Tässä mielipiteitä lääkkeistä vuodelta 2011.
(Tekstini joka syntyi tänään kaiken tämän pillerivihan kasvaessa.
Teksti puhuu pilleriyhteiskunnasta ehkä hieman kärjistetysti. On toki
lääkkeitäkin jotka auttaa ja joita kannattaa syödä, ja sairauksia jotka
vaativat lääkkeitä, en halua sitä kieltää. Kirjoitin tätä vain omien
kokemusten ja ajatusten kautta)
Pillereitä pillereitä !
Tämä maailma pursuaa pillereitä. Niitä on jokaiseen vaivaan.
Itse
olen aina ollut lääkevastainen ihminen, ja taistelin masennukseni
kanssa yli vuoden ennen kuin suostuin puoliksi pakotettuna aloittamaan
masennuslääkityksen 18-vuotiaana.
Mielenterveysongelmissa
on yhteiskunnalle halvempaa tunkea pilleripurkki kouraan, kuin hoitaa
itse ongelmaa esimerkiksi terapialla. Mihin se itse ongelma katoaa, jos
sen turruttaa pillereillä ja jatkaa elämäänsä?
Kukaan ei varoita
lääkkeiden pitkäaikaisesta käytöstä. Kukaan ei huomioi niitä oireita
jota esimerkiksi pitkäaikainen antipsykootti-lääkkeiden syönti
aiheuttaa.
Olen itse kolunnut mielenterveyskuntoutujien
työkeskukset, kuntoutuskodit, työhönvalmennuskurssit ja klubitalot ja
nähnyt niitä vuosikymmeniä lääkkeiden kanssa eläneitä kroonikoita,
joista huomaa jo päällepäin että he ovat olleet vahvassa lääkityksessä
pitkään.
Kun ihminen joutuu psykiatriseen sairaalaan, lääkemäärät
kasvavat. On paljon helpompaa henkilökunnalle turruttaa kenties
aggressiivinen ja äänekäs mielenterveyspotilas lääkkeillä, kun
esimerkiksi puhua hänen ongelmistaan.
Jos ihmisellä ei ole omaa tahtoa, häneen tungetaan lisää ja lisää pillereitä ja tehdään hänestä ”kuolaava ja muistamaton hullu”.
Meitä
mielenterveyspotilaita pidetään koekaniineina ja jos yksi lääke ei
toimi, annetaan toinen. Jos sekään ei toimi, katsotaan auttaako kolmas
tai neljäs. Kun koko lääkkeiden kirjo ollaan kokeiltu, todetaan, ettei
lääkkeistä ole apua, mutta henkilön on silti jatkettava lääkitystään.
Tiesittekö
että Kela myöntää varmemmin työkyvyttömyyseläkkeen, mitä enemmän
lääkkeitä syöt? Jos et syö mitään pillereitä ja sinulla on psyykkinen
sairaus/sairauksia, et todennäköisesti saa koskaan
työkyvyttömyyseläkettä.
Ennen flunssaan juotiin itse
poimituista marjoista tehtyä mehua tai muuta vastaavaa, nykyään mennään
lääkäriin ja sieltä apteekkiin ja ostetaan kassillinen lääkkeitä.
Lääkkeitä on yskään, kurkkukipuun, nenän tukkoisuuteen, kuumeen laskuun,
päänsärkyyn ja vaikka mihin. Silti ihmiset jotka ramppaavat siellä
apteekeissa, ovat parin kuukauden jälkeen jälleen sairaita.
En
itse syö flunssaan mitään lääkkeitä ellen tarvitse johonkin tulehdukseen
antibiootteja. Onko vain sattumaa, että olen kuumeessa ehkä kerran
kahdessa vuodessa ?
Jokainen sairastuu elämässään flunssaan ja
kuumeeseen, Miksi sitä tarvitsisi lääkitä? Parempi kärsiä hetki ja antaa
sen mennä ohi.
Vai onko tämä nykyinen suorittamis-yhteiskunta
niin hektinen, että ihmisen täytyy painaa töitä kuumeisena ja
flunssaisena, niin on pakko lääkitä itseään että kykenee työhön?
Kerrotaan
esimerkki; Ex-poikaystäväni joutui psykoosissa sairaalaan vuosi
ennen kuolemaansa. Hänen lääketasot nostettiin skitsofreenikon
ketiapiini-tasolle vaikka hän sairasti ”vain” vakavaa masennusta.
Sinänsä ymmärrettävää, että akuuttihoito psykoosiin on lääkehoito, koska
psykoosi on aina henkeä uhkaava tila. Hän vietti sairaalassa neljä
kuukautta ja hänen psykoosinsa meni ohi. Mutta kun hän pääsi kotiin,
lääketasoja ei laskettu. Hän lähti kotiin sellaisella
seroquel-annoksella, että jos itse ottaisin saman annoksen, en pysyisi
pystyssä, vaan joutuisin yöllä konttaamaan vessaan. Hän oli viimeisen
puolen vuoden ajan ennen kuolemaansa tavattoman väsynyt koko ajan. Hän
ei saanut otetta mistään. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla ja kun
työkokeilu alkoi, hän oli niin väsynyt, ettei saanut itseään aamulla
ylös. Siitä hän alkoi syyttää rankasti itseään. Hänen viimeinen
lauseensa hänen nettipäiväkirjassaan on noin 5 tuntia ennen kuolemaansa
seuraava; ”Olen idiootti.”
Hän kuoli epäselvissä olosuhteissa.
Lääkkeiden ja viinan yliannostukseen. Varmuutta ei ole oliko se
itsemurha, mutta hänen itsetuhoisista teksteistään netissä oli
konkreettista näyttöä, joten itse olen alun alkaen uskonut että se oli
itsemurha.
On nykyään lähes muodikasta syödä
masennuslääkkeitä. Tilapäiseen ahdistukseen lääkärit määräävät nykyään
mieluummin pitkäaikaisessa käytössä olevia lääkkeitä, kun lyhytaikaiseen
käyttöön tarkoitettuja bentsodiatsepiineja eli rauhoittavia. Koska
heillä on näyttöä siitä, että bentsojen aiheuttamat lääkkeiden
väärinkäytöt ja riippuvuudet ovat hurjassa nousussa. Kuitenkin, vaikka
ahdistus on poissa, lääkkeiden käyttöä jatketaan eikä pitkäaikaisista
haitoista puhuta.
Lääkefirmat rikastuvat huimaa vauhtia,
ja samaan aikaan esimerkiksi Kelan tukemia terapioita on yhä vaikeampi
saada. Yhteiskunta haluaa ihmisiä yhä nopeammin takaisin työelämään,
mutta miksi samalla tehdään ihmisistä kroonikoita, jotka eivät enää
selviä takaisin työelämään? Siksi, että terapiaa pidetään kalliimpana
kun lääkepurkkeja. Tämän yhteiskunnan ajattelutapa on kovin
lyhytnäköinen, ja luullaan että tunkemalla pilleripurkki kouraan
hävitämme oireet ja saamme ihmisen takaisin liukuhihnalle. Mutta mitä
sitten kun oireiden kanssa kamppaileva ihminen joutuu
sairausloma-kierteeseen, kun hänessä olevaa itse ongelmaa ei ole
mihinkään yritetty poistaa, vaan vain yritetty lääkitä pois. Kenenkään
ongelmat ja esimerkiksi traumojen tuomat psyykkiset sairaudet eivät
häviä pilleripurkilla, ja nykyään yhä useampi sairastuu kipeiden
traumojen ja kokemusten kautta.
Mikä on tämän yhteiskunnan
viesti? Se, että Syö pillerisi, olet vähemmän haitaksi. Kun ihminen
laahustaa koomaisena eteenpäin, se on kaikille helpompaa, kun se, että
hänellä olisi aitoja tunteita joita ei olisi lääkitty, vaan
yritettäisiin pikkuhiljaa auttaa terapian ja muun lääkkeettömän hoidon
avulla. On totta, että jotkut psyykkiset sairaudet tarvitsevat lääkkeitä
koska esimerkiksi aivoissa on jotain puutteita. Tällaisia ovat
esimerkiksi Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mutta miksi yhdistämme
kaikki ongelmat ja oireet siihen, että ne tarvitsevat välttämättä
lääkitystä, eivätkä poistu muuten.
Samaan aikaan muun
muassa naisten itsemurhakuolemien ja varsinkin itsemurhayritysten
yleisin syy on lääkeyliannostus. Lääkärit määräävät itsetuhoiselle
ihmiselle sadoittain pillereitä, ilman minkäänlaista valvontaa. Vasta
kun itsetuhoinen henkilö on tarpeeksi usein käynyt ensiavussa
hiilihuuhtelussa, lääkkeiden määräystä rajoitetaan.
Voin
puhua vain omien kokemusten kautta, koska en ole asiantuntija. Onko vain
sattumaa, että olen syönyt yhtä kauan yhtä samaa lääkettä ja ollut yhtä
kauan määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä? Onko vain sattumaa,
että ennen tätä lääkettä minulla ei ollut univaikeuksia, mutta kuuden
vuoden ketiapiinin syömisen jälkeen en saa enää unta ilman ? Kun vihdoin
yritän lopettaa tosissani lääkettä, kuulen juttuja siitä, kuinka minun
ei pitäisi lopettaa tätä lääkettä koska se tasapainottaa mieltäni ja
antaa unen. Onko elämäni sitten ollut muka tasapainoista nämä kaikki
kuusi vuotta? Kaikkea muuta. Se on vain vienyt luovuuteni, todellisen
minäni. Sen minän joka ennen tätä lääkettä valvoi öitä
luovuuspuuskissaan kirjoittaen ja uskalsi sanoa mielipiteensä, puolustaa
oikeuksiani ja sanomaan suorat sanat jos tilanne sitä vaati. Mutta jos
elämääni on seurannut sivustakin nämä kuusi vuotta, en usko että kukaan
voisi sanoa että olisin ollut tasapainossa. Vai onko tasapainoista
elämää jatkuvat lääkeyliannostukset (jotka tosin nyt ovat olleet poissa
pari vuotta), itsetuhoiset käyttäytymiset, jatkuvat sairaalareissut ja
alkoholin aiheuttamat kommellukset sekä monet tapahtumat, jotka
selittyvät yhä useammin sairaudella joka minulla on; Tunne-elämältään
epävakaa persoonallisuushäiriö.
Tiedän vain muutaman
ihmisen, jotka ovat irrottautuneet tästä pillerinpyörityksen
oravanpyörästä, ja heidän kohdallaan muutokset on pelkästään
positiivisia. He ovat löytäneet energiansa uudelleen, oppinut paremmin
ymmärtämään sairauttaan, pystynyt jälleen palaamaan työelämään ja
löytämään elämäänsä onnen.
Mutta jokainen saa valita
tiensä. Valitettavasti siihen tien valintaan vaikuttaa tämä yhteiskunnan
pillerien rakastaminen, koska jos esimerkiksi haluat rahaa tilille ja
leipää pöytään, on usein alistuttava lääkkeiden syöntiin vain saadakseen
itselleen kuuluvan tuen.
Räpiköiden yritän itse irti
tästä lääkkeiden oravanpyörästä, tosin mielessäni myös se, että
jatkaakseni työkyvyttömyyseläkettäni saadakseni rahaa, on joskus
alistuttava. Se on niin väärin ja niin totta.
Koska tämä
yhteiskunta ja varsinkin psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset
heräävät tajuamaan, ettei ne pillerit ketään pelasta ja lakkaavat
olemasta lääkäreilleen lääkkeiden orjia ?
Omasta
puolestani sanon vain, että tunnen mieluummin väsymystä unettomista
öistä, kun jatkuvasta pillerikoomasta. Jos vain saisin joskus sen itseni
takaisin joka olin ilman kemiallista horrosta.
Vai ovatko
mielenterveyspotilaat jo niin ylilääkittyjä, etteivät he enää pysty
heräämään siitä koomastaan tajuamaan tätä todellista maailmaa ?
torstai 29. toukokuuta 2014
Loputonta taistelua
Ollut valtavaa väsymystä ja ärtymystä ilmassa. Huonosti nukutut yöt takaavat ne olotilat. Nyt paremmin nukuttu yö ja aamukahvia. Jotenkin tyhjää kaikki, eikä oikein ajatus kulje. Sitä tyhjyyttä on ehkä vaikein kestää. Joskus tuntuu että ahdistaisi edes, eikä kaikki olisi vain samaa tyhjää joka ei tunnu miltään. Toisaalta taas kun ahdistaa, haluaisi siitäkin irti. Ristiriitaa, sitähän tämä kaikessa on. Toisaalta haluaisi sitä ja toisaalta taas aivan toista.
Scid-I-haastattelujen jälkeiset olotilat tiistaina ei ollut ainankaan helpottavat. Tuntui aika raskaalta muistella kaikkia asioita, jopa lapsuutta, kun jostain syystä muistikuvat on kovin hatarat. Olihan sitä ongelmakäyttäytymistä jo silloin, mutta toisaalta olin aika eloisa lapsi.
Lopulta koko scid-haastattelut tuntui siltä että tässä etsimällä etsitään jokaista oiretta ja oloa johonkin kuuluvaksi. Että eikö mikään ole enää ihmisen normaalia tunnetta tai persoonallisuutta. Että pitääkö kaikki lokeroida johonkin. Kyllähän se toisaalta auttaa ymmärtämään itseä paremmin kun saa nimiä niille tunteille ja ajatuksille, jotka tuntuvat joskus tosi vaikeilta kestää. Mutta en aio liikaa kiinnittää huomiota sille, mitä nyt siellä diagnosoitiin.
Lopullinen "tuomio" oli se että löytyy epävakaata persoonallisuushäiriötä (sekä rajatila- että tunnepuolen), estynyttä persoonallisuutta, epäluuloista persoonallisuutta, lisäksi piirteitä passiivis-aggressiivisesta persoonallisuudesta. Ja noiden persoonallisuushäiriöiden lisäksi vielä lievää julkisten paikkojen pelkoa sekä alkoholin väärinkäyttöä.
Paljolta tuntuu. Sai ajattelemaan että tätäkö se nyt on, koko pää täynnä vääränlaisia ajatusmalleja, diagnooseja joihin taas uusia hoitoja. Että onko mulla enää ihmisarvoa. Pelkkä diagnoosikimppu?
Toisaalta lääkäri oli kanssani samaa mieltä siitä, että osa oireista on tullut masennuksen seurauksena. En muista olleeni kovinkaan estynyt ennen sairastumistani masennukseen. Mutta tästä nyt kirjoitin jo aiemmin, joten ehkä ei siitä nyt enempää.
Olin kyllä tosi avoin lääkärille ja olen alkanut pitämään hänestä aika paljonkin. Tuntuu perehtyvän ja olevan kiinnostunut. Hyväksyy mun omat mielipiteet lääkkeistä eikä tuputa mitään.
Siitä dkt-terapiasta taas puhuttiin. Että miksi tappelen sitä vastaan koko ajan. Siihenkin löytyy kyllä syyt. Mulla ei ole kamalasti luottamusta lääkäreihin, eikä ylipäätään ihmisiin. (siinä kohtaa oli helpottavaa lukea tuosta epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä)
Ja kerroin siitä, mitä olen ajatellut, että mulla on tavallaan jo kroonistunutta kuolemanhalua. Ja sen takia en anna itselleni mahdollisuutta, en suo itselleni mahdollisuutta mihinkään parempaan. Olen jo aikaa sitten päättänyt kuolla aiemmin kun ehkä muuten kuolisin, ja se vaikeuttaa tätä kaikkea. En osaa päästää irti kuolemanhalusta. Voi tuntua jostakin vähän oudolta. Miksi pitää kiinni tuhoavasta voimasta ? Mutta moni sairastunut sen varmasti ymmärtää. Pitkäaikaisessa masennuksessakin on eräänlainen "turva". Vaikka sitä vihaa, ei ehkä tiedä muusta. On jo tottunut siihen, kaikki muu sen ulkopuolella tuntuu lähes uhkarohkealta. Siinä pimeydessä on kuitenkin sitä, miten on tottunut elämään. Kuntoutuminen ja terapiat on vaativaa ja raskasta hommaa. Pitää olla taistelutahtoa ja uskoa. Ja joskus masennuksen pimeään syliin on silloin helpompaa antautua. Säästyy tulevilta mahdollisilta pettymyksiltä. Kun ei yritä, ei pety. Pessimisti ei pety. Niin, sehän se munkin motto on ollut.
Mutta nyt kuitenkin olen käynyt niin kauan tätä sisäistä kamppailuani, että alan myöntyä hiljalleen dkt-terapialle. On vieläkin suuret epäluulot sitä kohtaan ja motivaatio on todellakin kadoksissa. Mutta silti, nämä päivät alkavat olla niin raskaita että sitä alkaa jo hetkittäin toivomaan että voisiko olla jotain muuta. Mitä sitten jos pettyy. Tiedän että otan pettymykset raskaammin kun muut ihmiset, mutta jos ei ota riskejä, ei voi mitään saadakkaan.
Ja eräs ihminen (tiedät kyllä itsesi) sai minut vähän ilkeiltäkin tuntuvilla sanoilla ajattelemaan. Arvostan suoraanpuhumista, pyrin siihen itsekkin. Ja tosiaan se päänsilittely ei auta. Joskus täytyy sanoa suoraan jos haluaa että toinen ihminen tajuaa. Voi alkuun loukkaantua, mutta yleensä siitä voi syntyä jotain muutakin. Eikä ole siis oikein, että kieltäydyn mulle tarjotusta hoidosta ja jatkan valitusmantraani kaikkialla, että mikään ei muutu. En ole kokeillut kaikkea.
Paljon olen yrittänyt, ja se että sanotaan etten edes yritä, se loukkaa jos mikä. Mutta silti yrittäminen on joskus loputonta yrittämistä. Ja kun miettii, viime vuosina en ole juurikaan yrittänyt. Aikanaan kävin klubitalot, työhönvalmennuskurssit, kuntoutustyöt, mindfullness-ryhmät, mt-kuntoutujien työkeskukset ja vaikka mitä, lopulta tajuten ettei mikään niistä ollut "mun juttu" tai auttanut lopulta eteenpäin. Ehkä piti jotenkin elämässä ja ihmiskontakteissa kiinni. Kunnes valuin tähän tilaan.
Mutta niin raskaalta kun se kuulostaakin, on kokeiltava kaikkea, ennenkuin voi heittää toivon ja luovuttaa. Tai no, luovuttaa voi aina, keskenkin, mutta se nyt on todettu jo moneen kertaan ettei musta taida olla täältä lähtemään, vaikka kuolemanhalu vetääkin välillä siihen suuntaan.
Voi olla, että taas seuraavana hetkenä ajattelen eri tavalla, mutta nyt näin. Olen yrittänyt hiljalleen taas keskittyä lukemiseen, aika hidasta tuntuu mun lukeminen olla, mutta pääasia että yrittää lukea edes vähän. Auttaa katkaisemaan ainaista koneella istumista.
Ps. Kun nyt on ollut niin paljon lääkkeistä puhetta mediassa, niin lisään seuraavaan blogitekstiin kirjoitukseni lääkkeistä vuodelta 2011.
Scid-I-haastattelujen jälkeiset olotilat tiistaina ei ollut ainankaan helpottavat. Tuntui aika raskaalta muistella kaikkia asioita, jopa lapsuutta, kun jostain syystä muistikuvat on kovin hatarat. Olihan sitä ongelmakäyttäytymistä jo silloin, mutta toisaalta olin aika eloisa lapsi.
Lopulta koko scid-haastattelut tuntui siltä että tässä etsimällä etsitään jokaista oiretta ja oloa johonkin kuuluvaksi. Että eikö mikään ole enää ihmisen normaalia tunnetta tai persoonallisuutta. Että pitääkö kaikki lokeroida johonkin. Kyllähän se toisaalta auttaa ymmärtämään itseä paremmin kun saa nimiä niille tunteille ja ajatuksille, jotka tuntuvat joskus tosi vaikeilta kestää. Mutta en aio liikaa kiinnittää huomiota sille, mitä nyt siellä diagnosoitiin.
Lopullinen "tuomio" oli se että löytyy epävakaata persoonallisuushäiriötä (sekä rajatila- että tunnepuolen), estynyttä persoonallisuutta, epäluuloista persoonallisuutta, lisäksi piirteitä passiivis-aggressiivisesta persoonallisuudesta. Ja noiden persoonallisuushäiriöiden lisäksi vielä lievää julkisten paikkojen pelkoa sekä alkoholin väärinkäyttöä.
Paljolta tuntuu. Sai ajattelemaan että tätäkö se nyt on, koko pää täynnä vääränlaisia ajatusmalleja, diagnooseja joihin taas uusia hoitoja. Että onko mulla enää ihmisarvoa. Pelkkä diagnoosikimppu?
Toisaalta lääkäri oli kanssani samaa mieltä siitä, että osa oireista on tullut masennuksen seurauksena. En muista olleeni kovinkaan estynyt ennen sairastumistani masennukseen. Mutta tästä nyt kirjoitin jo aiemmin, joten ehkä ei siitä nyt enempää.
Olin kyllä tosi avoin lääkärille ja olen alkanut pitämään hänestä aika paljonkin. Tuntuu perehtyvän ja olevan kiinnostunut. Hyväksyy mun omat mielipiteet lääkkeistä eikä tuputa mitään.
Siitä dkt-terapiasta taas puhuttiin. Että miksi tappelen sitä vastaan koko ajan. Siihenkin löytyy kyllä syyt. Mulla ei ole kamalasti luottamusta lääkäreihin, eikä ylipäätään ihmisiin. (siinä kohtaa oli helpottavaa lukea tuosta epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä)
Ja kerroin siitä, mitä olen ajatellut, että mulla on tavallaan jo kroonistunutta kuolemanhalua. Ja sen takia en anna itselleni mahdollisuutta, en suo itselleni mahdollisuutta mihinkään parempaan. Olen jo aikaa sitten päättänyt kuolla aiemmin kun ehkä muuten kuolisin, ja se vaikeuttaa tätä kaikkea. En osaa päästää irti kuolemanhalusta. Voi tuntua jostakin vähän oudolta. Miksi pitää kiinni tuhoavasta voimasta ? Mutta moni sairastunut sen varmasti ymmärtää. Pitkäaikaisessa masennuksessakin on eräänlainen "turva". Vaikka sitä vihaa, ei ehkä tiedä muusta. On jo tottunut siihen, kaikki muu sen ulkopuolella tuntuu lähes uhkarohkealta. Siinä pimeydessä on kuitenkin sitä, miten on tottunut elämään. Kuntoutuminen ja terapiat on vaativaa ja raskasta hommaa. Pitää olla taistelutahtoa ja uskoa. Ja joskus masennuksen pimeään syliin on silloin helpompaa antautua. Säästyy tulevilta mahdollisilta pettymyksiltä. Kun ei yritä, ei pety. Pessimisti ei pety. Niin, sehän se munkin motto on ollut.
Mutta nyt kuitenkin olen käynyt niin kauan tätä sisäistä kamppailuani, että alan myöntyä hiljalleen dkt-terapialle. On vieläkin suuret epäluulot sitä kohtaan ja motivaatio on todellakin kadoksissa. Mutta silti, nämä päivät alkavat olla niin raskaita että sitä alkaa jo hetkittäin toivomaan että voisiko olla jotain muuta. Mitä sitten jos pettyy. Tiedän että otan pettymykset raskaammin kun muut ihmiset, mutta jos ei ota riskejä, ei voi mitään saadakkaan.
Ja eräs ihminen (tiedät kyllä itsesi) sai minut vähän ilkeiltäkin tuntuvilla sanoilla ajattelemaan. Arvostan suoraanpuhumista, pyrin siihen itsekkin. Ja tosiaan se päänsilittely ei auta. Joskus täytyy sanoa suoraan jos haluaa että toinen ihminen tajuaa. Voi alkuun loukkaantua, mutta yleensä siitä voi syntyä jotain muutakin. Eikä ole siis oikein, että kieltäydyn mulle tarjotusta hoidosta ja jatkan valitusmantraani kaikkialla, että mikään ei muutu. En ole kokeillut kaikkea.
Paljon olen yrittänyt, ja se että sanotaan etten edes yritä, se loukkaa jos mikä. Mutta silti yrittäminen on joskus loputonta yrittämistä. Ja kun miettii, viime vuosina en ole juurikaan yrittänyt. Aikanaan kävin klubitalot, työhönvalmennuskurssit, kuntoutustyöt, mindfullness-ryhmät, mt-kuntoutujien työkeskukset ja vaikka mitä, lopulta tajuten ettei mikään niistä ollut "mun juttu" tai auttanut lopulta eteenpäin. Ehkä piti jotenkin elämässä ja ihmiskontakteissa kiinni. Kunnes valuin tähän tilaan.
Mutta niin raskaalta kun se kuulostaakin, on kokeiltava kaikkea, ennenkuin voi heittää toivon ja luovuttaa. Tai no, luovuttaa voi aina, keskenkin, mutta se nyt on todettu jo moneen kertaan ettei musta taida olla täältä lähtemään, vaikka kuolemanhalu vetääkin välillä siihen suuntaan.
Voi olla, että taas seuraavana hetkenä ajattelen eri tavalla, mutta nyt näin. Olen yrittänyt hiljalleen taas keskittyä lukemiseen, aika hidasta tuntuu mun lukeminen olla, mutta pääasia että yrittää lukea edes vähän. Auttaa katkaisemaan ainaista koneella istumista.
Ps. Kun nyt on ollut niin paljon lääkkeistä puhetta mediassa, niin lisään seuraavaan blogitekstiin kirjoitukseni lääkkeistä vuodelta 2011.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Hukkumisia
Kun ihminen särkyy
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärilleen tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet
- Claes Andersson
...
Viime yö pelkkiä painajaisia. Heräsin niin monta kertaa etten jaksa edes muistaa kuinka monta.
Aamulla heti herättyäni kurkkuani kuristi. Tuntui siltä kun hajoaisin pieniksi sirpaleiksi kaiken tuskan painon alla. Aamukahvi meinasi tulla kurkusta ulos.
Oli pakko hakea kaupasta parit pakolliset jutut. Väsyneet kasvot, en jaksa enää ehostaa niitäkään juuri koskaan. Eiliset vaatteet ja samat aurinkolasit, piilossa katseilta, enkä kuitenkaan ollut. Vastaan tuli hellemekkoisia ihmisiä jotka pyyhe olalla kiiruhtivat lähirantaan aurinkoa palvomaan.
Yleensä otan aurinkolasit kaupassa pois, tänään en kyennyt. Itku kuristi kurkkua ja lopulta kyyneleet valuivat keskellä kauppaa. Mistä tämä paha olo ? Mistä se aina yllättää, joka kerta.
Tuntuu niin hirveältä. Kaikki tämä.
Katselen kyyneleet silmissä toisten kuvia merenrannoilta. En kaipaa ruuhkaisille rannoille, mutta rauhallisille ja varjoisille kallioille. Hengittämään meri-ilmaa. Mutta en pysty menemään. En vain pysty. En saa itseäni ulos. Tuntuu kun muutamassa päivässä kaikki energia olisi imetty pois, kuin olisin hukkunut sinne kaikkein pimeimpään josta en löydä tietä ulos. Tuntuu kun kaikki olisi valunut pois.
Tuntuu kun ei nukkuisi yöllä ollenkaan. Kun herää aamulla, olo on kuin ei olisi nukkunut lainkaan.
Kauppareissun jälkeen oli niin hirvittävän tuskainen olo, etten enää tiennyt mitä tehdä. Tuskailin ja kävelin ympäri kämppää, ketjutupakoin parvekkeella ja tuntui että tukehdun koko tähän "elämään". En jaksa enää. En tätä. Haluan jotain muuta. Ottakaa tämä tuska pois ! En jaksa tätä. Haluan pois. Nyt äkkiä pois. Tämä on liikaa. Sietämätöntä. Ei tätä voi enää kestää. Mitenkään.
Joka päivä uusi tuska, uusi taistelu, uusi selviytymistarina. Pelkkää selviytymistä ja taistelua joka helvetin päivä. Ei koskaan mitään rauhaa sielussa. Ei koskaan mitään muuta. Ainainen tuska joka tarrautuu kiinni yhä uudelleen ja uudelleen.
Kuin hukkuisi tähän tuskaan eikä saisi enää happea.
En keksinyt muuta keinoa, kun hukuttaa itseni pillerikoomaan ylilääkitsemällä itseni. Sukeltaa muumipeiton alle mustavalkoiseen sänkyyn. Hautautua pois maailmasta. En jaksanut tätä päivää. Näin taas pelkkiä painajaisia. Ja nyt tuntuu entistä kamalammalta niinkuin aina päikkäreiden jälkeen tulee tosi nuuttunut ja koomainen olo. Nukuin eilenkin päikkärit. Se on harvinaista mulle. Tätä väsymystä ei vain enää kestä. Tuntuu ettei aina jaksa edes istua. Välillä kun makaan sängyssä, ajattelen että tämä on sairasvuoteeni jossa odotan lopullista kuolemaani. Kaikki tarvittava yöpöydällä; puhelin, vesilasit, lisää lääkkeitä, kirjat. Vaikka mitä minä puhelimellakaan. Se on pelkästään mykkä. Ja niin haluankin. Nyt kun en jaksa ketään. Mitään. En pysty taaskaan enää lukemaan. Kaikki hajoaa taas. Masennus imaisee minut taas yhä syvemmälle enkä jaksa enää nousta. Haluan hukkua siihen enkä koskaan enää nousta. Olen niin väsynyt. Loppuisipa kaikki.
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärilleen tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet
- Claes Andersson
...
Viime yö pelkkiä painajaisia. Heräsin niin monta kertaa etten jaksa edes muistaa kuinka monta.
Aamulla heti herättyäni kurkkuani kuristi. Tuntui siltä kun hajoaisin pieniksi sirpaleiksi kaiken tuskan painon alla. Aamukahvi meinasi tulla kurkusta ulos.
Oli pakko hakea kaupasta parit pakolliset jutut. Väsyneet kasvot, en jaksa enää ehostaa niitäkään juuri koskaan. Eiliset vaatteet ja samat aurinkolasit, piilossa katseilta, enkä kuitenkaan ollut. Vastaan tuli hellemekkoisia ihmisiä jotka pyyhe olalla kiiruhtivat lähirantaan aurinkoa palvomaan.
Yleensä otan aurinkolasit kaupassa pois, tänään en kyennyt. Itku kuristi kurkkua ja lopulta kyyneleet valuivat keskellä kauppaa. Mistä tämä paha olo ? Mistä se aina yllättää, joka kerta.
Tuntuu niin hirveältä. Kaikki tämä.
Katselen kyyneleet silmissä toisten kuvia merenrannoilta. En kaipaa ruuhkaisille rannoille, mutta rauhallisille ja varjoisille kallioille. Hengittämään meri-ilmaa. Mutta en pysty menemään. En vain pysty. En saa itseäni ulos. Tuntuu kun muutamassa päivässä kaikki energia olisi imetty pois, kuin olisin hukkunut sinne kaikkein pimeimpään josta en löydä tietä ulos. Tuntuu kun kaikki olisi valunut pois.
Tuntuu kun ei nukkuisi yöllä ollenkaan. Kun herää aamulla, olo on kuin ei olisi nukkunut lainkaan.
Kauppareissun jälkeen oli niin hirvittävän tuskainen olo, etten enää tiennyt mitä tehdä. Tuskailin ja kävelin ympäri kämppää, ketjutupakoin parvekkeella ja tuntui että tukehdun koko tähän "elämään". En jaksa enää. En tätä. Haluan jotain muuta. Ottakaa tämä tuska pois ! En jaksa tätä. Haluan pois. Nyt äkkiä pois. Tämä on liikaa. Sietämätöntä. Ei tätä voi enää kestää. Mitenkään.
Joka päivä uusi tuska, uusi taistelu, uusi selviytymistarina. Pelkkää selviytymistä ja taistelua joka helvetin päivä. Ei koskaan mitään rauhaa sielussa. Ei koskaan mitään muuta. Ainainen tuska joka tarrautuu kiinni yhä uudelleen ja uudelleen.
Kuin hukkuisi tähän tuskaan eikä saisi enää happea.
En keksinyt muuta keinoa, kun hukuttaa itseni pillerikoomaan ylilääkitsemällä itseni. Sukeltaa muumipeiton alle mustavalkoiseen sänkyyn. Hautautua pois maailmasta. En jaksanut tätä päivää. Näin taas pelkkiä painajaisia. Ja nyt tuntuu entistä kamalammalta niinkuin aina päikkäreiden jälkeen tulee tosi nuuttunut ja koomainen olo. Nukuin eilenkin päikkärit. Se on harvinaista mulle. Tätä väsymystä ei vain enää kestä. Tuntuu ettei aina jaksa edes istua. Välillä kun makaan sängyssä, ajattelen että tämä on sairasvuoteeni jossa odotan lopullista kuolemaani. Kaikki tarvittava yöpöydällä; puhelin, vesilasit, lisää lääkkeitä, kirjat. Vaikka mitä minä puhelimellakaan. Se on pelkästään mykkä. Ja niin haluankin. Nyt kun en jaksa ketään. Mitään. En pysty taaskaan enää lukemaan. Kaikki hajoaa taas. Masennus imaisee minut taas yhä syvemmälle enkä jaksa enää nousta. Haluan hukkua siihen enkä koskaan enää nousta. Olen niin väsynyt. Loppuisipa kaikki.
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Ajatuksia dkt-terapiasta ja mielenterveyshoidoista
Kirjoitetaan nyt sitten taas kun tuntuu olevan sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. En tiedä lukeeko näitä kukaan, mutta lähinnä kai terapioin tässä itseäni ja opettelen siihen, että voin avoimesti kirjoittaa näistä ongelmistani, kun tuntuu ettei tässä elämässä ole muutakaan.
Dkt. Dialektinen käyttäytymisterapia. Sitä on suositeltu monta kertaa, laitettu vailla omaa motivaatiotani jonoon, koska epävakaathan muuttaa mieltä koko ajan, ja he kai ajattelee että minäkin olen jo toista mieltä kun vuoroni siinä jonossa on.
Etten laukoisi vain omia mielipiteitäni kyseisestä terapiasta, niin tässä jonkunlainen selitys sille mitä se pitää sisällään, lainattuna netistä =
"Dialektinen käyttäytymisterapia koostuu viikoittaisista yksilöpsykoterapiaistunnoista, viikoittaisesta taitovalmennuksesta ryhmässä sekä mahdollisuudesta soittaa psykoterapeutille käyntien välillä. Taitovalmennusryhmässä potilaat harjoittelevat erilaisia tietoisen läsnäolon-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hoito kestää vuoden tai kaksi vuotta, mikäli potilas hyötyy siitä. Dialektisen käyttäytymisterapian tehokkuus epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien itsemurhayritysten, itsetuhoisen käyttäytymisen ja psykiatrisen sairaalahoidon tarpeen vähentämisessä on tutkimuksissa vahvasti osoitettu."
Mikä siinä sitten ahdistaa? Pitäisi varmaan olla pelkästään kiitollinen siitä että sellaista julkisella puolella tarjotaan, että edes yritetään hoitaa. (Kelan tukemia terapioita en lääkäreiden mukaan tulisi koskaan saamaan, koska olen niihin liian "oirehtiva" ja "sairas" ja Kelahan kuntouttaa vaan heitä joista uskoo vielä saavansa veronmaksajia yhteiskuntaan.)
Olin tuohon Dkt:hen vuosi sitten jo menossa. Tai kävin siinä sellaisessa alkukartoituksessa, vai miksikä sitä kutsuttiinkaan. Sain siitä tietoa ja kerroin taustojani. Kun sieltä sain kotiini sitten materiaalia tutkittavaksi, ja mietittäväksi ryhdynkö terapiaan, menetin malttini aivan täysin. Katsoin niitä papereita ja alkoi kiehumaan todellakin yli. Että pitäisi kirjoittaa kaavakkeeseen jokapäiväiset olotilat, arvioida numeroin joka ikinen tunne ja olotila tiettynä kellonaikana, kirjoittaa vielä polttamansa tupakat ja kuukautisten ajankohdat ja juomansa alkoholimäärät ja itsetuhoilut ja kaikki. Tuntui sellaiselta typerältä rasti ruutuun-menetelmältä ja revin kaikki materiaalit ja totesin että ei ole mun juttu, ei todellakaan.
Ihan kun pystyisin jollain numeroilla ja rasteilla kertomaan mun olotilojani.
En pysty näkemään sitä hyvänä asiana että kuulostelisin koko ajan tuntojani ja tavallaan olisin täysin sairauden (tai häiriön) määriteltävissä. En usko muutenkaan, että jatkuva asioiden vatvominen mitään hyvää kenellekkään tekee. Pitäisi kuitenkin osata joskus nähdä itsensä muuna kuin pelkkänä diagnoosikimppuna. Niin ajattelen. Edelleen.
Tuntuu että kyseinen terapia vaan ruokkii koko epävakautta entisestään, vaikka kuulemma sillä ollaan hyviä tuloksia saavutettukkin. Arvelluttaa silti.
Kyseiseen terapiaan kuuluu myös käsittääkseni jokapäiväinen (?) puhelintuki. En nyt ole ihan varma onko se jokapäiväistä, mutta ainakin useampana päivänä.
Sekin arvelluttaa. Mitä sitten kun sellaiseen tottuu, ja terapia loppuu ? Miten sitten selviää kun on tottunut siihen että joku on lähes aina saatavilla ja jollekkin voi koko ajan purkaa jokaista helvetillistä hetkeä.
Tuntuu siltä, että tuo ei ainakaan mulle hyväksi olisi. Miten se voi olla kellekkään hyväksi, että ikäänkuin on ajatus että Aina on joku jolle soittaa ja ratkoa jokaista olotilaa. Ettei lopulta mistään tarvitse selvitä yksin, keksiä itse selviytymiskeinoja ja koittaa jotenkin päästä niistä tilanteista eroon. Siihen mielestäni sisältyy ajatus että mistään ei tarvitse lopulta itse ottaa vastuuta, senkun purkaa kaiken pahan olonsa puhelimitse toiseen ihmiseen. On ikäänkuin jonkun kannattelemana koko ajan. Mitä sitten kun ei sitä kannattelua enää olekkaan ? Kaikki alkaa taas alusta ja joudut tottumaan taas selviytymään yksin.
Usein kysytään että onko sulla mitään menetettävää , no ei varmasti olekkaan. Mutta olen sellainen ihminen joka on viimeiseen asti itsepäinen ja jos jotain olen päättänyt, jos olen päättänyt etten siihen ryhdy tai en näe siinä mitään hyvää, en varmasti toisten suostuttelemana mihinkään ryhdy.
Ja kun kuitenkin näen että epävakaudessa olen paljonkin "rauhoittunut", tuntuu vaan että masennus vaan syvenee ja sitä ei mitenkään yritetä hoitaa muuta kuin lääkkeillä.
Aina vaan sanotaan että epävakauteni aiheuttaa masennusta, ja masennukseni on endogeenista (sisäsyntyistä) eikä siihen oikein mikään auta. On kokeiltu jo ect-hoidotkin monesti. Niistä lähinnä lyhyt hyöty, joka on loppunut lyhyeen. Mutta silti parempi kun ainutkaan lääke, koska lääkkeet eivät ole tehneet koskaan mitään hyvää (siltä tuntuu) vaikka niitä onkin syötävä kun ilmankaan ei enää voi olla.
Tuota dkt-terapiaa olen taas miettinyt että pitääkö sitä sitten puoliväkisin kokeilla, kun tuntuu ettei muuta ole tarjottavissa. Ja siitä aina jankkaavat. Se vaan nostattaa itsessä lähinnä raivoa ja vihaa. Olen aikanaan yhden epävakaus-ryhmän käynyt, jossa lähinnä käsiteltiin mindfullnessia. Siitäkään en tuntenut mitään apua olevan, taidan olla liian levoton sielu tuollaiseen pysähtymiseen ja tietoiseen läsnäoloon.
Nyt on ensi viikolla vielä se scid-I testi ja kesäkuussa yhteistapaaminen hoitajan ja lääkärini kanssa jossa sitten lääkäri kertoo scid-testien tuloksista ja sen jälkeen mietitään hoitovaihtoehtoja, joka varmaan on sitten se dkt-terapia. Tuntuu vaan että tässä on kärsitty niin kauan, ettei tässä ole enää mitään voimia mihinkään hoitoon tai terapiaan. Että tässä on jo hoitojen aika ohi ja nyt ollaan jonkinlaisessa kroonistuneessa tilassa, ja tässä nyt sitten vaan yritetään kestää.
Olen ennenkin sanonut, hoitotaholleni, että olen sitä mieltä että kaikki hoidot ja terapiat olisi pitänyt olla sairastumiseni alkuvaiheissa. Ja aina sama vastaus siihen, että olin niin voimakkaasti oirehtiva, etten ollut silloin vastaanottavainen mihinkään hoitoon, ja silloin ei voi hoitaa, vaan pitää vaan selviytyä ja yrittää oireita lievittää ja myöhemmin kun potilas rauhoittuu ja alkaa vastaanottamaan hoitoa, sitten aletaan hoitaa. Näin on sanottu. Ja olen kuulemma tällä hetkellä "vastaanottavaisempi". Mikä tuntuu lähinnä oudolta kun tuntuu etten jaksa käydä edes sovituilla tapaamisilla, mitä nyt ei viime vuosina ole ollut kun kerran kahteen viikkoon. Olen kyllä melkein aina käynyt, mutta en tunne itse olevani kovinkaan vastaanottavainen.
Kävin pari vuotta samalla psykologilla ja nyt vuoden alusta vaihdoin poliklinikkaa kun muutin toiseen paikkaan, saman kaupungin sisällä kuitenkin. Nyt on uusi poli ja uusi hoitaja ja lääkäri. Hoitaja aika mitäänsanomaton, vahvasti tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään motivaatiota järjestää edes tapaamisia. Viimeksi kävin hänen luona maaliskuussa ja seuraavan kerran menen kesäkuussa, hänellä oli joku lomakin. Lääkäriä olen nyt useimmin nähnyt kun hoitajaa, mikä on aika outoa. Yleensä lääkäriä ei hoidossaan näe kun kerran tai pari vuodessa.
Välillä tunnen suunnatonta raivoa siitä, miten tämä kaikki sairastumiseni on hoidettu. Miksi aiemmin ei tehty mitään, eikö kukaan välittänyt. Miksi tehdään scid-testit kolmentoistavuoden sairastelun jälkeen. Miksi jotkut saa ne heti. Miksi on hoidettu väärällä diagnoosilla aikanaan ja miksi on syötetty liikaa lääkkeitä ennenkuin tuli oma tahto lääkityksen suhteen.
Mielenterveyshoito on kaikkea muuta kuin hyvää Suomessa. Tuntuu niin väärältä kun lukee ihmisten kokemuksia nettipalstoilta tai facebookin mt-ryhmistä. Tuntuu välillä ettei kukaan ota todesta. Että ollaan kun jotain pohjasakkaa eikä ketään kiinnosta. Pompotellaan paikasta toiseen ja hoidetaan miten sattuu. Usein tulee mieleen verrata psykiatrista hoitoa somaattisten sairauksien hoitoon. Mitä jos syöpäsairaalle ihmiselle sanottaisiin että seuraava hoito on vasta kuukauden päästä kun ihmiset on lomilla eikä korvaavaa voida järjestää ? Mitä jos lätkittäisiin diagnooseja tutkimatta ja hups, yhtenä päivänä ei olekkaan tappavaa sairautta. Mitä jos sanottaisiin ettei voida enää hoitaa, että ei saa enää tuettua terapiaa vaikka sitä tarvitsisi, kun ei enää ole rahoitusta.
Tuntuu niin väärältä kaikkien mielenterveyspotilaiden takia.
Varsinkin kun maailma muuttuu kovemmaksi, kuka täällä enää järjissään ja särkymättä selviää ? Aina vaaditaan enemmän ja koskaan et ole tarpeeksi missään. Aina vaan lisää ja lisää, mikään ei riitä.
No ei sillä, että ennenkään olisi paremmin ollut. Olen lukenut nyt Mary Barnesin ja Joseph Berken kirjoittamaa kirjaa Matka hulluuteen, jossa on kerrottu mitä mt-hoito oli 1950-1970 -luvuilla. Aika kammottavaa tuntui olevan. Nykyään ei sentään sairaita suljeta pois silmistä sairaaloihin, mutta ei tämäkään hoito hyvältä tunnu.
Mutta tässä nyt tällaista avautumista, välillä on pakko saada sanoa tätä turhautumista ääneen.
Dkt. Dialektinen käyttäytymisterapia. Sitä on suositeltu monta kertaa, laitettu vailla omaa motivaatiotani jonoon, koska epävakaathan muuttaa mieltä koko ajan, ja he kai ajattelee että minäkin olen jo toista mieltä kun vuoroni siinä jonossa on.
Etten laukoisi vain omia mielipiteitäni kyseisestä terapiasta, niin tässä jonkunlainen selitys sille mitä se pitää sisällään, lainattuna netistä =
"Dialektinen käyttäytymisterapia koostuu viikoittaisista yksilöpsykoterapiaistunnoista, viikoittaisesta taitovalmennuksesta ryhmässä sekä mahdollisuudesta soittaa psykoterapeutille käyntien välillä. Taitovalmennusryhmässä potilaat harjoittelevat erilaisia tietoisen läsnäolon-, tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hoito kestää vuoden tai kaksi vuotta, mikäli potilas hyötyy siitä. Dialektisen käyttäytymisterapian tehokkuus epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien itsemurhayritysten, itsetuhoisen käyttäytymisen ja psykiatrisen sairaalahoidon tarpeen vähentämisessä on tutkimuksissa vahvasti osoitettu."
Mikä siinä sitten ahdistaa? Pitäisi varmaan olla pelkästään kiitollinen siitä että sellaista julkisella puolella tarjotaan, että edes yritetään hoitaa. (Kelan tukemia terapioita en lääkäreiden mukaan tulisi koskaan saamaan, koska olen niihin liian "oirehtiva" ja "sairas" ja Kelahan kuntouttaa vaan heitä joista uskoo vielä saavansa veronmaksajia yhteiskuntaan.)
Olin tuohon Dkt:hen vuosi sitten jo menossa. Tai kävin siinä sellaisessa alkukartoituksessa, vai miksikä sitä kutsuttiinkaan. Sain siitä tietoa ja kerroin taustojani. Kun sieltä sain kotiini sitten materiaalia tutkittavaksi, ja mietittäväksi ryhdynkö terapiaan, menetin malttini aivan täysin. Katsoin niitä papereita ja alkoi kiehumaan todellakin yli. Että pitäisi kirjoittaa kaavakkeeseen jokapäiväiset olotilat, arvioida numeroin joka ikinen tunne ja olotila tiettynä kellonaikana, kirjoittaa vielä polttamansa tupakat ja kuukautisten ajankohdat ja juomansa alkoholimäärät ja itsetuhoilut ja kaikki. Tuntui sellaiselta typerältä rasti ruutuun-menetelmältä ja revin kaikki materiaalit ja totesin että ei ole mun juttu, ei todellakaan.
