maanantai 31. lokakuuta 2016

Valtava väsymys

Kun joutuu pitkästä aikaa miettimään omia vahvuuksiaan ja sitä miksi juuri minut kannattaisi valita, tuntuu se kaiken tämän sairauden ja negatiivisuuden keskellä todella julmalta. Kun tuntuu että kaikki omat luonteenpiirteet ja vahvuudet hukkuvat pelkkiin oireisiin ja niiden hoitamiseen. Joutuu todella pohtia ja nähdä kaiken sen taakse.
Kyse on kokemusasiantuntijakoulutuksen hakemuksesta. Kymmenen otetaan koulutukseen joten hakemuksen pitäisi jotenkin erottua, että tulisi valituksi. En kuitenkaan lähde kaunistelemaan ja valehtelemaan koska haluan säilyttää aitouteni, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos se koituu kohtalokseni, sille ei voi mitään.
Tuntuisi vaan todella typerältä kirjoittaa että on jotenkin kuntoutunut tästä, koska ei todellakaan ole. Olen kuntoutuja, edelleen ja varmasti aina. En edes tiedä mitä kokemusasiantuntijoilta vaaditaan. Kuullostaisi tekopyhältä jos kaikkien tarvitsisi olla jotenkin "parantunut" voidakseen toimia kokemusasiantuntijoina, joten en halua uskoa niin.
Hion vielä hakemustani ja sitten lähetän ja toivon ja pelkään pahinta. Kaikki tällaiset pettymykset kun tuntuu olevan pieniä maailmanloppuja niin tietynlainen pelko on lähettää edes koko hakemusta.


Kävin tuossa menneellä viikolla ottamassa kauan suunnitellun tatuoinnin ja nyt päiviäni rytmittämät jatkuvat rasvailut. Ehkä joskus esittelen sen täälläkin kunhan ensin parantuu.
Tuntui kyllä hyvältä saada se otettua, rakkain teksti, toinen "nimeni" (lähinnä netissä) ikuistettuna käteeni.

Tyhjyys tuntuu loputtomalta edelleen. Ja voxra, lääke jolta odotin paljon (liikaakin?) tuntuu menettäneen tehoaan. Tai sitten kaikki johtuu vaan pettymyksestä kun odotin kai enemmän. Nostin viime viikolla annosta 300mg:aan ja sekään ei tunnu miltään. Aiempina kesinä se on kyllä tuntunut heti, niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt tuntuu ettei ole enää sivuoireita eikä mitään tehoakaan. Järkyttävä väsymys vain päivästä toiseen. Totaalinen merkityksettömyys kaikkeen.
Vaikka täytyy toki myöntää sekin josta psykiatri muistutti, että kyllähän edelleen nykyään olen paremmassa kunnossa kun ennen voxran aloitusta. Koska väsymyksestä huolimatta teen kuitenkin jotain asioita, enkä makaa kaikkia päiviä kotona. Olen kävellyt suhteellisen paljon viimeisen parin kuukauden aikana (tästä kiitos pokemoneille). Mutta sekään ei tunnu tätä väsymystä helpottavan. Vaikka tuleekin lähdettyä kävelemään väsymyksestä huolimatta. Useimpina päivinä, valitettavasti harvenevassa määrin, alkuinnostuksen jälkeen. Tuntuihan se alussa jotenkin typerältä kävellä tuolla virtuaalisten hahmojen takia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että jos ne saavat minut ulos ja kävelemään kilometrejä päivässä, ei se ole typerää. Ja tuleehan siinä samalla nähtyä paikkojakin.

Kovasti vaan edelleen kaipaisi jotain merkitystä olemassaololleen ja usein se tuntuu niin musertavalta kun ei tunne löytävän paikkaansa tässä maailmassa.

Kirjoittamisellekaan ei tunne löytävän merkitystä, kun ei oikein tiedä edes mistä kirjoittaa. Voxra on kai tehnyt jotenkin tunteettomaksi, ainakin vienyt itkukyvyn, joten ei tiedä mistä kirjoittaa.
Tässä nyt kuitenkin lyhyt teksti viime viikoista. Yritän pohtia mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Kiitos kaikille jotka tätä lukee, merkitsee paljon <3

tiistai 4. lokakuuta 2016

Ajatusvirtaa ja sanahirviöitä

Syksy kauneimmillaan. Kaunis, rakas syksy. Syksy on ollut aina jotenkin uudistumisen aikaa.
Monet muutot, monet uudet jutut ovat tulleet syksyisin.
Ohikiitävät hetket jaksan sitä nähdä. Muuten kuljen kuin sumussa. Joskus näen ja harvoin jaksan ikuistaa johonkin kuvaan sitä.

Ehkä voin paremmin, ehkä olen ilmeikkäämpi, ehkä olen jaksavampi. Mutta silti taas niin rikki.
Vanhat muistot tulvivat mieleen demonien lailla. Taannun hetkeksi vanhaan kipuun. Hetken olen mielessäni viiltämässä ranteita auki, tyhjentämässä kaikkia kaappeja lääkkeistä kurkkuuni, hukuttamassa itseäni yhä hirveämpiin humaltumisiin. Mielessä. No, ehkä konkreettisesti myös jotain.

Kaikki niin sekaista, valhetta tavallaan. Peitän ja salaan, ei ole kelle kertoa, ei voi olla rehellinen. Tavallaan kaikki niin sekaista ja ulospäin näytän voivan paremmin. Väsyinkö näyttämään todelliset tunteeni aina niinkuin ovat? Näppäimistön kautta olen edelleen se sama sanahirviö.
Tartteisin tauon. Edes lyhyen. Kaikesta ja kaikista. Jonnekin kaikkien kanavien ulottumattomiin, osaisinko sitäkään?

Valtava tarve löytää jotain merkityksekästä jolla hukuttaa tyhjyyttä pois. Jatkuva, ainainen, ikuinen tyhjyys, vihaan sinua. Vihaan sinua. Mene pois. Miksi aina tämä.
Huokailen tätä kirjoittaessani, vedän syvään henkeä välillä, sen mitä saa kipeistä keuhkoista ja flunssasta.

Rikkinäisiä ihmissuhteita taas. Väsyin. Väsyn. Kaikkeen.
En tunne olevani missään tärkeä, kenellekään. Katson toista kuin omaa menneisyyttäni ja tajuan etten jaksa nyt. Ja hetken päästä sanahirviöiden jälkeen tajuan kuinka en voi sanoa noin. Minä elin tuon saman. Elän ehkä vieläkin. En ole mistään täysin päässyt. En todellakaan.
En vain aina jaksa.
Ja kaikki voi palata takaisin kuitenkin koska tahansa. Tiedostan sen.

Tuntuu ettei kukaan kysy mitään. Mitä sinulle kuuluu? Miten voit? Koska ainahan mulle samaa vaan. Vuodesta toiseen. Ei ole mitään uutta. Tätä samaa vanhaa. On helpompi ratkoa toisten ihmisten akuutteja ongelmia mutta silti vihaan sitä että että aina oletetaan että mulle vaan tätä samaa, ei tarvitse edes kysyä. Kierretään vaan kaukaa, aina yhä kauempaa. Ei jakseta enää. Ajatellaan kai että jos kysyy, sieltä vuodatan koko elämän mittaisen tuskan. Onko nämä omia oletuksia vai totuuksia?

Ja miltä sekin tuntuu ettei kukaan jota oikeasti pidät tärkeänä ihmisenä ja olet tekemisissä myös kasvokkain, ei juuri tätä blogia lue. Joitain linkkaamiani tekstejä puoliväkisin ehkä, tai ei edes silloin. Ei ole ajatukseni tärkeitä. Vai liian kipeää vain. Vai liian eri maailmaa ja aaltopituuksia. Olenko jossain sellaisilla aalloilla ettei sinne yllä kukaan. Ei oikein samaistumista kehenkään.

Sanatulvaa tässä vain naputan. Kun tuntuu että tukehtuu jos ei saa ulos.

Syksy on kaunis, paljon on hyvää, en ole niin syvällä enää, en enää niin samoissa kehissä kuin joskus, olen mennyt eteenpäin, hoitoni on "tuloksellista" kuten psykiatrini sen kirjoittaa tietoihini, ei olla potkimassa polilta pois vaikka monet ovat, on hyvä hoito (ja siitäkin pitää tuntea syyllisyyttä).
Ja silti niin tyhjää kaikki. Merkityksetöntä. Jokainen hengenveto. Jokainen olemassaolon sekuntti.

Ajatusvirtaa ja lääkkeetkin kai tehoaa. Mutta lopulta kaikki on samantekevää.
Kun kaikki minkä puolesta taistelet, lopulta sirpaloituu. Menetät vain, koko ajan, lisää ja lisää. Et osaa olla, et kuulu mihinkään. Tätä samaa. Vaikka joskus eri mutta silti. Vuodesta toiseen.

Niin. Tässä tämä kaikki nyt. Ajatukset jotka piti saada pois, ja silti ne ovat. Aina.

Syksy on kaunis silti.