Oireita

Elämä yhtä oiretta aina vaan.
On aloitusoiretta, sivuoiretta, lopetusoiretta. Ja kuten itse tykkään asian ilmaista, oikeammin, vieroitusoiretta. Siihen päälle sairauden oireet. Mitä muuta jää? Ei kai mitään.
Vältän olemasta oirekimppu, mutta olen sitä silti vain. En löydä enää muuta. Kuka minä olen ? Kertokaa te. Minä en enää tiedä.

Voxra jäi taakse ja sekin tuotti lopettaessani suurta tuskaa, joka jatkuu lievänä vieläkin. En näe syytä syödä kahta eri masennuslääkettä jos masennukseni vaan syvenee eikä tunnu mihinkään helpottavan. Joten päätin itse luopua siitä. En ole aikoihin enää jaksanut odottaa lääkärien lupaa, koska, no eihän niitä saa edes kiinni. Jokainen on vastuussa omasta mielestä ja kehostaan. Olen lakannut aikaa sitten olemasta lääkäreiden pilleriorja. Olen tästä asiasta kyllä nyt jälkeenpäin kertonut lääkärilleni joka onnekseni ymmärtää lääkekriittisyyteni.

Voxraa kun ei voi hitaasti lopettaa depot-ominaisuutensa takia, niin se oli sitten kärsittävä kaikki se, mitä ei edes pitänyt tulla. Niin, efexorin lopetuksen helvetin jälkeen sanoin lääkärille etten syö enää ainuttakaan lääkettä jonka lopettaminen on täyttä helvettiä, mutta ilmeisesti sellaista lääkettä ei olekkaan tai sitten olen vain herkkä.
Sieltä ne vanhat tutut oireet kuitenkin ryminällä tuli taas. Sydämentykytykset, heikotus, voimattomuus, huimaus, päänsärky, pahoinvointi, hikoilu, kylmät väreet, lista loputon. Ja suunnaton raivo. Suoraansanoen puhdas kylmä raivo.

Ymmärrän sen, josta joskus luin. Että ei ne kaikki terveyskeskuspäivystyksissä tärisevät ja värisevät ja raivoavat potilaat ole narkomaaneja, vaan ihan vain laillisten lääkkeiden lopetusoireissa.
Olin heittää kauppakassit seinään useinakin päivinä ja huutaa keskellä katua. No, kuitenkaan tästä Voxran lopettamisesta ei voi puhua samassa lauseessakaan Efexorin lopetuksen kanssa, joka oli elämäni pahin helvetti. Nyt on sentään muisti pelannut, toisin kuin silloin. Se oli niin hirveää, etten halua siitä enää edes kirjoittaa.

Jouduin kuitenkin taas todistamaan mielenterveyspotilaiden hoidon aukot. Lääkäriä ei saa kiinni, moneen päivään, vaikka tilanne on hyvin akuutti. Psykiatrinen päivystys on olemassa, mutta sinne soitto ei suurempaa apua tuo kun ihmettelevät siellä suureen ääneen avohoidon toimimattomuutta. Olisin kaivannut vastauksia kysymyksiin, mutta sensijaan odotin vain hiljaisella linjalla kun päivystävä hoitaja puhuu päivystävälle lääkärille, jonka neuvot eivät yllätä enää. Ei sieltä mitään neuvoja saa, ohjataan vaan paikkaan b, ja sen tietää mitä siitä tulee jos lähtisi jonottamaan tuntikausiksi terveyskeskuspäivystykseen aggressioissaan, joten päätin jättää väliin.
Olen huomannut jo aikaa sitten, että kun mainitset nimen soittaessasi johonkin pyytääkseen apua, ja pikaisella klikkauksella huomaavat sairaushistoriasi pituuden, avuntulo loppuu siihen.  Joskus mietin onkohan heillä joku musta lista puhelimen vieressä, jossa on lueteltuina kaikki vuosikausia sinne soittaneet. Kai he olettaa (tai ainakin toivoo) että siltä mustalta listalta täytyisi voida vain vetää yli nimiä kuolinuutisten jälkeen.

Katkeruuteni on ehkä jo vallannut koko mieleni mitä tulee hoidon saamiseen, kovasti yrittänyt kamppailla ettei katkeruus pyyhkisi koko mieltä jokaisella osa-alueella, koska siitä ei hyvä enää seuraa.

Laitoin kuitenkin hakupaperit valmennuskoulutukseen jolla ehkä voisi yrittää rämpiä täältä syrjäytymisen ja sairauden kuilusta edes puoliväliin ylös, mutta sekin tuntuu aivan turhalta. Loppupeleissä olen menettänyt uskon jo ajat sitten. Kiinnostus on kadoksissa mutta sitäkään ei tarvitse kuulemma olla. Näin on sanottu. Ja jankattu. Että täytyy toimia ja tehdä vaikkei kiinnosta. Motivaatiosta puhumattakaan.
Mutta tottahan se toisaalta on. Kotonakin olen päivästä toiseen, vaikkei tämäkään kiinnosta. Joten sama kai se missä sitä on tai vaikuttaa, kun mistään ei saa otetta.

Välillä joku asia saattaa hetken kiinnostaa, viedä mukanaan, kunnes lyö taas tyhjää. Onhan näitä nyt taas ollut. Valokuvaamisen opettelu järjestelmäkameralla, sukuhistoria ....
Hetken kestää kunnes huomaa illan tullen itkevänsä ja ymmärtävänsä ettei oikeastaan mikään kiinnostanutkaan. Olen luonne, joka lähtee täysillä mukaan jos lähtee, mutta tippuu yhtä nopeasti alas. Ja tippuu aina. Niin se menee.

Ja nyt kun katsoo taaksepäin tätä typerää tekstiä, ei tee mieli edes julkaista, mutta julkaisen silti. En tunne saavani nyt mistään otetta, lyö tyhjää, mutta yritys se oli tämäkin, saada edes joku ajatus kiinni. Mitä näitä turhaan tarkemmin lukemaan ....

Kuiskauksia pohjalta joita kukaan ei enää kuule.

Minulla ei ole enää muuta kun myrkytetyn mieleni sanat.
Upottava tyhjä musta aukko jossa huudan sydänjuuriani myöten kenenkään kuulematta.
Olen niin väsynyt, väsynyt, väsynyt. Minusta on imetty voimieni rippeet jonnekkin pois enkä löydä enää sitä hetkeä jossa hengitin ilman kipua syvällä sisällä.
Minusta jäi tyhjä kuori jäljelle joka haluaa kadottaa itsensä, pois, kaikkialta. Koko maailman tuskasta. Tästä pahuudesta, päiväkausien tuskista jossa ei enää pysty olemaan.

En valinnut syntyä tänne, synnyin ja kärsin, voi kuinka kärsin.
Enkä minä jaksa enää pitää sisälläni mitään. Mieleni tuska vyöryää kaikkialla, kaikessa tässä yksinäisyyden tuskassa ja hiljaisissa huudoissa, virtuaalimaailmani, sen ainoan, tuhoten.
Tuhoan itseni, maailmani, kaiken vähän mitä on jäljellä.

En pysty hallita, en hillitä. Tuska pyrkii sisältä ulos koskaan loppumatta. Myrkytetyt sanat myrkyttävät kaikkialla vaikka sydän vielä haluaisi välittää, tukehtuu sekin lopulta.

Putoan putoamisteni alle, vaivun vielä syvemmälle vaikken arvannut enää sellaista olevan.
Kyyneleet poskilla, kaulalla, paidalla. Viiltävät veitset rinnan alla ja kipujen sydämenlyönnit yhtä raskaita kun kivireppu.

Tule, kuolema

Tule ja vapauta

elämisen vankeudesta

kaikki jotka

eivät elämää kestä

tekemättä muille pahaa,

piinaamatta, tappamatta,

raatelematta onnea ja rakkautta

Tule, kuolema

armahda autiot ja pahat

kuoleman helpotuksella,

peitä unohduksella

Tule, kuolema

Ole kerrankin viisas, ole

hyvä ja oikeamielinen,

ole elämän kaltainen.

-Tommy Tabermann

Polttava ikävä vuosikausien taakse. Ymmärrys että aika entinen ei koskaan enää palaa. Tulevaisuuden hirviöt jokaisessa huomisessa, painajainen koskaan loppumaton.

Entisen rakkaani runo tietokoneenruudulla. Kuolit ennen minua vaikka ei sen pitänyt mennä niin. Kaipaan haudallesi. Kaipaan multien joukkoon jossa sinä olet. Ikuisuuteen kanssasi vaikken tiedä missä olet.

Tuntien jatkuvaa kipeää

Huomaan, jään kylmään
yksinäisyyteen
kuin tahtoisin verhota
pimeyteen
itseni,
sulkea kaikki ovet ja
ikkunat.

Eilisien pelkojeni
halvaamana ymmärrän,
pelkään huomista vielä
enemmän
sisälläni
kuin päälleni kasattua
multaa ja maata.

Tätä jatkuvaa hiljaisuutta
en kestä ajattelematta
sen odotuksen vaihtuvan
kaikkien huomisien
jälkeen,

jatkuvaan tiedottomaan
ikuisuuteen.
-J <3 1.3.1977-15.6.2007

Keinoja joiden sanovat helpottavan, ei helpota.

Keinoja, joilla lopettaa tämä kaikki maallinen tuska, mielen syövereissä täyttäen koko pääni. 

Tehosekoitin lääkepurkit kivireput valtimot veitset skalpelli metronkiskot junanraiteet jyrkänteet bensa tulitikut, palan tuhkaksi lattialle. Minkä valitsen vien loppuun tällä kertaa oikeasti varmasti kuolemaan kerralla ja mahdollisimman äkkiä. Kaipaan sinua vaikka olen vain unelmoinut. Vuosikausia vuosikausien perään. Vaihtoehto jota en halua jättää käyttämättä. Päätös jota en halua enää olla tekemättä. Lopullinen piste joka ei saa enää olla pilkku.

Anelen, anelen, anelen.

Olen liian kivuissani heräämään enää yhtenäkään aamuna, aamupäivänä, iltana, yönä. 

Paeta viimeisen kerran sinne mistä ei ole enää paluuta, koskaan.

Sinne minä haluan kipeän sydämeni viedä

ja sieltä minä en enää palaa

myrkytetty mieli kohoa ilmaan, lopu, tuhoudu,

ruumis painu mullan alle kasaan tuhkana tuhkakekona

anna ihmisten painaa se maa alas 

jätä heidät jaksamaan se mitä et jaksanut

he jaksaa

helpottuu aika kun viimeinen taakka lasketaan pois,

nukkumaan ikiunta

eikä mikään enää ole kuten ennen

mutta sitä sinä et enää näe.

"Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Tämä teksti on kuvaton vaikka kuvia olisi.
Mieltä niiden lisäämiseen ei ole.
Tuntuu kun kaikki ne äärimmäisen kauniit pienet merenrantahetket olisi ollut harhaa vain.

Hukuin taas kyyneliin, romahdin ja tipuin.
Huomasin yhtäkkiä merenrantareissullani kuinka yksin olenkaan. Katselin pariskuntia ja kaveriporukoita hymy huulilla auringonpaisteessa ja etsin varjoisinta paikkaa. Hajosin siihen paikkaan. Joku pohjaton suru vyöryi jostain kuin ukkospilvi. Siellä itkin keskellä metsää merenrannalla ja ajattelin etten enää pysty liikkumaan. Että jään sinne ja huuhtoudun meren aalloissa pois. Kohti kuolemaa.
Olisi pitänyt.
Lähdin kuitenkin ja kaikki ne päivät sen jälkeen olen vain hukkunut tähän kipuun. Tuntuu täysin turhalta olla olemassa.
Mielessä pyörii kivireput ja merenaallot ja pilleripurkit ja valtimot ja kallionjyrkänteet.

Ja yksi lause. "Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin."

Kun aina putoaa, kovaa ja korkealta, miksi nousta ? Kaikken helpointa olisi vaan jäädä makaamaan siihen. Tai lähteä siitäkin. Koko universumista.
Ei auta enää meren suolaiset aallot, ei sen enempää kun suolaiset kyyneleetkään. Ei tunnu miltään. Olen silti mennyt. Uinut kuutamossa niinkuin jossain elokuvissa, vaikkei se tuntunut yhtään siltä.
Sinne olisi ollut hyvä silti jäädä. Mutta kun tiesi ettei voi, uskalla, huuhtoutua aaltoihin, kipu alkoi taas samantien kun nousi vedestä pois.
Ja se kipu on. On on on. Jyskyttää rinnan alla. Koko ajan. Voimistuu, välillä hetkeksi heikkenee, muttei koskaan tarpeeksi. Ja taas vyöryy. Peittää kaiken alleen. Saa sisukseni repeytymään. Ei pysty olla. Mitenkään.

