Monet muutot, monet uudet jutut ovat tulleet syksyisin.
Ohikiitävät hetket jaksan sitä nähdä. Muuten kuljen kuin sumussa. Joskus näen ja harvoin jaksan ikuistaa johonkin kuvaan sitä.
Ehkä voin paremmin, ehkä olen ilmeikkäämpi, ehkä olen jaksavampi. Mutta silti taas niin rikki.
Vanhat muistot tulvivat mieleen demonien lailla. Taannun hetkeksi vanhaan kipuun. Hetken olen mielessäni viiltämässä ranteita auki, tyhjentämässä kaikkia kaappeja lääkkeistä kurkkuuni, hukuttamassa itseäni yhä hirveämpiin humaltumisiin. Mielessä. No, ehkä konkreettisesti myös jotain.
Kaikki niin sekaista, valhetta tavallaan. Peitän ja salaan, ei ole kelle kertoa, ei voi olla rehellinen. Tavallaan kaikki niin sekaista ja ulospäin näytän voivan paremmin. Väsyinkö näyttämään todelliset tunteeni aina niinkuin ovat? Näppäimistön kautta olen edelleen se sama sanahirviö.
Tartteisin tauon. Edes lyhyen. Kaikesta ja kaikista. Jonnekin kaikkien kanavien ulottumattomiin, osaisinko sitäkään?
Valtava tarve löytää jotain merkityksekästä jolla hukuttaa tyhjyyttä pois. Jatkuva, ainainen, ikuinen tyhjyys, vihaan sinua. Vihaan sinua. Mene pois. Miksi aina tämä.
Huokailen tätä kirjoittaessani, vedän syvään henkeä välillä, sen mitä saa kipeistä keuhkoista ja flunssasta.
Rikkinäisiä ihmissuhteita taas. Väsyin. Väsyn. Kaikkeen.
En tunne olevani missään tärkeä, kenellekään. Katson toista kuin omaa menneisyyttäni ja tajuan etten jaksa nyt. Ja hetken päästä sanahirviöiden jälkeen tajuan kuinka en voi sanoa noin. Minä elin tuon saman. Elän ehkä vieläkin. En ole mistään täysin päässyt. En todellakaan.
En vain aina jaksa.
Ja kaikki voi palata takaisin kuitenkin koska tahansa. Tiedostan sen.
Tuntuu ettei kukaan kysy mitään. Mitä sinulle kuuluu? Miten voit? Koska ainahan mulle samaa vaan. Vuodesta toiseen. Ei ole mitään uutta. Tätä samaa vanhaa. On helpompi ratkoa toisten ihmisten akuutteja ongelmia mutta silti vihaan sitä että että aina oletetaan että mulle vaan tätä samaa, ei tarvitse edes kysyä. Kierretään vaan kaukaa, aina yhä kauempaa. Ei jakseta enää. Ajatellaan kai että jos kysyy, sieltä vuodatan koko elämän mittaisen tuskan. Onko nämä omia oletuksia vai totuuksia?
Ja miltä sekin tuntuu ettei kukaan jota oikeasti pidät tärkeänä ihmisenä ja olet tekemisissä myös kasvokkain, ei juuri tätä blogia lue. Joitain linkkaamiani tekstejä puoliväkisin ehkä, tai ei edes silloin. Ei ole ajatukseni tärkeitä. Vai liian kipeää vain. Vai liian eri maailmaa ja aaltopituuksia. Olenko jossain sellaisilla aalloilla ettei sinne yllä kukaan. Ei oikein samaistumista kehenkään.
Sanatulvaa tässä vain naputan. Kun tuntuu että tukehtuu jos ei saa ulos.
Syksy on kaunis, paljon on hyvää, en ole niin syvällä enää, en enää niin samoissa kehissä kuin joskus, olen mennyt eteenpäin, hoitoni on "tuloksellista" kuten psykiatrini sen kirjoittaa tietoihini, ei olla potkimassa polilta pois vaikka monet ovat, on hyvä hoito (ja siitäkin pitää tuntea syyllisyyttä).
Ja silti niin tyhjää kaikki. Merkityksetöntä. Jokainen hengenveto. Jokainen olemassaolon sekuntti.
Ajatusvirtaa ja lääkkeetkin kai tehoaa. Mutta lopulta kaikki on samantekevää.
Kun kaikki minkä puolesta taistelet, lopulta sirpaloituu. Menetät vain, koko ajan, lisää ja lisää. Et osaa olla, et kuulu mihinkään. Tätä samaa. Vaikka joskus eri mutta silti. Vuodesta toiseen.
Niin. Tässä tämä kaikki nyt. Ajatukset jotka piti saada pois, ja silti ne ovat. Aina.
 |
| Syksy on kaunis silti. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti