Tuo ilon juhla. Surun juhla. Tunteiden juhla.
Varmaan tänä päivänä monilla on vielä stressi päällä, tekevät kenties viimeisiä joululahjaostoksia, ostavat viimeisiä ruokaostoksia täysissä ruokakaupoissa, puunaavat kotia "joulukuntoon".
Itse en tee mitään. Juon aamukahvia ja tässä asunnossa ei ole joulusta tietoakaan. Tänä vuonna mulle ei ole joulua.
En kai ole ollut jouluihmisiä kun lapsena. Masennuksen raskauttamat vuodet veivät kaikesta ilon, aivan kaikista juhlapyhistä syntymäpäivistä lähtien. Juhlapyhät tulevat enää muistuttamaan siitä elämästä joka on jo kadonnut. Jossain poissa, saavuttamattomissa.
Joulun näen nykyään materialistisena juhlana, jossa stressataan viikkotolkulla että saadaan se yksi muka-täydellinen päivä, joka hyvin usein osoittautuu korkeiden odotusten murtamaksi ja tunteiden purkaantumiseksi.
Olen yrittänyt joulun pitää ainoana juhlana johon vielä yritän jotenkin osallistua. Nyt en vain pysty.
Tuntui silti pahalta puhua äidin kanssa se itkuinen puhelu. He syyttävät itseään, eivät ymmärrä minua tässä asiassa.
Pari joulua on tullut vuosien saatossa vietettyä osastoilla, yhden joulun haalin töitä kuntoutustyöpaikastani, ettei tarvitsisi osallistua jouluun. Viime jouluna olin kyllä perheeni luona mutta lähdin sieltä itkien kotiin. Eroan ajatusmaailmaltani perheestämme todella paljon, muutenkin kuin masennuksen kautta. Ja se ilmapiiri, joka on monesti hyvin kireä ja teennäinen, on äärimmäisen stressaava tällaiselle stressiherkälle ihmiselle.
En syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet kaikkensa ja enemmänkin. He toimivat oman opitun tavan mukaan, ei he voi sille mitään. Rakastan heitä koko sydämestäni. Koen kuitenkin olevani niin erilainen koko perheessä.
Koen myös että olemassaolollani pilaan kaiken. On taas tapahtunut yhtä ja toista ihmissuhteissa. Olen viime päivät ollut todella herkässä tilassa. En saa itkuani loppumaan. Itken aamusta iltaan. Jos en itke, en tunne mitään tai sitten tunnen sietämätöntä kipua. On niin paha olla. Ajatukset kiertää vain synkissä asioissa enkä saa sitä ajatusten kehää katkeamaan. Päiväni on sinnittelyä minuuteista toisiin.
Ja siksi tällaisessa mielentilassa kokisin vain äärimmäisenä suruna sen, kun katsoisin siellä jouluna oman "kuplani" sisältä sisarusteni lapsien iloa, samalla tuntien epäonnistumisen ja tyhjyyden äärimmäisenä.
Kaikki tuntuu niin turhalta. Perjantainen hoitokokous oli äärimmäisen raskas. Miettiä tässä tilassa tulevaa, kun en näe mitään. En näe seuraavaa tuntiakaan. Silti se oli käytävä läpi. Tammikuulle alkavaksi luvattu dkt-terapia siirtyy syksyyn, jos silloinkaan, jonoa on liikaa. Minulle ehdotettiin psykoterapiaa, kaupungin rahoittamaa. Sekin on hyvin raskas tie käydä, ja usko parantumiseen tästä, on hiipunut jo aikaa sitten. Yli kaksitoista vuotta olen sairastanut ja nyt ehdotetaan ensimmäistä kertaa psykoterapiaa. Itse näen että on liian myöhäistä. En pysty enää. Miten voi selvittää asioita, sukeltaa sinne jonnekin mielen syvyyksiin kun oikeastaan ei enää pysty kohtaamaan niitä asioita.
En pysty ajattelemaan koko asiaa nyt, ei ole sen aika. Ei kai koskaan. On vain loputonta surua aina, koskaan ei ole hyvä aika millekään. Epäonnistun myös kaikissa pienissä yrityksissä mihin ryhdyn.
Lääkäri kysyi myös pitäisikö miettiä tässä kohtaa osastohoitoa, kun näki pahan oloni enkä välillä saanut itkultani sanoja suusta. Kieltäydyin kuitenkin, olen viettänyt osastoilla kymmeniä jaksoja, ja vaikka ehkä joskus ovat auttaneet selviämään pahimman yli, en ole viime kerroista enää minkäänlaista apua saanut. Lähinnä kokenut sen kaiken edellisen toistona vaan.
Olen nähnyt sen maailman jo, niin monesti.
Tukeudun enää siihen yhteen ajatukseen, saan siitä lohtua. Kun on vaikeinta, ajattelen että Joskus tästä vapaudun, joskus tämä kaikki loppuu. Kuolemassa uskon pääseväni tästä tuskasta. En ole uskonnollinen, en usko taivaaseen. Uskon siihen, että elämän kärsimys loppuu. Vaihtuu tyhjyyteen tai johonkin parempaan. En tiedä kumpaan. Se on arvoitus, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kipua, sitä ei voi enää olla. Siihen on pakko uskoa. Se on ainut asia josta saan lohtua.
Toivon kaikille yksinäisille ja niille joille joulu on raskasta aikaa, paljon voimia. Nämäkin päivät kyllä menevät ohi. Ette ole yksin ajatustenne kanssa.
Minä hengitän vielä. Tunnen etten enää elä. Olen siinä välissä, välitilassa. Mutta hengitän.
Tähän loppuun muutama kaunis ja surullinen kappale joita olen kuunnellut.
"I once upon a time
Carried a burden inside
Some will ask goodbye
A broken line but underlined
There's an ocean of sorrow in you
Sorrow in me
Saw movement in their eyes
Said I no longer knew the way
Given up the ghost
A passing minds and its a fear
In the wait for redemption ahead
Waiting to fade
Fading again
If death should take me now
Count my mistakes and let me through
Whisper in my ear
Taken more than we've received
And the ocean of sorrow is you"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti