maanantai 6. tammikuuta 2020

Pitkästä aikaa

Kuinka kysyykään voimia irrottautua lopullisesti jostain, jolle sydän haluaisi sanoa heti kyllä, mutta tiedät että kaikki kipeät heikosti arpeutuneet haavat vain alkaisi taas vuotaa. Kuinka haluaisit vain uskoa siihen kaikkeen hyvään mitä oli. Mutta ei. Ei enää. En pysty. Ja silti sattuu. En voi enää rikkoa itseäni. Minun täytyy olla vahva ja kävellä pois, ettei minun yli enää kävellä.

Aamukahvi ja uusi vuosikymmen, edellisestä tekstistä liikaa aikaa. Kadotin halun kirjoittamiseen. Ajelehdin vain päämäärättömänä. Vailla tarkoitusta.
Välillä jaksan elää ja nauttia. Hetkissä. Nauraa vedet silmissä.
Useimmin painun kohti pohjaa ja mietin kuinka monta vuotta vielä. Niin paljon elettyjä kipuja, kaoottisia ajanjaksoja joista ei meinannut hengissä selvitä. Vahvistivatko ne ? En tiedä, osittain. Välillä ei meinaa muistaa mistä kaikesta irti pääsi ja missä kaikessa tuli elettyä.
Kaaosten läpi kuljin ja päädyin tähän hiljaisuuteen joka tappaa hitaasti.


Jouduin hyväksymään asioita joita en enää voi saavuttaa ja se oli raskasta, vaikkakin tehtävä. Ei auta kliseet unelmien toteuttamisesta. Liian paljon aikaa ja vuosia mennyt, kipuja kerätty. Tähän pisteeseen jossa ei tunnu suurimman osan aikaa olevan yhtään mitään. En vieläkään löytänyt sitä välimaastoa, ääripäistä menin toisiin. En tiedä etsinkö sitä edes, oliko se edes mahdollista. Tähän jäin.

Muutaman kuukauden hermosärkyhelvetti on lukinnut minut lähes kaikeksi ajaksi kotiin. Jouduin taas tappelemaan hoidosta, vaikka luulin että viitisentoista vuotta riitti. Kun ei tarvinnut enää tapella psykiatrisesta hoidosta, tuli muuta. Jouduin taas todistelemaan ja menettämään malttini, raivostumaan keskellä päivystystä, yrittää pukea sisälläni olevaa huutoa sanoiksi. Sanottamaan sitä miltä tuntuu, ja kuinka vaikeaa se oli. Olin niin tottunut huutamaan asiani että sain jotain. Menemään äärimmäisyyksiin, tekemään äärimmäisyyksiä että minut kuultaisiin.

Jouduin eri syistä ambulanssiin kuin ennen ja muistan vieläkin sen kaiken mitä tunsin siinä. Katselin sitä liian tutuksi tullutta tilaa kuin itsestäni ulkopuolella. Hetken näin itseni makaamassa siinä hengettömänä, nieluputki henkitorvessa, taju poissa, paita leikattuna auki. Väsyneiden ensihoitajien ilmeet.
Ja sitten havahduin. Istun tässä tuolissa, elän ja hengitän, koskee mutta en näytä sitä. Muistot eivät unohdu silti. Ambulanssi ei tule koskaan olemaan enää paikka jossa en muistaisi sitä kaikkea kamalaa.


Kävin muutama vuosi sitten kokemusasiantuntijakoulutuksen että voisin hyödyntää sitä kaikkea mitä tapahtui, auttaa toisia. Kunnes tajusin melko pian etten pysty. En ole varmaan vieläkään siitä selviytynyt, en halua työskennellä niiden tapahtumien kanssa enää. Olen väsynyt tähän sairauden oireiden kanssa elämiseen. Ei minusta ole auttamaan. Minusta ei tullut Selviytyjää. En pysty valamaan uskoa ja tulevaisuutta rikkinäisiin ihmisiin, koska olen itsekin niin rikki. Olin siinäkin porukassa ulkopuolella. Katselin vain vierestä kun muut puhuivat vahvoina kokemuksistaan ja kertoivat miten siitä ja siitä selviytyä ja tajusin ettei minulla ole samaa kykyä seistä vahvana kokemusteni kanssa. Kaikki se sattuu vieläkin. Vertaistukiryhmätkin netissä tuntuvat nykyään saman toistolta, ja siltä etten kuulu niihinkään. Katselen ulkopuolelta kun toiset jaksavat vieläkin uskoa, menevät eteenpäin. Minä jäin tähän.

Yksinäisyys on tuntunut viime aikoina erityisen pahalta. Neljä seinää lukitsevat sisäänsä kipuilemaan fyysisesti ja psyykkisesti. Ja jos kivut antavat myöten, useimmiten en enää halua mennä mihinkään. Tai ei ole paikkaa minne mennä. Eikä tänne tule kukaan, juuri koskaan. Hengitän ja valun päivistä toisiin, jotenkin koko ajan kaiken ulkopuolella. Löydänkö koskaan paikkaani?
Tulisiko joku kylään herkemmin jos olisin toisenlainen. Jos näyttäisin itsestäni positiivisempaa puolta ulospäin. Jos olisin enemmän toisenlainen, laittaisin sosiaaliseen mediaan vaan hymykuvia ja positiivisia mietelauseita. Mutta se en ole minä ! Minä haluan näyttää aitouteni, jäädä sen kanssa vaikka kokonaan yksin.

On minulla muutama rakas ihminen, joista en voi tarpeeksi koskaan kiittää. Että jaksavat minua. Mutta kaikilla omat kiireensä, omat aikataulunsa, omat ristinsä kannettavana.

En tiedä mitä tälle blogilleni tapahtuu, kirjoitanko enää. Nyt vaan kuukausien jälkeen kun heräsin, oli liikaa lauseita mielessä jotka täytyi saada ulos.


Kuin valkeat koiperhoset
lipuivat rakastavaisten kanootit hämärissä
eroten, kohdaten, eroten ääneti.
Minä soudan yksin veneessäni.

Harmaa iltayö suhisi rannan metsästä,
apeanpunaisista pilvistä.

En tiedä mitä minä enemmällä elämällä.
Tänään oli lehden varjo lähempänä kuin ihminen
ja aallot itkivät kodittomuuttaan minussa.
Ne olivat lähellä, lähempänä kuin ihminen.

Olen elänyt ne kaikki, pilvet ja lehdet ja veden.
Mitä minä enemmällä elämällä.

Kaikki ne ovat sanomattoman kaukana.

-Solveig von Schoultz
Suom. Helena Anhava

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kohti pohjaa

Kontrastit muuttuvat vääriin suuntiin.
Valun kohti tuttua pohjaa jossa olen ollut niin kauan. Pyrkinyt ylös, räpiköinyt, painunut taas kohti pohjaa. Syvälle jonnekin jossa näen kaiken vain harmaana tai mustana.
Peilaan elämääni muihin. Löydän itseni juhannusaattona itkemästä peiton alta. Muistan taas miten vihaan juhlapyhiä.
Avaan sometilini ja jokainen päivitys saa itkemään. Mielessä pyörii lauseita Mitä minä tein niin väärin että kaikki meni näin, Miksi minua ei kutsuttu mihinkään, Miksi löydän itseni aina täältä missä vähiten halusin olla, Mikä minussa on vikana, Enkö yrittänyt tarpeeksi.

Tutut itsetuhoajatukset pyörivät mielessä. Monettako päivää jo, en jaksa laskea. Aamuisin kyyneleet tippuvat taas kahvimukiin.
Istuin yhtenä päivänä yksin rannalla enkä tuntenut minkäänlaista nautintoa. Uin eikä se tuntunut enää miltään. Lopulta huomasin tuijottavani tyhjyyteen ja huomasin kyyneleiden valuvan aurinkolasien alta. Rintaa alkoi puristaa ja paniikki pyrki sisältä ulos. Yhtäkkiä pakkasin tavarani ja hiekassa itkien puin hiekkaisia vaatteita päälle ja painelin puolijuoksulla kotiin.

Joka päivä tuttua ja kamalaa yksinäisyyttä. En kuulu tänne, koskaan kuulunutkaan. Muistot hakkaavat mieltäni vasaran iskujen lailla.

Tiivis hoitoni päättyi ja siten jouduin luopumaan viikottaisista keskusteluista. Kaiken täytyy loppua. Minä en ollut kuntouttamisen arvoinen. Minusta ei tullut mitään. Siksi en ansaitse enää hoitoakaan. Pärjää omillasi, jotenkin. Seurataan kerran kuukaudessa, ei ole muuta. Resurssit valuvat hukkaan kohdallasi. Psykani ei noita sanoja sanonut, mutta yhteiskunta sanoi. Huusi. Mene pois, ei sinusta mitään tule.
Lompakossa eläkekortti muistuttamassa siitä.

Kaikki tutut kliseet tuntuvat naurettavan typeriltä, jos edes naurattaisi.
Kyllä tämä tästä ohi menee, Paistaa se aurinko risukasaankin .... Paskat tämä ohi mene, mistä sen kukaan voi tietää? Ei tänne paista mikään.

