keskiviikko 30. toukokuuta 2018

"Sinä piiloudut sairautesi taakse"

Piiloutua sairauden taakse, tuo lause joka on kyllästymiseen asti kuultu.
Anteeksi kun en osaa seistä sairauteni edessä ylväänä ja vahvana täynnä taistelutahtoa hymy huulilla. Sinä et tiedä minun polkuani. Tämäkin teksti on todennäköisesti pelkkää selittelyä ja piiloutumista. Siellä minä olen, sairaudessani. Kuitenkin minussa on myös muuta. Minä en selitä jokaista liikettäni sairaudellani, mutta minä en voi elää ottamatta sitä huomioon koska se valtaa minua. Se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni, se rajoittaa tekemisiäni, se tunkee mieleeni, se tekee minusta välillä raivokkaan ja käyttäytymisestäni hirveän.

Minä olen taistellut tätä helvetin sairautta vastaan liian pitkään. Lopulta se piti ottaa osaksi elämääni koska tajusin etten pääse irti. Minä en tahallani peru menoja, jätä tulematta. Voi kunpa minä voisin elää sellaista elämää kun haluan. Olen joutunut luopumaan suurimmista unelmistani sairauden kautta. Joten anteeksi kun joudun joskus selittämään asioita sairauteni takia.

Sanooko kukaan syöpäsairaalle että sinä piiloudut sairauden taakse. Tai jollekin jolta on jalka poikki. Se näkyy. Ei tarvitse piiloutua. Tämä ei näy.

Sairauteni tekee minusta joskus itsekkään, mutta se en ole minä, tämän muistutuksen sain eilen psykiatriltani. Se on sairauteni.
Tottahelvetissä haluaisin tehdä juuri niitä asioita joita haluaisin mutta en aina pysty. Jos se on piiloutumista, sinä et ymmärrä mitään. Voit sanoa ymmärtäväsi, mutta et ymmärrä. Teot puhuvat enemmän kun sanat.

Minä olen väsynyt selittämään, minä olen väsynyt tähän oireiluun joka pahenee jokaisesta stressistä ja kriisistä. Ja tätäkään ei saisi tehdä, selittää, koska piiloudun taas. Itseasiassa olen hyvin näkyvä. En suostu pitämään näitä asioita sisälläni, vaan kertoa millaista tämä on. Taistella sen puolesta että ymmärrys lisääntyisi, vaikka tuntuu kun taistelisin tuulimyllyjä vastaan.

Minulla on silti vastuu teoistani, en selitä jokaista asiaa sairauteni kautta. Joskus tein niin. Se oli sitä aikaa kun ei ollut mitään suodattimia, kun olin diagnosoitu väärin kaksisuuntaiseksi. Ja jokainen energia oli hypomaniaa ja jokainen notkahdus masennusta. Elin silloin diagnoosini kautta joten tiedän mitä se on.

Olen uinut meren aalloissa pitkästä aikaa ja tuntenut sen äärettömän vapauden mitä en mistään muualta saa. Nauttinut niistä pienistä hetkistä. Ja nyt tuntuu että siitäkin minua syytetään. Että kun pystyy tiettyyn asiaan ja toiseen ei. Monta kesää olen asiasta vaan haaveillut ja piiloutunut itsenivihani kanssa omaan luolaani ja kuoreeni.


Sinä käskit minun katsoa itseäni peiliin ja minä katsoin. Hetken. Hetki kauemmin niin olisin rikkonut koko peilin vasaralla.
Olen pahoillani etten ole sellainen kun sinä toivoit, halusit.
Kun minä kuljen metroissa aamuisin, minä toivon että voisin olla kuin nuo muut, menossa töihin, työntämässä lastenrattaita.
Pidän aurinkolaseja ja itken niiden suojassa. Olen ulkopuolella, haaveeni haudattuina, jokapäiväinen taistelu meneillään. Jaksanko vielä vai luovutanko.
Ostanko köyttä ja köytän kivirepun selkään ja huuhtoudun meren aaltoihin. Ei minusta ole siihenkään.
Joskus hymyilen ja nauran mutta hetken päästä kaikki on tyhjempää kun ikinä aiemmin.

Sinä olet padonnut tunteitasi minua kohtaan kaikki nämä vuodet vaikka olen pyytänyt avoimuutta. Ja sitten oksennat ne päälleni kertaheitolla. Mietin oliko kaikki koko ajan tekopyhää, kulissia, valhetta.

Koko kevät on ollut raskasta, olen jaksanut jotenkin ja yrittänyt hoitaa sen minkä pystyn, mennyt yli voimien, väsynyt, itkenyt, purrut hammasta, jaksanut väkisin. Ja sitten saanut viikon jolloin olen nauttinut merestä ja sinä syytät minua siitä. Yksi ainut meno, peruminen, vaikken edes lupautunut kokonaan, ja en yhtäkkiä välitä kenestäkään.
Olen raivona, surullinen, pettynyt. Kukaan teistä ei ymmärtänyt. Ei tule koskaan ymmärtämään.
Teillä on jälkikasvunne, tehtävänne, täytetyt unelmanne, rakkautta, haaveita, arkisia ongelmia, arkisia tehtäviä. Minulla on taisteluni, tyhjä kotini, ainainen ulkopuolisuuteni, täyttämätön tyhjyys joka ei täyty koskaan vaikka kuinka yritän.

En koskaan valinnut tätä. Miksi olisin.
Yritän selvitä päivästä toiseen pitäen elämäni rappeutuneesta reunasta kiinni. Te ette tule koskaan tietämään mitä se on. Ja silti syytätte minua siitä.


Piiloudun sairauteni taakse, koska en osaa olla edessä, elää, sairauteni vei minut. Täytti maailmani.
Mutta helvetti että minussa on muutakin. Te ette koskaan halunneet sitä nähdä. Edes kysyä.

1 kommentti: