Meni joulu, meni pitkät pyhät, vaihtui vuosi.
Pitkät hiljaiset päivät, ahdistuksen täyttämät, niin lohduttomat.
En ole saanut aikaiseksi juuri mitään.
Olen totaalisen pysähdyksissä, en osaa valita suuntaa.
Neljä seinää ympärillä, ulkomaailma tuolla saavuttamattomissa. Ovi liian raskas avata.
Samaan aikaan kun ihmiset pohtivat uudenvuoden lupauksiaan terveellisemmistä elämäntavoista, tavoitteista joita itselle asettaa, kävin mielessäni jälleen läpi keinoja lopettaa koko elämä. Itkin ja kävelin levottomana ympäri asuntoa ja mietin, ei enää. En jaksa taas uutta vuotta, tätä samaa. Kaikki samaa aina. Istuin lattialla vieressäni vyö solmittuna ovenkahvaan hirttosilmukaksi ja mietin miten kaikki voisi vain yhtäkkiä päättyä, aina lopulta se viimeinen hengenveto niin kaukana.
Haen lohtua ajatuksesta että jokaisena uutena aamuna olen päivän lähempänä loppua.
Tuli fyysinen helvetti, selkäkin irtisanoutui elämästä. Kierin lattialla kivuissani ja kävin viimeisin voimin vaatimassa kipulääkitystä ja kohtasin taas sen, ettei minua oteta todesta. Pari viikkoa meni jotenkin sumussa, Panacodin ja lihasrelaksantin sumentamana. Kaikki oli utuista ja sumeaa. En kaivannut edes muuta. Selkäsärky alkoi helpottamaan ja ahdistus taas pahenemaan.
Tuli uuden hoitajan tapaaminen jolta en odota enää mitään. Sain käsiini uuden b-lausunnon joka on kuin jostain toisesta kirjoitettu. En tunnista itseäni siitä. Minäkö muka varovaisen toiveikas, minäkö muka edistynyt, minäkö muka osallistuin mielenkiinnolla uuden hoitosuunnitelman laatimiseen. Kukaan ei kuuntele ! Kukaan ei usko ! Kukaan ei ota todesta. Kuin tyhjyyteen huutaisi.
Nyt taas samat viikot kuin melkein joka vuosi, odottaen uutta kuntoutustukipäätöstä, jo kymmenettä vuotta. Miten elämä pääsi tähän pisteeseen?
Ei ole mitään odotettavaa. Kännykän kalenteri tyhjyyttä täynnä. Päivät toistavat toisiaan. Mistä muka edes kirjoittaisin? Kun kaikki aina yhtä ja samaa.
Hengitän edelleen, raskaasti mutta silti hengittäen. Elämä, sitä ei ole enää ollut. Jossain rajalla jo.
Ei mitään uutta sanottavaa, ei enää lauseita kirjoitettavaksi.
Pelkkiä huokauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti