikä se sitä olekkaan. Ja sitä on myös jankutettu riittämiin. Siksi ei voi olla ja odottaa että parempi olo tulee. Miten se voi tulla jos mikään ei muutu ? Ei se voi. Täysi mahdottomuus.

Vaikka tunnen olevani tunnemyrskyn keskellä, siellä masennuksen ytimessä, en voi antaa sen hallita jokaista liikettäni ja valintaani. Olen sen nyt ymmärtänyt. On tehtävä vaikka tuntuisi miltä. Useinkaan en silti tee. Mutta nyt tein, menin ja kokeilen saanko yrittää vielä. Hyväksytäänkö minut ehkä löytämään jotain uutta, vai palaanko aina tähän. En voi tietää. Voi olla ettei hyväksytä. Varmaan pitäisi enemmän asennoitua siihen. Ihmetyksekseni en osaa. Kun kerran pääsee jonnekkin ottamaan askeleen, haluaisi sen tuovan jotain. Vaikka tietysti mielessä on ettei se välttämättä onnistu.

Joillekkin yksi haastattelu on normaali asia eikä aiheuta mitään ihmeellisiä tunteita. Niitähän on välillä, jokaisella. Mutta kun mitään sellaiseen viittaavaakaan ei ole ollut vuosiin, se on helvetin iso asia. Kerätä paperit muovitaskuun ja kävellä haastattelijoiden eteen niillä eväillä mitä on. Tietenkin tämä askel oli helpompi kuin ehkä niillä jotka yrittävät suoriltaan päästä kiinni elämään, mutta en itse omalla kohdalla usko siihen. En voi.

En ole hakemassa töihin tai mihinkään missä minulta mitään vaadittaisi. Vaan paikkaan jossa pitää opetella itse vaatimaan itseltään, ehkä se on ainakin itselleni vaikeampaa. Kaltaisteni joukkoon. Mutta silti eteenpäin. Ei tarvinnut peitellä jännitystään ja sairauksiaan vaan pystyi kaiken antaa olla siinä, mukana. Ja dokumenttina paperilla. Harva varmaan menee haastatteluihin b-lausunnot mukanaan. Mutten jaksa tuntea siitä huonommuutta. Tottakai monina hetkinä tunnen. Mutta vahvempina hetkinä en. En minä tätä valinnut. En minä tästä pääse hetkessä mihinkään. Pitää nöyrtyä ja hyväksyä tosiasiat. Ja olen hyväksynyt. Heikkouteni ja tuen tarpeeni. Välillä kompuroiden, mutta kumminkin hyväksynyt.
Ehkä en kuitenkaan sitä hyväksynyt, että tässä ollaan, eläkkeellä loppuelämä, koska muutenhan en olisi edes haastatteluun mennyt. Kuka tietää mistä tämänkin askeleen ottaminen johtui. En jaksa sellaisia miettiä. Varmaan ikäkriisiä, kyllästymistä, eläkepapereiden pelkoa, ainaista lääkerumbaa,  kaikkea sitä.

Tuntuu pelottavalta kirjoittaa tätä, ja vielä pelottavammalta julkaista. Koska voi käydä miten vain. Mutta blogini on ennenkaikkea senhetkisiä tunnetiloja joita haluan tuoda esiin. En tiedä miksi. Ehkä minun tehtäväni on kertoa millaista tämä on. Minulla ei ole mitään tehtävää. En kirjoita kuulumisia päivitelläkseni vaan jonkinlaisena purkautumishaluna. Haluna tulla kuulluksi sairauden ja heikkouksien kanssa. Mitä tätä häpeämään .... En olisi tällaista tietä valinnut jos olisin saanut päättää. Ehkä osin tein itse väärät valinnat tai ehkä vain sairastuin, kuka tietää. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä koska siihen ei voi palata.

Nyt on tällainen erilainen hetki. Ehkä tämä on se vahva puoli joka kirjoittaa. Jota en näe. Josta jotkut kuntoutumiseni kanssa tekemisissä olevat ammattilaiset puhuvat. Ja mietin mistä puhuvat. Huomenna en ehkä tunnista tätä omakseni. Mutta julkaisen sen sellaisena kun sen kirjoitin, vaikka kuinka pelottaisi.

En voi loputtomiin odottaa ja pelätä.