Niinkuin viime yönä. Tupakat loppui eikä sähkötupakka ajanut enää asiaa. Sänky oli vain ryppyisen lakanan peittämä ja peitto lattialla. En pystynyt nukahtamaan mitenkään. Puin päälle ja lähdin keskellä yötä läheiselle huoltoasemalle ostamaan tupakkaa. Toivoin että joku olisi siellä pimeässä tullut ja tappanut. En pelkää enää. En mitään rasahduksia hiljaisessa yössä. En ihmisiä jotka saattavat kävellä perässä. Pelkään enemmän sitä että selviän kotiin ehjänä, herään uuteen aamuun ja sattuu taas. Miksi kukaan ei tule ja tapa. Ne viattomat perheenäidit, joilla on tarkoitus, puukotetaan kuoliaaksi kotipihalla. Siitä luin, uutisista. Ja mietin miksi kukaan ei valitse uhrikseen minua. Olen valmis, antakaa tulla ! Liian pelkuri silpomaan itseni.

Oli jo vaikka mitä ideoita. Mihin suunnata elämä. Taustalla paineet siitä että jos en nyt nouse, lopullinen eläke on varmasti vuodenvaihteessa ajankohtainen. Yhdeksäs vuosi kuntoutustuella eikä kuntoutuminen ole edes alkanut. Soittelin ja kyselin, ajattelin että nyt tai ei koskaan. Ja tässä istun vieläkin. Romahdin taas. Se pieni hetki jolloin pitäisi päästä eteenpäin, on niin pieni ettei se ehdi odotella ohjaajien kotikäyntejä tai viikkokausien päässä olevia tapaamisia. Pitäisi toimia sinä samana päivänä. Ei se toimi niin. Maailma ei toimi niin ja minä olen tunteideni loukussa. Ja sitten ei ole enää mikään mahdollista. Jään taas paikoilleni eikä kukaan pysty minua siitä repiä, ennen kuin itse taas joskus jaksan. Enkä jaksa enää. En helvetti jaksa.

Ja turhaa on siihen tulla sanomaan, että onhan kaikki vieläkin mahdollista.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä itse miten vaikeaa se on.  Antautua elämälle ja luopua kuolemasta. Se ei tapahdu päätöksellä. Se ei tapahdu kenenkään sanomisia kuuntelemalla.
Itsepäisyyteni on haudannut kaiken alleen. Kuolemanhaluni on vyörynyt peittäen kaiken. Ja tätä samaa mantraa jauhan vuodesta toiseen. Siinä missä muut menevät ja kuntoutuvat.

Ja tässä ollaan. Masennuksen ytimessä. Hukkumassa taas. Joka ikinen kerta tämä tulee takaisin. Eikä koskaan mikään ole enää toisin.

"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
ja vikuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
putoamaan takaisin."

Killingholma ja muutamat ajatukset

Ajatuksista en tunnu saavan kiinni.
Sitä mieluummin pakenee päätään ja koittaa olla ajattelematta mitään. Keksii jotain mihin keskittää ajatuksensa ettei tarvitsisi muistaa kuinka kipeää kaikki välillä on.
Mitä kuuluu ?
En tiedä mitä kuuluu.
Päässä lyö tyhjää, kaikki on tyhjää.
Joskus on jotain muuta. Yöuinti ystävän kanssa. Tai hiljainen ranta ja omat ajatukset, musiikki korvissa.

Ja välillä taas muistaa miten merkityksetöntä kaikki on. Miten on ihan sama milloin nousee aamulla ylös. Ihan sama onko olemassa missään. Ja silti aina on. Päivät toistavat toisiaan.
Välillä päähän pulppuaa ideoita mihin suuntaan voisin lähteä elämässäni. Yleensä ne jäävät ajatuksiksi. En saa otettua minkäänlaisia askeleita. Olen jäänyt jumiin, liian kauan ollut jo paikallani. Vaikka tätä vihaa, tässä on se turva. Ei tarvitse olla mitään. Voi nuokkua päivät pitkät täällä yrittämättä yhtään mitään. Ei se tunnu elämältä. Ehkä en haluakkaan sen tuntuvan.

