Menneisyyden määrittämä

Kävelin murheen murtamana tunnin itkemisen jälkeen psykiatrilta kotiin ja loppumatkasta tuli palava halu kirjoittaa tästä elämäni ajankohtaisesta aiheesta.
Olen ollut hiljaa muutaman päivän joka on ehkä someriippuvaiselle paljon. Neljä päivää velloin oloani sohvanpohjalla puhelin äänettömällä enkä jaksanut mitään. Koko usko elämään oli viety.
Ei sillä, vaikka olen tänään taas aktivoitunut, kipu on läsnä edelleen. En tiedä miten tästä(kin) taas selviän vai selviänkö. Kaikelta hävisi pohja ja lopulta se jätti kysymyksiä ilmaan.

Menetettyäni merkityksellisimmän ihmissuhteeni viime viikolla pohdin olenko todella noin ripustautuvainen niihin ihmisiin joita vielä tässä harvakseltaan on. Mutta niin se vain mietittyäni on. Kun oma elämänusko horjuu sairastettuani puoli elämääni, takerrun (liikaakin) niihin pieniin hyviin asioihin jotka pitävät minut elossa. Ehkä niistä tulee niin suuria että niiden loppuminen on minussa hiljaa kytevän elämänliekin loppu.
Tuttua tämän pitäisi kai olla. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan niitä menetettyjä ihmissuhteita, jotkut lyhyitä ja jotkut pitkiä, joita olen menettänyt sairastumiseni myötä. Negatiivisuuteni, synkkyyteni ja itsetuhoni on liikaa. Hyvin harva sitä jaksaa. Vaikka olisinkin tuomatta itsetuhoa esiin, niinkuin yritän koko ajan opetella.

Ja tämän alkutekstin jälkeen pääsen aiheeseeni josta haluan kirjoittaa.

Mehän tiedämme ne Selviytyjät isolla S:llä jotka kokivat ehkä jotain aivan hirveää, elivät suoranaisessa helvetissä vuosia tai vuosikymmeniä. Oli aiheena sitten mielenterveysongelmat tai huumeet tai mitkälie. Mutta jotka heräsivät ja parantuivat, selviytyivät yli mahdottoman. Ja ennenkaikkea; Joista tuli jotain. Heistä saattoi tulla mediassa paljon esillä olevia muiden auttajia, todellisia selviytyjiä, tai lääkäreitä jotka muuttivat mahdottoman mahdolliseksi. Heistä tuli jotain mitä kukaan ei uskonut. He käänsivät kaiken pahan hyväksi ja selviytyivät, pääsivät eroon kaikesta negatiivisuudesta ja positiivisuuden voimalla rynni läpi kivien ja muurien sinne minne kukaan, he itsekään, uskonut koskaan pääsevän. Ja heitä ylistetään ja heidän pahat menneisyyden teot tai taakat ovat historiaa joita harva enää muistaa, koska he ovat osoittaneet kaikella tapaa ettei he ole enää samoja ihmisiä.

Mutta entä he, jotka ovat esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia lopunelämäänsä, elävät sairauden kanssa elämänsä loppuun asti, mutta jotka hi-taas-ti muuttavat toimintamallejaan. Joista ei koskaan tule lääkäreitä tai korkeasti koulutettuja, ei työkykyisiäkään, eivät saa lapsia tai perheitä, mutta jotka eivät silti toimi niinkuin pahimpina aikoinaan. Missä heidän puolustuksensa on. Missä heidän palstatilansa on? Ei heitä kai ole olemassakaan tässä suorittamisen yhteiskunnassa.
Kirjoitan tästä siksi että minut on viime viikkojen, varmaan vuosienkin aikana leimattu vain ja ainoastaan menneisyyteni kautta.
En ole selviytyjä. En ole parantunut. En ole mitään noista. Olen ikuisesti mielenterveyskuntoutuja. Elän tai kuolen. Mielenterveyskuntoutujana. Menen ehkä hitaasti eteenpäin, mutta ympärillä olevat ihmiset eivät anna sille mitään arvoa. Annanko itse? Toisinaan. Harvoin. "Vahvoja hetkiä" on vähän. Ennen niitä ei kuitenkaan ollut koskaan.

Olen kuitenkin aina kaikille se joka päätyy pillerikourallisten nautittuaan ensiapuun, ehkä hengityskoneeseen, ehkä lääkehiiliä juomaan. Olen aina se jolla ramppaa poliisit ja ambulanssit ja joka on milloin putkassa, milloin selviämisasemalla, milloin osastohoidossa, milloin missäkin karkaamassa sairaalasta tai huutamassa tuskaansa lepositeissä.
Mitä sitten että viimeisimmästä ensiavussa olostani on vuosi ja yhdeksän kuukautta tai että täällä ei enää ramppaa pelastushenkilökunta, en ole ollut yli kahteen vuoteen osastolla. Sen kaiken kumoaa se että yritin kaksi kuukautta sitten mennä metron alle, mutta mitään ei käynyt.
Mitä millään muutoksella on väliä, kun olen aina sama. Ihmiset ottavat yhteyttä menneisyydestä ja ensimmäiset kysymykset ovat Vieläkö sun elämä on paskaa, tai Muistatko kun olit täällä ja otit ne lääkkeet .....
Koska voin kertoa, että pahimmillani olin osastohoidossa tai ensiavuissa lukuisia kertoja vuodessa, pahimmillaan viikottain jonkun aikaa. Ja se on näemmä kaiken nykyhetken määritelmä.

Ehkä tätä lukiessaan miettii varmaan miksi välittää? Miksi antaa muiden ihmisten määrittää oman arvosi? Jokainen kuitenkin varmaan voi ymmärtää, että kun vuosikaudet itsetuntoa on viety alaspäin ja elämänusko ollut nollissa, tässä ei niinvain uskota itseensä ja sanota että Senkun puhuvat, tai että Minä en välitä.
Kun joka kerta se koskee yhä lujemmin. Varsinkin kun ainoat asiat mitä itsestäsi kuulet, ovat pelkkää negatiivista.
Jos minä "parantuisin" tästä täysin, jättäisin lääkkeeni, kouluttautuisin ammattiin, palaisin jälleen tuottavaksi henkilöksi yhteiskuntaan, en usko että kukaan jaksaisi yhtä sinnikkäästi muistutella siitä mitä tein menneisyydessäni. Mitä sitten, se on ohi, nyt on näin.
Mutta kun edelleen olet kotona, tukien varassa, lääkityksellä, avohoidossa, kaikki "edistyminen" on yhdentekevää. Koska viet vain veronmaksajien rahat.
Jokainen mielenterveyskuntoutuja joka on käynyt sairaudet pahimman kautta ja jokainen ammattilainen tietää että kuntoutuminen harvoin tapahtuu nopeasti. Mutta harva ymmärtää että kuntoutua ei voi välttämättä koskaan, tai että kuntoudut koko elämäsi. Mihin pitäisi kuntoutua? Jos et kuntoudu tuottavaksi veronmaksajaksi, olet yhtä tyhjän kanssa.

En millään tavoin väheksy heitä, jotka selvisivät ja joista tuli jotain, mutta he ovat jo mediassa ison palstatilansa saaneet, ja vaikka blogini hiljainen puolustus niitä kohtaan jotka ei sitä palstatilaa saa, ei tule sitä saamaankaan, kirjoitan silti koska asia on minulle tärkeä.

Ehkä elän valheessa, niinkuin minulle sanottiin. Ehkä mikään ei ole muuttunut. Mutta sisimmässäni tiedän että on. Ja se lukee mustaa valkoisella ammattilaisen kirjoittamana. Kuntoutuminen kun on toisilla koko elämän kestävää.
Ehkä jonain päivänä saan sen rohkeuden olla välittämättä muiden väheksymisistä ja rakentaa hitusen olematonta itsetuntoani, tai sitten en. En voi tietää selviänkö tästä, mutta vaikka omalle elämälleni en osaa arvoa antaa, annan täyden kunnioitukseni heille mielenterveyskuntoutujille joista ei tullut tai tule jotain "suurta" tai tuottavaa vaan jotka vuosien saatossa, askelia eteen- ja taaksepäin ottaen, menevät silti eteenpäin. Jotka itse sisimmässään kokee että jokin on muuttunut. Tai vaikkei olisikaan, ovat he silti todellisia taistelijoita, hengissä pysyen kaiken kivun keskellä.