Pitkästä aikaa

Kuinka kysyykään voimia irrottautua lopullisesti jostain, jolle sydän haluaisi sanoa heti kyllä, mutta tiedät että kaikki kipeät heikosti arpeutuneet haavat vain alkaisi taas vuotaa. Kuinka haluaisit vain uskoa siihen kaikkeen hyvään mitä oli. Mutta ei. Ei enää. En pysty. Ja silti sattuu. En voi enää rikkoa itseäni. Minun täytyy olla vahva ja kävellä pois, ettei minun yli enää kävellä.

Aamukahvi ja uusi vuosikymmen, edellisestä tekstistä liikaa aikaa. Kadotin halun kirjoittamiseen. Ajelehdin vain päämäärättömänä. Vailla tarkoitusta.
Välillä jaksan elää ja nauttia. Hetkissä. Nauraa vedet silmissä.
Useimmin painun kohti pohjaa ja mietin kuinka monta vuotta vielä. Niin paljon elettyjä kipuja, kaoottisia ajanjaksoja joista ei meinannut hengissä selvitä. Vahvistivatko ne ? En tiedä, osittain. Välillä ei meinaa muistaa mistä kaikesta irti pääsi ja missä kaikessa tuli elettyä.
Kaaosten läpi kuljin ja päädyin tähän hiljaisuuteen joka tappaa hitaasti.

Jouduin hyväksymään asioita joita en enää voi saavuttaa ja se oli raskasta, vaikkakin tehtävä. Ei auta kliseet unelmien toteuttamisesta. Liian paljon aikaa ja vuosia mennyt, kipuja kerätty. Tähän pisteeseen jossa ei tunnu suurimman osan aikaa olevan yhtään mitään. En vieläkään löytänyt sitä välimaastoa, ääripäistä menin toisiin. En tiedä etsinkö sitä edes, oliko se edes mahdollista. Tähän jäin.

Muutaman kuukauden hermosärkyhelvetti on lukinnut minut lähes kaikeksi ajaksi kotiin. Jouduin taas tappelemaan hoidosta, vaikka luulin että viitisentoista vuotta riitti. Kun ei tarvinnut enää tapella psykiatrisesta hoidosta, tuli muuta. Jouduin taas todistelemaan ja menettämään malttini, raivostumaan keskellä päivystystä, yrittää pukea sisälläni olevaa huutoa sanoiksi. Sanottamaan sitä miltä tuntuu, ja kuinka vaikeaa se oli. Olin niin tottunut huutamaan asiani että sain jotain. Menemään äärimmäisyyksiin, tekemään äärimmäisyyksiä että minut kuultaisiin.

Jouduin eri syistä ambulanssiin kuin ennen ja muistan vieläkin sen kaiken mitä tunsin siinä. Katselin sitä liian tutuksi tullutta tilaa kuin itsestäni ulkopuolella. Hetken näin itseni makaamassa siinä hengettömänä, nieluputki henkitorvessa, taju poissa, paita leikattuna auki. Väsyneiden ensihoitajien ilmeet.
Ja sitten havahduin. Istun tässä tuolissa, elän ja hengitän, koskee mutta en näytä sitä. Muistot eivät unohdu silti. Ambulanssi ei tule koskaan olemaan enää paikka jossa en muistaisi sitä kaikkea kamalaa.

Kävin muutama vuosi sitten kokemusasiantuntijakoulutuksen että voisin hyödyntää sitä kaikkea mitä tapahtui, auttaa toisia. Kunnes tajusin melko pian etten pysty. En ole varmaan vieläkään siitä selviytynyt, en halua työskennellä niiden tapahtumien kanssa enää. Olen väsynyt tähän sairauden oireiden kanssa elämiseen. Ei minusta ole auttamaan. Minusta ei tullut Selviytyjää. En pysty valamaan uskoa ja tulevaisuutta rikkinäisiin ihmisiin, koska olen itsekin niin rikki. Olin siinäkin porukassa ulkopuolella. Katselin vain vierestä kun muut puhuivat vahvoina kokemuksistaan ja kertoivat miten siitä ja siitä selviytyä ja tajusin ettei minulla ole samaa kykyä seistä vahvana kokemusteni kanssa. Kaikki se sattuu vieläkin. Vertaistukiryhmätkin netissä tuntuvat nykyään saman toistolta, ja siltä etten kuulu niihinkään. Katselen ulkopuolelta kun toiset jaksavat vieläkin uskoa, menevät eteenpäin. Minä jäin tähän.

Yksinäisyys on tuntunut viime aikoina erityisen pahalta. Neljä seinää lukitsevat sisäänsä kipuilemaan fyysisesti ja psyykkisesti. Ja jos kivut antavat myöten, useimmiten en enää halua mennä mihinkään. Tai ei ole paikkaa minne mennä. Eikä tänne tule kukaan, juuri koskaan. Hengitän ja valun päivistä toisiin, jotenkin koko ajan kaiken ulkopuolella. Löydänkö koskaan paikkaani?
Tulisiko joku kylään herkemmin jos olisin toisenlainen. Jos näyttäisin itsestäni positiivisempaa puolta ulospäin. Jos olisin enemmän toisenlainen, laittaisin sosiaaliseen mediaan vaan hymykuvia ja positiivisia mietelauseita. Mutta se en ole minä ! Minä haluan näyttää aitouteni, jäädä sen kanssa vaikka kokonaan yksin.

On minulla muutama rakas ihminen, joista en voi tarpeeksi koskaan kiittää. Että jaksavat minua. Mutta kaikilla omat kiireensä, omat aikataulunsa, omat ristinsä kannettavana.

En tiedä mitä tälle blogilleni tapahtuu, kirjoitanko enää. Nyt vaan kuukausien jälkeen kun heräsin, oli liikaa lauseita mielessä jotka täytyi saada ulos.

Kuin valkeat koiperhoset

lipuivat rakastavaisten kanootit hämärissä

eroten, kohdaten, eroten ääneti.

Minä soudan yksin veneessäni.

Harmaa iltayö suhisi rannan metsästä,

apeanpunaisista pilvistä.

En tiedä mitä minä enemmällä elämällä.

Tänään oli lehden varjo lähempänä kuin ihminen

ja aallot itkivät kodittomuuttaan minussa.

Ne olivat lähellä, lähempänä kuin ihminen.

Olen elänyt ne kaikki, pilvet ja lehdet ja veden.

Mitä minä enemmällä elämällä.

Kaikki ne ovat sanomattoman kaukana.

-Solveig von Schoultz

Suom. Helena Anhava