Kirjoitan tätä vaikken löydä tästä mitään, oksennan ajatukseni, ne rumat ja synkät koska en osaa muutakaan. Kaikki on niin rumaa, kaikkialla. Oksettavan typerää, koko elämä. Minä. Tämä koti ja nämä seinät. Kaikki tuolla ulkomaailmassa. En löydä enää mitään. Heittäkää köyttä että pääsen tästä. Solmin siitä silmukan ja lopetan tämän.

Tämä teksti tuntuu julkaisukelvottomalta, mutten enää välitä.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Hyvästit vaarille

Raskaat ajat, menetys ja suru.

Ehkä tämä on kuitenkin sellainen suru, joka saa näkemään asiat eri tavoin. Tämä on elämään kuuluvaa kuolemaa. Tämä ei ole sairautta, ei mieleni synkkyyttä. Tämä on irti päästämistä, luopumista. Kuolevaisuuden näkemistä itsestä irrallaan.

Menetin rakkaan ja läheisen vaarini reilu kuukausi sitten.
Olin elänyt pitkiä jäähyväisiä jo muutaman vuoden. Alzheimer on hirveä sairaus. Siinä ihmisen menettää pala palalta, sitten lopulta kokonaan. Olin tiiviisti mukana vaarini hoidossa, näin läheltä taistelun sairautta vastaan.
Sitä monesti sanotaankin, että Alzheimer on omaisten sairaus ja niinhän se on. Se ei ehkä sairastuneelle itselleen ole niin paha vaan meille omaisille, jotka joudumme katsomaan läheltä kun sairastunut menee omiin maailmoihinsa, sairautensa harhoihin.

Minulla ei ollut omakohtaista kosketuspintaa muistisairauksiin ennen vaarini sairastumista. En koskaan voinut kuvitella kuinka raskasta se on. Olin toki lukenut muistisairauksista, mutta läheltä näkeminen ja kokeminen on kuitenkin aivan eri asia. Tavallaan koin kaiken vihan itse sairautta kohtaan jo vaarini eläessä. Kaiken ymmärtämättömyyden, avoimet kysymykset vailla vastausta. Ja kun vaari päästi lopullisesti irti elämästä, oli se tavallaan helpotus. Toki hirvittävä suru, mutta menetystä olimme kaikki läheiset kokeneet jo pitkään. Kun rakas ihminen menettää taitojaan yksi toisensa jälkeen. Sen jälkeen jää vain suru. Ei tarvitse enää kokea vihaa itse sairautta kohtaan koska se kaikki on jo läpikäyty. Asiat menivät näin eikä kukaan voinut sille mitään.

Sydän on ollut surusta rikki. Hautajaisissa itkin arkulla enkä saanut kukkienlaskussa sanottua muuta kun Hyvästi rakas vaari. Mutta kaikki oli jo sanottu hänen eläessään. Olen kiitollinen siitä että mitään ei jäänyt sanomatta tai tekemättä.

Ja kaiken sen jälkeen jokainen pieni murunen elämän hyviä hetkiä on tuntunut itkettävän kauniilta. Kontrasti ! Romahdan edelleen välillä ikävästä ja surusta, painaudun peiton alle itkemään. Mutta olen myös löytänyt hymyä kasvoiltani meren aalloissa ja rakkaiden ihmisten lähellä. Vaarini oli aina niin täynnä elämää, että ehkä hän jätti minulle sen, että osaan ottaa edes pienen osan siitä mukaan omaan elämääni. Tarttua hetkeen. Hän kulkee aina sydämessäni mukana.


Kirjoitin vaarilleni "kirjeen" jonka liitän tähän loppuun.

Rakas vaari, minulla on sydäntä raastava ikävä sinua. Tänään se iski tajuntaani. Että se ihminen, jolle riitin omana itsenäni, on poissa. Se lähes ainut ihminen, joka ei vaatinut minulta yhtään enempää tai vähempää kun mitä olen. Olit minulle enemmän kun pelkkä vaari. Olit ystäväni, puolustajani, kannustajani, auttajani, esikuvani, niin rakas ja läheinen. Minä en meinaa kestää ajatusta siitä, etten voi tulla enää katsomaan sinua hoitopaikkaasi jossa iloisesti vilkutit nähdessäni minut. Sinä et ole enää siellä. Olet ikuisesti poissa.


En koskaan unohda niitä kertoja, kun puolustit minua, kun näytit kaikille että minä olen muutakin kun rikkinäinen ja sairas. Toit esiin vahvuuksiani paikoissa joissa ylistettiin muiden saavutuksia. Tiesit aina sanomattakin etten kuulu joukkoon. Huomasit minut. Aina ja kaikkialla. Sinä olit apunani kun olin vailla asuntoa, tai kun jouduin sairaalaan, olit yleensä ainoana ja ensimmäisenä katsomassa minua. Muistan yhden myöhäisen illan kun sain leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita ja lähdit viemään minua sairaalaan. Kukaan muu ei sitä olisi voinut tehdä. Sinä autoit ja toivon, että ymmärsit kuinka kiitollinen olen siitä kaikesta.

En ollut aina paras lapsenlapsi ja meilläkin oli erimielisyytemme, mutta kaikesta selvisimme ja pääsimme ymmärrykseen. Sinä halusit ymmärtää. Sitä arvostin sinussa eniten. Vaikka olit nähnyt sodat ja murheellisimmat tragediat. Et koskaan enää viimeisinä vuosinasi kyseenalaistanut sairauttani tai rikkonaisuuttani vaan hyväksyit ja otit minut aina avosylin vastaan kaikkialla. Olin aina tervetullut luoksesi. Ja sinä hymyilit ainaista hymyäsi.


Toivon että pystyin antamaan siitä edes vähän takaisin. Kun sairastuit, oli minulle itsestäänselvää auttaa sinua. Se ei ollut koskaan velvollisuus vaan puhdas halu auttaa ja antaa takaisin edes pieni murunen siitä mitä teit eläessäsi minun eteeni. Toivon että pystyin tuomaan sinulle turvaa niillä ambulanssi- ja päivystyskäynneillä kun olit hädissäsi mutta et koskaan halunnut valittaa mistään. Yritin aistia mitä voin hyväksesi tehdä ja vaatia sen minkä voin. Kahtena viimeisenä päivänäsi olit niin hauras ja kipeä, että järjellä tajusin että minun täytyy päästää irti. Olit sairautesi vuoksi puolustuskyvytön joten toivon että pystyin tehdä kaikkeni puolustaakseni sinua. Huomasin ilmeistäsi ja eleistäsi kivun määrän ja kun en ensimmäisellä vaatimisella saanut sinulle lisää kipulääkettä, tein sen uudelleen. Ja siten että varmasti sinut saatiin kivuttomaksi. Sen halusin sinulle tehdä. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen.


Muistan vieläkin hengityksesi ja kehosi heikkenemisen. Sen kun päästit viimeisillä voimillasi viimeisestä taistelutahdostasi irti ja lähdit. Se oli sinun näköinen lähtö. Kaiken surun keskellä yritän lohduttautua sillä että olet nyt kivuista vapaa, sinun ei tarvinnut kärsiä kauan.


Sinä annoit minulle niin paljon, etkä koskaan vaatinut mitään takaisin. Minulla on uskomaton määrä kauniita muistoja joita voin kantaa sydämessäni. Yritän lohduttautua niillä kun ikävä meinaa hukuttaa minut elämän tuskaan. Sinä elit täysillä jokaisen päivän vanhuudestasi ja sairaudestasi huolimatta. Jokaisen pitäisi ottaa oppia sinun asenteestasi. Olit monella tapaa erilainen luonteeltasi kun minä, mutta se ei haitannut välejämme. Olit esikuvani, ihminen jolta yritin ottaa opikseen niin paljon kun pystyin. Ja aion ottaa.


Minä en tiedä missä nyt olet, mutta sydämessäni toivon, että olet kivuista vapaa jossakin jossa on ikuinen rakennusprojekti ja paljon työkaluja sinulle joka aina halusit tehdä käsilläsi jotain etkä pysynyt aloillasi. Sinä, vaari, pysyt aina sydämessäni, eikä rakkauteni sinuun koskaan kuole. 

***




lauantai 6. huhtikuuta 2019

Lopussa

Makaan sohvalla liikkumattomana. Kuulen ulkoota autojen ääniä, pienien lapsien kiljahduksia. Rapussa kolahtaa ovet. Ihmiset lähtevät kauniiseen ulkoilmaan.
Minä vedän verhoja enemmän kiinni. Poistan jokaisen valojuovan joka yrittää pyrkiä sisään. Yhtäkkiä ajatuksia ja lauseita on liikaa. Nousen ylös, kuin viimeisin voimin.
Olen niin väsynyt.
Silmät itkusta turvonneina. Haluaisin vain nukkua, mutten pysty. Tulen koneelle. On pakko saada nämä ajatukset ulos.

Kun näin hetken elämää, joka oli joskus minunkin, ja tipahdin siitä, kykenemättömänä siihen, vajosin syvälle. Jonnekin todella syvälle.
Mietin kauan ottaako riski ja kokeilla pystynkö minä. Otin riskin. Se hetki kun pystyin, oli liian ohikiitävä. Siinä oli hetken hyvä. Toisessa hetkessä tunsin ahdistukseni joka solullani. En pysty tähän, ei, ei enää. Älkää tulko ja näyttäkö minulle enää sitä minkä jo menetin kauan aikaa sitten.
Työnnän sen pois. Olen juurtunut suruuni. Ei minussa ole enää muuta.
Ettekä te ymmärrä minua ! Kukaan !

Poltan tupakkaa ja mietin tuttuja ajatuksia. Harmi kun parveke on niin matalalla. Juoksisinko tuon ohimenevän auton alle. Jaksaisinko kävellä metrolaiturille odottamaan seuraavaa metroa jonka alle mennä. Sitoisinko itseni kivireppuun ja hyppäisin mereen. Olisiko lääkekaapissani tarpeeksi lääkkeitä. Mistä saisin köyttä. Antakaa minulle jotain, tuokaa pullossa myrkkyä. Haluan loppua.
Ei, ei enää. Ei näitä tunteita. Ei yrityksiä kohti elämää. En pysty tähän.

En löydä enää mistään mitään. Tämä teksti joka käsistäni tulee, tulee suoraan tämänhetkisistä ajatuksistani. En jaksa oikolukea, en korjata, en hävetä, en poistaa.

Minusta ei ole mihinkään. Mielessäni pyörivät kuvat minusta itsestäni verisissä lammikoissa, hengettömänä hukkuneena meren aaltoihin, käsi sinertävänä viimeisessä puristuksessa, kaulassa jälkiä. Edes se mitä tapahtuu sitten, ei pelota enää.

Miksi ne kaikki ambulanssit tuli aikanaan ajoissa, miksi ne kaikki ihmiset pelastivat minut vain tullakseni tällaiseksi, ihmisraunioksi, vailla elämää johon pystyä.

Minä en tahdo mitään enää. En ainuttakaan kättä johon koskea, en ainuttakaan halausta, en ainuttakaan hetkeä.
Antakaa minun mennä pois. Onnistua, edes siinä viimeisessä.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Sanavirtaa

Minä vihaan epävakautta itsessäni.
Minä en löydä tästä mitään hyvää. Joskus sairaudesta joku löytää jotain hyvää, jotain minkä vuoksi joku asia näyttää paremmalta. Kontrasti. Tässä ei ole sitä. Tai en ainakaan näe. Minä vihaan tätä kirottua häiriötä. Ei kai sitä sairaudeksi lasketakaan. Tätä ikuista mukanani kulkevaa leimaa. Kuin tatuoituna otsaani.

Jos aiempina vuosina oli eri tavoin kaaosta, nyt on taas, toisella tapaa.
Muistutan itseäni siitä, etten enää mene osastolta toiselle tai kuormita päivystyspoliklinikoita, en makaa lääkehiilet suussa ensiavuissa tai makaa ambulanssissa tuskaani huutaen ties kuinka monetta kertaa. En istu poliisiauton takaosassa tai putkassa.
Mutta rimpuilen edelleen, kuin jonkun mustan raivon vallassa. Sotken kaiken mihin kosken. Voinko vedota epävakauteen, kun siitäkin aina huomautetaan? Olenko yksinkertaisesti vain paha ihminen, eksyksissä, osaamatta elää. Kuolemaa hapuillen. Rauhaa vailla. Muistan yhden laulun sanat jotka tulee mieleen, jota hoin joskus niin paljon koska se kiteyttää tätä kaikkea.

"Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen 
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen"

Tavallaan kaikki jatkuu samana, vaikkei kuitenkaan. Keinot vaihtuu, mutta ajatukset pysyvät samoina. Tämä ajatuskehä, vuosikaudet jatkuneena, tukahduttaa.
En tee tätä tahallani, ajattele näin, toimi näin, mutta onko väliä edes sanoa sitä. Lopulta jää todella yksin. Ja on helppo jäädä. Vaikka ei aina haluaisi.
Näiden seinien sisällä saan olla oma rikkonainen itseni, ei tarvitse pettyä, altistaa itseäni uusille ja uusille kriiseille. Mutta ei myöskään kokea, elää, kuulua mihinkään.

Se tyhjyys ei kuitenkaan häviä. Se kulkee ammottavana varjona mukana, minne vain menenkään. Ja se ettei kuulu mihinkään. On nuo toiset, ja minä. Ei koskaan me. Ei mikään porukka, mikään joukko mihin kuulua.

