Vapaus jäi

"Kun elämässä kaiken menettää, Silloin vapaus on ainut mitä käteen jää ..."

Vaikken kaikkea olekkaan menettänyt, silti liian paljon. On silti koti, perhe, kummipoikani, muutama ihminen vaikka mieluummin jäänkin aina näiden seinien sisään, liian usein.
Mutta paljon olen menettänyt näiden sairasvuosien aikana.

Vapaus on. Ei ole rinnalla ihmistä jolle täytyisi selittää jokapäiväisiä olotiloja, menemisiään, menemättä jättämisiään. Sairauteen vain kahlittuna, se pahin.
Voisi vaikka ottaa ja tempaista itsensä toiselle puolen maapalloa (jos olisi rahaa, kai sekin olisi järjestelykysymys)... Mutta mitä minä siellä maapallon toisella puolella tekisin? Kun ei se masennus poistu ilmansuunnalla, ei ympäröivällä maailmalla, ei ihmisillä, ei millään.
Se on ja se on niin helvetin juurtunut, jotenkin takertunut, en enää pääse irti, en osaa päästää. Ja siitä aina kuulen. Että tätä minä haluan. Tässä olla. En edes yritä. Pitäisi yrittää, rimpuilla irti. 

Ja olen minä yrittänyt, niin paljon. Ei se enää ehkä näy missään.

Kai minä ensin luulin että joku veisi sen pois, ramppasin hoidoissa ja huusin sisälläni Auttakaa vaikka ulkoapäin sitä harvoin näytin. Ramppasin hoitajat, polit, päivystykset, sairaalat. Enkä löytänyt mitään. Muuta kuin ymmärryksen siitä ettei kukaan sitä vie pois. Se pitää taistella itsestä irti eikä se ole sanottu että kaikki selviää, ei todellakaan. Monet kuolee, luovuttaa, ei selviä vaikka kaikkensa antaa ja yrittää.
Enkä osannut taistella, en jaksanut, väsyin. On helpompi luovuttaa vaikkei todellakaan ole hyvä olla näin. Kaikkea muuta. Mutta se taistelu ja pettymykset, toivo ja epätoivo, ne on ollut niin kauan läsnä etten pysty enää siihen. Ja yksi elämä vain, pitäishän sitä pystyä? Mitä muutakaan voin? En kai mitään. Mutten tästä osaa nousta enää.

Tavallaan tunnen olevani nyt ihan jossain tuuliajolla, en jaksa enää välittää, ei ole turvaverkkoja tai takaportteja. Ei ketään joka soittaisi kun en ilmaannu johonkin paikkaan, olisi huolissaan. Kaikki sillat poltin ja välillä se tottakai mietityttää. Mutta mitä se enää auttaa ? Ne samat sanat ja lauseet. Jos ne olisi auttaneet, olisin puhunut jo itseni pois tästä. Mutten tästä voi itseäni puhua pois.
En ole käynyt polilla, en näe syytä. Mitä minä siellä? Uusi hoitajani ei ymmärrä sitäkään vertaa mitä aiemmat. Kaikki keinot tuntuu olevan käytetty. Ja tähän jäin. Paikoilleni.  Ja tässä pysyn jos päätän kaiken luovuttaa.

Päivät niin raskaita, tympeitä. En saa itsestäni enää mitään irti. Turvaudun päihteisiin koska on niin helppo paeta, vaikea kohdata. Välillä pakenen taas itsetuhoon, kun en osaa muuta. Kaikki keinot tuntuu olevan koluttu, liiaksikin. Ja itsetuho on se ainainen tuttu ja turvallinen, totuttu keino. Ja se ei johda mihinkään koskaan, silti siihen aina putoaa.

Pelkään nykyään käydä nukkumaan kun unet on niin kaoottisia. Elän unissani menneitä tapahtumia uudelleen ja uudelleen, tunnen saman kivun aina vain. Tai tulevan kauhut. Kuoleman. Paljon kuolemaa, paljon kauhua. Usein herään kauhuun ja on hetken epätodellinen olo.

Syön lääkkeeni, koska on pakko. Uni ei tule muuten. Hengitän ja valun päivistä toisiin. Kuinka kauan vielä, kuinka kauan vielä. 

Löysin kappaleen jota kuuntelin paljon kymmenisen vuotta sitten, tässä kiteytyy hyvin nämä olot, olin unohtanut nämä kauniit osuvat sanat.

"sairas päivä kantaa huomiseen
kipu auttaa tuntemaan
ne kolme sanaa
ei pysty parantaa
 
täällä on kaunista
älä tule tänne
tämä on minun
kaunis kooma

kylmä valkoinen vuode
hullun siteet kiristää
en osaa hengittää
en muista kuinka
vartija, vie minut kotiin"

Ja koska en jostain syystä saa linkitettyä videota niin kappaleen voit käydä kuuntelemassa täältä.