Ihan kun pystyisin jollain numeroilla ja rasteilla kertomaan mun olotilojani.
En pysty näkemään sitä hyvänä asiana että kuulostelisin koko ajan tuntojani ja tavallaan olisin täysin sairauden (tai häiriön) määriteltävissä. En usko muutenkaan, että jatkuva asioiden vatvominen mitään hyvää kenellekkään tekee. Pitäisi kuitenkin osata joskus nähdä itsensä muuna kuin pelkkänä diagnoosikimppuna. Niin ajattelen. Edelleen.
Tuntuu että kyseinen terapia vaan ruokkii koko epävakautta entisestään, vaikka kuulemma sillä ollaan hyviä tuloksia saavutettukkin. Arvelluttaa silti.
Kyseiseen terapiaan kuuluu myös käsittääkseni jokapäiväinen (?) puhelintuki. En nyt ole ihan varma onko se jokapäiväistä, mutta ainakin useampana päivänä.
Sekin arvelluttaa. Mitä sitten kun sellaiseen tottuu, ja terapia loppuu ? Miten sitten selviää kun on tottunut siihen että joku on lähes aina saatavilla ja jollekkin voi koko ajan purkaa jokaista helvetillistä hetkeä.
Tuntuu siltä, että tuo ei ainakaan mulle hyväksi olisi. Miten se voi olla kellekkään hyväksi, että ikäänkuin on ajatus että Aina on joku jolle soittaa ja ratkoa jokaista olotilaa. Ettei lopulta mistään tarvitse selvitä yksin, keksiä itse selviytymiskeinoja ja koittaa jotenkin päästä niistä tilanteista eroon. Siihen mielestäni sisältyy ajatus että mistään ei tarvitse lopulta itse ottaa vastuuta, senkun purkaa kaiken pahan olonsa puhelimitse toiseen ihmiseen. On ikäänkuin jonkun kannattelemana koko ajan. Mitä sitten kun ei sitä kannattelua enää olekkaan ? Kaikki alkaa taas alusta ja joudut tottumaan taas selviytymään yksin.
Usein kysytään että onko sulla mitään menetettävää , no ei varmasti olekkaan. Mutta olen sellainen ihminen joka on viimeiseen asti itsepäinen ja jos jotain olen päättänyt, jos olen päättänyt etten siihen ryhdy tai en näe siinä mitään hyvää, en varmasti toisten suostuttelemana mihinkään ryhdy.
Ja kun kuitenkin näen että epävakaudessa olen paljonkin "rauhoittunut", tuntuu vaan että masennus vaan syvenee ja sitä ei mitenkään yritetä hoitaa muuta kuin lääkkeillä.
Aina vaan sanotaan että epävakauteni aiheuttaa masennusta, ja masennukseni on endogeenista (sisäsyntyistä) eikä siihen oikein mikään auta. On kokeiltu jo ect-hoidotkin monesti. Niistä lähinnä lyhyt hyöty, joka on loppunut lyhyeen. Mutta silti parempi kun ainutkaan lääke, koska lääkkeet eivät ole tehneet koskaan mitään hyvää (siltä tuntuu) vaikka niitä onkin syötävä kun ilmankaan ei enää voi olla.
Tuota dkt-terapiaa olen taas miettinyt että pitääkö sitä sitten puoliväkisin kokeilla, kun tuntuu ettei muuta ole tarjottavissa. Ja siitä aina jankkaavat. Se vaan nostattaa itsessä lähinnä raivoa ja vihaa. Olen aikanaan yhden epävakaus-ryhmän käynyt, jossa lähinnä käsiteltiin mindfullnessia. Siitäkään en tuntenut mitään apua olevan, taidan olla liian levoton sielu tuollaiseen pysähtymiseen ja tietoiseen läsnäoloon.
Nyt on ensi viikolla vielä se scid-I testi ja kesäkuussa yhteistapaaminen hoitajan ja lääkärini kanssa jossa sitten lääkäri kertoo scid-testien tuloksista ja sen jälkeen mietitään hoitovaihtoehtoja, joka varmaan on sitten se dkt-terapia. Tuntuu vaan että tässä on kärsitty niin kauan, ettei tässä ole enää mitään voimia mihinkään hoitoon tai terapiaan. Että tässä on jo hoitojen aika ohi ja nyt ollaan jonkinlaisessa kroonistuneessa tilassa, ja tässä nyt sitten vaan yritetään kestää.
Olen ennenkin sanonut, hoitotaholleni, että olen sitä mieltä että kaikki hoidot ja terapiat olisi pitänyt olla sairastumiseni alkuvaiheissa. Ja aina sama vastaus siihen, että olin niin voimakkaasti oirehtiva, etten ollut silloin vastaanottavainen mihinkään hoitoon, ja silloin ei voi hoitaa, vaan pitää vaan selviytyä ja yrittää oireita lievittää ja myöhemmin kun potilas rauhoittuu ja alkaa vastaanottamaan hoitoa, sitten aletaan hoitaa. Näin on sanottu. Ja olen kuulemma tällä hetkellä "vastaanottavaisempi". Mikä tuntuu lähinnä oudolta kun tuntuu etten jaksa käydä edes sovituilla tapaamisilla, mitä nyt ei viime vuosina ole ollut kun kerran kahteen viikkoon. Olen kyllä melkein aina käynyt, mutta en tunne itse olevani kovinkaan vastaanottavainen.
Kävin pari vuotta samalla psykologilla ja nyt vuoden alusta vaihdoin poliklinikkaa kun muutin toiseen paikkaan, saman kaupungin sisällä kuitenkin. Nyt on uusi poli ja uusi hoitaja ja lääkäri. Hoitaja aika mitäänsanomaton, vahvasti tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään motivaatiota järjestää edes tapaamisia. Viimeksi kävin hänen luona maaliskuussa ja seuraavan kerran menen kesäkuussa, hänellä oli joku lomakin. Lääkäriä olen nyt useimmin nähnyt kun hoitajaa, mikä on aika outoa. Yleensä lääkäriä ei hoidossaan näe kun kerran tai pari vuodessa.
Välillä tunnen suunnatonta raivoa siitä, miten tämä kaikki sairastumiseni on hoidettu. Miksi aiemmin ei tehty mitään, eikö kukaan välittänyt. Miksi tehdään scid-testit kolmentoistavuoden sairastelun jälkeen. Miksi jotkut saa ne heti. Miksi on hoidettu väärällä diagnoosilla aikanaan ja miksi on syötetty liikaa lääkkeitä ennenkuin tuli oma tahto lääkityksen suhteen.
Mielenterveyshoito on kaikkea muuta kuin hyvää Suomessa. Tuntuu niin väärältä kun lukee ihmisten kokemuksia nettipalstoilta tai facebookin mt-ryhmistä. Tuntuu välillä ettei kukaan ota todesta. Että ollaan kun jotain pohjasakkaa eikä ketään kiinnosta. Pompotellaan paikasta toiseen ja hoidetaan miten sattuu. Usein tulee mieleen verrata psykiatrista hoitoa somaattisten sairauksien hoitoon. Mitä jos syöpäsairaalle ihmiselle sanottaisiin että seuraava hoito on vasta kuukauden päästä kun ihmiset on lomilla eikä korvaavaa voida järjestää ? Mitä jos lätkittäisiin diagnooseja tutkimatta ja hups, yhtenä päivänä ei olekkaan tappavaa sairautta. Mitä jos sanottaisiin ettei voida enää hoitaa, että ei saa enää tuettua terapiaa vaikka sitä tarvitsisi, kun ei enää ole rahoitusta.
Tuntuu niin väärältä kaikkien mielenterveyspotilaiden takia.
Varsinkin kun maailma muuttuu kovemmaksi, kuka täällä enää järjissään ja särkymättä selviää ? Aina vaaditaan enemmän ja koskaan et ole tarpeeksi missään. Aina vaan lisää ja lisää, mikään ei riitä.
No ei sillä, että ennenkään olisi paremmin ollut. Olen lukenut nyt Mary Barnesin ja Joseph Berken kirjoittamaa kirjaa Matka hulluuteen, jossa on kerrottu mitä mt-hoito oli 1950-1970 -luvuilla. Aika kammottavaa tuntui olevan. Nykyään ei sentään sairaita suljeta pois silmistä sairaaloihin, mutta ei tämäkään hoito hyvältä tunnu.
Mutta tässä nyt tällaista avautumista, välillä on pakko saada sanoa tätä turhautumista ääneen.
Lopulta aina masennus
Minä vihaan tätä hiljaisuutta -
täällä on kaikki kuollutta.
Sänkyni ei valita vaikka lyön sitä,
seinät eivät kerro minulle satuja illalla.
Peili on sulkenut silmänsä,sillä se ei pidä minusta.
Minä vihaan tätä sairasta elämää -
se on keinotekoinen alusta loppuun,hiljainen, typerä ja alistunut.
Vain kuolema saapuu aitona ja väkevänä ja rikkoo kehän.
-Kirsi Kunnas
...
Tuntuu vahvasti samalta kun ylläolevassa runossa.
Masennus hiipii aina takaisin yhtä varmasti kun vuodenajat seuraavat toisiaan. On se koko ajan sisällä, ei siitä pääse eroon, mutta jos hetken antaa hengähtää, tulee varmasti aina takaisin, jättäen kaiken sen muun taakse.
Aamulla tahtoisi vaan jäädä sänkyyn mutta uni ei enää tule. Kahvia tekee mieli muttei mitään muuta, se pakottaa heräämään. Peilistä katsoo takaisin sama väsynyt naama. Kahvin jälkeen toivoo jo että olisi ilta ja uusi yö. Uni johon paeta.
Tuntuu siltä ettei kestä enää enempää. Ja aina kestää, kuitenkin. Jotenkin. Minuutit kerrallaan.
Kuolemanhalu kaivautuu sisuksista aktiivisemmaksi. Olen halunnut kuolla kauan jo. Olen yrittänyt kuolla, monta kertaa, koskaan siinä onnistumatta. Olen herännyt joka kerta. Letkuista ja piuhoista. Joskus vaatteet rikkileikattuina. Hiiltä kasvoissa. Joka puolella. Aina vierellä sydänkäyrä joka jatkaa aina kulkuaan. Joka kerta sama pettymys. Sama tunne.
Lopulta siihenkin väsyi. Liian uhkarohkeaa ja kuitenkin siitä puuttui aina se lopullinen rohkeus joka olisi vienyt pois. Yhtenä hetkenä tajusin että tätä menoa päädyn varmemmin vihannekseksi aivovammaosastolle, kuin kuolemaan. Ja luovuin yrityksistä. Päätin että on vain kärsittävä.
Mitään ei tapahdu koskaan ja tuntuu jo siltä ettei enää haluakkaan tapahtuvan. Se ainainen ristiriita. Joskus haluaisi että kaikki olisi jotenkin toisin, ja liian usein haluaa ettei mikään koskaan muutu. Tätäkään ei kestä, mutta muutoksetkin kauhistuttaa. Yritä siinä sitten jotain.
Aika tarkalleen nyt kaksi vuotta vailla mitään ohjelmaa päivissä. Tätä samaa aina. Kaksi vuotta sitten oli parin kuukauden yritys palata vanhaan kuntoutustyöpaikkaani, mutta kahden kuukauden jälkeen totesin etten jaksa sitäkään. Sitä ennen oli taas melkein pari vuotta vailla mitään päivärytmiä.
Tätäkö tämä on aina, hamaan loppuun saakka?
Takana kahdeksan vuotta kuntoutustukea. Kuinka kauan sitäkään voi enää saada? Onko ensi vuonna edessä lopullinen eläke ? Sekin tuntuu samaan aikaan helpotukselta ja toisaalta valtavalta surulta ja pettymykseltä. 30-vuotiaana eläkkeelle ? Siihenkö kaikki päättyy.
Entinen lääkärini sanoi jo viime vuonna, että jos nyt haettaisi lopullista eläkettä, todennäköisesti historiallani se myönnettäisiin, mutta hän ei halunnut sitä vielä hakea, koska uskoi että ei ole vielä sen aika. Että kyllä musta on vielä johonkin. Aina muistutti vahvuuksistani joita en koskaan itse nähnyt.
Koko elämä tuntuu jo eletyltä. Siltä ettei ole mitään enää odotettavissa. Ei unelmia eikä haaveita. Vain tyhjä elämä joka jatkuu tyhjänä ja merkityksettömänä aina vaan.
Tulee mieleen Tanja Lintulan kirjasta Huomenna rakastan vähemmän seuraava kohta =
täällä on kaikki kuollutta.
Sänkyni ei valita vaikka lyön sitä,
seinät eivät kerro minulle satuja illalla.
Peili on sulkenut silmänsä,sillä se ei pidä minusta.
Minä vihaan tätä sairasta elämää -
se on keinotekoinen alusta loppuun,hiljainen, typerä ja alistunut.
Vain kuolema saapuu aitona ja väkevänä ja rikkoo kehän.
-Kirsi Kunnas
...
Tuntuu vahvasti samalta kun ylläolevassa runossa.
Masennus hiipii aina takaisin yhtä varmasti kun vuodenajat seuraavat toisiaan. On se koko ajan sisällä, ei siitä pääse eroon, mutta jos hetken antaa hengähtää, tulee varmasti aina takaisin, jättäen kaiken sen muun taakse.
Aamulla tahtoisi vaan jäädä sänkyyn mutta uni ei enää tule. Kahvia tekee mieli muttei mitään muuta, se pakottaa heräämään. Peilistä katsoo takaisin sama väsynyt naama. Kahvin jälkeen toivoo jo että olisi ilta ja uusi yö. Uni johon paeta.
Tuntuu siltä ettei kestä enää enempää. Ja aina kestää, kuitenkin. Jotenkin. Minuutit kerrallaan.
Kuolemanhalu kaivautuu sisuksista aktiivisemmaksi. Olen halunnut kuolla kauan jo. Olen yrittänyt kuolla, monta kertaa, koskaan siinä onnistumatta. Olen herännyt joka kerta. Letkuista ja piuhoista. Joskus vaatteet rikkileikattuina. Hiiltä kasvoissa. Joka puolella. Aina vierellä sydänkäyrä joka jatkaa aina kulkuaan. Joka kerta sama pettymys. Sama tunne.
Lopulta siihenkin väsyi. Liian uhkarohkeaa ja kuitenkin siitä puuttui aina se lopullinen rohkeus joka olisi vienyt pois. Yhtenä hetkenä tajusin että tätä menoa päädyn varmemmin vihannekseksi aivovammaosastolle, kuin kuolemaan. Ja luovuin yrityksistä. Päätin että on vain kärsittävä.
Mitään ei tapahdu koskaan ja tuntuu jo siltä ettei enää haluakkaan tapahtuvan. Se ainainen ristiriita. Joskus haluaisi että kaikki olisi jotenkin toisin, ja liian usein haluaa ettei mikään koskaan muutu. Tätäkään ei kestä, mutta muutoksetkin kauhistuttaa. Yritä siinä sitten jotain.
Aika tarkalleen nyt kaksi vuotta vailla mitään ohjelmaa päivissä. Tätä samaa aina. Kaksi vuotta sitten oli parin kuukauden yritys palata vanhaan kuntoutustyöpaikkaani, mutta kahden kuukauden jälkeen totesin etten jaksa sitäkään. Sitä ennen oli taas melkein pari vuotta vailla mitään päivärytmiä.
Tätäkö tämä on aina, hamaan loppuun saakka?
Takana kahdeksan vuotta kuntoutustukea. Kuinka kauan sitäkään voi enää saada? Onko ensi vuonna edessä lopullinen eläke ? Sekin tuntuu samaan aikaan helpotukselta ja toisaalta valtavalta surulta ja pettymykseltä. 30-vuotiaana eläkkeelle ? Siihenkö kaikki päättyy.
Entinen lääkärini sanoi jo viime vuonna, että jos nyt haettaisi lopullista eläkettä, todennäköisesti historiallani se myönnettäisiin, mutta hän ei halunnut sitä vielä hakea, koska uskoi että ei ole vielä sen aika. Että kyllä musta on vielä johonkin. Aina muistutti vahvuuksistani joita en koskaan itse nähnyt.
Koko elämä tuntuu jo eletyltä. Siltä ettei ole mitään enää odotettavissa. Ei unelmia eikä haaveita. Vain tyhjä elämä joka jatkuu tyhjänä ja merkityksettömänä aina vaan.
Tulee mieleen Tanja Lintulan kirjasta Huomenna rakastan vähemmän seuraava kohta =
Ulkona taas helle ja liian kirkas aurinko. Ei tee mieli mennä ulos. En käynyt eilenkään ulkona ollenkaan. Makasin lievässä krapulassa sohvanpohjalla ohjelmia tuijotellen. Typeriä hömppäohjelmia kun en muutakaan osannut tehdä.
Perjantaina olin taas vauhtia ja viiniä täynnä. Liikaakin. Humalaisia askeleita ja mieli jossain muualla. Pakenin koska halusin paeta. Hukutin mieleni viinitölkkiin (pullotkaan ei enää riitä) ja kuvittelin olevani jotain muuta. Aamuyöllä kompuroin takaisin kotiin sieltä jostakin, jossa ei varmaan olisi pitänyt olla. Maailma hetken huolettomana edessä, lopulta ei enää.
Ja nyt vaan tekisi mieli itkeä, muttei tule kyyneltäkään.
Pakko se on piiloutua aurinkolasien taakse ja mentävä kauppaan, vaikkei jaksaisikaan. Mutta äkkiä kotiin. Mitään muuta en tänään jaksakkaan. Eikä tarvitsekkaan.
perjantai 23. toukokuuta 2014
Yksinäisyyttä ja ylikierroksia
Ulkona valoisaa ja vihreää, sisällä pimeää. Se on turva. Vaikka maailma kuinka ulkona kirkastuisi ja jatkaisi eloisaa kulkuaan, sisällä voi olla pysähdyksissä pimeässä, yksin, kaikkien katseilta piilossa.
Oma synkkä kotini, juuri sellaiseksi sisustettuna kun olen halunnut. Turvapaikkani maailmassa.
Ihme kyllä, olisi energiaa ja lievää haluakin ottaa osaa maailmaan tuolla ulkona. Toisinaan. Viime päivinä aika paljonkin. Lopulta se edelleen kaatuu päätöksen vaikeuteen minne mennä, mitä tehdä. Lopulta sekin muuttuu ärtymykseksi ja vihaksi, kun tajuaa, ettei oikeastaan ole mitään paikkaa minne mennä, ainankaan kenenkään kanssa. Yksinäisyys vaivaa toisinaan.
On tälle kaikelle syykin, tai oletettava syy. Aloitin reilu viikko sitten Voxra-nimisen lääkkeen. En oikein tiedä mitä ajatella. Niin pitkän aikaa olen ollut niin väsynyt ja lamaantunut kaikkeen, mikään ei ole kiinnostanut ja olen vain halunnut nukkua ja nukkua. Nyt tuntuu että on välillä ylikierroksillakin, saa joitakin asioita tehtyä, on seurankipeä olo. Unenlaatu on heikentynyt ja yöt ovat menneet lähinnä sängyssä pyörimiseen. Yliväsymys laittaa helposti ylikierroksille. Mutten näe siinä mitään pahaa. Niin kauan olen ollut niin loputtoman väsynyt ja pelkästään tyhjä ja masentunut.
Olen tottunut olemaan yksin, viihdyn yksin, olen lähes aina yksin. Ja nyt toisinaan kaipaisi seuraa, se tuntuu oudolta. On kuitenkin aika vähän ihmiskontakteja. Ja ainainen huonommuuden tunne, eikä jotenkin osaa edes soittaa kenellekkään ja ehdottaa tapaamista. Ei ole tottunut siihen. Tuntuu että on kaikille vaivaksi. Ei ole kellekkään mitään annettavaa, ei ole mitään puhuttavaa. Ei ole kellekkään yhtään mitään.
Saatan päätyä merenrantaan juomaan viiniä, siinä missä muut lähtevät kaveriporukoineen viikonloppuna juhlimaan. Tai saatan korkata sen viinipullon yksin kotona. Siihen on jo tottunut. Ei osaa enää aina edes tuntea surua siitä. Kunnes joinain hetkinä raivo purkautuu siitä ettei tunnu merkitsevän kellekkään yhtään mitään. Että on liian surumielinen ja masentunut kenenkään seuraan. Se joka aina istuu yksin baarissa eikä kukaan tule pöytääni. Harvemmin kuitenkin siellä baarissa enää, onneksi.
Ja kun tuntee ihmisten keskelläkin olevansa yksin. Jotenkin vääränlainen kaikkialle. Ulkopuolinen. Sellainen jonka olemassaolon voi unohtaa ja jonka poistumista ei edes huomata. Se on vahva tunne, mutta se on valitettavasti myös osittainen totuus.
Liian synkkä kaikkialle.
En osaa olla mieliksi, jutella niitänäitä, hymähdellä. Lauon mielipiteeni joskus turhankin suoraan, kun sille päälle satun. En peittele olotilojani tai tunteitani.
Tai no, ehkä joskus. Jossain harvoissa tilanteissa joita ei onneksi ole juuri ollenkaan enää. Jossain sukujuhlissa kerran kahdessa vuodessa, jos silloinkaan. Olen jo jäänyt ulkopuolelle niistäkin, mutta siitä en osaa tuntea mitään. Samantekevää.
Mutta nyt menee kaksi masennuslääkettä, Sepram ja Voxra. Tuntuu liialta. Lääkekriittiselle ihmiselle. Jos Voxra osoittautuu sopivaksi, luovun Sepramista. Sanoi lääkäri mitä tahansa. En tahdo olla ylilääkitty. En juurikaan lääkkeisiin edes usko. Mikään lääke ei ole juuri mitään hyvää tuonut. Pelkkiä sivuoireita ja huonoja vaikutuksia.
Jotkut lääkärit ymmärtää sen, että potilaalla on myös oma tahto ja omat mielipiteet. Olen ollut onnekas kun olen saanut sellaisia lääkäreitä. Ei tarvitse kinata. Tajuavat sen, että lääkehistoriallani tiedän jo aika paljon itsekkin. Ei ole mitenkään hyväksi, jos nukun neurolepteillä vuorokauden ympäri ja olen silti väsynyt. Tai lihon yhtään enempää. Tämä pillerisirkus tuntuu useinmiten vähän jo pelleilyltä. Määrätään yhtä lääkettä ja otetaan sen lääkkeen sivuoireisiin toista lääkettä. Ja taas kolmatta. Ja kun yksi hankaloittava oire häviää, häviää usein paljon muutakin, mutta sitäkin pidetään hyvänä asiana. Pillereitä pillerien perään.
Toisinaan leimataan hankalaksi potilaaksi, kun sanoo omat mielipiteensä, ei suostu olemaan lääkäreiden koekaniini. En ole siitäkään enää välittänyt, tämä on kuitenkin minun elämäni. Minun täytyy ne sivuoireet ja kaikki vaikutukset kestää, joten minä sen myös lopulta päätän mikä sopii ja mikä ei. Mikä tuntuu kamalalta ja mikä siedettävältä. Hyvältä nyt ei juuri mikään.
Mutta nyt näin, odotan tuolta Voxralta myös sitä että pystyisin vähentämään tai lopettamaan tupakanpolton. Olen siitä lukenut että sillä on sellaista vaikutusta, sisältää samaa lääkeainetta kun tupakanvieroitus-lääkkeet. Vaikutuksen ei muistaakseni pitäisi edes vielä näkyä, joten tässä odotellaan. Tupakkaa palaa tosiaan aivan liikaa ja vähäiset rahat hupenee turhan äkkiä siihen, keuhkotkin jo tuntee tupakoinnin haittavaikutukset. Vaikka terveydestäni en niin jaksakkaan välittää. Joskus olen jopa toivonut sitä keuhkosyöpää, toisaalta taas en todellakaan, koska on aika kivulias tapa kuolla. Saa nähdä, saako tällaisen tervakeuhkon millään pääsemään eroon tupakasta. Jos nyt edes vähentämään, olisin jo siitä tyytyväinen.
Mutta tässä nyt tämän aamun ajatuksiani. Lisää kahvia ja ehkä sitten jotain, mitä, en vielä tiedä.
Oma synkkä kotini, juuri sellaiseksi sisustettuna kun olen halunnut. Turvapaikkani maailmassa.
Ihme kyllä, olisi energiaa ja lievää haluakin ottaa osaa maailmaan tuolla ulkona. Toisinaan. Viime päivinä aika paljonkin. Lopulta se edelleen kaatuu päätöksen vaikeuteen minne mennä, mitä tehdä. Lopulta sekin muuttuu ärtymykseksi ja vihaksi, kun tajuaa, ettei oikeastaan ole mitään paikkaa minne mennä, ainankaan kenenkään kanssa. Yksinäisyys vaivaa toisinaan.
On tälle kaikelle syykin, tai oletettava syy. Aloitin reilu viikko sitten Voxra-nimisen lääkkeen. En oikein tiedä mitä ajatella. Niin pitkän aikaa olen ollut niin väsynyt ja lamaantunut kaikkeen, mikään ei ole kiinnostanut ja olen vain halunnut nukkua ja nukkua. Nyt tuntuu että on välillä ylikierroksillakin, saa joitakin asioita tehtyä, on seurankipeä olo. Unenlaatu on heikentynyt ja yöt ovat menneet lähinnä sängyssä pyörimiseen. Yliväsymys laittaa helposti ylikierroksille. Mutten näe siinä mitään pahaa. Niin kauan olen ollut niin loputtoman väsynyt ja pelkästään tyhjä ja masentunut.
Olen tottunut olemaan yksin, viihdyn yksin, olen lähes aina yksin. Ja nyt toisinaan kaipaisi seuraa, se tuntuu oudolta. On kuitenkin aika vähän ihmiskontakteja. Ja ainainen huonommuuden tunne, eikä jotenkin osaa edes soittaa kenellekkään ja ehdottaa tapaamista. Ei ole tottunut siihen. Tuntuu että on kaikille vaivaksi. Ei ole kellekkään mitään annettavaa, ei ole mitään puhuttavaa. Ei ole kellekkään yhtään mitään.
Saatan päätyä merenrantaan juomaan viiniä, siinä missä muut lähtevät kaveriporukoineen viikonloppuna juhlimaan. Tai saatan korkata sen viinipullon yksin kotona. Siihen on jo tottunut. Ei osaa enää aina edes tuntea surua siitä. Kunnes joinain hetkinä raivo purkautuu siitä ettei tunnu merkitsevän kellekkään yhtään mitään. Että on liian surumielinen ja masentunut kenenkään seuraan. Se joka aina istuu yksin baarissa eikä kukaan tule pöytääni. Harvemmin kuitenkin siellä baarissa enää, onneksi.
Ja kun tuntee ihmisten keskelläkin olevansa yksin. Jotenkin vääränlainen kaikkialle. Ulkopuolinen. Sellainen jonka olemassaolon voi unohtaa ja jonka poistumista ei edes huomata. Se on vahva tunne, mutta se on valitettavasti myös osittainen totuus.
Liian synkkä kaikkialle.
En osaa olla mieliksi, jutella niitänäitä, hymähdellä. Lauon mielipiteeni joskus turhankin suoraan, kun sille päälle satun. En peittele olotilojani tai tunteitani.
Tai no, ehkä joskus. Jossain harvoissa tilanteissa joita ei onneksi ole juuri ollenkaan enää. Jossain sukujuhlissa kerran kahdessa vuodessa, jos silloinkaan. Olen jo jäänyt ulkopuolelle niistäkin, mutta siitä en osaa tuntea mitään. Samantekevää.
Mutta nyt menee kaksi masennuslääkettä, Sepram ja Voxra. Tuntuu liialta. Lääkekriittiselle ihmiselle. Jos Voxra osoittautuu sopivaksi, luovun Sepramista. Sanoi lääkäri mitä tahansa. En tahdo olla ylilääkitty. En juurikaan lääkkeisiin edes usko. Mikään lääke ei ole juuri mitään hyvää tuonut. Pelkkiä sivuoireita ja huonoja vaikutuksia.
Jotkut lääkärit ymmärtää sen, että potilaalla on myös oma tahto ja omat mielipiteet. Olen ollut onnekas kun olen saanut sellaisia lääkäreitä. Ei tarvitse kinata. Tajuavat sen, että lääkehistoriallani tiedän jo aika paljon itsekkin. Ei ole mitenkään hyväksi, jos nukun neurolepteillä vuorokauden ympäri ja olen silti väsynyt. Tai lihon yhtään enempää. Tämä pillerisirkus tuntuu useinmiten vähän jo pelleilyltä. Määrätään yhtä lääkettä ja otetaan sen lääkkeen sivuoireisiin toista lääkettä. Ja taas kolmatta. Ja kun yksi hankaloittava oire häviää, häviää usein paljon muutakin, mutta sitäkin pidetään hyvänä asiana. Pillereitä pillerien perään.
Toisinaan leimataan hankalaksi potilaaksi, kun sanoo omat mielipiteensä, ei suostu olemaan lääkäreiden koekaniini. En ole siitäkään enää välittänyt, tämä on kuitenkin minun elämäni. Minun täytyy ne sivuoireet ja kaikki vaikutukset kestää, joten minä sen myös lopulta päätän mikä sopii ja mikä ei. Mikä tuntuu kamalalta ja mikä siedettävältä. Hyvältä nyt ei juuri mikään.
Mutta nyt näin, odotan tuolta Voxralta myös sitä että pystyisin vähentämään tai lopettamaan tupakanpolton. Olen siitä lukenut että sillä on sellaista vaikutusta, sisältää samaa lääkeainetta kun tupakanvieroitus-lääkkeet. Vaikutuksen ei muistaakseni pitäisi edes vielä näkyä, joten tässä odotellaan. Tupakkaa palaa tosiaan aivan liikaa ja vähäiset rahat hupenee turhan äkkiä siihen, keuhkotkin jo tuntee tupakoinnin haittavaikutukset. Vaikka terveydestäni en niin jaksakkaan välittää. Joskus olen jopa toivonut sitä keuhkosyöpää, toisaalta taas en todellakaan, koska on aika kivulias tapa kuolla. Saa nähdä, saako tällaisen tervakeuhkon millään pääsemään eroon tupakasta. Jos nyt edes vähentämään, olisin jo siitä tyytyväinen.
Mutta tässä nyt tämän aamun ajatuksiani. Lisää kahvia ja ehkä sitten jotain, mitä, en vielä tiedä.
torstai 22. toukokuuta 2014
Ajatuksia itsemurhasta
Liitän tänne blogiini myös joitakin vanhoja tekstejäni joita olen pitänyt vain koneellani, joitain julkaissut facebookissa. Tässä pohdiskelua itsemurhasta;
Itsekäs itsemurha - vai ei ?
Seisoin odottamassa metroa jälleen kerran tänään – mukanani se
jokakertainen ajatus hypätä alle. Siinä laiturilla katsoin ihmisiä ja
mietin miettiikö kukaan samaa? Haluaako joku muukin hypätä alle? Kuinka
paljon tässä maailmassa on ihmisiä jotka eivät halua elää? Jouduin vain
miettimään asiaa, koska en voi tietää.
Moni sanoo että on itsekästä ja typerää tappaa itsensä hyppäämällä metron alle.
Jos koko elämämme mietimme muita ihmisiä ja yritämme olla jotakin varten, eikö meillä ole oikeutta olla itsekäs edes siinä vaiheessa kun mietimme elämän lopettamista?