Istun hiljaa ja tuijotan, yritän välillä hymähtää jollekin, etten näyttäisi niin synkältä. Mutta kuitenkin kuin omassa maailmassani kaikkialla. Huomaan ihmisten katseet, näen tai kuvittelen että he haluavat että poistuisin.
Vaikea ajatella vuosien takaisia aikoja, jolloin hämärästi muistan, joskus olleeni se porukan äänekkäin. Mieleeni nousevat jotkut yksittäiset muistot ja porukat jossa olin se naurava, jotenkin esillä, en liikaa, mutta kuitenkin. Ehkä joskus liikaakin. Vaikea muistaa. En voi kuvitella enää sellaista.

Ristiriita. Tavallaan halu kuulua johonkin, tavallaan ei. Missään ei ole hyvä. Ei täällä, tässä. Ei ulkona, ulkopuolella.

Käytän edelleen samoja sanoja ilmaista pahaa oloani. En tiedä muusta. Yritän opetella. Vaihtaa sanamuotoja. Ei vastakaikua. He näkevät minussa edelleen sen saman, on samantekevää miten sanon. Enhän voi muuttua, vaikka yritän.
En näe sitä mitä psykiatrini näkee. Hän puhuu aina siitä kuinka tunnistan tunteeni paremmin, osaan analysoida tilanteita ja tunteitani. Kuuntelen kuin ulkopuolelta, en tunnista itseäni.


Etsin rauhaa itsestäni, jotain sisäistä tasapainoa, ja mietin löydänkö sitä koskaan. Tulenko aina olemaan tämä, tällainen. Millainen haluaisin olla, en edes tiedä. Olen yrittänyt niin paljon. Nousta. Jatkaa. Taistella. Pudota uudestaan. Nousta taas.
Luovutanko, vai kurkotanko elämää kohti vielä kerran. Kerään sirpaleet, pystynkö rakentamaan enää uutta. Hyväksyn sen että ehjää ei enää saa. Mutta edes säröillään olevaa, jotain uutta.
Kliseet pyörivät päässä, "Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa", onko todella. Minullekin?

Tämä teksti on yhtä sekava kun mieleni, enkä alunperin edes tiennyt mistä kirjoittaa. Aiheet loppuvat. Ei ole mistä ammentaa uutta.
Kaipaan kuitenkin niitä aikoja kun kirjoitin niin paljon, yöt läpeensä.
Muistan ne yöt, kun useinmiten kirjoitusmusiikkinani oli Anathema ja kirjoitin niin että lopulta käsiin koski. Pelkään että menetän tämänkin. Sanat. Kirjoittamisen. Siksi yritän.
Kirjoittamista.
Muusta en tiedä.


maanantai 28. tammikuuta 2019

Kyyneleet

Minä olen toistanut samoja sanoja ja lauseita vuodesta toiseen.
Siksi en ole nähnyt enää tarvetta kirjoittaa, koska aiheita ei ole.

Unohdin sen kaiken kauniin mitä olen kokenut.
Kirjoitan kuitenkin, silläkin uhalla. Koska en osaa nyt muuta.

Muistan niitä aamuja kun kyyneleet tippuivat pisaroina kahvimukiin, ja huomaan että olen siinä taas. Tässä, kyyneleet kahvimukissa, raskas paino harteilla, tuhoontuomitut viimeiset päivät kiristämässä kaulaani. Verhot kiinni, ulkona valkeus. Musiikki täyttää pääni, sanat pyörivät näppäimistöllä.

Kuinka paljon haluankaan taas pois, ja minua suututtaa kirjoittaa siitä. Miksi on niin vaikea lähteä, mitä tänne jää, jääkö mitään.

Minä katson kuvia viime kuukausilta ja itken lisää. Muistoiksi jäävät nekin. Miksi rikoin taas kaiken, onko kaikki minun syytäni, miksi olen enää olemassa. Ei ole enää kysymysmerkkejä, on vain pisteitä.

Minä mietin niitä kaikkia ihmisiä jotka aloittavat uutta viikkoa, tekevät merkintöjään kalentereihinsa, kiiruhtavat työpaikoilleen, pukevat lapsiaan. Kuinka normaaleja asioita heillä on elämässään, tasapaksua arkea jonka arvon ehkä joskus tuntee vasta menettäessään.

Ja minä mietin tätä hetkeä ja itseäni, sitä kuinka tässä ei ole mitään normaalia tai tasapaksua arkea. Ajatukseni liitelevät kuvina itsestäni lumihangessa kuolleena, metrokiskoilla palasina, autotiellä rekan yliajamana, sängyssäni pillerivaahtoa suuni ympärillä iho kylmänä. Näen niiden kaikkien ihmisten ilmeitä ja eleitä jotka korjaavat minua pois tästä maailmasta.

Näen kuvia hautajaisistani. Kuinka ne vähäiset ihmiset yrittävät sanoa jotain kaunista minusta, vaikka mitään sellaista ei ole.
Näen kahvin tippuvan muistotilaisuudessa, näen ihmiset.
Kuinka he muka kaipaavat, vaikka tuntevat vain helpotusta. Huokaisevat viimein.
Ja maailma jatkaa kulkuaan.

Minä en osaa sanoa enempää.
Kahvi on loppu. Kyyneleet näppäimistöllä.

torstai 25. lokakuuta 2018

Liian sairas

Mieli on kirjoittanut tätä tekstiä päässäni monet unettomat yöt ja pitkät tyhjät päivät. Olen pelännyt kai kirjoittaa tätä, pukea totuutta sanoiksi, mustaa valkoiselle. Päätin että tämän täytyy kuitenkin tulla ulos. En tiedä paininko aiheeni kanssa yksin, olenko ainut joka tuntee näin, miksi reagoin näin voimakkaasti. Kuitenkin kun koko keho tuntee mielen lisäksi ahdistuksen ja näyttää sen erilaisina oireina, ajattelin että on pakko saada tätä ulos. Jäsentää ajatuksiaan.

Minulle haetaan pysyvää eläkettä. Joku voisi ajatella sen olevan hyvä. Varmasti monet. Monelle se on helpotus. Olen roikkunut eripituisissa pätkissä määräaikaisella eläkkeellä jo vuodesta 2005 lähtien. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut siitä stressiä. Mikä tässä kaikessa sitten niin ahdistaa?

Kun teimme "haastattelua" eläkelausuntoon, itkin lähes koko sen ajan. Kävimme läpi hoitohistoriaani ja jouduin muistelemaan kaikki epäonnistumiset uudelleen ja uudelleen. Tällä hetkellä on myönnettynä määräaikainen eläke vuoteen 2020 saakka, mutta haemme tätä nyt, koska tiivis hoitosuhteeni päättyy keväällä ja nyt on aika. Tiesin tämän tulevan, mutten koskaan ajatellut reagoivani näin voimakkaasti. Tiedän realiteetit, tiedän sen olevan ainut vaihtoehto. Silti en pääse näistä ajatuksistani. Tuntuu vähän siltä kun kaikki ne haudatut pienet toivonkipinät sammutettaisiin. Ne on jossain todella syvällä sisällä.
Tiedän kyllä senkin, että pysyvän eläkkeen voi keskeyttää ja kaiken muunkin. Sekään ei auta. Haluan painottaa sitä että tämä on minun prosessini enkä ajattele muiden kohdalla pysyvän eläkkeen olevan mikään maailmanloppu.

B-lausuntojen lukeminen on aina yhtä surullista ja synkkää. Ei niissä paljoa toivoa ole ollut vuosiin. Kuitenkin pysyvän eläkkeen lausunto on se kaikkein pahin, ja vaikka lääkärini suositteli etten edes lukisi sitä, haluan lukea ja hän tiesi sen sanomattakin että tulen sen lukemaan, minut tuntien. Siinä lääkärin täytyy pukea sanoiksi se totuus ettei minusta ole enää kuntoutumiseen. Että olen kroonikko. Hoitoresistentti. Että hoito ei ole toiminut kuntoutuakseni takaisin yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi.

Kun puhun tästä aiheesta, useimmat eivät ymmärrä. Olen todella yksin tämän kanssa.
Ajattelevat että se on minulle helpotus. Vaikka se on kaikkea muuta. Vaikka mieli tietää realiteetit, mieli taistelee kuitenkin sitä vastaan että minut leimataan kroonikoksi, sellaiseksi jota ei voida enää kuntouttaa.

Onhan lausunnoissani lukenut jo vuosikausia että on epätodennäköistä että koskaan tulen työkykyiseksi. Minulle on sanottu jo liki kymmenen vuotta sitten että saisin pysyvän eläkkeen jos hakisin. Olen kokenut sen aina lannistavana. Miksi minun kohdallani ei yritetty?
Kaikkein pahinta tässä on kai juuri se, että ei yritetty. Yritin itse kolmannen sektorin palvelujen kautta saada jotain kuntouttavaa elämääni, kukaan ei koskaan sitä minulle ehdottanut. Minut on leimattu jo sairauteni alkuvaiheissa vaikeaksi tapaukseksi joka ei tule koskaan tästä "parantumaan". Koskaan ei haettu psykoterapiaa vaikka kysyin sitä useasti. Ei voi. Et tule sitä saamaan. "Olet liian vaikeasti sairas, liian vaikeasti oirehtiva, et tulisi kestämään.", tuota on sanottu jo viitisentoista vuotta sitten. Ja se on tottakai jättänyt jäljet. Eikö juuri vaikeasti sairas tarvitsisi kuntoutusta, kunnon hoitoa? Ja mitä menetettävää olisi ollut yrittää? Ei minun kohdallani, koska sitä pidettiin aina niin epätodennäköisenä, että tästä selviydyn takaisin työelämään.

Samaan aikaan kuulen ympäriltäni, monesta suunnasta, mielenterveyskuntoutujien työkykyselvityksistä ja psykoterapiahakemuksista, ja mietin enkö minä ollut sen kaiken arvoinen. Minkä takia minut leimattiin niin aikaisin. Jotkut eivät edes niitä haluaisi ja kiroaa kun pitää todistella. Minä en koskaan saanut tilaisuutta. Tiedän, että sairaushistoriani on todella rankka ja vaikea. Osastojaksoja ja ensiapukäyntejä ei enää pysty laskemaan, lääkkeistä puhumattakaan.
Ja sitten hyvin usein olen kuullut etten itse ole yrittänyt. Että itse olen luovuttanut. Kukaan ei tunne minua taistelijana. Kyllä minä olen taistelija. En todellakaan olisi tässä muuten. Ehkä luovutin jossain vaiheessa, mutta mitä muuta pystyin tekemään kun kukaan muukaan ei uskonut, tai antanut edes mahdollisuutta.

Moni ei tiedä, että koitin viimeiseen asti roikkua työelämässä. Vaikka mieli oli rikki, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan, koitin samaan aikaan pitää kasassa vaikeaa parisuhdetta. Palasin sairauslomapätkiltä töihin vaikka vastaanotto oli julmaa ja silloinen pomoni kiusasi ja tivasi sairauslomistani. Jouduin usein tuntikausia jännittämään ja itkemään soittaakseni taas etten pysty. Sain usein vastaanotoksi huutoa ja ivailua. Mainittakoon nyt vielä sekin että silloinen pomoni urkki diagnoosikoodit netistä ja kertoi ne koko työyhteisölle. Yritti jopa evätä sairausloman palkkaa vedoten itseaiheutettuun sairauteen. En tuostakaan koskaan nostanut meteliä vaikka asia korjattiin työsuojeluvaltuutetun kautta.
Saatoin palata lähes suoraan osastolta takaisin töihin. Silti yritin kunnes en enää jaksanut.

Ehkä sekin, että minun tunteitani on aina vähätelty, sanottu miten minun kuuluisi tuntea, tunnen nytkin että en saisi tuntea näin. Pitäisi vaan ottaa totuus vastaan ja lakata miettimästä menneitä. Mennyttä ei voi muuttaa, katkeroitua ei saa. En kuitenkaan pysty siihen.

Psykoterapiaa ei voi enää hakea, koska sieltä tulisi hylky. Sairauteni on liian kroonistunut. Kela ei tue, eikä minulla ole niitä rahoja maksaa sitä itse. Mitään selvityksiä on turha lähteä vaatimaan koska kuntoutustukeni on jatkunut niin kauan. Monesti olen miettinyt mikä ihmeen kuntoutustuki. Missä se kaikki kuntoutus? Koen hoitoni olleen lähes aina pelkkää "tekohengitystä". Ehkä olen sitä useinmiten tarvinnutkin, mutta silti olisin edes joskus kaivannut sitä, että minuun olisi uskottu, tutkittu kunnolla ja annettu mahdollisuus kuntoutumiseen.
Muistan vieläkin kun aivan alkuvuosina sairaudessani osastolla eräs lääkäri heitti kynän pöydälle ja sanoi minun olevan mielisairas joka ei koskaan tulisi enää parantumaan. Samainen lääkäri diagnosoi minut väärin.
Nykyiset diagnoosini eivät edes täytä "mielisairauden" kriteereitä.

Menneestä on vaikea päästä yli vaikka muita vaihtoehtoja ei olisikaan.

Ensi viikolla menen lukemaan mustaa valkoisella siitä, kuinka minusta ei enää ole mihinkään. Sen jälkeen lausunto lähtee vakuutusyhtiön ja Kelan lääkäreiden päätettäväksi. Kun se päätös tulee, tiedän jo lähes varmasti tuloksen, mutta en silti voi tietää kuinka pahasti romahdan, koska tuntuu että olen romahtanut jo nyt. Päivät ovat täynnä itkua enkä saa kiinni mistään.

Elämä ei lopu tähän, minulle yritetään sanoa, mutta hoitoni loppuu seitsemän kuukauden päästä ja minut todetaan kroonisesti sairaaksi jota ei voida enää hoitaa. En ymmärrä miksi minun pitäisi olla helpottunut.
Tuntuu siltä kun kaikki pienikin toivo olisi sammunut enkä tiedä miten tästä enää jatkaa.