Äänettömänä huutaa

Pohjalta hetkeksi vähän ylemmäs. Näen ohikiitävän toivon. Hymyilen ilman syytä. En tunnista siitä itseäni. On perjantai. Askel on hetken kevyempi. Eikä mitään ole edes tapahtunut. Usein jos tulee joku tunnetila, toinen ihminen pyrkii kysymään onko sille jotain syytä. Näille ei ole. Nämä vain tulevat ja menevät. Voit tulla kivasta tapahtumasta kotiin ja itkeä koko illan. Kontrasti, kontrasti !

Aika, tappava vihollinen. Joskus lempeä. Ei siihen tartteta päiväkausia, ei viikkoja.
Hetkessä maailma mustenee. Romahtamalla. Valun lattianrajaan. Itken silmät päästäni. Kaikkien katseet ja sanat ovat itsevihani heijastuksia.
On tiistai.
Herään silti. Juon aamukahvin. Ei tunnu oikein miltään. Menen sovittuun juttuun ja tulen sieltä pois. Kaikki meni ihan hyvin, sovittu siivoushomma. Touhutessa en ajattele. Lähden ja kävelen ulos. Todellisuus iskee päin kasvoja jo ulko-ovella, varoittamatta. Tai ehkä olen jättänyt huomioimatta varomerkit koska olen liian väsynyt huomioimaan joka saatanan olotilaa.
Todellisuus; Ole tuntematta mitään tai tunne kaikki tuhatkertaisesti. Koskaan en tiedä kumpi olisi parempi. Molempi yhtä hirveä.

Ja kotiin tullessa, kun antaa "luvan" itsensä romahtaa, koska ajattelee vielä jotenkin koittavansa hallita tunteenpurkaukset julkisesti (joskus sekään ei onnistu, vaikka useinmiten olen aika hillitty, nykyään, rauhallinen, kuin haamu), se kipu iskee voimalla ja viiltämällä. Ryömii seinistä läpi ja saa koko kehon tuntumaan raskaalta ja kipeältä, siinä samassa kun mielessä pyörii sama lause ja itkee, itkee, itkee niin että huutaa. Mutta ei huuda. Sanat jää kurkkuun. Huutaa äänettömästi. Makaa pimeässä huoneessa sängyssä ja itkee, itkee, itkee. Itkee päivien, viikkojen, joskus kuukausien itkuja. Kaikki tulee ryminällä. Ei anna mitään armoa. Kärsi, kärsi, kärsi, sinun täytyy kärsiä !

Ja kun kädet toimii taas vähän muutaman tunnin kipuiluhetken jälkeen, yrittää pukea sanoiksi. Oksentaa kivun itsestä ulos. Sama se kelle se menee. Edes jollekin. Jossain. Kuuleeko minua kukaan missään? Ei. Huudan äänetöntä huutoa, kirjoitan näkymätöntä tekstiä. Kirjoitan silti. Kun en tiedä mitä muutakaan tehdä. Ei, nyt en tiedä mitä muuta tehdä. Olisi se yksi koukuttava tietokonepeli, yöpöydällä läjä kirjoja, olisi telkkari, kone täynnä leffoja, olisi kamera, virtuaalinen todellisuus. Yhtä kylmä ja kipeä nyt kun sänky jossa tekisi mieli repiä uninalleni raajat irti. Ei. Ei tule mistään nyt mitään. Ajatukset poukkoilee samaa kehää. Kuolemankehää.
En kykene nyt. Kun istumaan, makaamaan, kävelemään ympäri asuntoa, ketjutupakoimaan ja kirjoittamaan. Sekin on paljon, onko ?

Puhelin on mykkä. Useinmiten haluan sen olevan mykkä. Tänään se meinasi lentää seinään jo. Kahdesti. Mutta se mykkä puhelin sattuu myös. Siksi välillä sammutan sen. Ei satu mitä ei ole.

Romahduksia on tullut niin paljon että luulisi niihin jo turtuneen. Ei niihin turru eikä totu. Jokainen pimeys on yhtä synkkä, ellei synkempi. Koko muu maailma jatkaa kulkuaan mutta sitä ei sillä hetkellä ole olemassa. On vain oma kipu ja kärsimys. Oma tuska joka ei tunnu loppuvan.
Ei ole tilaa kunnolla hengittää. Tuntuu kurkussa asti. Kuin ei saisi happea.
En tiedä mitä teen. Kirjoitan tätä samaa ja toivon että kirjoittaisin koko ajan. Sanojen itkua näppäimistöllä.
Tällaisina päivinä ei toivo mitään muuta kuin kuolemaa. Kaikki muu lakkaa olemasta. Oliko kaikki vain harhakuvitelmaa?

Haluan pois täältä, tämä ei ole minua varten. Millä voimin revin ne köydet, kiskot. Millä voimin saan henkeni pois.
Syvästi masentuneet ihmiset ei jaksa edes tappaa itsejään. Siksi itsemurhat tehdään usein toipumisvaiheissa. Tai kriiseissä. Yhtä kriisiä tämäkin, aina sama uudestaan käytynä. Kunnes seuraava jo tulee. Kriisistä kriisiin. En enää kulje komein askelin.
Askeleet väsyneet, laahaa.

Olen yhdestä asiasta varma. Tämä ei lopu ennenkuin lopetan sen.

Loppua kaikilla tavoin, kaikesta, valua pois. Kuin tyhjiin jo vuotanut.

Vääränlainen

Ihmisiä on ollut, paljon. Ohimeneviä ihmissuhteita jotka loppuvat aina. Joka kerta se sattuu yhtä paljon. Joskus enemmän. 

Loppuun asti sitä on jaksanut silti yrittää. Josko seuraava jäisi. Olisi jotenkin enemmän kaltaiseni, tai ainakin ymmärtäisi enemmän. Jossain kohtaa oli pakko lujittaa itseäni. Ei enää. Jos kaikki lähtee aina, miksi yrittää. Yrittämättä ei kuitenkaan saa edes niitä ohimeneviä hetkiä. Jotkut niin äärimmäisen kauniita. Ja aina jää muistot. Vaikka sattuu yhtä paljon tai enemmänkin. Kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Onko minusta kohta enää mitään jäljellä?

Ehkä olen jotenkin vääränlainen, mihinkään sopimaton. Liian synkkä ja suora. Aikani elämässäni esitin. Olin muuta kuin olisin halunnut olla. Kuin olin. Väänsin tekohymyä naamalle ja vaikka sisimmässäni huusin ja itkin, raahauduin töihin hammasta purren. Ihmisiä oli joitain. Niin kauan kuin jaksoin hymyillä väkisin. Kun en enää jaksanut ja lopetin, lähtivät. Tuli uudet piirit. Sairaalapiirit. Joihin en sopinut niihinkään kuin lyhyen aikaa.

Osaan olla yksin. En tarvitse ketään tekemään itseäni "kokonaiseksi". Itseasiassa tunnen olevani rikkinäisempi muiden joukossa. Yksin oleminenkin on taito jota kaikki ei osaa. Ei ehkä edes halua. Ei kestä omia ajatuksia ja hiljaisuutta. En kai minäkään aina. Selviytymyskeinoni on pakeneminen. Siinä missä muut pakenee suhteisiin, työhön, lapsiin, harrastuksiin, minä kehitän oman maailmani kotiini. Hukutan ajatukseni virtuaalisiin maailmoihin, pelien pariin, ohjelmiin, välillä kirjoihin ja elokuviin, kirjoittamiseen, joskus humalaan. Silloin unohtaa todellisen, sen missä tilassa on. Lääkkeet ovat hyviä apureita tässä, sumentaa sopivasti karmeaa ja täysin turhaa elämää. 

Joskus kun antaa ajatuksille valtaa, näkee elämänsä edessään ja haluaa paeta keinolla millä hyvänsä. Milloin kaikki muuttui tällaiseksi? Ei, en halua. Haluan pois. Ei tällaista elämää voi elää. Ei, en halua. Viekää pois. Silti en osaa muuttaa. 

Joskus silti, tiettyinä hetkinä, ei mitään muuta enemmän toivoisi kuin sitä että saisi olla jonkun lähellä. Vaikka ihan hiljaa vain. Sanat on turhia jos osaa olla toisen kanssa hiljaa. Sellaista ihmistä kaipaisin. Useimmiten. Tajuten kuitenkin etten tule koskaan sellaista löytämään. Ehkä minut on tarkoitettu yksin. Ehkä ajatukseni on myrkkyä jotka karkoittavat kaiken. Ehkä olemukseni on sellainen jota kukaan ei halua nähdä. 

Yksin ei tarvitse esittää. Yksin ei tarvitse miettiä ketään. Ja silti mietin. 

Nekin ihmiset jotka vannoi pysyvänsä aina, lähtevät lopulta. Joskus sanomatta sanaakaan. Ja kuinka monta kertaa olen sen kuullut. 

Sopimaton maailmaan, siksi tunnen olevani väärässä paikassa. Pitäisi lähteä pois, kokonaan.

Itsemurhan tehneiden muistopäivä

Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää, tässä kuvina muisteluani kotona, koska nyt en kykene muualle lähtemään.

On niin monia jotka ei jaksa. Mikä me olemme heitä syylistämään. Kukaan ei voi tietää toisen taakkaa, kukaan ei voi kantaa toisen taakkaa.
15.6.2007 minulle tärkeä ihminen lähti täältä maailmasta oman käden kautta. Vieläkin ikävöin, mutta enää ei satu. En ole koskaan halunnut syylistää häntä kun tiedän minkä taistelun elämässään kävi läpi. Toiset väsyy,  toiset lähtee, ottavat itseltään koko elämän pois. Kaikki mahdollisuudet ja toivon. Minun on ollut aina helppo ymmärtää heitä koska mietin paljon sitä miten itsekin haluaisin lähteä. Itsemurha on rohkea ratkaisu, mutta se on myös kaiken loppu.
Olen itkenyt monet surut, syyttänyt itseäni, on koskenut niin kovaa ettei toista enää ole. Lopulta on pakko päästää irti. Koskaan ei tarvitse unohtaa. Muistot hänestä elää aina sydämessäni.

Välitetään toisistamme eikä unohdeta niitä väsyneitä sieluja jotka päättivät elämässään toisin. Se on heidän valinta ja oikeus. Toivotaan vain, että heillä on nyt hyvä olla, että enää ei satu.

Ikiuneen me joskus kaikki vaivumme.

Kaipuu

Paljon olen unohtanut.
Miltä tuntuu lämpö ja läheisyys. Se kun joku istuu vieressä, ihan kiinni, eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Ei ole tarvetta sanoille, puhumiselle. Kun läheisyys kertoo sanoillaan kaiken.
Tai syli jossa on turva.
Tai miltä tuntuu innostus. Kun on malttamaton ja ajatukset poukkoilevat hyvinä odotuksina mielessä. Kun sydän kumisee innostuksen lyöntejä ja suu vääntyy hymyyn.

Tai miltä tuntuu valvoa yö läpeensä sanojen muodostaessa lauseita näppäimistöllä. Kun kirjoituksen vimma on suurempaa kuin unenkaipuu.
Kun jokainen päivä oli uusi mahdollisuus tehdä jotain jännittävää. Ottaa riskejä ja joko särkyä tai nauttia. Sen kivun kesti kun tiesi että seuraavalla kerralla voi käydä toisin.

Nyt olen liian jumissa. Oman kotini ja mieleni vanki.
Tyhjyys humisee mielessä heti kun herää. Ei, ei tätäkin päivää. Miksi taas on aamu? Minä haluan takaisin uneen. Taas tämä tyhjä päivä. Aamukahvi joka ei enää virkistä, päivä täynnä huokailuja.
Uskalsin joskus elää ja tehdä. Sukeltaa seikkailuihin ja saada jotain irti. Hyvää tai pahaa.
Nyt en saa mistään mitään irti. Kaikki on tasapaksua harmautta.

Kasvoilla ilmeettömyys joka kertoo kaiken tai ei edes mitään. Puoliksi jo kuollut, kuihtunut masennuksen harmauteen.

Päivät toistensa kaltaisia. Sattuu tai ei tunnu miltään. Kuinka kauan vielä?

Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen
                      syvimmällä juurellani.
Sitä sinä pelkäät.
Minä en pelkää; olen ollut siellä.

Merenkö sinne kuulet minussa,
sen tyytymättömyyden?
Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli
                      hulluutesi?

Rakkaus on varjo.
Vaikka kuinka valehtelet, parut sen perään,
kuuntele: nämä ovat se kaviot; se on
                      mennyt, kuin hevonen.

Niin minä laukkaan koko yön, kiihkeästi,
kunnes pääsi on kivi, pieluksesi pieni
                      ravirata,
joka kumisee, kumisee.

Vai tuonko sinulle myrkkyjen äänen?
Tämä on sadetta nyt, tämä suuri vaitiolo.
Ja tässä sen hedelmä: tinanvalkoinen
                      kuin arsenikki.

Olen kestänyt auringonlaskujen julmuuden.
Juurta myöten kärventyneinä
minun punaiset säikeeni palavat pystyyn,
                      teräslankakäsi.

Nyt minä pirstoudun palasiksi, jotka lentävät
                      ympäriinsä kuin sauvat.
Näin ankara tuuli
ei siedä sivustakatsomista: minun täytyy
                      huutaa.

Myös kuu on armoton: se tahtoisi laahata minua
julmasti, koska olen hedelmätön.
Sen säteily vahingoittaa minua. Tai kenties
olen pyydystänyt sen.

Miten päästän sen irti, päästän sen irti
ohenneena ja litteänä, kuin suuren leikkauksen
                      jälkeen.

Kuinka sinun pahat unesi riivaavat ja
                      ja rikastuttavat minua.

Minussa asuu huuto.
Öisin se lepattaa ulos
ja etsii väkäsillään jotain jota rakastaa.

Säikähdän tätä pimeää olentoa,
joka minussa nukkuu;
kaiken päivää tunnen sen pehmeät, untuvaiset
                      liikahdukset, sen ilkeyden.

Pilvet kulkevat ohi ja haihtuvat.
Nuoko ovat rakkauden kasvot, nuo kalpeat,
                      menetetyt?
Niidenkö tähden kiihdytän sydäntäni?

Enempään tietoon en kykene.
Mitkä ovat nämä kasvot, noin murhaavat
                      oksien kuristuksessa?

Niiden suudelma on kavalaa happoa.
Ne kivettävät tahdon. Tässä ovat ne
yksinäiset, hitaat erehdykset
jotka tappavat, tappavat, tappavat.
  -Sylvia Plath

Tätä samaa

Eteenpäin .... Menee elämä, joka päivä. Tai lähinnä aika. Sisälläni olen pysähtynyt samaan tilaan jo vuosiksi.
Uusi vuodenaika. Lehdet riisuutuu puista, lumi yrittää tulla ja pysyä maassa. Lempivuodenaikani alkaa olla poissa, ainakin se kaunein syksy, ja tänäkin vuonna se meni yhtä sumussa kuin ennenkin. En jaksanut nauttia siitäkään.

Tätä voi ajatella niin monella tapaa, ja ajattelenkin. Erilaisina hetkinä.
Ei mulla oikeasti ole mitään hätää. Tässä vain voin olla. Ei ole kiireitä mihinkään, ei painetta mistään. Hanasta tulee puhdasta vettä ja jääkaapista löytyy aina jotain syötävää. On jalat joilla kävellä kauppaan tai jonnekin muualle. On koti jossa olla. Olla vain. Päivästä toiseen. Yksin, mutta mitäs sitten, niin on moni muukin. Yli viikko taas mennyt ilman ainoatakaan ihmiskontaktia virtuaalimaailmaa lukuunottamatta mutta mitäs sitten, pärjään yksinkin.

Ja sitten ne toiset hetket. Yöllinen paniikkikohtaus, peitot pyörii jaloissa ja kyyneleet valuu, ahdistus kuristaa kurkkua. Ei. Ei ole hyvä olla. Ajatuksia pulppuaa mieleen, tulee ihan puskista. Pelot valtaa mielen, ja osa niistä on jo käynyt toteen. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Ei mun pidä olla tällainen. Miksi en halua mitään, tee mitään, pysty muuhun kuin itsestäänselvyyksiin? Mihin kadotin koko elämänhaluni, koko elämän, kaiken ? Miksi jäin yksin kotiini, miten pääsen pois ? Vaikka on jalat millä mennä, miksi en mene ? Mikä mun mieltäni vaivaa ? Loppuuko tämä koskaan ? Kuolema, tule ja ota ! Vie mut pois.

Ikuinen ristiriita. Se ikuinen tyhjyys jota ei osaa käsitellä. Pitäisi opetella olemaan siinä. Rimpuilemalla se ei tule pois lähtemään. Mitkään maailman päihteet tai lääkkeet tai mikään muu sitä ei voi pois viedä. Se lähtee sisältä. Ja senkin ymmärrän. Se pitää hyväksyä, ottaa osaksi itseään, opetella olemaan siinä. Huomata jonain päivänä ettei se ole niin vahvana läsnä. Kamalan kaunis ja looginen ajatus, eikö ? No, aina voi ymmärtää ja ajatella mutta tunteet, niitä ei voi hallita ja hillitä, tai vähän voi mutta vaikka kuinka loogisesti ajattelisi jonkun asian muuttuvan kun tekee niin tai näin, se ei tarkoita onnistumista. Ei todellakaan. Olen tunnemyrskyni vanki.

Entinen psykologini sanoi viime vuonna, että olen edistynyt paljon. Tunteiden käsittelyssä. En enää toimi niiden mukaan aivan täysin, en ole täydellisesti vietävissä. En ole enää kaaoksen sisällä. Olen tullut sieltä vähän ulos. Ja ymmärrän sen kyllä itsekin. Mutta sitä en varmaan koskaan näe, että se olisi jotain parempaa.
Kaikkina näinä tyhjinä päivinä antaisin mitä vain että pääsisin sinne myrskynsilmään takaisin, että olisi edes jotain ! Tiedän että haluaisin sieltä yhtä nopeasti pois, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Elämä riskeineen oli silti paljon merkityksellisempää. Ja tähän sisältyy ajatus miksi en varmaan ikinä tule nauttimaan mistään. Ehkä mielessäni on joku pahasti pielessä. Joku ihmeen tuhoisa voima vetää mua sinne kaaokseen, ja kun se otettiin pois, ei jäänyt mitään. Turva, joo, jota ei osaa arvostaa. Koska se tuntuu täysin merkityksettömältä.

Tiedän toistavani pahasti itseäni näissä teksteissäni, mutta väliäkö sillä. En oikein osaa keksiä sen suurempia kirjoituksen aiheita, ja nyt tuntui että on jonkinlaisen tauon jälkeen kirjoitettava jostain. Edes niistä ikuisista samoista aiheista.

Muistelin viime kesääkin ja mietin Voxran vaikutusta että oliko se oikeasti sen ansiota että kävin uimassa ja nautin merenrannoista. Toisaalta taas valtava lääkekriittisyys pakottaa ajattelemaan ettei mikään lääke voi auttaa, ja kyllähän kesälläkin tuntui että tätä samaa kurjuutta tämä on. Joskus ne ajatukset muuttuu kun tarkastelee tilannetta myöhemmin. Itseasiassa se on varmaan kyllä totta, että aiemmin Efexor, ja nyt tänä kesänä Voxra sai vähän enemmän elämää tähän tyhjyyteen, mutta se ikävä sivuvaikutus, että sen levottomuuden saattoi suunnata myös itseään tuhoavasti. Eli kun se levottomuus käy liian suureksi, eikä sitä osaa kohdistaa mihinkään "järkevään", niin saattaa sitten löytää itsensä viereiseltä rannalta tunkemasta pillerivarastoa suuhunsa ja heräävänsä seuraavana aamuna Meilahdesta, niinkuin kävi. Toisaalta myös inhottaa se ajatus, että joku lääke ohjaisi liikaa mieltäni. Ja Efexoria en halua enää koskaan syödä, koska sillä oli liikaa ikäviä sivuvaikutuksia ja siitä eroon pääseminen oli kamalinta mitä olen elämässäni kokenut.

Tällä hetkellä menee masennuslääkkeenä vain Sepram 20mg jota syön vain siksi, että jos olen kokonaan ilman, todellisuus tuntuu liian "kirkkaalta", liian kamalalta. Pieni sumennus on paikallaan että kestää edes jotenkin sen ajatuksen että on kolmekymmentävuotias eikä tee elämässään mitään ja eläke kolkuttaa jo ovella.

Joskus vaan tuntuu, että pitää luopua edes vähän omista periaatteistaan (lääkekriittisyydestä) ihan niinkuin kokeeksi voisiko sittenkin joku auttaa, mutta toisaalta lähes kaikki on jo läpi käyty, ja vaikka ne toisivat jotain pientä hyvää, onko se kaiken sen kamalan sivuvaikutuksen arvoista ?
Tätä nyt olen viimepäivinä miettinyt, mutta ehkä kuitenkin vain ajatuksen tasolla. En usko että lähtisin enää kokeilemaan mitään lääkettä, tosin koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Ehkä jonain päivänä kun tarpeeksi tuntuu pahalta, olen taas valmis yrittämään mitä tahansa.

Nyt tällaista tekstiä, voi olla että kestää taas aikansa kunnes löydän sanat uudestaan ...

Mitään

Kuinka väärin luulinkaan, että silloin meni huonosti kun kamppaili päivittäin miten pystyisi tämän muuttamaan, minne askeleeni johdattamaan, mistä revin sen kodin ulkopuolisen maailman itselleni, pystynkö, haluanko, haluan. Ja halusin. Kun nämä seinät hyökkäsivät päälle ja pakottivat menemään täältä pois. Katsomaan millaista on elämä muualla, ja ennen kaikkea, onko sitä. Onko sitä minulle?

Luovutinko turhan äkkiä? Ehkä se kaikki oli väsyneelle ja voimattomalle liikaa, ne yksinkertaiset asiat. Ihmispaljous. Maailma johon yritin kipeästi sulautua. Elämä joka oli vierasta, mutta jota halusin yrittää. Sopeudunko, onko olemassa jotain muuta.
Ja tajusin, etten sopeudu, sulaudu, mihinkään. Olen vääränlainen kaikkialle.

Näin jälkeenpäin mietin teinkö tuon kaiken vain siksi että voin sanoa että yritin ja saan taas jäädä tänne turvaluolaani, pimeään hämärään, ja syrjäytyä kaikesta yksinäisyyden rauhassani.
Häivyin vieraasta maailmasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jäin kotiini koska täällä ei tarvitse yrittää mitään. Hävitin seinien ahdistuksen ja jäin paikoilleni makaamaan. Odottamaan. Mitä ?
Ne kaikki sanoi että kyllä susta siihen on, että sulla on voimavaroja vaikka mihin kun yrität. Että menet hukkaan täällä. Että sussa on vielä paljon annettavaa tälle maailmalle ja sä pystyt mihin vaan.
Halusinko osoittaa heidän olevan väärässä, vai halusinko syyn olla yrittämättä mitään.

"Jos joku luulee, et joskus joku riittää
Nii ei ikinä, tuska on yhtä ku kipinä
Elämäni kuplassa, puhtaassa turvassa, autuaan turhassa"

Ja nyt, siellä kuplassa. En näe mitään. En tunne mitään. Hukutan itseni näihin päiviin. Unohdan mitä on ollut, ja mitä ehkä olisi voinut olla, vaiko sittenkään. Kuin haamu liikun päivästä toiseen, liikkumattomana. Ajatukset ja todellisuus liian kipeää ajateltaviksi. Parempi muurata mieli ja paeta turhien ohjelmien maailmaan, sohvannurkkaan.
Ja sitten jonain päivänä joku pakottaa ajattelemaan. Vaikka yritän sitä viimeiseen asti välttää. Istuin tunteettomana hoitajan vastaanotolla toissapäivänä ja kun hän kysyi, koska olitkaan siellä osastolla sairaalassa, en edes muistanut. Ainiin, mä vanheninkin, täytin kolmekymmentä vuotta, ihan tosi? Minä päivänä, en muista ? Mitä silloin tapahtui. Ainiin. Ei mitään. Milloinkaan ei mitään. Kaikki on niin utuista ja olen vain täynnä unohdusta.
Tuntuu siltä, että voisi ottaa kaapista veitsen ja tunkea sen jonnekin osaan ruumistani eikä tuntuisi miltään. Vuodanko edes enää, olenko jo vuotanut kuiviin. Mikään ei satu, ei koske. Olen turvassa. Täällä luolassani. Täällä minun ei tarvitse olla mitään. Pakene uniin, pakene niihin turhanpäiväisiin ohjelmiin. Kukaan ei vaadi enää mitään. Vaatiko koskaan ?

"Hirttäydy, niin petyt
Älä hirttäydy, niin petyt
Hirttäydy tai ole hirttäytymättä
Niin joka tapauksessa vaan petyt
Yritä jotain, niin petyt
Älä yritä mitään, niin petyt
Elä vittu täysil tai kuole tähän paikkaan
Niin joka tapauksessa vaan petyt"

Vaikeaa ottaa selkoa omista ajatuksistaan kun kaikki tuntuu jotenkin niin etäiseltä. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu todellakin että olen omassa kuplassani, synkkyydessä, jossa en näe enää että mitään muuta maailmaa onkaan.
Välillä sitten havahtuu. Saattaa yhtäkkiä kun on vaikka laittamassa itselleen teetä, tulla mieleen ajatus että Missä olen ? Tätäkö tämä on, samaa, joka päivä, kuinka kauan ? Miksi olen tässä ? Ja haluaisi olla missä tahansa muualla, mutta ei voi. Ei kun en vaan pääse tästä. Olen jo menettänyt toivon ajat sitten, en enää pääse tästä. Se taistelutahto valui pois jo aikaa sitten. Liikaa yrityksiä, ainaisia pettymyksiä. Ja kuinka helppoa on jokaisen pettymyksen jälkeen jäädä paikoilleen. Ja sitten jotkut sanoo että olen vahva ? En tunnista siitä itseäni. Mitä vahvuutta on tässä että luovuttaa heti alkumetreillä, ei enää uskalla yrittää. No, hengissä pysyn joo, sitäkään en edes haluaisi. Siksi en osaa mieltää sitä vahvuudeksi, kun kuolemaa en tunne luovuttamisena. Se on rohkea päätös elämälle jota ei enää halua. Päätös lopettaa kaikki. Ottaa itseltään pois koko elämä, kaikki ne pienenpienet hyvätkin jutut. Jättää ne rakkaat ja kaikki. Tippua tyhjyyteen jossa ei ole enää olemassa. Astua tuntemattomaan.

"En osaa mitään muuta, mä en osaa mitään muuta!"

Itseasiassa ahdistus on tunne siitä että haluaa muuttua, olla jotain muuta, olla jossain muualla. Kivut kestää jos ne tuo muutosta. Kivet siirretään jos niiden alta löytyy jotain uutta. Mutta sitten kun ei tunnu enää mikään miltään, se on kai pelottavinta. Ikuinen tyhjyys josta ei enää tunne haluavansa pois. Se, mitä oikeasti ajattelee, on ihan toissijaista. Se tunne on vahvin, ja se määrää kaiken. Kun ahdistaa, se yleensä myös enteilee muutosta. Kun ei tunne enää mitään, kun ei enää itketä, se on kai se merkki että mikään ei enää ole muutettavissa. Tässä olen. Vielä huomennakin samaan aikaan samaa aamukahvia juodessa. Ei mitään odotettavaa, ei kalenterissa merkintöjä. Huomennakin tätä samaa. Tuntuuko se edes kipeältä ? Ei. Kun ei sitä enää edes tunne.
Ja ne ahdistukset ja raivonpuuskat tulee vain hetkittäin. Menee pois. Ei muuta mitään, ei jätä mitään.
Mitään.

Sekään ei tunnu miltään, että tärkeä ihmissuhde katkesi. Lähes se ainoa johon jaksoi vielä jotain antaa. Siihenkin väsyin, vaikka yritin jaksaa, kai liikaakin. Rakastin ja vihasin sitä ihmistä samaan aikaan, jos se on mahdollista. Enää en tunne mitään. Se satutti, todella satutti mua, mutten enää muista sitäkään. Totesin vain, että se on ohi, ettei se ihminen tule koskaan enää mun elämään. Enkä päästä enää. Mitkään anteeksipyynnöt ei enää auta. Kaikkea en voi antaa anteeksi, en enää edes halua. Tavallaan se ihminen antoi mulle paljon, mutta samaan aikaan imi musta kaiken. Totesin etten ole enää tarpeeksi voimakas jaksamaan niitä riitoja mitä se ihmissuhde, ja yleensäkin ihmissuhteet aiheuttaa. Luovutin, mutten osaa tuntea edes helpotusta, vaikka hetken ehkä tunsinkin. Mielessäni hyvästelin hänet nopeasti, enkä enää uhraa ajatuksiani häneen. Ei ole sen arvoista. Väsyin loppuun, siinäkin. Kaikessa.

Ja hyvin yksin jäin. Mutta olen tottunut. Haluanko enää edes muuta, en tiedä.  En, jos ne vaativat vain kaiken jota mulla ei ole antaa.
Eikä kukaan enää vaadi mitään.
Toivoisin että voisin edes itkeä, mutta ehkä nekin kaikki kyyneleet on jo vuodatettu.

"Ainoo todellinen kysymys elämästä painaa päätä
 Tähänkö sen päätän? "

Lopussa

Haluan pois. Päästäkää minut tästä, antakaa ne myrkkyruiskeet, tulkaa ja tappakaa.
En halua enää sukeltaa täällä jossa en saa happea. Täällä pimeässä, jossa en näe enää mitään. 
En halua enää päästä muualle kuin kokonaan pois tästä. Haluan tappaa itseni niin etten enää hengitä. 

"Nyt puiden alla sä piilossa itket,

kyyneleet poskille jäätyvät

Mutta mieluummin sä jäädyt ja kuolet,

kun palaat sinne takaisin"

Minä olen jaksanut jo enemmän kuin koskaan olin ajatellut.

Ja nyt olen totaalisen loppu. Loppu, loppu, loppu !

Ymmärtäkää, Olen loppu. En jaksa enää. Kuinka paljon minun pitää sitä hokea ja sanoa, merkitseekö se enää mitään kun vuosikausia sanoo samaa. Aina samaa. Minä en halua enää tätä samaa ! Olen hokenut ja kirjoittanut liikaa, kirjaimia jotka ovat jo menettäneet merkityksen. Lauseita jotka eivät enää kosketa. Olen elänyt ja kuollut siinä samassa koko ajan, liikaa. Aina liikaa.

Haluan päättyä. Pyyhkiytyä pois kaikista maailman tiedostoista joissa olen vielä elävänä.

Haluan hautajaiset joihin ei tule kukaan. Muutama ihminen vain. Jossa kellään ei ole enää mitään sanoja. Koska kaikki on jo sanottu. En tarvitse enää kukkia enkä arkkuja tai muistokahveja hautakiviä. Vain koruttomat lopulliset jäähyväiset joissa kukaan ei haluaisi olla.

Katsoin vielä kerran totuuksia silmiin, yritin uskoin jaksoin, vaan sydän revittiin taas rinnasta, poljettiin maahan. "Sinä et ole mitään."

En olekkaan. En ole mitään. Eikä minun kuulu olla täällä. Ei ole kuulunut olla enää pitkään aikaan.
Ja silti olen ollut. Ei, ei enää. En halua enää olla.


Tuska ei anna enää armoa. Ei mikään anna. Sydäntä revitään ja raastetaan kappaleiksi kaikenpäivää, verivana kulkee perässä ja minä vuodan kuiviin. Olen vuotanut kuiviin jo vuosia.

Lopulta ihminen luovuttaa kun tarpeeksi väsyy ja vuotaa ja kärsii.

Ja jäljelle, jäljelle jää vain tuhkapölyä ja huomisissa hukkuvia muistolauseita, yhtä koruttomia kun koko elämä.