Lääkkeistä ja vähän muustakin

Olen pyöritellyt mielessäni useina vähäunisina öinä kaikenmaailman aiheita ja tekstejä mutta on ollut liian vaikea kirjoittaa. Kun olen avannut tämän, en saa mitään ulos. Vaikka mielessä pyörii paljon.
On ollut valtava halu kirjoittaa siinä samassa missä olen lukenut monista eri yhteyksistä siitä, kuinka lääkkeitä syövät tuomitaan ja lääkekriittisyys sekoitetaan lääkevastaisuuteen.
Ja kuvitellaan että me lääkekriittiset olemme jotenkin parempia ja vahvempia ihmisiä mikä ei ainakaan omalla kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa. Siinä kohtaa on pakko avautua jo.

Jossain kohtaa kevättalvea raivo kävi liian suureksi. Ihmissuhteita katkeili, riitoja tuli, impulsiivisuuteni ei antanut armoa. Kaikki suodattimet katosi.
Oli tehtävä jotain. Voxra osoittautui taas vääräksi. Sanoiko kolmas kerta jo toden?
Lopetin huhtikuun puolessa välissä voxran ja melko pian sen jälkeen ketiapiinin. Luulin etten koskaan pystyisi ketiapiinin lopetukseen. Mutta niin vain saadessani Rivatrilin, olen huomannut nukkuvani ilman ketiapiinia.
Nyt siis mielialalääkkeetöntä elämää takana vajaa kaksi kuukautta. Miltä tuntuu?

Mielialalääkkeet vievät terän sekä hyvästä että pahasta, tätä aina sanotaan. Minä kuulun niihin joka on herkkä saamaan kaikki sivuvaikutukset ja enemmänkin. Joka etsii vielä viidentoista vuoden jälkeenkin sitä sopivaa lääkettä, jonka suhteen olen uskoni menettänyt ajat sitten.
Joitakin viikkoja alkupäivien lopetusoireiden jälkeen tunsin että voin paremmin. Jaksoin enemmän, hyvä tuntui paremmalta. Värit kirkkaimmilta. Nauru oli aidompaa. Sumu oli kadonnut. Sohvanpohjalta pääsi helpommin pois, väsymys ei ollut niin kokonaisvaltaista, unimäärä väheni. Ihan siinäkin suhteessa että psykiatrini oli jo taas tekemässä maniakyselyitä ärsytykseen asti. Tätä on veivattu ja vatvottu niin kauan etten enää ilman ärsytystä osaa asiaa ottaa koska kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosi on jo kumottu ja kuopattu huolellisen erikoislääkärin toimesta vuosia sitten (ja monien sitä ennen).
Ottaen huomioon vielä sen, että aikanaan diagnosoitiin väärin ja lääkittiin myös, useaksi vuodeksi, ilman kunnollisia tutkimuksia. Siitä on valtavat seuraukset olemassa edelleenkin. 

Mutta sitten alkoi paniikki. Muutama viikko sitten. Ja jatkuvat kuristavat ja minut kotiini eristävät ahdistukset.
Ovesta on vaikea lähteä ulos, kauppakeskuksissa tai joinain päivinä pelkässä kaupassa tunnen joskus pyörtyväni ja pakenevani kesken pois jos sinne asti edes pystyn mennä. Sydän hakkaa taukoamatta eikä kuulokkeista tuleva musiikki ulkona enää auta asiaa. On toki vieläkin (harvoin) parempia päiviä, mutta yhä vähenevässä määrin.
Yleensä olen tässä kohtaa palannut lääkityksen pariin ja harkitsen sitä vakavasti nytkin.
Mutta omalla kohdallani masennuslääkkeet masentavat, lisäävät väsymystä ja joissain tapauksissa myös itsetuhoa ja impulsiivivuutta, raivoa kaikkia kohtaan. Vaikka olenkin nyt itsetuhokierteestä päässyt eroon, riskit ja paluu menneeseen ovat aina olemassa.
Neuroleptit taas saavat koomaiseen oloon ja vaikuttavat muutenkin moneen asiaan, siitä pitäisi kirjoittaa kokonaan eri teksti. Mainittakoon nyt lyhyesti lihomisen seurauksena tulleet fyysiset haitat jotka tietenkin vaikuttavat henkiseen oloonikin.


Olen viidentoista vuoden ajan kokeillut kymmeniä lääkkeitä, useampia moneen kertaan. Monia lääkeyhdistelmiä. Moni ei ymmärrä miten rankkaa se on. Jatkuvat aloitus- ja lopetusoireet puhumattakaan haittavaikutuksista. Tuntuu että koko viisitoista vuotta ovat olleet pelkkää lääkitysrumbaa ja niinhän se onkin. Siihen päälle kaikki muu.

Ei ole kyse siitä ettäkö tahallani jättäisin lääkitykset pois tai vaihtaisin toiseen vaan koska ei huvita tai halua niitä syödä. Jos olisi olemassa lääke, joka auttaisi ja parantaisi oireitani ja elämääni, tottakai sellaista käyttäisin.
Ei mulla ole mitään sairasta tarvetta rääkätä itseäni. Mutta omien monien kokemuksien pohjalta en enää pysty olemaan lääkemyönteinen. Tällä hetkellä en ole kovin hoitomyönteinenkään. On todella uuvuttava hoitoväsymys päällä ja pohdin miten jaksan purkaa ja ratkoa mieleni asioita vuosi toisensa jälkeen.

Lääkitystä vaan pidetään liian suurena osana hoitokokonaisuutta mielenterveysongelmaisen hoidossa. Lääkettä sivuoireisiin, lääkettä kaikkeen. Kun ei ole resursseja muuhun, pillerireseptiä kouraan vaan. Usein ilman minkäänlaisia seurantoja. Jos ei potilas itse ole valveutunut pyytämään lääkityksen tarkistusta, verikokeita tai muuta joita pitäisi käyttää enemmän.
Ja valitettavasti lääkitystä pidetään myös välttämättömänä julkisen sektorin hoidossa jos sellaisen piirissä aikoo olla (vaikka sen olisi useaan otteeseen joutunut toteamaan ettei se sovi). Hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Jonain päivänä saatat huomata että syöt toisilleen haitallisia olevia lääkkeitä tai olet niin lääketurruksissa ettet kykene enää mihinkään. Siitäkin on ihan oma kokemukseni. Ja sitäkin pidettiin silloin ratkaisuna. Kun elin sitä pahinta kaaostani, oli parempi lääkitä sairaalassa sellaiseen tilaan etten kyennyt enää muuhun kun tuijottamaan ikkunasta ulos tai pelkkää seinää, tuntematta yhtään mitään. Silloin vain sanottiin että Hyvä juttu että itsetuhoajatukset ovat poissa. Olivat joo, niin oli kaikki muukin. Nukuin enemmän kun olin valveilla. Valveilla ollessa tunsin olevani silti vielä unessa.

Tällä hetkellä olen väsynyt lääkityskokeiluihin, hoitokeskusteluihin, omiin oloihini ja oireisiini, ylipäätään koko elämään.
Katkeruus ei auta mutta siltä ei aina voi välttyä.
Miksi ei tehty silloin sitä ja tätä, missä kohtaa olisi pitänyt toimia toisin tai muuta vastaavaa. Mennyttä jo, turha miettiä.

Aiemmat sairauskertomukset joita olen pitkin talvea ja kevättä taas tilannut, kertovat lohdutonta totuutta menneestä elämästä josta osan olen jo unohtanut. Olen saanut siitäkin palautetta miksi ihmeessä niitä luen. Siksi, että haluan muistaa missä olen ollut ja mistä olen tullut ja missä olen nyt.
Vaikka ne ovat karua luettavaa, sieltä kaaoksesta tähän päivään on kuitenkin huomattavissa ero. Ei ehkä sellainen jota osaisin nyt juuri tänään tai huomennakaan arvostaa, mutta toisina hetkinä kyllä.
Silloin sattui ja tapahtui, aivan liikaa ja nyt tuntuu aika pysähtyneen, mieleni pudonnut jonnekin välitilaan josta räpiköin irti. Joskus.

Ehkä tässä tekstissä oli paljon ristiriitaa, mutta toivon että se punainen lanka löytyi sieltä jostain. Kun tarpeeksi alkaa ärsyttämään, siitä yrittää kirjoittaa ja saada sen ulos, siitäkin huolimatta ettei sitä ehkä monikaan lukisi.
Loppuun haluan todeta vielä, että jos sulla on lääkitys ja se toimii ja auttaa, ei siitä pidä tuntea mitään huonoa. Hyvä sulle ! Mutta pointtini oli tämän kirjoituksen kautta avata myös meidän lääkeherkkien ja väsymykseen asti lääkekokeilujen kanssa kamppailevien ihmisten mielenmaisemaa. Nämä toki vain omia kokemuksiani ja ajatuksiani.

 

Heistä jotka putosivat

Ajattelin kirjoittaa aiheesta josta kirjoitetaan liian vähän.
Media antaa ymmärtää että mielenterveysongelmista kärsiviä on kahta lajia; on heitä jotka sairastavat niin että kykenevät vielä olemaan työelämässä tai ainakin palaamaan sinne pian, jotka hyötyvät heille tarjotuista palveluista ja selviävät takaisin työ/opiskeluelämään. Sitten on heitä jotka asuvat kenties kuntoutuskodeissa tai muissa laitoksissa ja jotka ovat jo pysyvällä eläkkeellä ja käyvät ehkä jossain päivätoimintapaikoissa jos pystyvät (ja yleensä heidät leimataan siksi joukoksi joita ei haluta omalle asuinalueelleen, joka on todella surullista.)

Mutta mitä siihen väliin jää? Siihen jää paljon mutta heistä puhutaan vähän. Tässä mainitsen vain heitä joita itse tiedän, toki siihen väliin voi jäädä vielä muitakin.
Siihen jää sairauden takia syrjäytyneet. Siihen jää mielenterveyspotilaat jotka eivät sovi mihinkään "lokeroon", tällä tarkoitan sitä että ovat liian sairaita kuntoutuksiin (tai kuntoutustarjonta ei vastaa tarpeita tai eivät saa kuntoutuksia) mutta kuitenkin pärjäävät ilman kuntoutuslaitoksia tai sairaaloita. Siihen jää ne joista ei puhuta. Joita ei näy lehtien tai television haastatteluissa koska kukaan ei ehkä tiedä mistä heitä etsiä tai eivät ehkä pysty julkisiin esiintymisiin, paitsi ehkä nimettöminä.
Jotka ehkä kävi kovan prässin päiväohjelman luomisessa lukujärjestys-tyyppisesti ja tunsi itsensä epäonnistuneeksi kun eivät kyenneet sitä orjallisesti noudattamaan. Sekin saatetaan tulkita hoidossa siksi että et sitoutunut hoitoon. Mielenterveyshoito on tosi rajaavaa ja karua. Pitäisi aina sopia johonkin lokeroon ja jos et sovi niin kovan leiman saat otsaasi ja pahimmassa tapauksessa sinut kirjataan koko polilta pois terveyskeskukseen.


Tämä aihe tuli mieleeni taas ajankohtaiseksi kun olen tämän aiheen tiimoilta taas joutunut selittelemään ja kuuntelemaan ihmisten ihmettelyjä siitä miten niin vaikeasti masentuneita ei kuntoututeta, tai että "Ai, minä vain luulin ettet halua kuntoutua." Meidät leimataan haluttomiksi mihinkään, meidät leimataan hoitovastaisiksi ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiksi, niinkuin toki tuota viimeistä olemmekin.
Monet ovat saattaneet yrittää paljon monenlaista toimintaa, mutta se ei ole ollut sopivaa ja lopulta on iskenyt taisteluväsymys.
Itsellä on toki siitä onnellinen tilanne että saan (nimenomaan Saan) käydä psykiatrian polilla kerran viikossa. Aina ei kyllä ole ollut näin ja siksi sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Mutta on paljon ketkä tapaavat psykiatriaan ehkä kerran puolessa vuodessa jos silloinkaan. Hoitajaa ehkä vain akuuteissa tilanteissa, jos silloinkaan. Ja jotka käännytetään päivystyspolien ovilta ja sanotaan etteivät ole sitoutuneet avohoitoon (jos eivät esim. sitä saa.)

Oletteko muuten tietoisia että Kelan kuntoutuskursseille pääsee vain lievällä tai keskivaikealla masennusdiagnoosilla. Vaikeasti masentuneet jäävät ulkopuolelle. Vaikka eikö juuri heidän pitäisi sitä kipeämmin saada ? On totta että varmasti jokaisella pitkään ja vaikeasti sairastavalla on jossain vaiheessa kausia jolloin ei vain jaksa. Johon viittasin jo viimeisessä kirjoituksessani. Kun on ehkä käyty jo monet kurssit ja työvalmennukset ja muut paikat eikä mistään tunnu löytyvät ratkaisevaa apua. Mutta tarkoittaako se sitä että jos ei heti kuntoudu, hänen kohdallaan yhteiskunta luovuttaa? Hoidossa painotetaan nimenomaan sitä että kuntoutuminen on hidasta, ehkä kaksi askelta eteen ja yksi taakse (jos hyvin käy.) Mutta yhteiskunta haluaa kuntoutuksen olevan yhtä kilpajuoksua.

Lisäksi Suomen mielenterveyshoidossa ei oteta potilasta yksilönä, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Oletetaan että kaikki sen ja sen diagnoosin alla olevat hyötyvät juuri jostain tietystä jutusta ja jos he eivät hyödykään, heidät leimataan hoitovastaisiksi tai sanotaan että enempää vaihtoehtoja ei ole.
Monet vaihtoehdot myös on sellaisia joista kukaan ei kerro. Julkisen sektorin ulkopuolelle jää kolmannen sektorin palvelut joista moni ei kerro. Niitä on pienillä paikkakunnilla varsin vähän. Ja ovat muutenkin kovin samankaltaisia kaikki. Yleisesti ottaen on joko askartelua tai muita kädentaitoja tai hengailua pelaillen tms tai sitten orjatyöhenkisiä työkeskuksia joista vain harvoista saa muutaman euron päivässä käteen. Toki tuossa on pieniä harvinaisia poikkeuksia jostain muustakin toiminnasta, mutta hyvin vähän. Ja sellaiset ovatkin todella arvokkaita mutta niihinkään ei tietenkään kaikki pääse kun tarjontaa on vähemmän kun potilasryhmää jotka siitä hyötyisi.

Sitten on psykoterapia ja siinäkin on tarkka seula kuka saa esimerkiksi Kelan tukemaa psykoterapiaa. Sitäkään ei myönnetä pitkään ja vaikeasti sairastaville koska heistä ei todennäköisesti (Kelan mukaan) saa enää veronmaksajia. Olen varmasti kirjoittanut näistä aiemminkin, mutta halusin tehdä erillisen päivityksen pelkästään tästä aiheesta. Muutaman vuoden takainen kirjoitus käsitteli ehkä vähän tätä aihetta kun silloin olin hakeutunut valmentavaan koulutukseen jossa en lopulta pystynyt käymään. Uskon syyn olevan siihen että minut laitettiin nuorten ryhmään jossa olin vanhimpana ja koin itseni todella erilaiseksi, krooniseksi niiden lievästi tai vain vähän aikaa sairastaneiden keskellä. Ja koin sen tosi voimakkaana. Jos menisin tuonne vielä uudestaan (ei se ole poissuljettua), pääsisin nyt onneksi automaattisesti aikuisten ryhmään jossa en ehkä tuntisi niin selvästi kuulumattomuutta joukkoon (niin kuin vähän kaikkialla).

Ja sitten on tietysti vielä ne väärät diagnoosit. Toki lääkäritkin ovat ihmisiä ja erehtyväisiä ja se on tietenkin ymmärrettävää. Mutta enemmän huomauttaisinkin siitä miten vähän kiinnitetään huomiota potilaan tarkkailuun. Kun annetaan diagnoosi ja määrätään lääkkeet, ei valvota niiden toimivuutta (joka usein jo kertoo paljon onko diagnoosi oikea, varsinkin jos kyseessä monet lääkevaihdot) tai muutenkaan tehdä tarpeeksi kattavia diagnoosihaastatteluja. Monilla (niinkuin itsellänikin) sairaalasta saatu diagnoosi kulki mukanani monta vuotta eikä kukaan kyseenalaistanut sitä ennenkuin itse tajusin kyseenalaistaa koska otin asioista selvää. Ja se on juuri suuri epäkohta, koska esimerkiksi sairaaloihin joutuessa potilaalle annetaan joku diagnoosi että voidaan lääkitä ja hoitaa oikein, mutta sen jälkeen monissakaan tapauksissa kukaan lääkäri ei enää seuraile tai kyseenalaista onko diagnoosi oikea.

Olen huomannut pitkään sairastaneena ja monissa hoidoissa käyneenä että on heitä potilaita joita kiinnostaa ottaa asioista selvää ja jotka ovat tietoisia laajaltikin omien sairauksiensa oireista ja lääkehoidosta ja sitten heitä jotka eivät ehkä jaksa ottaa selvää tai ovat ylilääkittyjä. Itseäni ei sairauteni alkuvaiheissa kiinnostanut paljoakaan ottaa asioista selvää (ja silloin todella olin ylilääkitty, ja väärin lääkitty) mutta nykyään luen paljon artikkeleita ja muuta materiaalia netistä, kirjojakin toisinaan.

Monesti myös ihmetyttää joidenkin lääkäreiden ylimielisyys sellaisia potilaita kohtaan jotka tietävät lääketieteellistä sanastoa tai tarkemmin lääkkeistä tai kyselevät laajemmin lääkkeen vaikutuksista. Tuntuuko heistä että potilaat astuvat heidän varpailleen? Minä ainakin haluan tietää mitä lääkettä syön ja miten se vaikuttaa, ja paljon enemmänkin sairauteeni liittyvää, minähän tätä sairautta sairastan. Ja monet hoitomallit ja lääkkeet olen itse ehdottanut otettuani asioista selvää. Jotkut lääkärit eivät tästä pidä, vaan haluavat olla määräämässä ja pätemässä. Potilastyön pitäisi ehdottomasti olla enemmän potilasta kuuntelevaa.

Minulla on tapana kirjoittaa asiat ehkä turhankin radikaalisti, mutta sitä mielestäni tarvitaan.  Tässä tekstissä käytetyt esimerkit eivät perustu mihinkään tilastoihin vaan omaan havannointiin tuolta väliinputoajien joukosta kun olen seurannut niin monia ketkä ovat monesta lokerosta pudonnut sinne jonnekin väliin, minkä olemassaoloa moni ei edes tiedä.
Eikä tässä auta yhtään se että monet julkisuuden henkilöt puhuvat mediassa kokemuksistaan mielenterveysongelmista niinkuin ne olisivat vain ohimeneviä vaiheita joista kuitenkin selvittiin.
On muistettava että joskus niihin myös kuolee, tai päätyy syrjäytymään vuosikausiksi kotiin. Yhteiskunta tarvitsee lisää puhetta meistä väliinputoajista.

... Ja lopulta tulee raivo

Ja sieltä se tulee, kaikkien hoitovuosien ajalta.
Puhdas raivo.
Tekisi mieli laittaa kämppä remonttiin ja silpoa itseni pois täältä. Sydän takoo vimmatusti, itku pyrkii ulos, sanat haluaa tulla huutona ulos. Kelle täällä kotona yksin huutaisin?

Miksi ei hoidettu, miksi ei tehty mitään ? Tungettiin vaan lääkettä ja diagnoosia toisensa perään ja suljettiin osastoille huutamaan tuskaa seinien sisään. Lopulta ei enää huutanut, kun oli niin koomassa lääkemääristä. Ja sehän se on tarkoituskin ! Hiljennetään potilaat, unohdetaan että mielenterveysongelmaisilla on enää mitään ihmisyyttä, tungetaan vaan lisää lääkettä että pysyvät hiljaa !

Olen niin vihainen. En kellekkään henkilökohtaisesti, vaan koko helvetin systeemille ! Ketä tämä palvelee, kuka tästä enää hyötyy ?
Olen vihainen sille, ettei Kela kuntouta vaikeasti masentuneita. Ettei kroonistuneita tai vaikeasti oireilevia hoideta. Ettei psykoterapiaa myönnetä kun usein lievistä oireista kärsiville, työelämässä vielä oleville tai sairautensa alkuvaiheessa oleville.
Ja miksi minulle ei sitä tarjottu kun olin vielä sairauteni alkuvaiheissa ja työelämässä ?! Kaikki voisi olla toisin ! En osannut silloin vaatia eikä kukaan osannut vaatia sitä puolestani. Olin liian sokea vielä, untuvikko tässä mielenterveyshoidon helvetissä. En tiennyt mitä on edessä, ei kai sitä voi kukaan kuvitellakkaan miten huonosti "hoidetaan".
Aina se sama lässytys siitä, kuinka olin silloin liian oireileva, liian sairas enkä olisi hyötynyt. Miksi ei edes yritetty ? Miksi huusin ja rimpuilin ja ainut mitä tehtiin, minut hiljennettiin lääkkeillä !
Helvetti että olen vihainen. Katkera.

Tällaisessa raivonpuuskassa olisi varmaan parempi heittää näppäimistö pois ja purra tyynyä, mutten halua tästä vaieta !

Mitä enemmän aikanaan rimpuilin, sitä enemmän vaan syötettiin lääkkeitä. Eikä siinä tilassa ihminen osaa enää ajatella ettei niitä pitäisi syödä. Ne asiat, jotka laukaisi masennukseni, niitä ei koskaan käsitelty, ne tulevat uniin vieläkin.
Ja mitä sitten tehtiin kun olin käynyt läpi kymmenet osastojaksot ja lääkkeet ja vetäytynyt koko normaalin nuoren elämästä syrjäytyneen mielenterveyspotilaan elämään. Yksi vaivainen kuntoutuskurssi jonka olisi pitänyt ihmeitä tehdä ! Sen jälkeen ruuveja pussittamaan kroonikoiden kanssa ilman mitään palkkaa !
Kyllä, tämä kaikki on totta. Mielenterveyskuntoutujien päivätoimintapaikat käsittävät lähinnä askartelua ja yksitoikkoista työtä ilman mitään rahallista korvausta.
Nuorilla on vielä vähän enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä lähemmäs lähestyy kolmeakymmentä, mahdollisuudet vähenee ja lopulta ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta kun istua kotona tai kaikenmaailman kroonikkojen kerhoissa.

Jos joku vielä jossain sanoo, että tämä mielenterveyspotilaiden hoito on asianmukaista tai kannustavaa, olen varma siitä ettei sellaisella ihmisellä ole mitään käsitystä mielenterveysongelmista. Liian usein ohimenevä kriisien tai elämäntapahtumien aiheuttama alakulo diagnosoidaan masennukseksi ja sellainen ihminen luulee hyötyneensä hoidosta, vaikka tosiasiassa aika on vain tehnyt tehtävänsä.

Olen vihainen kaikkien mielenterveyspotilaiden puolesta jotka kokee jääneensä ilman apua ja yksin. Olen vihainen kaikkien itsemurhaan päätyneiden puolesta jotka ei jaksaneet enää elää kun joutuivat hakemaan apua monilta luukuilta ja juoksemaan byrokratiaviidakossa ja väsyivät loppuun.

Vaikka sekoaisin tähän raivoon niin yksi asia on varma; yhdenkään päivystyksen luukulle en enää mene. Se on selvä mitä sieltä saa; lääkepurkkeja ja tyhjiä lupauksia.

Ajatuksia dkt-terapiasta ja mielenterveyshoidoista

Kirjoitetaan nyt sitten taas kun tuntuu olevan sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. En tiedä lukeeko näitä kukaan, mutta lähinnä kai terapioin tässä itseäni ja opettelen siihen, että voin avoimesti kirjoittaa näistä ongelmistani, kun tuntuu ettei tässä elämässä ole muutakaan.

Dkt. Dialektinen käyttäytymisterapia. Sitä on suositeltu monta kertaa, laitettu vailla omaa motivaatiotani jonoon, koska epävakaathan muuttaa mieltä koko ajan, ja he kai ajattelee että minäkin olen jo toista mieltä kun vuoroni siinä jonossa on.

Etten laukoisi vain omia mielipiteitäni kyseisestä terapiasta, niin tässä jonkunlainen selitys sille mitä se pitää sisällään, lainattuna netistä =  
"Dialektinen käyttäytymisterapia koostuu viikoittaisista yksilöpsykoterapiaistunnoista, viikoittaisesta taitovalmennuksesta ryhmässä sekä mahdollisuudesta soittaa psykoterapeutille käyntien välillä. Taitovalmennusryhmässä potilaat harjoittelevat erilaisia tietoisen läsnäolon-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hoito kestää vuoden tai kaksi vuotta, mikäli potilas hyötyy siitä. Dialektisen käyttäytymisterapian tehokkuus epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien itsemurhayritysten, itsetuhoisen käyttäytymisen ja psykiatrisen sairaalahoidon tarpeen vähentämisessä on tutkimuksissa vahvasti osoitettu."

Mikä siinä sitten ahdistaa? Pitäisi varmaan olla pelkästään kiitollinen siitä että sellaista julkisella puolella tarjotaan, että edes yritetään hoitaa. (Kelan tukemia terapioita en lääkäreiden mukaan tulisi koskaan saamaan, koska olen niihin liian "oirehtiva" ja "sairas" ja Kelahan kuntouttaa vaan heitä joista uskoo vielä saavansa veronmaksajia yhteiskuntaan.)

Olin tuohon Dkt:hen vuosi sitten jo menossa. Tai kävin siinä sellaisessa alkukartoituksessa, vai miksikä sitä kutsuttiinkaan. Sain siitä tietoa ja kerroin taustojani. Kun sieltä sain kotiini sitten materiaalia tutkittavaksi, ja mietittäväksi ryhdynkö terapiaan, menetin malttini aivan täysin. Katsoin niitä papereita ja alkoi kiehumaan todellakin yli. Että pitäisi kirjoittaa kaavakkeeseen jokapäiväiset olotilat, arvioida numeroin joka ikinen tunne ja olotila tiettynä kellonaikana, kirjoittaa vielä polttamansa tupakat ja kuukautisten ajankohdat ja juomansa alkoholimäärät ja itsetuhoilut ja kaikki. Tuntui sellaiselta typerältä rasti ruutuun-menetelmältä ja revin kaikki materiaalit ja totesin että ei ole mun juttu, ei todellakaan.
Ihan kun pystyisin jollain numeroilla ja rasteilla kertomaan mun olotilojani.
En pysty näkemään sitä hyvänä asiana että kuulostelisin koko ajan tuntojani ja tavallaan olisin täysin sairauden (tai häiriön) määriteltävissä. En usko muutenkaan, että jatkuva asioiden vatvominen mitään hyvää kenellekkään tekee. Pitäisi kuitenkin osata joskus nähdä itsensä muuna kuin pelkkänä diagnoosikimppuna. Niin ajattelen. Edelleen.
Tuntuu että kyseinen terapia vaan ruokkii koko epävakautta entisestään, vaikka kuulemma sillä ollaan hyviä tuloksia saavutettukkin. Arvelluttaa silti.

Kyseiseen terapiaan kuuluu myös käsittääkseni jokapäiväinen (?) puhelintuki. En nyt ole ihan varma onko se jokapäiväistä, mutta ainakin useampana päivänä.
Sekin arvelluttaa. Mitä sitten kun sellaiseen tottuu, ja terapia loppuu ? Miten sitten selviää kun on tottunut siihen että joku on lähes aina saatavilla ja jollekkin voi koko ajan  purkaa jokaista helvetillistä hetkeä.
Tuntuu siltä, että tuo ei ainakaan mulle hyväksi olisi. Miten se voi olla kellekkään hyväksi, että ikäänkuin on ajatus että Aina on joku jolle soittaa ja ratkoa jokaista olotilaa. Ettei lopulta mistään tarvitse selvitä yksin, keksiä itse selviytymiskeinoja ja koittaa jotenkin päästä niistä tilanteista eroon. Siihen mielestäni sisältyy ajatus että mistään ei tarvitse lopulta itse ottaa vastuuta, senkun purkaa kaiken pahan olonsa puhelimitse toiseen ihmiseen. On ikäänkuin jonkun kannattelemana koko ajan. Mitä sitten kun ei sitä kannattelua enää olekkaan ? Kaikki alkaa taas alusta ja joudut tottumaan taas selviytymään yksin.

Usein kysytään että onko sulla mitään menetettävää , no ei varmasti olekkaan. Mutta olen sellainen ihminen joka on viimeiseen asti itsepäinen ja jos jotain olen päättänyt, jos olen päättänyt etten siihen ryhdy tai en näe siinä mitään hyvää, en varmasti toisten suostuttelemana mihinkään ryhdy.
Ja kun kuitenkin näen että epävakaudessa olen paljonkin "rauhoittunut", tuntuu vaan että masennus vaan syvenee ja sitä ei mitenkään yritetä hoitaa muuta kuin lääkkeillä.
Aina vaan sanotaan että epävakauteni aiheuttaa masennusta, ja masennukseni on endogeenista (sisäsyntyistä) eikä siihen oikein mikään auta. On kokeiltu jo ect-hoidotkin monesti. Niistä lähinnä lyhyt hyöty, joka on loppunut lyhyeen. Mutta silti parempi kun ainutkaan lääke, koska lääkkeet eivät ole tehneet koskaan mitään hyvää (siltä tuntuu) vaikka niitä onkin syötävä kun ilmankaan ei enää voi olla.
Tuota dkt-terapiaa olen taas miettinyt että pitääkö sitä sitten puoliväkisin kokeilla, kun tuntuu ettei muuta ole tarjottavissa. Ja siitä aina jankkaavat. Se vaan nostattaa itsessä lähinnä raivoa ja vihaa. Olen aikanaan yhden epävakaus-ryhmän käynyt, jossa lähinnä käsiteltiin mindfullnessia. Siitäkään en tuntenut mitään apua olevan, taidan olla liian levoton sielu tuollaiseen pysähtymiseen ja tietoiseen läsnäoloon.

Nyt on ensi viikolla vielä se scid-I testi ja kesäkuussa yhteistapaaminen hoitajan ja lääkärini kanssa jossa sitten lääkäri kertoo scid-testien tuloksista ja sen jälkeen mietitään hoitovaihtoehtoja, joka varmaan on sitten se dkt-terapia. Tuntuu vaan että tässä on kärsitty niin kauan, ettei tässä ole enää mitään voimia mihinkään hoitoon tai terapiaan. Että tässä on jo hoitojen aika ohi ja nyt ollaan jonkinlaisessa kroonistuneessa tilassa, ja tässä nyt sitten vaan yritetään kestää.

Olen ennenkin sanonut, hoitotaholleni, että olen sitä mieltä että kaikki hoidot ja terapiat olisi pitänyt olla sairastumiseni alkuvaiheissa. Ja aina sama vastaus siihen, että olin niin voimakkaasti oirehtiva, etten ollut silloin vastaanottavainen mihinkään hoitoon, ja silloin ei voi hoitaa, vaan pitää vaan selviytyä ja yrittää oireita lievittää ja myöhemmin kun potilas rauhoittuu ja alkaa vastaanottamaan hoitoa, sitten aletaan hoitaa. Näin on sanottu. Ja olen kuulemma tällä hetkellä "vastaanottavaisempi". Mikä tuntuu lähinnä oudolta kun tuntuu etten jaksa käydä edes sovituilla tapaamisilla, mitä nyt ei viime vuosina ole ollut kun kerran kahteen viikkoon. Olen kyllä melkein aina käynyt, mutta en tunne itse olevani kovinkaan vastaanottavainen.
Kävin pari vuotta samalla psykologilla ja nyt vuoden alusta vaihdoin poliklinikkaa kun muutin toiseen paikkaan, saman kaupungin sisällä kuitenkin. Nyt on uusi poli ja uusi hoitaja ja lääkäri. Hoitaja aika mitäänsanomaton, vahvasti tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään motivaatiota järjestää edes tapaamisia. Viimeksi kävin hänen luona maaliskuussa ja seuraavan kerran menen kesäkuussa, hänellä oli joku lomakin. Lääkäriä olen nyt useimmin nähnyt kun hoitajaa, mikä on aika outoa. Yleensä lääkäriä ei hoidossaan näe kun kerran tai pari vuodessa.

Välillä tunnen suunnatonta raivoa siitä, miten tämä kaikki sairastumiseni on hoidettu. Miksi aiemmin ei tehty mitään, eikö kukaan välittänyt. Miksi tehdään scid-testit kolmentoistavuoden sairastelun jälkeen. Miksi jotkut saa ne heti. Miksi on hoidettu väärällä diagnoosilla aikanaan ja miksi on syötetty liikaa lääkkeitä ennenkuin tuli oma tahto lääkityksen suhteen.

Mielenterveyshoito on kaikkea muuta kuin hyvää Suomessa. Tuntuu niin väärältä kun lukee ihmisten kokemuksia nettipalstoilta tai facebookin mt-ryhmistä. Tuntuu välillä ettei kukaan ota todesta. Että ollaan kun jotain pohjasakkaa eikä ketään kiinnosta. Pompotellaan paikasta toiseen ja hoidetaan miten sattuu. Usein tulee mieleen verrata psykiatrista hoitoa somaattisten sairauksien hoitoon. Mitä jos syöpäsairaalle ihmiselle sanottaisiin että seuraava hoito on vasta kuukauden päästä kun ihmiset on lomilla eikä korvaavaa voida järjestää ? Mitä jos lätkittäisiin diagnooseja tutkimatta ja hups, yhtenä päivänä ei olekkaan tappavaa sairautta. Mitä jos sanottaisiin ettei voida enää hoitaa, että ei saa enää tuettua terapiaa vaikka sitä tarvitsisi, kun ei enää ole rahoitusta.
Tuntuu niin väärältä kaikkien mielenterveyspotilaiden takia.
Varsinkin kun maailma muuttuu kovemmaksi, kuka täällä enää järjissään ja särkymättä selviää ? Aina vaaditaan enemmän ja koskaan et ole tarpeeksi missään. Aina vaan lisää ja lisää, mikään ei riitä.


No ei sillä, että ennenkään olisi paremmin ollut. Olen lukenut nyt Mary Barnesin ja Joseph Berken kirjoittamaa kirjaa Matka hulluuteen, jossa on kerrottu mitä mt-hoito oli 1950-1970 -luvuilla. Aika kammottavaa tuntui olevan. Nykyään ei sentään sairaita suljeta pois silmistä sairaaloihin, mutta ei tämäkään hoito hyvältä tunnu.

Mutta tässä nyt tällaista avautumista, välillä on pakko saada sanoa tätä turhautumista ääneen.