Tässä ja nyt

Levottomia päiviä. Eri tunnetilojen päiviä.
Tuntuu oudolta että edellisenä päivänä kaikki on hajalla ja rikki ja tuntuu ettei kestä enää seuraavaa sekuntiakaan ja sitten tulee päivä jolloin kaikki on ihmeellisen hyvin ja mieli on korkealla eikä mitään pahaa muista edes olevan olemassa.

Ollut raivoa hoitoani kohtaan. Tuntuu että ketään ei kiinnosta ja olo vaan huononee ja lääkkeitä lisätään ja kaikki räjähtää käsiin eikä sittenkään kukaan kuuntele. Toissapäivänä se kaikki kärjistyi ongelmakäyttäytymiseen ja uhmakkaaseen avautumiseen puhelimitse ja lopulta päivystyksessä. Itkin siellä silmiäni päästä ja sain kunnon raivokohtauksen ja siinä sitten lensi mukit sirpaleiksi lattialle. Ei ole todellakaan tyypillistä mulle tuollainen käytös enää.
Siksi tässä alkaakin miettiä että mitä myrkkyjä mulle oikein syöttävät ja onkohan tämä lääkitys nyt ihan kohdillaan ja hyväksi mulle.
No, Voxraa nyt ainakin lasketaan, näin neuvoi päivystyksen lääkäri.

Kesäaikana supistetaan avohoitoa minimiin, kun sitten samalla ihmiset voivat huonommin ja päivystyksissä jonot kasvaa ja tilanteet kärjistyy. Että ei ainakaan mitään säästöä, taitaa kalliimmaksi tulla. Se on muutenkin jotenkin tosi outoa, koska eihän sairauksistaan saa lomaa. Ei voi jättää masennusta narikkaan ja todeta yhtenä päivänä että nyt aloitan loman ilman masennusta ja nautin elämästäni. Ei siitä pääse eroon viikonloppuisin tai pyhinä. Niinkuin työstresseistä saattaa päästä.

Jouduin sitten lopulta ihan ylilääkärille sanomaan tästä asiasta, kun kovin on hoito nyt mitä sattuu. En nyt oikein saanut järkevää vastausta että onko tässä toimittu oikein, varmaan tällaista tämä on. Täytyy kuulemma keskustella suoraan hoitajani kanssa, jonka kanssa en oikein ole samoilla aaltopituuksilla.

On vähän sellainen ahdistunut levottomuus koko ajan päällä. Mihinkään ei oikein jaksaisi keskittyä ja jotain erilaista tekemistä pitäisi olla koko ajan. Yksin on hyvin vaikea olla ja vaikka olenkin tällä viikolla nähnyt harvinaisen monta ihmistä, tuntuu ettei mikään enää riitä kun kuitenkin aina suurimman osan ajasta on yksin.

Eilen oli kuitenkin kaiken kaikkiaan pitkästä aikaa todella mukava päivä. Yleensä en onnistu jättämään pahaa oloani kotiin kun lähden, mutta jostain syystä eilen onnistuin. Oli mieli korkealla koko päivän kun vietin aikaa kummipoikani ja perheeni kanssa. Sitä lapsen mielenkiintoa maailmaan ja ainaista innostuneisuutta uusiin asioihin on niin ihana katsella. Hymyjä ja halauksia on ihana ottaa vastaan pieneltä pojalta, joka on mulle kaikkein rakkain tässä maailmassa.
Tuntui vähän siltä kun tuli kotiin, että ihan kun olisi jossain kaukana ulkomailla ollut. Oli ihan täysin unohtanut miten kauniita paikkoja tämäkin kaupunki pitää sisällään. Miten raikasta ja ihanaa on merituuli ja miten ihanalta maistuu siideri terassilla ja mansikat Kauppatorilla.
Sitä elää täällä kotona seinien sisällä niin jossain omassa kuplassa että siinä unohtuu kaikki. Ei jotenkin osaa edes muistaa mitä kaikkea tuolla ulkona voi olla. Ja yksin ei jotenkin löydä syytä tai motivaatiota mennä minnekkään. Pelkää aina sitä ahdistusta joka voi iskeä missä vain. Vaikka samalla tajuaa että ilman riskejä ja olotilojen kanssa kamppailua ei voi mitään saadakkaan.

Mielessä on pyörinyt päivittäin se koiran hankkiminen. Paljon olen ottanut asiasta selvää ja leikitellyt ajatuksella että mitä jos täällä vipeltäisi koiranpentu. Osaisinko rakastaa sitä jokaikinen päivä, jaksaisinko vastata sen vaatimuksiin jokaikinen päivä? Päätöksiä on todella vaikea tehdä ja tämä vaikea masennus nyt vielä pahentaa sitäkin. Mielialat asian suhteen vaihtelee ja vaikka suurimman osan aikaa pidän sitä hyvänä ajatuksena, on vielä paljon mietittävää koska se kuitenkin on iso asia ja siinä on kyseessä ihan oikea eläin, jolle haluan tarjota mahdollisimman hyvän elämän. Mitään päätöstä en siis ole vielä tehnyt. Toisaalta taas loputon miettiminen asian suhteen ei ole hyväksi sekään. En ole juuri viime aikoina osannut ottaa elämässäni minkäänlaisia "riskejä" tai kokeilla mitään uutta. Loputon jumittaminen ja jahkaaminen on tosi väsyttävää, ja elämä kuitenkin kulkee joka päivä eteenpäin. Asiat ei muutu jos ei niitä muuta. Kuka kertoisi oikeat vastaukset ? Itse ne päätökset ja vastaukset on löydettävä ja kannettava niistä vastuu. Se on haasteellista.

Ne vastaukset on löydettävä jostain tuolta sisältä ja pidettävä samalla mielessä että en voi tietää mitä se tulee olemaan, ennenkuin otan sen askeleen. Ja askeleita ei ole juuri otettu kahteen vuoteen, paitsi ehkä taaksepäin. Paikoillani olen jumittanut liian kauan. Huutanut paikoillani miksi mikään ei ole toisin ja miksi kipu ei mene pois. Eikä se itsestään minnekkään mene. Kukaan ei myöskään soita ovikelloa ja tule hakemaan sitä pois. Elämä on tässä ja nyt. Ja unohdan sen kuitenkin aina.
Mielessäni anon lisää viikkoja vain levätä ja olla ja sanon itselleni että kyllä minä sitten teen kun ensin lepään. Mutta tässä on nyt levätty ja oireiltu riittämiin. Ennen toimin spontaanisti ja otin uhkarohkeitakin riskejä, nykyään olen kaikkea muuta. Juuri sellainen miksi en olisi koskaan halunnut päätyä. Mutta msennus tekee tehtävänsä. Yksinäisyys tekee tehtävänsä.

Tämä masennus tulee kuitenkin seuraamaan mua lopunelämääni, sen tiedän. Ja sen kanssa olisi vaan opittava elämään. Ymmärrettävä se että vaikeita päiviä on enemmän kun kohtalaisia ja hyviä päiviä ei juuri koskaan. Mutta silti elämässä voi olla sisältöä. Silti asioita voi tehdä ja ulos voi mennä, vaikka se tuntuisikin suurimman osan aikaa kurjalta. Kun kuitenkin se sama tunne on täällä sisälläkin.
Tänään on tällainen aamu kun tuntuu että kaikki ongelmat tuntuvatkin jotenkin ratkaistavilta ja on vain tehtävä asioita. Tosiasiassa ei se niin mene. Joskus tuntuu mahdolliselta joku asia ja toisena päivänä täydeltä mahdottomuudelta. Joinain päivinä janoaa kuolemaa, joinain elämää. Edes jotain. Jotain muuta. Helpompaa, parempaa.

Tällä hetkellä tuntuu että se viimeviikkoinen lääkeyliannostus sai aika paljonkin asioita sisälläni tapahtumaan. Jonkunlaista heräämistä tähän elämään. Ymmärtämistä siitä, että kuolema tosiaan ei tule mun kohdalle yrittämällä. Se vaihtoehto pitää sulkea pois koska se on jo nähty. Vahinkokuolemaa voi salaa mielessä toivoa mutta samaan aikaan pitäisi pyrkiä johonkin muuhun. Miksi yrittää samaa asiaa ja lyödä päätä seinään saman asian kanssa vuodesta toiseen, kun lopputulos on aina sama.
No, niitä hetkiä ei yleensä niiden tullessa voi hallita mitenkään, ja sekin pitää ymmärtää. Jos niistä kasvaa jotain hyvää, niitä ei pidä katua, enkä kadu nytkään. Arvet kasvavat umpeen ja kertovat elämästä. Voimistavat ehkä niitä asioita jotka on voimistettavissa. Tekevät pienistä muruista hyviä hetkiä vieläkin parempia.

Tässä nyt tämän aamun hieman erilaisia ajatuksia. Ehkä huomenna jo päinvastoin. Sitäkään ei auta miettiä etukäteen.