Kun ei kuulu mihinkään

Turhaudun. En ole mitään. Ei ole mitään merkitystä.
Ehkä voxra-lääkitykseni sai noradrenaliinin kautta jonkin minussa liikkeelle. Sitä ennen olin siellä jossain niin syvällä etten nähnyt muunlaista elämää. Olin kadottanut jokaikisen toiveeni ja kaiken muutoksen halun. Valuin kohti loppuani.
Mutta nyt mietin oliko se sittenkin parempi. Tämä kaikki on niin ristiriitaista että tälle on niin vaikea löytää sanoja. Kyyneleet tippuvat näppäimistölle pitkästä aikaa, ei oikein enää ole pystynyt edes itkemään. En oikein näe tätä tilannetta parempana, vaikka kuinka sanoisivat että on.

Päivät toistavat toisiaan. Joka päivä sama kiireetön aamukahvi, ei herätyskelloa joka herättäisi koska ei syytä nousta tiettyyn aikaan. Samaa olemista ja tyhjyyttä päivästä toiseen. Aamutoimet voi suorittaa vaikka päivällä, tai jättää väliin jos ei aio poistua minnekään koko päivänä. Kaikki on menettänyt merkityksensä vaikka sisällä on joku vahva palo muunlaisesta elämästä. Mutta olen kuin lukittuna pelkoihini ja oloihini. Ensimmäinen askel, sitä ei enää ole.

Eilen illalla muistelin aikoja kun olin jotain. Joku ihminen jossain yhteisössä tekemässä työtä. Enkä tarkoita sitä ettäkö ihmisen tarkoitus olla olemassa saavutettaisiin työllä, mutta omalla kohdallani kun ei ole muutakaan niin sitä kipeästi kaipaisi. Kun ei ole perhettä, ei lapsia, ei mitään. Pelkkä tyhjä koti.

Enkä edes muistoissani mennyt niihin aikoihin kun olin "oikeissa töissä", "normaali", vakituisessa työsuhteessa normaalilla työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Vaan mietin niitä aikoja kun olin kuntoutustyössäni jossa viihdyin. Jossa tunsin itseni tärkeäksi edes jotenkin. Työpanostani arvostettiin, työpäivästä kiitettiin. Vaikka se ei ollutkaan se tavallinen palkkatyö. Armollisempi kyllä, ei kilpailua, ei paineita. Mutta silti merkityksellinen. Ei siellä lojuttu tupakkatauoilla vaan oli tehtävät mitkä suoritettiin. Ja siitä tuli hyvä mieli. Oli sopivasti haastetta. Ei liikaa eikä liian vähän.

Siksi en ole kiinnostunut mielenterveyskuntoutujien orjatyökeskuksista tai klubitalosta, puhumattakaan askartelukerhoista. Siellä jotenkin lannistuu. Menee samaan luovutusmeininkiin kun muutkin. En sano että se on kaikilla, mutta itse koin sen niin. Ei haastetta, ei tunnetta kuulua siihen valtaväestön yhteiskuntaan. Vaan tunne, että pitää olla jossain piilossa yhteiskunnalta sairaiden kanssa samassa paikassa. Olen jo muutenkin liikaa oiretta ja sairautta, en jaksa keskustella niistä enää työtoiminnassani. Mitenkään paremmin tätä en osaa selittää. Silti muistutan etten väheksy heitä milläänlailla jotka kokevat omakseen työkeskukset tai klubitalot. Kaikki me olemme erilaisia.

Missä on mielenterveyskuntoutujien kuntoutustyöt? Tiedän yhden ainoan yhdistyksen jonka kautta pääsin kuntoutustyöhöni. No toki olen miettinyt sinnekin palaamista jos sekään on enää mahdollista.
Kela kuntouttaa kyllä heitä jotka ovat lähellä opiskelu/työelämää mutta ei meitä väliinputoajia jotka olemme olleet vuosikaudet määräaikaisella tai pysyvällä eläkkeellä. Työvoimatoimisto tarjoaa kuntouttavaa työtoimintaa työvoimatoimiston asiakkaille. Mutta kuntoutustuella/eläkkeellä olevat eivät kuulu sinnekään.

