Identiteettikriisiä

Olen halunnut kirjoittaa monta kertaa. Muutaman kerran aloittanut ja lopettanut kesken. Surettaa, että olen luopunut kirjoittamisesta. Mutta siihen on syynsä. Ja haluan avata sitä syytä. Että ehkä ymmärtäisin itsekin. 

Väsyin "sairausminään". Koin valtavaa identiteettikriisiä. Ehkä liikaa tapahtui hoidollisia asioita samaan aikaan enkä enää löytänyt itseäni. Hoitoni julkisella puolella lopetettiin, kävin varmasti viimeisen hoitokokeilun (ketamiinihoidon) ja menetin toivoni, toisaalta väsyin määrittämään itseni sairauden kautta. En enää tiennyt kuka olen, mihin kuulun.

Luovuin samoihin aikoihin lähes kaikista netin vertaistukiryhmistä, totesin etten pysty tekemään kokemusasiantuntijan tehtäviä. Olin tullut pisteeseen jossa en tuntenut kuuluvani enää mihinkään. En kuntoutujiin, en "normaaleihin työssäkäyviin", en perheellisiin, toisaalta en myöskään kroonikoihin koska en halunnut hyödyntää heille suunnattuja palveluita. 

Kävin valtavan kipuilun tajutessani joutuneeni 35vuotiaana pysyvälle eläkkeelle. Ja se kipuilu jatkuu edelleen. Jouduin luopumaan mielessäni kaikista asioista joita ehkä joskus, aikaa sitten, olin elämältäni halunnut. Tiesin että näin sen piti mennä, ettei tässä ole enää mitään kuntoutettavaa, mutta silti se oli valtava kipupiste. 

Vertaistukiryhmissä ollessani en tunnistanut itseäni enää mistään tarinoista. Se, jonka kautta olin joskus saanut valtavasti voimaa, kääntyi minua vastaan. Koin, etten kuulu sinnekään. Luin ihmisten tarinoita kuntoutumisesta ja toivosta, toisaalta myös osastojaksoista ja lääkekokeiluista ja huomasin etten enää löydä sieltä mitään mistä saisin voimaa. Tunsin olevani ulkopuolinen "omieni" joukossa. Se oli vaikeaa hyväksyä. 

Lopulta ymmärsin, että olen ollut liikaa sairauden keskipisteenä. En tiedä, saako kukaan kiinni mitä tarkoitan, mutta väsyin olemaan aina se sairas, kuolemaa toivova ihminen. Se jolta kysytään aina vaan vinkkejä lääkkeistä, osastoista, kuntoutuksista, hoidoista. Välillä tuntui siltä kun olisin ollut pelkkä infopuhelin ihmisille. Kukaan ei kysynyt miten minä voin, muuta kun sairauteni kautta. Kertoivat lääkekokeilujaan ja jakoivat kokemuksiaan. Ja mittani tuli täyteen. Ei tämä voi olla tällaista ! Halusin irti kaikesta tuosta. Tiesin, että tulen elämään lopunelämääni tämän sairauden kanssa, mutten halunnut että jokainen keskustelu ja kohtaaminen käsittelee sairauksia. 

 Oli pakko irrottautua. Saada elämään muuta. 

Varmasti kokemukseni voisi kääntää voimavaraksi mutta minä en ainakaan tällä hetkellä koe siihen pystyväni. Minusta ei ole luomaan kellekään toivoa, kun en usein löydä sitä vieläkään itsestäni. Tiedän, että olen tullut pitkän matkan eteenpäin. Mutta samaan aikaan en halua aina muistaa sitä missä olin ja miten olen tähän tullut. Kuten kirjoitinkin aiemminkin täällä, en koe olevani mikään selviytyjä. Tulen aina taistelemaan näiden olojen ja oireideni kanssa. Mutta se ei tarkoita ettäkö ei voisi olla muutakin. 

Oli pakko ottaa etäisyyttä ja lähteä miettimään miten minä tämän elämäni elän, kun olen kerran päättänyt jäädä. Kuka minä olen ja mitä minä haluan, niillä voimilla jotka minulla on. 

En halua enää aina muistella ja kertoa kokemuksia miltä tuntuu olla osastolla ihmisraunio tai miltä tuntuu syödä tiettyä lääkettä, tai miltä tuntuu oleminen ambulanssissa ties kuinka monennen kerran. Tai mistä minä löysin avun ja pääsin pahimmasta kaaoksesta. Minä en sitä voi kuitenkaan kellekään kertoa koska jokainen löytää sen itsestään. 

Enkä halua tällä kirjoituksella aliarvioida vertaistuen tärkeyttä. Vertaistuki on se joka on ollut tärkeintä, ilman sitä en olisi enää tässä. Mutta aikansa kutakin. Tottakai vieläkin tarvitsen sitä, ja annan sitä, mutta en enää niin intensiivisesti.

Toisaalta kaipaan valtavasti kirjoittamista enkä tiedä osaanko kirjoittaa mistään muusta kun kokemuksistani, mutta nyt tarvitsen taukoa. En tiedä mitä tälle blogille tapahtuu mutta olkoon nyt vielä olemassa. 

En vieläkään ole ehkä löytänyt paikkaani, mutta olen silti saanut jotain muuta elämääni. Vaikka masennus upottaa vähän väliä. Löysin vapaaehtoistyön vähäosaisten auttamisessa jossa käyn kerran viikossa. Se on tuntunut todella hyvältä ja oikealta. Olen tehnyt pieniä reissuja parhaan ystäväni kanssa. Yritän löytää vielä lisää, sitten kun taas jaksan etsiä. Nyt joulunaika näyttäytyy tavanomaisen synkkänä. 

Voi olla, että jonain päivänä voin taas palata kirjoittamaan enemmän, mutta nyt tuntuu tältä.