Tätä samaa

Eteenpäin .... Menee elämä, joka päivä. Tai lähinnä aika. Sisälläni olen pysähtynyt samaan tilaan jo vuosiksi.
Uusi vuodenaika. Lehdet riisuutuu puista, lumi yrittää tulla ja pysyä maassa. Lempivuodenaikani alkaa olla poissa, ainakin se kaunein syksy, ja tänäkin vuonna se meni yhtä sumussa kuin ennenkin. En jaksanut nauttia siitäkään.

Tätä voi ajatella niin monella tapaa, ja ajattelenkin. Erilaisina hetkinä.
Ei mulla oikeasti ole mitään hätää. Tässä vain voin olla. Ei ole kiireitä mihinkään, ei painetta mistään. Hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapista löytyy aina jotain syötävää. On jalat joilla kävellä kauppaan tai jonnekin muualle. On koti jossa olla. Olla vain. Päivästä toiseen. Yksin, mutta mitäs sitten, niin on moni muukin. Yli viikko taas mennyt ilman ainoatakaan ihmiskontaktia virtuaalimaailmaa lukuunottamatta mutta mitäs sitten, pärjään yksinkin.

Ja sitten ne toiset hetket. Yöllinen paniikkikohtaus, peitot pyörii jaloissa ja kyyneleet valuu, ahdistus kuristaa kurkkua. Ei. Ei ole hyvä olla. Ajatuksia pulppuaa mieleen, tulee ihan puskista. Pelot valtaa mielen, ja osa niistä on jo käynyt toteen. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Ei mun pidä olla tällainen. Miksi en halua mitään, tee mitään, pysty muuhun kuin itsestäänselvyyksiin? Mihin kadotin koko elämänhaluni, koko elämän, kaiken ? Miksi jäin yksin kotiini, miten pääsen pois ? Vaikka on jalat millä mennä, miksi en mene ? Mikä mun mieltäni vaivaa ? Loppuuko tämä koskaan ? Kuolema, tule ja ota ! Vie mut pois.

Ikuinen ristiriita. Se ikuinen tyhjyys jota ei osaa käsitellä. Pitäisi opetella olemaan siinä. Rimpuilemalla se ei tule pois lähtemään. Mitkään maailman päihteet tai lääkkeet tai mikään muu sitä ei voi pois viedä. Se lähtee sisältä. Ja senkin ymmärrän. Se pitää hyväksyä, ottaa osaksi itseään, opetella olemaan siinä. Huomata jonain päivänä ettei se ole niin vahvana läsnä. Kamalan kaunis ja looginen ajatus, eikö ? No, aina voi ymmärtää ja ajatella mutta tunteet, niitä ei voi hallita ja hillitä, tai vähän voi mutta vaikka kuinka loogisesti ajattelisi jonkun asian muuttuvan kun tekee niin tai näin, se ei tarkoita onnistumista. Ei todellakaan. Olen tunnemyrskyni vanki.

Entinen psykologini sanoi viime vuonna, että olen edistynyt paljon. Tunteiden käsittelyssä. En enää toimi niiden mukaan aivan täysin, en ole täydellisesti vietävissä. En ole enää kaaoksen sisällä. Olen tullut sieltä vähän ulos. Ja ymmärrän sen kyllä itsekin. Mutta sitä en varmaan koskaan näe, että se olisi jotain parempaa.
Kaikkina näinä tyhjinä päivinä antaisin mitä vain että pääsisin sinne myrskynsilmään takaisin, että olisi edes jotain ! Tiedän että haluaisin sieltä yhtä nopeasti pois, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Elämä riskeineen oli silti paljon merkityksellisempää. Ja tähän sisältyy ajatus miksi en varmaan ikinä tule nauttimaan mistään. Ehkä mielessäni on joku pahasti pielessä. Joku ihmeen tuhoisa voima vetää mua sinne kaaokseen, ja kun se otettiin pois, ei jäänyt mitään. Turva, joo, jota ei osaa arvostaa. Koska se tuntuu täysin merkityksettömältä.

Tiedän toistavani pahasti itseäni näissä teksteissäni, mutta väliäkö sillä. En oikein osaa keksiä sen suurempia kirjoituksen aiheita, ja nyt tuntui että on jonkinlaisen tauon jälkeen kirjoitettava jostain. Edes niistä ikuisista samoista aiheista.

Muistelin viime kesääkin ja mietin Voxran vaikutusta että oliko se oikeasti sen ansiota että kävin uimassa ja nautin merenrannoista. Toisaalta taas valtava lääkekriittisyys pakottaa ajattelemaan ettei mikään lääke voi auttaa, ja kyllähän kesälläkin tuntui että tätä samaa kurjuutta tämä on. Joskus ne ajatukset muuttuu kun tarkastelee tilannetta myöhemmin. Itseasiassa se on varmaan kyllä totta, että aiemmin Efexor, ja nyt tänä kesänä Voxra sai vähän enemmän elämää tähän tyhjyyteen, mutta se ikävä sivuvaikutus, että sen levottomuuden saattoi suunnata myös itseään tuhoavasti. Eli kun se levottomuus käy liian suureksi, eikä sitä osaa kohdistaa mihinkään "järkevään", niin saattaa sitten löytää itsensä viereiseltä rannalta tunkemasta pillerivarastoa suuhunsa ja heräävänsä seuraavana aamuna Meilahdesta, niinkuin kävi. Toisaalta myös inhottaa se ajatus, että joku lääke ohjaisi liikaa mieltäni. Ja Efexoria en halua enää koskaan syödä, koska sillä oli liikaa ikäviä sivuvaikutuksia ja siitä eroon pääseminen oli kamalinta mitä olen elämässäni kokenut.

Tällä hetkellä menee masennuslääkkeenä vain Sepram 20mg jota syön vain siksi, että jos olen kokonaan ilman, todellisuus tuntuu liian "kirkkaalta", liian kamalalta. Pieni sumennus on paikallaan että kestää edes jotenkin sen ajatuksen että on kolmekymmentävuotias eikä tee elämässään mitään ja eläke kolkuttaa jo ovella.

Joskus vaan tuntuu, että pitää luopua edes vähän omista periaatteistaan (lääkekriittisyydestä) ihan niinkuin kokeeksi voisiko sittenkin joku auttaa, mutta toisaalta lähes kaikki on jo läpi käyty, ja vaikka ne toisivat jotain pientä hyvää, onko se kaiken sen kamalan sivuvaikutuksen arvoista ?
Tätä nyt olen viimepäivinä miettinyt, mutta ehkä kuitenkin vain ajatuksen tasolla. En usko että lähtisin enää kokeilemaan mitään lääkettä, tosin koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Ehkä jonain päivänä kun tarpeeksi tuntuu pahalta, olen taas valmis yrittämään mitä tahansa.

Nyt tällaista tekstiä, voi olla että kestää taas aikansa kunnes löydän sanat uudestaan ...