... Ja lopulta tulee raivo

Ja sieltä se tulee, kaikkien hoitovuosien ajalta.
Puhdas raivo.
Tekisi mieli laittaa kämppä remonttiin ja silpoa itseni pois täältä. Sydän takoo vimmatusti, itku pyrkii ulos, sanat haluaa tulla huutona ulos. Kelle täällä kotona yksin huutaisin?

Miksi ei hoidettu, miksi ei tehty mitään ? Tungettiin vaan lääkettä ja diagnoosia toisensa perään ja suljettiin osastoille huutamaan tuskaa seinien sisään. Lopulta ei enää huutanut, kun oli niin koomassa lääkemääristä. Ja sehän se on tarkoituskin ! Hiljennetään potilaat, unohdetaan että mielenterveysongelmaisilla on enää mitään ihmisyyttä, tungetaan vaan lisää lääkettä että pysyvät hiljaa !

Olen niin vihainen. En kellekkään henkilökohtaisesti, vaan koko helvetin systeemille ! Ketä tämä palvelee, kuka tästä enää hyötyy ?
Olen vihainen sille, ettei Kela kuntouta vaikeasti masentuneita. Ettei kroonistuneita tai vaikeasti oireilevia hoideta. Ettei psykoterapiaa myönnetä kun usein lievistä oireista kärsiville, työelämässä vielä oleville tai sairautensa alkuvaiheessa oleville.
Ja miksi minulle ei sitä tarjottu kun olin vielä sairauteni alkuvaiheissa ja työelämässä ?! Kaikki voisi olla toisin ! En osannut silloin vaatia eikä kukaan osannut vaatia sitä puolestani. Olin liian sokea vielä, untuvikko tässä mielenterveyshoidon helvetissä. En tiennyt mitä on edessä, ei kai sitä voi kukaan kuvitellakkaan miten huonosti "hoidetaan".
Aina se sama lässytys siitä, kuinka olin silloin liian oireileva, liian sairas enkä olisi hyötynyt. Miksi ei edes yritetty ? Miksi huusin ja rimpuilin ja ainut mitä tehtiin, minut hiljennettiin lääkkeillä !
Helvetti että olen vihainen. Katkera.

Tällaisessa raivonpuuskassa olisi varmaan parempi heittää näppäimistö pois ja purra tyynyä, mutten halua tästä vaieta !

Mitä enemmän aikanaan rimpuilin, sitä enemmän vaan syötettiin lääkkeitä. Eikä siinä tilassa ihminen osaa enää ajatella ettei niitä pitäisi syödä. Ne asiat, jotka laukaisi masennukseni, niitä ei koskaan käsitelty, ne tulevat uniin vieläkin.
Ja mitä sitten tehtiin kun olin käynyt läpi kymmenet osastojaksot ja lääkkeet ja vetäytynyt koko normaalin nuoren elämästä syrjäytyneen mielenterveyspotilaan elämään. Yksi vaivainen kuntoutuskurssi jonka olisi pitänyt ihmeitä tehdä ! Sen jälkeen ruuveja pussittamaan kroonikoiden kanssa ilman mitään palkkaa !
Kyllä, tämä kaikki on totta. Mielenterveyskuntoutujien päivätoimintapaikat käsittävät lähinnä askartelua ja yksitoikkoista työtä ilman mitään rahallista korvausta.
Nuorilla on vielä vähän enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä lähemmäs lähestyy kolmeakymmentä, mahdollisuudet vähenee ja lopulta ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta kun istua kotona tai kaikenmaailman kroonikkojen kerhoissa.

Jos joku vielä jossain sanoo, että tämä mielenterveyspotilaiden hoito on asianmukaista tai kannustavaa, olen varma siitä ettei sellaisella ihmisellä ole mitään käsitystä mielenterveysongelmista. Liian usein ohimenevä kriisien tai elämäntapahtumien aiheuttama alakulo diagnosoidaan masennukseksi ja sellainen ihminen luulee hyötyneensä hoidosta, vaikka tosiasiassa aika on vain tehnyt tehtävänsä.

Olen vihainen kaikkien mielenterveyspotilaiden puolesta jotka kokee jääneensä ilman apua ja yksin. Olen vihainen kaikkien itsemurhaan päätyneiden puolesta jotka ei jaksaneet enää elää kun joutuivat hakemaan apua monilta luukuilta ja juoksemaan byrokratiaviidakossa ja väsyivät loppuun.

Vaikka sekoaisin tähän raivoon niin yksi asia on varma; yhdenkään päivystyksen luukulle en enää mene. Se on selvä mitä sieltä saa; lääkepurkkeja ja tyhjiä lupauksia.