Joinain päivinä menneisyyden kipeät asiat tulvivat mieleen ja muistaa kaiken sen kivun mitä joskus oli. Mutta kivusta huolimatta silloin enemmän elämää. Kaaosta, mutta edes jotain.

Kirjasta Hullu (Juha Hurme)

Joku helvetillinen vimma löytää jotain ja silti joku sairas halu jäädä vain paikoilleen makaamaan. Voiko tämä näin jatkua, kauan voi. Ei voi. En halua tätä. En halua muutakaan. En mitään.
En tiedä mitä olla, missä olla. Millainen olla. En saa selkoa tästä. Mistään.
Tuntuu kun ei olisi edes elossa. Vaan jossain sumussa.
Ei ne pienet kauniit hetket tunnu kantavan ollenkaan. Tuntuu aina jälkeenpäin  ettei niitä ole edes ollut. Kuin olisivat jotain harhaa olleet. Vaikka niissä hetkissä ne pienet kauniit hetket kolahtaa.

Eräs kerran sanoi ettei pitäisi koittaa väkisin saada hetkiä tuntumaan joltain.  Että ei se auta, että vimmaisesti koittaa löytää tarkoituksia. Että pitäisi vaan antaa asioiden lipua eteenpäin ja välissä huomata että saattaa ollakkin hetken helpompaa. Tehdä asioita vaikkei pätkääkään kiinnostaisi. Joku kerta voi kiinnostaa. Aina ei. Ja silti tuntuu niin turhalta tehdä mitään jos ei tunnu miltään. Parempi jäädä neljän seinän sisään ja antaa kaiken elää tuolla ulkopuolella. Kieriskellä itse täällä omassa pahassa olossaan.

Mutta nyt ei irtoa enempää. Turha tätä tekstiä on väkisin yrittää synnyttää. Ehkä jonain päivänä taas jaksan ajatella enemmän, saada tekstistä kiinni ja selventää ajatuksiani. Nyt haluan vain olla. Omissa oloissani.

Seuraavat kuvat tämänpäiväiseltä retkeltä Killingholmaan (Laajasalossa).

Kruunuvuoren kauneutta ja tuskaisia hetkiä

Vaihtelevia päiviä.
Joskus jaksaa nähdä todellista kauneutta, siitä ohessa kuvia.
Toisina päivinä tuntuu murtuvan hetkenä minä hyvänsä.
Tuskainen kuumuus ja päänsisäinen ahdistus. Vaikea olla mitenkään päin.
Ja joskus joku päivä niin kaunis kaikkinensa että henki meinaa salpautua. Tässä ystäväni ottamia kuvia retkestämme Kruunuvuoreen.

Oma kamera oli repussa ja tyydyin ottamaan vaan kännykällä muutaman kuvan koska kamerani on sen verran surkea, tässä yksi;

Ja nyt taas koko päivä tuntuu niin kaukaiselta vaikka se oli toissapäivänä. Aamu näyttäytyy tuskallisen rumana. Hikoiluttaa ja koko yö oli yhtä tuskaista pyörimistä lakanoissa kiinni. Saisi riittää nämä helteet. En ole hirveästi valittanut näistä, johtuen siitä että olen käynyt monena päivänä meressä uimassa ja myös siitä että asun nykyään alle puolen kilometrin päässä merestä. Ja vietin viisi (kuusi?) viimeistä kesää usein yli kolmekymmentä asteisessa pienessä yksiössä ilman parveketta. Täällä sentään on parveke ja merituuli. Olen onnekas, vaikken aina jaksa muistaa sitä.

Elämäni rajoittuu niin suurilta osin neljän seinän sisälle, että viime aikojen merenrantaretket ovat tuntuneet ihan ihmeelliseltä. Menee johonkin euforiseen tilaan ja puhe nopeutuu ja kaikki on niin kaunista. Ei muistanut että sellaista onkaan. Ihan kun katselisi maailmaa lapsen silmin ensimmäistä kertaa. Mutta niin usein on niin vaikea lähteä, vaikka olen viime aikoina paljon lähtenytkin. Silti jossain taustalla kummittelee aina pahemmat olot. Pysyvät poissa ne hetket ja tulevat vastaan kotiin tullessa jo ovella. Pitäisi kai koko ajan olla jossain. Ja aina ei tietenkään osaa nauttia.
Tuo Kruunuvuori oli juuri sellaista kauneutta jota arvostan; Hiljaisuutta, koskematonta metsää, rauhaa, vettä. Sai rauhassa istua rantakalliolla ja uida, vaikka hiekkarantaa ei ollutkaan, ei se tuntunut haittaavan mitään. Niin paljon nautin paikoista, jotka eivät ole täynnä ihmisiä. Tuolla niitä ei juuri näkynyt muutamaa lukuunottamatta.

Mutta nyt taas kovin tuskainen olo heti aamusta. Eikä tätä osaa olla ajattelematta. Ei pysty ajatella että tämäkin varmaan menee ohi. Tulee helpompi päivä ja hetki.
Kun haluaisi taas vaan kaiken loppuvan heti aamusta. Ja jäädä tähän kiinni jollain sairaalla tavalla. Olla näkemättä mitään kaunista enää että osaisi lähteä täältä.

Hengähdystauko

Joskus on sanat kadoksissa. Eikä väkisin tee mieli kirjoittaa.
Muutamien viikkojen myrskyn jälkeen on tullut nyt tyyntä mielessäni. Ei ole enää alati jyskyttävä ahdistus ja levottomuus läsnä.
On tullut hetkiä jolloin ajattelen että tämän kestää kyllä. Pieniä murusia suurista nautinnoista. Asioista jotka ovat unohtuneet, joiden olemassaoloa ei ole muistanut. Niitä lapsuuden intohimoja.
Kun tuntee meren suolaisen veden ihollaan ja raikkaan tuulen, tuntee olevansa vapaa meren aalloissa. Ja se on sellainen nautinto, jota varten kannattaa tuntea häpeät ja taistella niistä irti.
Aurinkoa en rannoilla ota, ja valkoinen olen kuin mikäkin, ja tyytyväinen niin. Mutta uiminen. Vanha suuri rakkauteni. Antanut joillekkin hetkille merkityksiä. Huuhtonut ahdistusta ja masennusta mielensyövereistä pois. Puhdistanut.

Useat asiat tuntuu edelleen pahoilta, kipeiltä. Liian hankalilta kohdattavaksi. Silloin pakenen, etsin jotain muuta. On pakko etsiä. En uskonut löytäväni, mutta olen tyytyväinen näihin pieniin murusiin.

Ja uppoutuminen hyvän kirjan pariin. Miksi oletin löytäväni mitään suurta ?
Tiedän, ettei nämä kanna pitkälle. Mutta nyt näin. Edes hetken helpottavia hetkiä päivissä.

Vaikka ihmissuhteet myrskyää vieläkin, olen löytänyt taas viihtymisen oman itseni kanssa. Hetkittäin. En kaipaa muuta. Ei ole mielessä pakottavaa tarvetta saada joku lähelle. Mennä jonnekin. Vaikka olen välillä mennyt. Useinmiten tuntunut joltain, tai sitten ei miltään. Kunpa oppisin ottamatta stressiä siitä että pitäisi tuntua joltain. Vaikka eihän sille näe merkitystä, jos ei miltään tunnu.

Huomenna suuntaan toiseen kaupunkiin. Hengitän vähän toisenlaista ilmaa. Muutaman päivän.

Kun nyt mietin menneitä viikkoja, nousee välillä kauhu. Olinko se todella minä ? Tottakai se olin. Minä. Toisenlaisissa oloissa. Mutta silti itsessäni.
Ja niin ne olot muuttuu. Tämäkin helpompi menee ohi.
En halua ajatella nyt. Mitään. Enkä liiaksi kirjoittaa.
Joskus on pakko saada nollata. Hyvin harvoin se onnistuu tai siihen tulee tilaisuus. Päivän, kaksi, mitä väliä. Hengähdystaukoja omasta helvetistä. Että jaksaa taas taistella.

Kunpa kaikki löytäisi jokaisesta vuodenajasta sen pienen kauniin hetken. Minulle se on meri. Kaikkina vuodenaikoina.

Tässä ja nyt

Levottomia päiviä. Eri tunnetilojen päiviä.
Tuntuu oudolta että edellisenä päivänä kaikki on hajalla ja rikki ja tuntuu ettei kestä enää seuraavaa sekuntiakaan ja sitten tulee päivä jolloin kaikki on ihmeellisen hyvin ja mieli on korkealla eikä mitään pahaa muista edes olevan olemassa.

Ollut raivoa hoitoani kohtaan. Tuntuu että ketään ei kiinnosta ja olo vaan huononee ja lääkkeitä lisätään ja kaikki räjähtää käsiin eikä sittenkään kukaan kuuntele. Toissapäivänä se kaikki kärjistyi ongelmakäyttäytymiseen ja uhmakkaaseen avautumiseen puhelimitse ja lopulta päivystyksessä. Itkin siellä silmiäni päästä ja sain kunnon raivokohtauksen ja siinä sitten lensi mukit sirpaleiksi lattialle. Ei ole todellakaan tyypillistä mulle tuollainen käytös enää.
Siksi tässä alkaakin miettiä että mitä myrkkyjä mulle oikein syöttävät ja onkohan tämä lääkitys nyt ihan kohdillaan ja hyväksi mulle.
No, Voxraa nyt ainakin lasketaan, näin neuvoi päivystyksen lääkäri.

Kesäaikana supistetaan avohoitoa minimiin, kun sitten samalla ihmiset voivat huonommin ja päivystyksissä jonot kasvaa ja tilanteet kärjistyy. Että ei ainakaan mitään säästöä, taitaa kalliimmaksi tulla. Se on muutenkin jotenkin tosi outoa, koska eihän sairauksistaan saa lomaa. Ei voi jättää masennusta narikkaan ja todeta yhtenä päivänä että nyt aloitan loman ilman masennusta ja nautin elämästäni. Ei siitä pääse eroon viikonloppuisin tai pyhinä. Niinkuin työstresseistä saattaa päästä.

Jouduin sitten lopulta ihan ylilääkärille sanomaan tästä asiasta, kun kovin on hoito nyt mitä sattuu. En nyt oikein saanut järkevää vastausta että onko tässä toimittu oikein, varmaan tällaista tämä on. Täytyy kuulemma keskustella suoraan hoitajani kanssa, jonka kanssa en oikein ole samoilla aaltopituuksilla.

On vähän sellainen ahdistunut levottomuus koko ajan päällä. Mihinkään ei oikein jaksaisi keskittyä ja jotain erilaista tekemistä pitäisi olla koko ajan. Yksin on hyvin vaikea olla ja vaikka olenkin tällä viikolla nähnyt harvinaisen monta ihmistä, tuntuu ettei mikään enää riitä kun kuitenkin aina suurimman osan ajasta on yksin.

Eilen oli kuitenkin kaiken kaikkiaan pitkästä aikaa todella mukava päivä. Yleensä en onnistu jättämään pahaa oloani kotiin kun lähden, mutta jostain syystä eilen onnistuin. Oli mieli korkealla koko päivän kun vietin aikaa kummipoikani ja perheeni kanssa. Sitä lapsen mielenkiintoa maailmaan ja ainaista innostuneisuutta uusiin asioihin on niin ihana katsella. Hymyjä ja halauksia on ihana ottaa vastaan pieneltä pojalta, joka on mulle kaikkein rakkain tässä maailmassa.
Tuntui vähän siltä kun tuli kotiin, että ihan kun olisi jossain kaukana ulkomailla ollut. Oli ihan täysin unohtanut miten kauniita paikkoja tämäkin kaupunki pitää sisällään. Miten raikasta ja ihanaa on merituuli ja miten ihanalta maistuu siideri terassilla ja mansikat Kauppatorilla.
Sitä elää täällä kotona seinien sisällä niin jossain omassa kuplassa että siinä unohtuu kaikki. Ei jotenkin osaa edes muistaa mitä kaikkea tuolla ulkona voi olla. Ja yksin ei jotenkin löydä syytä tai motivaatiota mennä minnekkään. Pelkää aina sitä ahdistusta joka voi iskeä missä vain. Vaikka samalla tajuaa että ilman riskejä ja olotilojen kanssa kamppailua ei voi mitään saadakkaan.

Mielessä on pyörinyt päivittäin se koiran hankkiminen. Paljon olen ottanut asiasta selvää ja leikitellyt ajatuksella että mitä jos täällä vipeltäisi koiranpentu. Osaisinko rakastaa sitä jokaikinen päivä, jaksaisinko vastata sen vaatimuksiin jokaikinen päivä? Päätöksiä on todella vaikea tehdä ja tämä vaikea masennus nyt vielä pahentaa sitäkin. Mielialat asian suhteen vaihtelee ja vaikka suurimman osan aikaa pidän sitä hyvänä ajatuksena, on vielä paljon mietittävää koska se kuitenkin on iso asia ja siinä on kyseessä ihan oikea eläin, jolle haluan tarjota mahdollisimman hyvän elämän. Mitään päätöstä en siis ole vielä tehnyt. Toisaalta taas loputon miettiminen asian suhteen ei ole hyväksi sekään. En ole juuri viime aikoina osannut ottaa elämässäni minkäänlaisia "riskejä" tai kokeilla mitään uutta. Loputon jumittaminen ja jahkaaminen on tosi väsyttävää, ja elämä kuitenkin kulkee joka päivä eteenpäin. Asiat ei muutu jos ei niitä muuta. Kuka kertoisi oikeat vastaukset ? Itse ne päätökset ja vastaukset on löydettävä ja kannettava niistä vastuu. Se on haasteellista.

Ne vastaukset on löydettävä jostain tuolta sisältä ja pidettävä samalla mielessä että en voi tietää mitä se tulee olemaan, ennenkuin otan sen askeleen. Ja askeleita ei ole juuri otettu kahteen vuoteen, paitsi ehkä taaksepäin. Paikoillani olen jumittanut liian kauan. Huutanut paikoillani miksi mikään ei ole toisin ja miksi kipu ei mene pois. Eikä se itsestään minnekkään mene. Kukaan ei myöskään soita ovikelloa ja tule hakemaan sitä pois. Elämä on tässä ja nyt. Ja unohdan sen kuitenkin aina.
Mielessäni anon lisää viikkoja vain levätä ja olla ja sanon itselleni että kyllä minä sitten teen kun ensin lepään. Mutta tässä on nyt levätty ja oireiltu riittämiin. Ennen toimin spontaanisti ja otin uhkarohkeitakin riskejä, nykyään olen kaikkea muuta. Juuri sellainen miksi en olisi koskaan halunnut päätyä. Mutta msennus tekee tehtävänsä. Yksinäisyys tekee tehtävänsä.

Tämä masennus tulee kuitenkin seuraamaan mua lopunelämääni, sen tiedän. Ja sen kanssa olisi vaan opittava elämään. Ymmärrettävä se että vaikeita päiviä on enemmän kun kohtalaisia ja hyviä päiviä ei juuri koskaan. Mutta silti elämässä voi olla sisältöä. Silti asioita voi tehdä ja ulos voi mennä, vaikka se tuntuisikin suurimman osan aikaa kurjalta. Kun kuitenkin se sama tunne on täällä sisälläkin.
Tänään on tällainen aamu kun tuntuu että kaikki ongelmat tuntuvatkin jotenkin ratkaistavilta ja on vain tehtävä asioita. Tosiasiassa ei se niin mene. Joskus tuntuu mahdolliselta joku asia ja toisena päivänä täydeltä mahdottomuudelta. Joinain päivinä janoaa kuolemaa, joinain elämää. Edes jotain. Jotain muuta. Helpompaa, parempaa.

Tällä hetkellä tuntuu että se viimeviikkoinen lääkeyliannostus sai aika paljonkin asioita sisälläni tapahtumaan. Jonkunlaista heräämistä tähän elämään. Ymmärtämistä siitä, että kuolema tosiaan ei tule mun kohdalle yrittämällä. Se vaihtoehto pitää sulkea pois koska se on jo nähty. Vahinkokuolemaa voi salaa mielessä toivoa mutta samaan aikaan pitäisi pyrkiä johonkin muuhun. Miksi yrittää samaa asiaa ja lyödä päätä seinään saman asian kanssa vuodesta toiseen, kun lopputulos on aina sama.
No, niitä hetkiä ei yleensä niiden tullessa voi hallita mitenkään, ja sekin pitää ymmärtää. Jos niistä kasvaa jotain hyvää, niitä ei pidä katua, enkä kadu nytkään. Arvet kasvavat umpeen ja kertovat elämästä. Voimistavat ehkä niitä asioita jotka on voimistettavissa. Tekevät pienistä muruista hyviä hetkiä vieläkin parempia.

Tässä nyt tämän aamun hieman erilaisia ajatuksia. Ehkä huomenna jo päinvastoin. Sitäkään ei auta miettiä etukäteen.