Lopussa

Haluan pois. Päästäkää minut tästä, antakaa ne myrkkyruiskeet, tulkaa ja tappakaa.
En halua enää sukeltaa täällä jossa en saa happea. Täällä pimeässä, jossa en näe enää mitään. 
En halua enää päästä muualle kuin kokonaan pois tästä. Haluan tappaa itseni niin etten enää hengitä. 

"Nyt puiden alla sä piilossa itket,

kyyneleet poskille jäätyvät

Mutta mieluummin sä jäädyt ja kuolet,

kun palaat sinne takaisin"

Minä olen jaksanut jo enemmän kuin koskaan olin ajatellut.

Ja nyt olen totaalisen loppu. Loppu, loppu, loppu !

Ymmärtäkää, Olen loppu. En jaksa enää. Kuinka paljon minun pitää sitä hokea ja sanoa, merkitseekö se enää mitään kun vuosikausia sanoo samaa. Aina samaa. Minä en halua enää tätä samaa ! Olen hokenut ja kirjoittanut liikaa, kirjaimia jotka ovat jo menettäneet merkityksen. Lauseita jotka eivät enää kosketa. Olen elänyt ja kuollut siinä samassa koko ajan, liikaa. Aina liikaa.

Haluan päättyä. Pyyhkiytyä pois kaikista maailman tiedostoista joissa olen vielä elävänä.

Haluan hautajaiset joihin ei tule kukaan. Muutama ihminen vain. Jossa kellään ei ole enää mitään sanoja. Koska kaikki on jo sanottu. En tarvitse enää kukkia enkä arkkuja tai muistokahveja hautakiviä. Vain koruttomat lopulliset jäähyväiset joissa kukaan ei haluaisi olla.

Katsoin vielä kerran totuuksia silmiin, yritin uskoin jaksoin, vaan sydän revittiin taas rinnasta, poljettiin maahan. "Sinä et ole mitään."

En olekkaan. En ole mitään. Eikä minun kuulu olla täällä. Ei ole kuulunut olla enää pitkään aikaan.
Ja silti olen ollut. Ei, ei enää. En halua enää olla.


Tuska ei anna enää armoa. Ei mikään anna. Sydäntä revitään ja raastetaan kappaleiksi kaikenpäivää, verivana kulkee perässä ja minä vuodan kuiviin. Olen vuotanut kuiviin jo vuosia.

Lopulta ihminen luovuttaa kun tarpeeksi väsyy ja vuotaa ja kärsii.

Ja jäljelle, jäljelle jää vain tuhkapölyä ja huomisissa hukkuvia muistolauseita, yhtä koruttomia kun koko elämä.