Se vaikuttaa monien elämään. Ihmiset myöhästyvät tapaamisistaan ja pelastustyöntekijät joutuvat taas irrottelemaan ruumiinpalasia kiskoista. Koko metroliikenne menee sekaisin ja ihmiset kiroaa laitureilla. ”Menisivät muualle itseään tappamaan !”, on varmaan yleisin lausahdus.
Olin kerran metrossa joka oli selvästi aikataulusta myöhässä, tupaten täynnä ja nimenomaan täynnä ärtyisiä ja myöhässä olevia ihmisiä. Silloin oli ihminen ”jäänyt” metron alle ja liikenne oli sekaisin. Minulla ei ollut kiire minnekään ja kuuntelin ihmisten kiroiluja. Mietin silloin – miettiikö kukaan sitä ihmiselämää jota ei enää ole. Ajatteleeko kukaan sitä väsynyttä ihmistä kuka ei enää jaksanut?
Miksi ihmiset hyppivät metron alle? Tai junien?
Moni kysyy, eivätkö he ajattele muita? Se on ensimmäinen kysymys. Aina täytyisi ajatella muita. Jopa silloin kun on kuolemanväsynyt ja päässä vain ainut ajatus – ajatus kuolemisesta, tuskien poistamisesta.
Itsemurhan voi tehdä niin monella tapaa, mutta monella elämäänsä väsyneellä ihmisellä ei ole ylipäätään edes voimia ajatella hirttäytymistä tai hukuttautumista, koska ne vaativat valmisteluja ja suunnittelua. Pillerien nieleminen tai ranteiden auki vetäminen on epävarmaa. Kerrostalon parvekkeeltakin hyppääminen on epävarmaa. Asetta on vaikea tai lähes mahdotonta hankkia ja se vaatii helvetisti rohkeutta. Metron tai junan alle hyppääminenkin on epävarmaa, niin kuin kaikki, mutta silti varmempaa kuin veitset tai pillerit.
Ja itsemurha – yleensä ylipäätään kuolema, se vaikuttaa ihmisten elämään. Ei voi yleistää, että metron tai junan alle hyppääminen vaikuttaa kaikista eniten. Kuitenkin joku joutuu jossain kohtaamaan ruumiisi, noukkimaan sen kokonaisena tai palasina pussiin. Monesti sillä on silminnäkijöitä joiden elämään se vaikuttaa.
En ole itsemurhan puolestapuhuja. En ole sitä mieltä, että ihmisten pitäisi jatkossa hyppiä entistä enemmän junien ja metrojen tai minkään alle. Mutta hyväksyn sen äärimmäisenä ratkaisuna. Jokaisella ihmisellä on oikeus päättää elämästään ja siten myös kuolemastaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus valintoihinsa.
Mutta miksi ihmistä arvostellaan ja tuomitaan itsemurhan takia yleensä niin kärkkäästi? Eikö kukaan ajattele sitä, että sellainen ihminen on yleensä kokenut valtavasti kärsimystä elämässään, joten miksi hänen viimeistä valintaansa ollaan heti tuomitsemassa kovin sanoin?
Ei ole oikein, että esimerkiksi pieni viaton lapsi metroaseman laiturilla joutuu näkemään kun toinen päättää päivänsä hyppäämällä metron alle. Mutta ne pienet viattomat lapset näkee tai kokee usein paljon pahempaakin. Tässä maailmassa on paljon asioita, jotka ovat helvetin väärin. Ei ketään voida suojella tältä maailmalta.
Yleisesti elämä käsitetään sellaisena, että siihen kuuluu lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden elämää, jotka ei koskaan ehdi vanhuuteen asti, kuvaillaan kesken jääneeksi. Eli toisin sanoen kaikkien on pyrittävä elämään vanhuuteen saakka. Että takana olisi eletty elämä ja olisi jotenkin ”valmis kuolemaan”. Miksei sitä voisi ajatella niin, että jokaisen elämä on tietynpituinen. Ei ole olemassa mitään valmista elämänmuottia, johon kaikkien tulisi päästä. Sellainen taitaa kuitenkin yleisesti olla, ja ehkä sekin kertoo vahvasti tästä nykyisestä suoritus-yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyisi olla mahdollisimman tehokas ja saavuttaa mahdollisimman paljon, että hänen elämänsä olisi jotenkin edes arvostettavissa. Ja juuri näiden paineiden takia moni putoaa yhteiskunnasta pois ja päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin.
Kun uutisoidaan itsemurhakuolemista, yleensä niitä nimitetään turhiksi kuolemiksi. Miten kukaan voi sanoa että kenenkään kuolema on turha? Jokaisen kuolema on tärkeä. Jokainen itsemurha on tärkeä. Itsemurha on aina päätös. Päätös joka on tehty. Oma valinta. Miten kellään on oikeutta sanoa toisen päätöstä turhaksi, vääräksi?
Jokainen itsemurha on elämä, joka päättyi.
Itsemurhaaja luopuu kaikesta. Hänelle ei jää mitään. Hän ottaa itseltään kaiken pois kuollessaan. Silti ihmiset, jotka jäävät suremaan tänne, pitävät omaa menetystään erityisen tärkeänä. Sellaisena jota ei tulisi kenenkään joutua kantamaan. He monesti syyttävät itsemurhaaja-läheistään siitä, että hän jätti meidät. Jätti meidät tänne yksin ja lähti. Mutta kuinka paljosta itsemurhaaja luopuikaan. Tänne jääville jää vielä elämä, mahdollisuudet, maailma jota nähdä ja kokea. Itsemurhaaja menettää aivan kaiken. Ja silti häntä syytetään. Syytetään kaikesta.
Olisi jotenkin pitänyt yrittää enemmän. Taisteltava verenmaku suussa. Ylistettävä ja arvostettava elämää, vaikka se olisi tuonut vain pelkkää suurta tuskaa eteensä. Aina pitää jotenkin yrittää enemmän. Jos ei yritä ja luovuttaa, luopuu, on raukka tai heikko. Vaikka olisi kaikkensa antanut, pitäisi vielä senkin jälkeen yrittää. Miksi ? Siksi, että ihmiset täällä ei joutuisi luopumaan. Ja kaikki kuitenkin joutuu. Joskus kaikki joutuu luopumaan. Kuolema tulee kaikille. Kukaan ei tänne jää ikuisuudeksi.
Jokainen kerta kun joku tuomitsee itsemurhan itsekkääksi teoksi, minun tekisi mieli takoa häntä turpaan. Koska, vaikka se sitä olisi, jokaisella on siihen oikeus. Ja vaikka miten päin tätä asiaa ajattelee, eikö kuitenkin ne ihmiset jotka sanovat toiselle ettei tämä voi jättää heitä, eikö he ole niitä itsekkäitä ihmisiä?
Omasta puolestani voin vain sanoa, että toivoisin olevani joskus niin rohkea, että minä olisin siellä metron- tai junankiskoilla se, jota noukitaan palasena pussiin. Oli se itsekästä tai ei.
Moni sanoo että on itsekästä ja typerää tappaa itsensä hyppäämällä metron alle.
Jos koko elämämme mietimme muita ihmisiä ja yritämme olla jotakin varten, eikö meillä ole oikeutta olla itsekäs edes siinä vaiheessa kun mietimme elämän lopettamista?
Se vaikuttaa monien elämään. Ihmiset myöhästyvät tapaamisistaan ja pelastustyöntekijät joutuvat taas irrottelemaan ruumiinpalasia kiskoista. Koko metroliikenne menee sekaisin ja ihmiset kiroaa laitureilla. ”Menisivät muualle itseään tappamaan !”, on varmaan yleisin lausahdus.
Olin kerran metrossa joka oli selvästi aikataulusta myöhässä, tupaten täynnä ja nimenomaan täynnä ärtyisiä ja myöhässä olevia ihmisiä. Silloin oli ihminen ”jäänyt” metron alle ja liikenne oli sekaisin. Minulla ei ollut kiire minnekään ja kuuntelin ihmisten kiroiluja. Mietin silloin – miettiikö kukaan sitä ihmiselämää jota ei enää ole. Ajatteleeko kukaan sitä väsynyttä ihmistä kuka ei enää jaksanut?
Miksi ihmiset hyppivät metron alle? Tai junien?
Moni kysyy, eivätkö he ajattele muita? Se on ensimmäinen kysymys. Aina täytyisi ajatella muita. Jopa silloin kun on kuolemanväsynyt ja päässä vain ainut ajatus – ajatus kuolemisesta, tuskien poistamisesta.
Itsemurhan voi tehdä niin monella tapaa, mutta monella elämäänsä väsyneellä ihmisellä ei ole ylipäätään edes voimia ajatella hirttäytymistä tai hukuttautumista, koska ne vaativat valmisteluja ja suunnittelua. Pillerien nieleminen tai ranteiden auki vetäminen on epävarmaa. Kerrostalon parvekkeeltakin hyppääminen on epävarmaa. Asetta on vaikea tai lähes mahdotonta hankkia ja se vaatii helvetisti rohkeutta. Metron tai junan alle hyppääminenkin on epävarmaa, niin kuin kaikki, mutta silti varmempaa kuin veitset tai pillerit.
Ja itsemurha – yleensä ylipäätään kuolema, se vaikuttaa ihmisten elämään. Ei voi yleistää, että metron tai junan alle hyppääminen vaikuttaa kaikista eniten. Kuitenkin joku joutuu jossain kohtaamaan ruumiisi, noukkimaan sen kokonaisena tai palasina pussiin. Monesti sillä on silminnäkijöitä joiden elämään se vaikuttaa.
En ole itsemurhan puolestapuhuja. En ole sitä mieltä, että ihmisten pitäisi jatkossa hyppiä entistä enemmän junien ja metrojen tai minkään alle. Mutta hyväksyn sen äärimmäisenä ratkaisuna. Jokaisella ihmisellä on oikeus päättää elämästään ja siten myös kuolemastaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus valintoihinsa.
Mutta miksi ihmistä arvostellaan ja tuomitaan itsemurhan takia yleensä niin kärkkäästi? Eikö kukaan ajattele sitä, että sellainen ihminen on yleensä kokenut valtavasti kärsimystä elämässään, joten miksi hänen viimeistä valintaansa ollaan heti tuomitsemassa kovin sanoin?
Ei ole oikein, että esimerkiksi pieni viaton lapsi metroaseman laiturilla joutuu näkemään kun toinen päättää päivänsä hyppäämällä metron alle. Mutta ne pienet viattomat lapset näkee tai kokee usein paljon pahempaakin. Tässä maailmassa on paljon asioita, jotka ovat helvetin väärin. Ei ketään voida suojella tältä maailmalta.
Yleisesti elämä käsitetään sellaisena, että siihen kuuluu lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden elämää, jotka ei koskaan ehdi vanhuuteen asti, kuvaillaan kesken jääneeksi. Eli toisin sanoen kaikkien on pyrittävä elämään vanhuuteen saakka. Että takana olisi eletty elämä ja olisi jotenkin ”valmis kuolemaan”. Miksei sitä voisi ajatella niin, että jokaisen elämä on tietynpituinen. Ei ole olemassa mitään valmista elämänmuottia, johon kaikkien tulisi päästä. Sellainen taitaa kuitenkin yleisesti olla, ja ehkä sekin kertoo vahvasti tästä nykyisestä suoritus-yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyisi olla mahdollisimman tehokas ja saavuttaa mahdollisimman paljon, että hänen elämänsä olisi jotenkin edes arvostettavissa. Ja juuri näiden paineiden takia moni putoaa yhteiskunnasta pois ja päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin.
Kun uutisoidaan itsemurhakuolemista, yleensä niitä nimitetään turhiksi kuolemiksi. Miten kukaan voi sanoa että kenenkään kuolema on turha? Jokaisen kuolema on tärkeä. Jokainen itsemurha on tärkeä. Itsemurha on aina päätös. Päätös joka on tehty. Oma valinta. Miten kellään on oikeutta sanoa toisen päätöstä turhaksi, vääräksi?
Jokainen itsemurha on elämä, joka päättyi.
Itsemurhaaja luopuu kaikesta. Hänelle ei jää mitään. Hän ottaa itseltään kaiken pois kuollessaan. Silti ihmiset, jotka jäävät suremaan tänne, pitävät omaa menetystään erityisen tärkeänä. Sellaisena jota ei tulisi kenenkään joutua kantamaan. He monesti syyttävät itsemurhaaja-läheistään siitä, että hän jätti meidät. Jätti meidät tänne yksin ja lähti. Mutta kuinka paljosta itsemurhaaja luopuikaan. Tänne jääville jää vielä elämä, mahdollisuudet, maailma jota nähdä ja kokea. Itsemurhaaja menettää aivan kaiken. Ja silti häntä syytetään. Syytetään kaikesta.
Olisi jotenkin pitänyt yrittää enemmän. Taisteltava verenmaku suussa. Ylistettävä ja arvostettava elämää, vaikka se olisi tuonut vain pelkkää suurta tuskaa eteensä. Aina pitää jotenkin yrittää enemmän. Jos ei yritä ja luovuttaa, luopuu, on raukka tai heikko. Vaikka olisi kaikkensa antanut, pitäisi vielä senkin jälkeen yrittää. Miksi ? Siksi, että ihmiset täällä ei joutuisi luopumaan. Ja kaikki kuitenkin joutuu. Joskus kaikki joutuu luopumaan. Kuolema tulee kaikille. Kukaan ei tänne jää ikuisuudeksi.
Jokainen kerta kun joku tuomitsee itsemurhan itsekkääksi teoksi, minun tekisi mieli takoa häntä turpaan. Koska, vaikka se sitä olisi, jokaisella on siihen oikeus. Ja vaikka miten päin tätä asiaa ajattelee, eikö kuitenkin ne ihmiset jotka sanovat toiselle ettei tämä voi jättää heitä, eikö he ole niitä itsekkäitä ihmisiä?
Omasta puolestani voin vain sanoa, että toivoisin olevani joskus niin rohkea, että minä olisin siellä metron- tai junankiskoilla se, jota noukitaan palasena pussiin. Oli se itsekästä tai ei.
Välitilaa
Tämä kirjoitus on maanantailta 19.5 mutta julkaisen senkin nyt täällä.
Tämän alun olin kirjoittanut muutama viikko sitten tekstitiedostoon, kun tyhjä tiedosto nyt tuntui niin tyhjältä ja halusin saada tänään tänne kirjoitettua, aloitan sillä, ja jatkan siitä.
Ei ole ratkottavia ongelmia. On vain loputon harmaa tyhjyys.
Ei ole sellaisia ongelmia joita voisi miettiä ja pohtia, joista voisi soittaa ystävälle ja kysyä neuvoa. Joka joskus lakkaisi olemasta ongelma.
Tätä ei voi ratkaista. Ei ole välineitä, ei ole voimia. Tämä ei ole ratkaistavissa. Tämä vain on. Tästä ei pääse irti. Tätä ei pääse pakoon. Tämä sumentaa kaiken.
Kuolema jossain liian kaukana helpotuksena, päätepisteenä tälle helvetille. Tämä loppuu silti joskus. Silloin kun hengitys lakkaa kulkemasta ja veri lakkaa virtaamasta.
Joskus tämä kaikki lakkaa olemasta enkä malta odottaa sitä.
Sitä ennen on vain tyhjyyteen hukkuvat päivät ja sänky josta ei tahtoisi nousta. Ovi josta on liian vaikea mennä ulos. Tuska joka saa aina yhä uudelleen kiinni, vaikka yrittäisi suojautua.
Päässä on soinut viimeiset päivät se Maija Vilkkumaan hirveä biisi jossa lauletaan Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä.
Kuinka kauan näin voi elää ? Onko tämä edes elämää ... Tämä on kuin joku välitila, kuoleman ja elämän välissä. Kun ei osaa elää eikä osaa kuolla. Jäljelle jää välitila jossa ei ole kumpaakaan. On vain tyhjyys. Loputon ja jatkuva tyhjyys jota yrittää täyttää rimpuillen välillä ihan millä tahansa, viis seurauksista.
Tuntuu että kaikki elämä on valunut pois enkä ole mitään pystynyt sille tekemään, kun voimat ovat olleet poissa. Eristäydyn ja erakoidun päivä päivältä enemmän enkä usko että mikään saa minut enää nostamaan tästä elämään. Maailma on tuolla jossain ulkona, eikä ole voimia eikä hermoja ottaa siihen osaa.
Varsinkaan tällaisena päivänä kun on tehnyt mieli pistää koko kämppä palasiksi ja itsensä siinä mukana. Mistä se raivo kumpuaa ? Ehkä se on äänetöntä huutoa joka pyrkii joskus ulos. Olenhan ollut koko tämän vuoden vain muutaman hoitajakeskustelun varassa ja sitten se lyhyt osastojakso.
Uusi lääke, toivonko minä siltä enää mitään ? En, en toivo. En usko enkä toivo. Mutta kokeilen kun en tiedä muustakaan. Masennukseni on luokiteltu endogeeniseksi ja osittain myös lääkeresistentiksi.
Ne scid-haastattelut on huomenna mutten oikeastaan odota niiltäkään enää mitään. Tunsin jonkun oudon toivonkipinän silloin kun oli pitkästä aikaa hyvä lääkärikäynti, mutta se meni ohi ja lopulta jäin vain ihmettelemään, mistä minä silloin edes iloitsin. Ei mikään uusi diagnoosi hoitoineen voi enää tehdä mitään. Ei julkinen terveydenhuolto voi enää tarjota mitään, ja yksityiselle ei ole varaa. Ja silti pitäisi heidän mielestä niin perkeleesti uskoa ja toivoa. Silloin kun he sitä jankuttavat, esitän heille kysymyksen että Jaksaisitteko te uskoa ja toivoa vielä 13vuoden sairastelun jälkeen? Siihen he eivät yleensä vastaa mitään.
Välillä haluaisin nähdä ihmisiä tai mennä ulos, mutta kaikki kaatuu päättämättömyyteen. Mietin minne menen, kenen kanssa. Pohdin ja mietin. Kello menee eteenpäin. Pohdin edelleen. Mietin jaksanko sittenkään. Vai jos sittenkin. Pidän puhelinta kädessä ja selaan vähäisiä ihmisiä läpi. Ei, ei tänäänkään. En halua häiritä ketään. Tuskin kukaan haluaa nähdä. Ja sitten ulkona on jo iltahämärä enkä ole taaskaan mennyt mihinkään.
Ja sama toistuu. Joka päivä. Harvoin tapahtuu poikkeuksia, niitäkin joskus. Harvoin.
Rutiinit kiertävät kehää ja välillä tunnen tukehtuvani tänne. Ja ulkonakaan ei ole hyvä. En kuulu minnekkään. En halua kuulua. Ja joskus en mitään muuta haluakkaan kun kuulua johonkin, osata olla jossain, jonkun lähellä, olla jollekkin tärkeä. Mutta yleensä en ole mitään missään. Kotona yksin ja juttukaverina vain valkoiset seinät.
Monta kertaa olen kuullut tämän lauseen = Miten voit aina vaan olla yksin kotona ? Eikö aika tule pitkäksi ? Mä tulisin hulluksi jos olisin vaan kotona yksin aina !
Niin. Miten ? Kyllä, aika tulee pitkäksi, muttei ehkä niin pitkäksi kun ihmisellä joka on tottunut olemaan joka päivä jossain; töissä, opiskelemassa, harrastuksissa, ja tällainen ihminen ei tunnu osaavan päivääkään olla yksin kotona. Tiedän sellaisia, ihan lähipiiristäkin.
Uskon että tähän tilaan jotenkin turtuu. Kaikki ympärillä sumenee. Ei tiedä muusta. On vain seinät ja niiden sisällä telkkarit ja tietokoneet ja kirjat ja sänky. Jotenkin sitä vaan tottuu siihen ettei elämä koostu mistään muusta. Kaikki muu on vierasta, pelottavaa, turvatonta, vaatii kamalasti rohkeutta.
Joskus ajattelee että Onko edes muuta. No on. Muille. Muttei koskaan mulle. Miksi? Tunnen kaikkialla olevani väärässä paikassa. Ulkopuolinen jopa ruokakaupassa. Kummajainen.
Ja kai tässä hulluksi ollaankin tätä menoa tulossa, ellei olla jo.
Mutta rutiinit toistuu päivästä toiseen, yleensä niitä ei edes huomaa enää. Kaikki on samaa aina.
Kunnes sitten joinain päivinä se raivo purkautuu kaikesta tästä. Niinkuin tänään. Mä en halua tätä. Antakaa mulle joku muu elämä. Muunlainen. Jonkunlainen. Joku missä tapahtuu jotain. Miksei mulle tapahdu mitään. Miksi kaikki on tätä aina. Kuinka kauan vielä. Kuinka monta vuotta ja onko senkään jälkeen mikään toisin. Raivoat ja räyhäät ympäri kämppää ja vituttaa jokaikinen iloinen jäätelönsyöjä joka kävelee ulkona, siellä täydellisen helteisessä iloisessa säässä jota vihaat. Mietit jo mistä saat kaikki maailman päihteet, haetko viiniä, millä saat olon tasaiseksi. Ylimääräisiä rauhottavia ja kiukku on poissa, kunnes taas jonain hetkenä purkautuu. Ja sitten kun kiukku menee pois, tulee joku toinen tunne. Lamaannus. Tyhjyys. Masennus. Aina joku olotila, koskaan ei mitään normaalia tai hyvää. Kaikki kaunis on kadonnut ja kaikesta on tullut vain äärettömän rumaa. Enkä mä haluaisi olla tässä tänään. Vaan jossain muualla. Synkässä metsässä vaikka, myrskyävän meren äärellä. Viinipullo seurana.
Mutta en ole missään, vaan taas tässä. Sama tuoli, sama spotify taustalla soimassa, sama näppäimistö, sama kahvikuppi, samat tupakat parvekkeella.
Sama tunne josta en pääse irti.
Tämän alun olin kirjoittanut muutama viikko sitten tekstitiedostoon, kun tyhjä tiedosto nyt tuntui niin tyhjältä ja halusin saada tänään tänne kirjoitettua, aloitan sillä, ja jatkan siitä.
Ei ole ratkottavia ongelmia. On vain loputon harmaa tyhjyys.
Ei ole sellaisia ongelmia joita voisi miettiä ja pohtia, joista voisi soittaa ystävälle ja kysyä neuvoa. Joka joskus lakkaisi olemasta ongelma.
Tätä ei voi ratkaista. Ei ole välineitä, ei ole voimia. Tämä ei ole ratkaistavissa. Tämä vain on. Tästä ei pääse irti. Tätä ei pääse pakoon. Tämä sumentaa kaiken.
Kuolema jossain liian kaukana helpotuksena, päätepisteenä tälle helvetille. Tämä loppuu silti joskus. Silloin kun hengitys lakkaa kulkemasta ja veri lakkaa virtaamasta.
Joskus tämä kaikki lakkaa olemasta enkä malta odottaa sitä.
Sitä ennen on vain tyhjyyteen hukkuvat päivät ja sänky josta ei tahtoisi nousta. Ovi josta on liian vaikea mennä ulos. Tuska joka saa aina yhä uudelleen kiinni, vaikka yrittäisi suojautua.
Päässä on soinut viimeiset päivät se Maija Vilkkumaan hirveä biisi jossa lauletaan Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä.
Kuinka kauan näin voi elää ? Onko tämä edes elämää ... Tämä on kuin joku välitila, kuoleman ja elämän välissä. Kun ei osaa elää eikä osaa kuolla. Jäljelle jää välitila jossa ei ole kumpaakaan. On vain tyhjyys. Loputon ja jatkuva tyhjyys jota yrittää täyttää rimpuillen välillä ihan millä tahansa, viis seurauksista.
Tuntuu että kaikki elämä on valunut pois enkä ole mitään pystynyt sille tekemään, kun voimat ovat olleet poissa. Eristäydyn ja erakoidun päivä päivältä enemmän enkä usko että mikään saa minut enää nostamaan tästä elämään. Maailma on tuolla jossain ulkona, eikä ole voimia eikä hermoja ottaa siihen osaa.
Varsinkaan tällaisena päivänä kun on tehnyt mieli pistää koko kämppä palasiksi ja itsensä siinä mukana. Mistä se raivo kumpuaa ? Ehkä se on äänetöntä huutoa joka pyrkii joskus ulos. Olenhan ollut koko tämän vuoden vain muutaman hoitajakeskustelun varassa ja sitten se lyhyt osastojakso.
Uusi lääke, toivonko minä siltä enää mitään ? En, en toivo. En usko enkä toivo. Mutta kokeilen kun en tiedä muustakaan. Masennukseni on luokiteltu endogeeniseksi ja osittain myös lääkeresistentiksi.
Ne scid-haastattelut on huomenna mutten oikeastaan odota niiltäkään enää mitään. Tunsin jonkun oudon toivonkipinän silloin kun oli pitkästä aikaa hyvä lääkärikäynti, mutta se meni ohi ja lopulta jäin vain ihmettelemään, mistä minä silloin edes iloitsin. Ei mikään uusi diagnoosi hoitoineen voi enää tehdä mitään. Ei julkinen terveydenhuolto voi enää tarjota mitään, ja yksityiselle ei ole varaa. Ja silti pitäisi heidän mielestä niin perkeleesti uskoa ja toivoa. Silloin kun he sitä jankuttavat, esitän heille kysymyksen että Jaksaisitteko te uskoa ja toivoa vielä 13vuoden sairastelun jälkeen? Siihen he eivät yleensä vastaa mitään.
Välillä haluaisin nähdä ihmisiä tai mennä ulos, mutta kaikki kaatuu päättämättömyyteen. Mietin minne menen, kenen kanssa. Pohdin ja mietin. Kello menee eteenpäin. Pohdin edelleen. Mietin jaksanko sittenkään. Vai jos sittenkin. Pidän puhelinta kädessä ja selaan vähäisiä ihmisiä läpi. Ei, ei tänäänkään. En halua häiritä ketään. Tuskin kukaan haluaa nähdä. Ja sitten ulkona on jo iltahämärä enkä ole taaskaan mennyt mihinkään.
Ja sama toistuu. Joka päivä. Harvoin tapahtuu poikkeuksia, niitäkin joskus. Harvoin.
Rutiinit kiertävät kehää ja välillä tunnen tukehtuvani tänne. Ja ulkonakaan ei ole hyvä. En kuulu minnekkään. En halua kuulua. Ja joskus en mitään muuta haluakkaan kun kuulua johonkin, osata olla jossain, jonkun lähellä, olla jollekkin tärkeä. Mutta yleensä en ole mitään missään. Kotona yksin ja juttukaverina vain valkoiset seinät.
Monta kertaa olen kuullut tämän lauseen = Miten voit aina vaan olla yksin kotona ? Eikö aika tule pitkäksi ? Mä tulisin hulluksi jos olisin vaan kotona yksin aina !
Niin. Miten ? Kyllä, aika tulee pitkäksi, muttei ehkä niin pitkäksi kun ihmisellä joka on tottunut olemaan joka päivä jossain; töissä, opiskelemassa, harrastuksissa, ja tällainen ihminen ei tunnu osaavan päivääkään olla yksin kotona. Tiedän sellaisia, ihan lähipiiristäkin.
Uskon että tähän tilaan jotenkin turtuu. Kaikki ympärillä sumenee. Ei tiedä muusta. On vain seinät ja niiden sisällä telkkarit ja tietokoneet ja kirjat ja sänky. Jotenkin sitä vaan tottuu siihen ettei elämä koostu mistään muusta. Kaikki muu on vierasta, pelottavaa, turvatonta, vaatii kamalasti rohkeutta.
Joskus ajattelee että Onko edes muuta. No on. Muille. Muttei koskaan mulle. Miksi? Tunnen kaikkialla olevani väärässä paikassa. Ulkopuolinen jopa ruokakaupassa. Kummajainen.
Ja kai tässä hulluksi ollaankin tätä menoa tulossa, ellei olla jo.
Mutta rutiinit toistuu päivästä toiseen, yleensä niitä ei edes huomaa enää. Kaikki on samaa aina.
Kunnes sitten joinain päivinä se raivo purkautuu kaikesta tästä. Niinkuin tänään. Mä en halua tätä. Antakaa mulle joku muu elämä. Muunlainen. Jonkunlainen. Joku missä tapahtuu jotain. Miksei mulle tapahdu mitään. Miksi kaikki on tätä aina. Kuinka kauan vielä. Kuinka monta vuotta ja onko senkään jälkeen mikään toisin. Raivoat ja räyhäät ympäri kämppää ja vituttaa jokaikinen iloinen jäätelönsyöjä joka kävelee ulkona, siellä täydellisen helteisessä iloisessa säässä jota vihaat. Mietit jo mistä saat kaikki maailman päihteet, haetko viiniä, millä saat olon tasaiseksi. Ylimääräisiä rauhottavia ja kiukku on poissa, kunnes taas jonain hetkenä purkautuu. Ja sitten kun kiukku menee pois, tulee joku toinen tunne. Lamaannus. Tyhjyys. Masennus. Aina joku olotila, koskaan ei mitään normaalia tai hyvää. Kaikki kaunis on kadonnut ja kaikesta on tullut vain äärettömän rumaa. Enkä mä haluaisi olla tässä tänään. Vaan jossain muualla. Synkässä metsässä vaikka, myrskyävän meren äärellä. Viinipullo seurana.
Mutta en ole missään, vaan taas tässä. Sama tuoli, sama spotify taustalla soimassa, sama näppäimistö, sama kahvikuppi, samat tupakat parvekkeella.
Sama tunne josta en pääse irti.
Diagnoosi-pohdiskelua
Onko ihminen lopulta yhtä kuin diagnoosinsa ? Tätä olen joutunut pohtimaan.
Mistä löytää se ihminen niiden diagnoosien takaa, joka oli joskus. Ja onko diagnoosit lopulta sittenkään helpotus. Auttaa ymmärtämään kyllä, että tietty oire on sairauden aiheuttamaa, mutta lopulta voi ajautua siihen tilaan, että selittää jokaisen olotilan diagnooseillaan. Mihin katoaa se ihminen niiden diagnoosien alta ? Onko sitä enää olemassa ?
Kun vastailin tiistaina lääkärin kysymyksiin scid-II -haastattelussa, jäin pohtimaan että vastasinko kysymyksiin todellisen luonteeni perusteella vai masentuneen mieleni sumentamana. Estyneestä persoonallisuudesta täyttyi lähes joka kohta, mutta toisaalta, eikö jokainen ole estynyt niin monen masennusvuoden jälkeen ? Tajusin myös, etten oikeastaan enää tunne sitä ihmistä, joka olin ennen sairastumistani. Sitä, millainen todella olen. Onko sitä ihmistä enää vai onko se hukkunut kaikkiin näihin oireisiin ja lääkityksiin ja diagnooseihin ?
Kun aikanaan sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka myöhemmin osoittautui vääräksi, olen jälkeenpäin huomannut että aloin elää sen diagnoosin kautta. Jokainen olotila oli joku oire sairaudesta. Lopulta en ottanut mistään enää vastuuta, vaan selitin kaiken diagnoosillani. Jokainen energisyys oli maniaa tai hypomaniaa. Jokainen alakuloisuus oli masennuskautta. Jokainen ärtyneisyys oli hypomaniaa. Minulle sanottiin että joudun syömään lääkkeitä koko loppuelämäni, ja uskoin siihenkin. En koskaan kyseenalaistanut diagnoosiani. Uskoin sokeasti mitä lääkärini minulle sanoivat. En koskaan tajunnut että hekin voivat olla väärässä, diagnosoida väärin. Kun diagnoosi lopulta osoittautui vääräksi, olin alkuun tosi ymmälläni. Mutta lopulta pelkästään helpottunut. Ja nyt jälkeenpäin lähinnä vihainen. Vihainen siitä miten sokeasti uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, vihainen siitä etten osannut kyseenalaistaa. Nykyään teen sitä jatkuvasti, koska tiedän että lääkäritkin ovat vain ihmisiä jotka tekevät virheitä.
Epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on diagnosoitu kohdallani ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten, on tuntunut useinmiten lähinnä kiroukselta diagnoosin sijaan. Kun kyseinen diagnoosi lukee papereissasi, tuntuu että kaikki muut diagnoosit unohtuvat. Tuntuu ettet ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä. Mielipiteitäsi ei oteta todesta, koska olet epävakaa, ja he olettavat että huomenna olet aina toista mieltä. Ensiavuissa lääkeyliannostusten jälkeen olet pohjasakkaa, ihminen joka vie paikan oikeasti sairailta potilailta. Ja kun masennus pahenee ja et pärjää enää omillasi ja joudut sairaalaan, sinulle kerrotaan ensimmäisenä että osastojaksosi ei tule kestämään muutamaa päivää kauempaa, koska se kuuluu epävakaiden hoitoon, ja pitkä osastojakso on silloin vain pahitteeksi. Eikä millään muulla diagnoosilla ole mitään väliä. Eikä muutenkaan tarjota mitään muuta hoitoa, kun hoitoa epävakauteen.
Tottakai se on helpottavaa, kun löytyy joku diagnoosi, nimi sille miksi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ei tarvitse elää epätietoisuudessa. Pitäisi silti ymmärtää että jokainen tunne ei ole vain oire jostakin. Jokainen pettymyksen jälkeinen reaktio ei ole oire sairaudesta, vaan normaali tunne joita meillä on kaikilla. Mistä ne sitten erottaa, tunteet ja oireet ? Sitä en tiedä. Omalla kohdallani en suostu selittämään jokaista olotilaa jollain oireella johon pitäisi löytää heti uusi lääkitys hillitsemään sitä. Koska lopputulos voi olla se että kaikki tunteet ovat lääkittävissä ja kaikista epämiellyttävistä oloista voi päästä eroon jollain hoidolla tai lääkkellä. Lopulta tukahdutetaan kaikki normaalitkin tunteet ja ihmisestä jää jäljelle vain tyhjä kuori.
Kun kerran olin osastojaksolla ja kärsin kovista itsetuhoisista ajatuksista, minulle määrättiin Risperdalia. Söin sitä lääkettä viikon jonka aikana itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta niin hävisi kaikki muukin. En tuntenut enää mitään, tuijotin ilmeettömänä jonnekkin tyhjyyteen ja mikään ei tuntunut miltään. Lääkäri totesi siihen että lääke toimii, koska itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta itse olin vahvasti erimieltä ja lopetin lääkkeen. Jos itsetuhoisten ajatusten myötä katoaa kaikki tunteet, miten se voi olla kellekkään hyväksi. Mutta sitähän psykiatria nykyään on. Että kaikki on lääkittävissä, mitään syitä ei tarvitse pohtia, kun kaikki oireet ja olotilat voi lakaista maton alle syömällä turruttavia lääkkeitä. Mutta ei ne lopulta mihinkään katoa, ne vain peittyvät ja ovat yhä olemassa, vaikkei enää näkyvissä. Lopulta ne kasautuvat sisällesi ja kun niitä ei yritä ratkoa, ne kyllä löytyvät sieltä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta terapia on kallista ja syitä ei ole varaa miettiä, vaan lääkitä vain pois näkyvistä, että voit taas kulkea rauhassa aiheuttamasta itsellesi tai muille vaaraa ja olla osana yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin vuosikausien oirelääkitys tulee varmasti kalliimmaksi, kun se että etsittäisiin syyt ja yritettäisiin ratkaista ne, eikä lääkittäisi vain yhä uudelleen ja uudelleen niitä pois.
Vaikken vieläkään täysin tiedä, mistä eroittaa tunteet ja oireet, yritän ajatella sen niin, että ne olotilat ja tunteet jotka vaikuttavat merkittävästi elämänlaatuun, ovat oireita, ja ne tunteet jotka ovat jotenkin hallittavissa, ovat normaaleja tunteita. Vaikken ehkä enää tunnekkaan sitä ihmistä joka olin ennen diagnooseja ja lääkkeitä.
Mistä löytää se ihminen niiden diagnoosien takaa, joka oli joskus. Ja onko diagnoosit lopulta sittenkään helpotus. Auttaa ymmärtämään kyllä, että tietty oire on sairauden aiheuttamaa, mutta lopulta voi ajautua siihen tilaan, että selittää jokaisen olotilan diagnooseillaan. Mihin katoaa se ihminen niiden diagnoosien alta ? Onko sitä enää olemassa ?
Kun vastailin tiistaina lääkärin kysymyksiin scid-II -haastattelussa, jäin pohtimaan että vastasinko kysymyksiin todellisen luonteeni perusteella vai masentuneen mieleni sumentamana. Estyneestä persoonallisuudesta täyttyi lähes joka kohta, mutta toisaalta, eikö jokainen ole estynyt niin monen masennusvuoden jälkeen ? Tajusin myös, etten oikeastaan enää tunne sitä ihmistä, joka olin ennen sairastumistani. Sitä, millainen todella olen. Onko sitä ihmistä enää vai onko se hukkunut kaikkiin näihin oireisiin ja lääkityksiin ja diagnooseihin ?
Kun aikanaan sain diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka myöhemmin osoittautui vääräksi, olen jälkeenpäin huomannut että aloin elää sen diagnoosin kautta. Jokainen olotila oli joku oire sairaudesta. Lopulta en ottanut mistään enää vastuuta, vaan selitin kaiken diagnoosillani. Jokainen energisyys oli maniaa tai hypomaniaa. Jokainen alakuloisuus oli masennuskautta. Jokainen ärtyneisyys oli hypomaniaa. Minulle sanottiin että joudun syömään lääkkeitä koko loppuelämäni, ja uskoin siihenkin. En koskaan kyseenalaistanut diagnoosiani. Uskoin sokeasti mitä lääkärini minulle sanoivat. En koskaan tajunnut että hekin voivat olla väärässä, diagnosoida väärin. Kun diagnoosi lopulta osoittautui vääräksi, olin alkuun tosi ymmälläni. Mutta lopulta pelkästään helpottunut. Ja nyt jälkeenpäin lähinnä vihainen. Vihainen siitä miten sokeasti uskoin kaiken mitä minulle sanottiin, vihainen siitä etten osannut kyseenalaistaa. Nykyään teen sitä jatkuvasti, koska tiedän että lääkäritkin ovat vain ihmisiä jotka tekevät virheitä.
Epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on diagnosoitu kohdallani ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten, on tuntunut useinmiten lähinnä kiroukselta diagnoosin sijaan. Kun kyseinen diagnoosi lukee papereissasi, tuntuu että kaikki muut diagnoosit unohtuvat. Tuntuu ettet ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä. Mielipiteitäsi ei oteta todesta, koska olet epävakaa, ja he olettavat että huomenna olet aina toista mieltä. Ensiavuissa lääkeyliannostusten jälkeen olet pohjasakkaa, ihminen joka vie paikan oikeasti sairailta potilailta. Ja kun masennus pahenee ja et pärjää enää omillasi ja joudut sairaalaan, sinulle kerrotaan ensimmäisenä että osastojaksosi ei tule kestämään muutamaa päivää kauempaa, koska se kuuluu epävakaiden hoitoon, ja pitkä osastojakso on silloin vain pahitteeksi. Eikä millään muulla diagnoosilla ole mitään väliä. Eikä muutenkaan tarjota mitään muuta hoitoa, kun hoitoa epävakauteen.
Tottakai se on helpottavaa, kun löytyy joku diagnoosi, nimi sille miksi käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ei tarvitse elää epätietoisuudessa. Pitäisi silti ymmärtää että jokainen tunne ei ole vain oire jostakin. Jokainen pettymyksen jälkeinen reaktio ei ole oire sairaudesta, vaan normaali tunne joita meillä on kaikilla. Mistä ne sitten erottaa, tunteet ja oireet ? Sitä en tiedä. Omalla kohdallani en suostu selittämään jokaista olotilaa jollain oireella johon pitäisi löytää heti uusi lääkitys hillitsemään sitä. Koska lopputulos voi olla se että kaikki tunteet ovat lääkittävissä ja kaikista epämiellyttävistä oloista voi päästä eroon jollain hoidolla tai lääkkellä. Lopulta tukahdutetaan kaikki normaalitkin tunteet ja ihmisestä jää jäljelle vain tyhjä kuori.
Kun kerran olin osastojaksolla ja kärsin kovista itsetuhoisista ajatuksista, minulle määrättiin Risperdalia. Söin sitä lääkettä viikon jonka aikana itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta niin hävisi kaikki muukin. En tuntenut enää mitään, tuijotin ilmeettömänä jonnekkin tyhjyyteen ja mikään ei tuntunut miltään. Lääkäri totesi siihen että lääke toimii, koska itsetuhoiset ajatukset helpottivat, mutta itse olin vahvasti erimieltä ja lopetin lääkkeen. Jos itsetuhoisten ajatusten myötä katoaa kaikki tunteet, miten se voi olla kellekkään hyväksi. Mutta sitähän psykiatria nykyään on. Että kaikki on lääkittävissä, mitään syitä ei tarvitse pohtia, kun kaikki oireet ja olotilat voi lakaista maton alle syömällä turruttavia lääkkeitä. Mutta ei ne lopulta mihinkään katoa, ne vain peittyvät ja ovat yhä olemassa, vaikkei enää näkyvissä. Lopulta ne kasautuvat sisällesi ja kun niitä ei yritä ratkoa, ne kyllä löytyvät sieltä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta terapia on kallista ja syitä ei ole varaa miettiä, vaan lääkitä vain pois näkyvistä, että voit taas kulkea rauhassa aiheuttamasta itsellesi tai muille vaaraa ja olla osana yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin vuosikausien oirelääkitys tulee varmasti kalliimmaksi, kun se että etsittäisiin syyt ja yritettäisiin ratkaista ne, eikä lääkittäisi vain yhä uudelleen ja uudelleen niitä pois.
Vaikken vieläkään täysin tiedä, mistä eroittaa tunteet ja oireet, yritän ajatella sen niin, että ne olotilat ja tunteet jotka vaikuttavat merkittävästi elämänlaatuun, ovat oireita, ja ne tunteet jotka ovat jotenkin hallittavissa, ovat normaaleja tunteita. Vaikken ehkä enää tunnekkaan sitä ihmistä joka olin ennen diagnooseja ja lääkkeitä.
Tunnisteet:
diagnoosi,
epävakaa persoonallisuushäiriö,
estynyt persoonallisuus,
itsetuhoajatukset,
kaksisuuntainen mielialahäiriö,
masennus,
risperdal,
scid-II,
väärä diagnoosi
Tästä kaikki alkaa
Kirjoitan. Silläkin uhalla että ajatukseni ovat liian synkkiä eikä sovi kenenkään luettaviksi.
Olen aina kirjoittanut, enemmän ja vähemmän. Viime vuosina harmillisen vähän. Blogia olen ollut aloittamassa jo vuosia, ja tänään sen teen.
Välitila ? Se on tässä tarkoituksessa tila, jossa olen ollut jo pitkään. Kykenemätön kuolemaan, kykenemätön elämään. Joku sellainen jossa ei pitäisi kenenkään olla, mutta oma mieli on kahlinnut minut siihen enkä tunnu pääsevän irti.
Takana on niin monia synkkiä vuosia täynnä kaaosta ja kriisejä, taisteluja ja luovuttamista. Itsetuhoa ja yhä voimistuvaa kuolemanhalua. Lopulta kai väsyin liikaa, jätin kaaoksen ja jäljelle ei jäänyt enää mitään. Pieniä rippeitä tuhoiluista jota ilmenee yhä harvemmin. Entisen psykologini mielestä se on eteenpäin menemistä. Voi sen niinkin ajatella, mutta kun lukkiutuu tyhjyyteen jossa ei tunnu olevan enää mitään, ei siltä tunnu.
Joskus elämä siis oli pelkkiä osastojaksoja toisensa jälkeen. Humalaa ja liikaa lääkkeitä, hiilihuuhteluja ja päivystyksien odotustiloja. Sairaalavuoteita ja pelkkää kaaosta. Toimin kuin jokin riivattu enkä lopulta enää ymmärtänyt tekojeni seurauksia, vaikken diagnostisesti psykoottinen ole koskaan ollutkaan muutamaa kertaa lukuunottamatta. Kutsuivat niitä psykoottisiksi läpilyönneiksi.
Voisin kirjoittaa noista vuosista varmaan kirjan (jos osaisin), niin paljon on tapahtunut, mutta päädyn nyt vain avaamaan pieniä hetkiä tähän ja tuleviin teksteihin.
Kirjoittaminen on aina ollut tärkeää, se parhain tapa purkaa omaa mieltäni. Olen kuitenkin lähinnä kirjoittanut vain itselleni, yhtä paikkaa lukuunottamatta jonne olen jo vuosia kirjoittanut nettipäiväkirjaa, foorumi välillä vaihtunut.
Mutta nyt alan purkamaan ajatuksiani tähän blogiin, joka nyt vihdoin aukeaa.
En vielä ole niin perillä kaikista blogiasetuksista, mutta perehdyn niihin vähitellen.
Olen aina kirjoittanut, enemmän ja vähemmän. Viime vuosina harmillisen vähän. Blogia olen ollut aloittamassa jo vuosia, ja tänään sen teen.
Välitila ? Se on tässä tarkoituksessa tila, jossa olen ollut jo pitkään. Kykenemätön kuolemaan, kykenemätön elämään. Joku sellainen jossa ei pitäisi kenenkään olla, mutta oma mieli on kahlinnut minut siihen enkä tunnu pääsevän irti.
Takana on niin monia synkkiä vuosia täynnä kaaosta ja kriisejä, taisteluja ja luovuttamista. Itsetuhoa ja yhä voimistuvaa kuolemanhalua. Lopulta kai väsyin liikaa, jätin kaaoksen ja jäljelle ei jäänyt enää mitään. Pieniä rippeitä tuhoiluista jota ilmenee yhä harvemmin. Entisen psykologini mielestä se on eteenpäin menemistä. Voi sen niinkin ajatella, mutta kun lukkiutuu tyhjyyteen jossa ei tunnu olevan enää mitään, ei siltä tunnu.
Joskus elämä siis oli pelkkiä osastojaksoja toisensa jälkeen. Humalaa ja liikaa lääkkeitä, hiilihuuhteluja ja päivystyksien odotustiloja. Sairaalavuoteita ja pelkkää kaaosta. Toimin kuin jokin riivattu enkä lopulta enää ymmärtänyt tekojeni seurauksia, vaikken diagnostisesti psykoottinen ole koskaan ollutkaan muutamaa kertaa lukuunottamatta. Kutsuivat niitä psykoottisiksi läpilyönneiksi.
Voisin kirjoittaa noista vuosista varmaan kirjan (jos osaisin), niin paljon on tapahtunut, mutta päädyn nyt vain avaamaan pieniä hetkiä tähän ja tuleviin teksteihin.
Kirjoittaminen on aina ollut tärkeää, se parhain tapa purkaa omaa mieltäni. Olen kuitenkin lähinnä kirjoittanut vain itselleni, yhtä paikkaa lukuunottamatta jonne olen jo vuosia kirjoittanut nettipäiväkirjaa, foorumi välillä vaihtunut.
Mutta nyt alan purkamaan ajatuksiani tähän blogiin, joka nyt vihdoin aukeaa.
En vielä ole niin perillä kaikista blogiasetuksista, mutta perehdyn niihin vähitellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)