Vapaaehtoistyötä on useissa järjestöissä mutta monen vuoden kotona oleminen on vaikeuttanut sosiaaliset tilanteet ja aloitteen ottamiset, joten sinnekin tuntuu olevan liian iso kynnys. Sitä paitsi vähintään sekin että selaa eri järjestöjen sivuja joissa kriteereinä mainitaan tasapainoinen elämäntilanne, karkoittaa ajatukset siitäkin.

Eikä sitä ymmärrä kun tämän kokenut, kuinka vähän on uskoa enää itseensä ja omiin kykyihinsä, kuinka tunnistaa enää omia vahvuuksiaan jotka ovat kadonneet jonnekin lukuisien oireiden alle. Ei siinä auta läheisten kehotukset uskoa itseensä ja lakata luovuttamasta jokaisen pettymyksen kohdalla.

Ja jos tässä odottelee sitä tasapainoista elämäntilannetta ja toipunutta oloa ennenkuin ryhtyy johonkin, saa odottaa koko elämänsä sitä saavuttamatta. Kuntoutuminen ei tapahdu kotoa käsin. Se nyt viimeistään on tässä tullut huomattua.

En löydä paikkaani ja sitä on vaikea kestää. Vääränlainen kaikkialle, siltä alkaa tuntumaan.
Ei mielensairaudet tarkoita sitä etteikö olisi enää kykyjä kun istumaan vertaistensa kanssa askartelukerhoissa askartelemassa päiväkotilasten tavoin jotain härpäkkeitä jotka unohtuvat lojumaan kaapin perälle. Tai tekemään orjana ilman palkkaa yksitoikkoista työtä jossain keskuksessa piilossa muilta koska yhteiskunnalla ei ole muuta tarjota. Ei ole mikään ihme että niin moni jää kotiin. Tai alkoholisoituu. Tai alkaa käyttämään kovempia aineita. Tai tappaa itsensä. 

*********

Aloitin tämän tekstini eilen ja olin juuri kirjoittamassa sanatulva mielessäni kun kännykkääni tuli tekstiviesti joka romahdutti.
"Hei, olet ensimmäisellä varasijalla kokemusasiantuntijakoulutukseen. Nyt tuli loppuvaiheessa todella paljon hakemuksia, joista yritimme valita kattavan läpileikkauksen vertaisista. Kiitos kun hait, olemme yhteydessä jos tulee peruutus. Koulutusta tulee olemaan vuosittain."
Ensimmäinen varasija. En päässyt tuonnekaan. En usko että kukaan peruu. Ja vaikka joku voisi ottaa tuon niin että no pääsin sentään varasijalle niin itselleni se ei sitä ollut. Vuosikausien pettymysten päälle tuo oli kun puukot pitkin selkää ja naula arkkuun. Ja mainittakoon vielä nyt heikko pettymysten sietokyky joka aktivoi tiettyjä tuhoisia käytösmalleja, kuuluu nyt aika ensisijaisena sairauteeni (epävakaus) vaikka siihenkään ei kai pitäisi vedota. Ja luulin niistä jo päässeeni.

Kunnes istuin veitsi kädessä lattialla itkien ja veripisarat ja kyyneleet tippuivat lattialle. Kaksi vuotta taitaa olla viime viillosta. En pystynyt käsittelemään sitä muuten. Se oli liikaa. Aina vain pettymyksiä toistensa jälkeen. 
Ja hoin vain itselleni etten ole mitään. Ettei minun viidentoistavuoden kokemukset mielenterveysongelmista ole yhtään mitään, ei niitä voi kääntää voimaksi muiden auttamiseksi niinkuin olin hakemuksessani selittänyt. Ja todella halusin tuohon koulutukseen.

Ja sitten jälkeenpäin yön pimeinä tunteina mietin että näinkö minä edelleen käsittelen pettymykset joita toki tulee jos tästä johonkin vielä yrittää mennä. Että ehkä päätös oli oikea, vaikken siitä varmasti pitkään aikaan yli pääse. 

Ja aamulla muistona on vain siteessä oleva kipeä jalka.