Haluan taas käpertyä takaisin sänkyyn ja antaa unen viedä. Jos se vie, usein ei enää. Mieli on väsymystä täynnä.
Mietin kirjoittamatonta sääntöä elämässäni miksi kaikki aina romahtaa. Miksi muut pystyy, miksi minä en. Miksi epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Mikä vetää pohjalle. Miksi en pääse ylös.
Kurotan ja pystyn hetken, sitten tulee ne tutummat hetket jotka vetää pohjalle syöksykierteen lailla.
Hymyilin hetken aidosti ilman kipua. Sain voimaa, oliko se nyt sitten uudesta (taas) lääkkeestä johtuvaa vai mistä, kuka tietää. Voimaa ja rohkeutta. Kalenteri alkoi täyttyä. Tartuin tilaisuuksiin. Menin epämukavuusalueille. Nyt pystyn, sanoin itselleni. Olin ihmeissäni, mikä on tämä uusi minä. Hymyilen metrossa ilman syytä. En ajatellut joka kerta odottaessani metroa meneväni alle. Tein asioita, tapasin ihmisiä, olin usein täynnä energiaa.
Ja sitten, kuin ilman syytä, vai oliko tässäkin niitä, en löydä, mieli synkkenee tuttuun tapaan, kaikki menettää merkityksensä. En saa mistään kiinni. Kalenteriin kirjoitetut menot ilmoittavat itsestään mutta painan ne pois.
Onko taisteluni taisteltu, väsymys vallannut kaiken, mikä on, mikä on ? Sulkeudun sisääni enkä saa enää sanoitetuksi tätä oloa, vaikka nyt yritänkin. Haen pillerini polilta mutta sanon etten jaksa nyt puhua, lähden samantien. En jaksa miettiä, liian kipeää puhua tästä.
Onko nämä vain ohimeneviä huonoja päiviä, onko tämä taas pysyvää, alkaako tästä kuukausien syvä pohjaton masennus.
Lääkäri kirjoittaa potilastietoihin että olen vaikeasti sairas ja tilanteeni on vaikea muttei toivoton. Itsemurhariski pitkältä ajalta pysyvästi koholla. Tavaan tekstiä ja tajuan sen olevan totta. Mutta ei toivoton. Minulla on toivoa, itse en sitä näe. Se on kätkeytynyt jonnekin syvälle mistä en sitä taas löydä. Jaksanko löytää, jaksanko ottaa riskit ja epäonnistumiset, jaksanko nousta. Onko vaihtoehtoja.
Aina on. Se yksi.
Menneisyyden asiat puskevat pintaan. Tunnen suunnatonta raivoa ja vihaa. Mitään en voi niille asioille enää. Mutta silti kysyn itseltäni melkein päivittäin miksi näin kävi. Olisiko siinä kohtaa voinut asiat muuttua jos olisin valinnut toisin. Mutta en minä tätä valinnut !
Kysyn mielessäni koulukiusaajaltani Miksi teit tämän. Miksi rikoit rakenteilla olevan itsetuntoni.
Mitä sait siitä että potkit minua päähän, uhkasit tappaa, nujersit koko minuuteni. Mietitkö koskaan mitä teit minulle?
Kaikki tämä ei johdu yhdestä syystä. Mutta monesta yhteensä. Ja en voi olla miettimättä niitä. Ei pitäisi, mutten voi.
Kestääkö kenenkään psyyke jos se monesti hajoitetaan. Kun luottaa kerta toisensa jälkeen ja hylätään ja käytetään hyväksi. Voiko pirstaloitunutta mieltä korjata.
Tämä teksti on täynnä kysymyksiä vailla vastauksia. Niin on mielenikin.
Hajoanko viimeisen kerran, nousenko vielä kerran, nousenko toisen, lopunko kokonaan.
Miten voi valita että taistelen vielä, etten anna tämän mustan tyhjän viedä. Jos voimat ovat loppu.
Aamukahvini on juotu, päivä vasta alussa, minä aivan valmiina takaisin sänkyyn.
Mikä tarkoitus tässä kaikessa on ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti